Kadehditteko koskaan toisten vanhempia?

Kadehdin, en pelkästään vanhempia, vaan jos oli joku oikeasti välittävä aikuinen. En pahalla tavalla, tunsin vaan jonkinasteisen viillon sydämessäni.

Kyllä. Ja ilman isovqnhempia kasvaa minunkin lapseni.

Olethan itse tulevaisuudessa vanhempi, jonka lapset ja lapsenlapset ovat ylpeitä sinusta.

Voi kyllä. Muisto vuodelta 1990. Kuljin yliopiston fuksina opiskelukaverini kanssa Kruununhaassa. Vastaan tuli yhdestä ministeriöstä hyvin hienosti pukeutunut nainen, joka huomasi meidät ja tervehti mutkattomasti opiskelukaveriani sanomalla "mitäpä äitin kulta" ja moiskauttamalla ison pusun.

Pieni kohtaaminen, mutta täynnä rakkautta. Vähän kaveriani nolotti, mutta minä kyllä kerroin, että moni maksaisi aika paljon tuollaisesta äidistä. Kyllä kaverinikin tunnusti, että aika hyvät kortit hänelle on jaettu.

Omat vanhempani pitivät minua hulluna huorana. Ei olla soiteltu.

Vierailija kirjoitti:

Olethan itse tulevaisuudessa vanhempi, jonka lapset ja lapsenlapset ovat ylpeitä sinusta.

Olen! Se on päämääräni nro 1! T. Ap

Halusin pienenä muuttaa kaverini luokse asumaan tosissani koska hänellä oli paljon mukavammat vanhemmat jotka ei huutaneet ja olivat positiivisia eivätkä jatkuvasti ankeita ja kiukkuisia. Kodissaan oli aina sellainen ihana raikas tunnelma ja lapsille järjestettiin usein pieniä ja isoja mukavia asioita ja hauskaa tekemistä. Minäkin sain kyllä kotona mukavia asioita mutta aina tuntui että liiasta ilahtunisesta syyllistettiin ja korostettiin että pitää olla nöyrä ja vähään tyytyväinen, eikä saa odottaa että elämä on useinkaan mukavaa.

1 jatkaa: Itseasiassa kaikki vanhemmat jotka tiesin oli jollain lailla "viallisia" (olin parhaan ystäväni luona kun siellä riideltiin ja väkivallan uhka oli ilmassa leipäveitsen muodossa, omassa suvussa oltiin päällepäin hienoja ihmisiä, mutta isissä oli hirveitä nillittäviä tyranneja), joten kadehdin enemmän muista välittävistä ihmisistä.

Vierailija kirjoitti:

1 jatkaa: Itseasiassa kaikki vanhemmat jotka tiesin oli jollain lailla "viallisia" (olin parhaan ystäväni luona kun siellä riideltiin ja väkivallan uhka oli ilmassa leipäveitsen muodossa, omassa suvussa oltiin päällepäin hienoja ihmisiä, mutta isissä oli hirveitä nillittäviä tyranneja), joten kadehdin enemmän muista välittävistä ihmisistä.

Samaistun. Ap

Kadehdin sitä tukea ja rakkautta. Itse saan aina joko pilkkaa tai ylimitoitettuja vaatimuksia tai rahapyyntöjä. Solvausta ja haukkumista jos en tee kuten käsketään. Eli anna rahaa.

Olin 16 kun kävin "ylimääräiseksi" kotona. Siitä asti kuunnellut sitä miten olen muka epäitsenäien, avuton, tyhmä, epäkäytännöllinen jne. Tein kahta työtä ja luin lukion ja pääsin yliopistoon. Omistusasunnon ostin 24-vuotiaana, velaton olin 35-vuotiaana. Olen menestynyt töissä, rahallisesti, avioliitto kestänyt, lapset kauniita ja lahjakkaita.

Edelleenkin aina vaan saan vain haukkuja. Vikalistoja, puutelistoja. Rajattomuutta ja elämääni tunkeutumista.

Ja lapaeni saavat katsella miten muilla on rakastava suku ympärillä.

Kadehdin

kaverini perhettä joka asui kaupungissa kerrostalossa. Koulu,,kirjasto ja kaupat vieressä.

Itse asuin "maalla" 16km lähimpään kauppaan, 7km kouluun ja 9km kioskille.

Lapsena kadehdin muiden äitejä. Äitini oli väkivaltainen, aina vihainen, eikä välittänyt meistä lapsista yhtään. Olimme oman onnemme nojassa. Meitä ei koskaan viety Lintsille, meillä oli ruokaa satunnaisesti ja muutenkin oli tunne, että olimme vain pahoja haittoja koko perheessä. Voi kun kavereilla oli ruokaa pöydässä, äitinsä kyseli haluaako välipalaa, he kävivät huvipuistossa...

Nykyään tietysti ymmärrän, että äiti on mielenterveystapaus, eikä mitään ole tehtävissä. Enää en ole kateellinen, pelkästään surullinen siitä, ettei omalle kohdalle osunut se lämpöinen, välittävä, päästään terve äiti.

Olipa outo otsikko, siksi avasin. Ilmeisesti tarkoitetaan, että ollaan kateellisia toisen vanhemmista. Silloin siis kadehdit ihmistä, jolla nämä vanhemmat ovat, et suinkaan hänen vanhempiaan.

Itse kysymykseen vastaan kyllä. Lapsuus nyt ei ollut erityisen kamala, mutta nyt aikuisena joskus toivoisin, että minulla olisi vanhemmat joihin tukeutua. Isä on kuollut, mikä ei ollut suuri menetys, ja äiti on miehelleni niin ilkeä, etten viitsi olla tekemisissä.