Omakohtaisia kokemuksia mitätöivästä kasvatuksesta?

Minä olen ylisuorittaja. Kerjään sitä kiitosta ja hyväksyntää jota ei koskaan tullut.

Olisi kiinnostavaa joskus näissä ketjuissa kuulla mitä nyt kuuluu/ oletteko saaneet "oikeutta" myöhemmin. Onko vanhemmilta kuitenkin lopulta lipsahtanut kiitosta tai kehuja? Oletteko saaneet kerrottua heille miten väärin teitä on kohdeltu? Tai jos olette olleet sisarusparvessa se ainoa silmätikku niin ovatko sisarukset kääntyneet puolustamaan teitä mitätöivien/haukkuvien vanhempien edessä.

Itken, kun luen näitä kommentteja. Tuntuu niin omakohtaiselta.

Ei ihme, että Suomessa paljon ihmisiä,joilla huono itsetunto ja mt-ongelmia.

Joita myös minulla on.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiinnostavaa joskus näissä ketjuissa kuulla mitä nyt kuuluu/ oletteko saaneet "oikeutta" myöhemmin. Onko vanhemmilta kuitenkin lopulta lipsahtanut kiitosta tai kehuja? Oletteko saaneet kerrottua heille miten väärin teitä on kohdeltu? Tai jos olette olleet sisarusparvessa se ainoa silmätikku niin ovatko sisarukset kääntyneet puolustamaan teitä mitätöivien/haukkuvien vanhempien edessä.

Ks kirjoitus 3. Äitini on nyt 85 että sitä oikeutta odotellessa.

3

Mua ei koskaan kehuttu mistään, ei niin että sen muistaisin. Koskaan ei myöskään kannustettu missään asiassa, päinvastoin (äiti teki) tehtiin selväksi ettei minusta tule ikinä mitään, en tule koskaan saavuttamaan mitään ja kaikki haaveet ja suunnitelmat oli turhaa haihattelua.

En koskaan keskustellut vanhempieni kanssa itsestäni (tai mistään); mitä halusin elämältä, mistä haaveilin tai miksi ja minkälaiseksi halusin tulla. Olisin halunnut kuvataidelukioon, rakastin myös kirjoittamista. Koskaan en näistä haaveista kertonut ääneen, mutta luulen, että jotenkin sen vaistosivat ja siitä tuli nuo "turhan haihattelu" puheet.

Äiti lyttäsi usein myös ulkonäköäni. Olin/olen herkkä, ujo ja epävarma, poikiin tutustuminen oli jotain ihan ylitsepääsemätöntä. Olin varmaan jotain 16-17-vuotias, kun äitini epäili/pelkäsi minun olevan lesbo. En ole. Seurustelin ensimmäisen kerran vähän aikaa 18-vuotiaana, mutta en koskaan uskaltanut esitellä poikaa vanhemmilleni.

No onhan nämä asiat vaikuttaneet siihen miten itseni koen vieläkin. Olen pian 40-vuotias ja kolmen lapsen äiti. Lasten myötä olen päässyt osittain ulos kuorestani ja saanut rohkeutta. Itsestäni ja omista asioistani olen edelleen yhtä epävarma.

On kokemusta.

Olin näkymätön, tapetinvärinen lapsi, josta kasvoin näkymätön, tapetin värinen aikuinen.

Toisinaan tuntuu kuin en olisi oikea ihminen laisinkaan. Ihan kuin minua ei oikeasti olisi olemassa.

Ei nyt erityisemmin. Kerran ihmettelin äidille, että miksei hän ikinä kehu meitä lapsiaan kauniiksi tai komeiksi, että ollaanko me hänestä rumia, kun kavereideni vanhemmat niin kehuvat omia lapsiaan. Äitini hämmentyi ja tuli todella surulliseksi, hän kertoi ettei ole edes ajatellut asiaa, mutta häntä ei ole ikinä kotona kehuttu muusta kuin koulumenestyksestä. Mutta hän myös sanoi, ettei ole ikinä ajatellut että ulkonäkö olisi sellainen ominaisuus, josta pitäisi olla ylpeä. Hän kertoi olevansa ylpeämpi siitä, että olemme fiksuja ja taitavia lapsia.

Lapsena jos piirsin jotain, josta olin ylpeä, vanhempani antoivat aina ennemminkin parannusehdotuksia. Kaverillani taas vanhemmat kehuivat jokaista tekelettä täydelliseksi ja virheettömäksi. Jotain hyvää oli vanhempien kritiikistä, sillä lapsenakin menin aina korjailemaan töitäni ja yritin vielä enemmän. Kaverini piti töitään niin hyvinä, ettei hänen tarvinnut edes harjoitella ikinä.

Voitte arvata kumpi meistä on edelleen taiteen parissa aikuisena ja kehittynyt siinä.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa heti, kun ajattelee. En muista, että olisi ollut hellyydenosoituksia, ei huomioitu, kannustettu. Äiti kehui aina, kuinka työkavereitten, naapureitten yms. lapset hyviä koulussa yms. Meillä lapsilla hädintuskin vaatteita. Koulussa sai hävetä vaatteita, niitten likaisuutta. Haisit tupakalta, kun vanhemmat tupakoivat. Koulu meni niinkun meni. Läksyjä en lukenut juuri koskaan. Oli sosiaalisia pelkoja, ei halunnut viitata, kun jännitin vastaamista. Olo oli kokoajan jännittynyt.

Johti siihen, että piti itseään huonompana, tämä tunne on edelleen. Ahdistavana ja musertavana.

Aivan kuin minun elämästäni kirjoitettu!

Täytyy aloittaa alusta, jostain syystä aiempi tekstini pyyhkiytyi pois kesken kaiken.

Siispä tulin tädiksi 4-vuotiaana, ihan pikkutyttönä siis ja olisin kipeästi kaivannut äidin tukea ja kannustusta. En kuitenkaan sitä saanut, sillä vanhimman sisarukseni esikoinen vei paikkani äidin sydämessä. Kasvaessaan tämä suosikki osasi myös hyödyntää tämän. Minä sain kuulla olevani pelkkä nolla, tämä suosikki oli hyvä ihan kaikessa. Että sitä jaksettiin jauhaa kuinka tämä lellikki oli saanut laulaa jossain joulukonsertissa kirkkokuoron mukana ja ihan soolonkin. Minäkin olin hyvä laulaja, mutta eipä sitä noteerattu. Lellikki oli mestari nokkahuilun soitossa jne., jne.  Sitten isompana sain kuulla kuinka hyvä tämä lellikki oli koulussa ja hän sai ihan tämän hymypoika-patsaankin. Minut palkittiin raittiuskilpakirjoituksissa, mutta sitä ei noteerattu mitenkään. Aloin hiljalleen uskoa olevani pelkkä mitättömyys ja aloin heittää siihen asti ihan hyvin menneen koulunkäynninkin läskiksi. Vasta viime vuosina olen huomannut olevani hyvä opiskelija, olen suorittanut yliopiston kursseja kiitettävin arvosanoin. Mutta niitä lapsuuden haavoja ei enää mitenkään voida korjata. En pidä yhteyttä sukuuni, katson tulleeni liian pahasti kaltoin kohdelluksi.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiinnostavaa joskus näissä ketjuissa kuulla mitä nyt kuuluu/ oletteko saaneet "oikeutta" myöhemmin. Onko vanhemmilta kuitenkin lopulta lipsahtanut kiitosta tai kehuja? Oletteko saaneet kerrottua heille miten väärin teitä on kohdeltu? Tai jos olette olleet sisarusparvessa se ainoa silmätikku niin ovatko sisarukset kääntyneet puolustamaan teitä mitätöivien/haukkuvien vanhempien edessä.

Eivät tuollaiset vanhemmat ikinä tajua omia puutteitaan. Oikeutta olen saanut siinä mielessä, että tajusin kasvattaa omat lapseni kannustaen.  Nyt tuntuu mukavalta, kun kertovat omista asioistaan minulle ja viihtyvät kotona ja tuovat kavereitaankin meille juttelemaan ja kahvittelemaan. En ikimaailmassa olisi vienyt omia kavereitani lauantai-iltana kotiini saunomaan ja iltaa viettämään.

Vanhempani asuivat itse hienossa omakotitalossa hyvällä alueella, mutta minulle hankittiin vaatteet lahjoituksina sukulaisilta tai kirppareilta. Ja ei mitä tahansa vaatteita, vaan täysiä rääsyjä. Näistä vaateista kiusattiin ja kyllä kaverit myös ihmettelivät miten voi ola että asutaan omakotitalossa mutta vanhemmat eivät auta vaatehankinnoissa.  Kun pyysin edes joskus rahaa vaikka uusiin kenkiin tai mihin tahansa järkevään niin siitä tuli aina kamala haloo, usein jopa raivokohtaus. Minä en saanut ikinä pyytää mitään rahaa vaativaa, vaikka olisin tarvinnut. Joskus selvisi että isäni tienasi noin 8000euroa kuussa. Joo, siitä meni paljon veroa, mutta kyllä tuolla rahalla olisi pitänyt voida lapset vaatettaa. Äitini oli pienipalkkaisessa työssä ja välillä työtön, että ymmärrän että hänellä ei rahaa paljon ollut, ei isä hänellekään yhtään omistaan antanut. No meninkin jo lukioikäisenä osa-aikatöihin. Seuraus? Niiden pientenkin rahasummien antaminen, mitä joskus sain välttämättömiin, loppui kuin seinään. Ja tuli jopa sanomista että voisin alkaa maksaa omista ruuistani. Pidin pääni enkä maksanut, eihän minulla olisi mitään jäänyt jäljelle  osa-aikaisen myyjän koululaispalkasta käteen. En tähänkään päivään ymmärrä vanhempiani tässä. Jos oli jotain velkavaikeuksia tms josta eivät puhuneet, olisivat hyvin voineet myydä asunnon ja muuttaa johonkin pienempään. 

Olen 29, pitääpä vielä lisätä sellainen juttu, että nyt olen saikulla keskivaikean masennuksen vuoksi. Kiitos äiti kaikesta. Vanhin siskoni tosin sanoi minulle kerran äidin jo kuoltua, että kyllä hän huomasi ja tiesi, kuinka epäoikeudenmukaisesti äiti minua kohteli ja piti hänen esikoistaan parempana kuin minua, omaa lastaan. Äiti vain oli sellainen persoona, ettei hänen tekemisiinsä kukaan oikein uskaltanut puuttua. Äiti oli aina kaikessa oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiinnostavaa joskus näissä ketjuissa kuulla mitä nyt kuuluu/ oletteko saaneet "oikeutta" myöhemmin. Onko vanhemmilta kuitenkin lopulta lipsahtanut kiitosta tai kehuja? Oletteko saaneet kerrottua heille miten väärin teitä on kohdeltu? Tai jos olette olleet sisarusparvessa se ainoa silmätikku niin ovatko sisarukset kääntyneet puolustamaan teitä mitätöivien/haukkuvien vanhempien edessä.

Omat vanhempani mitäitöivät jatkuvasti ja paljon. Olen puhunut molempien kanssa aiheesta. Äitini vähättelee ja sanoo että "olin hankala lapsi", mitä vaikea uskoa, sillä esim koulussa ja päiväkodissa ei olut mitänä ongelmaa, sain aina kehuja ja kymppejä siellä. Olin hiljainen ja hyväkäytöksinen. Isäni on osan myöntänyt ja jopa pyytänyt anteeksi, kuitenkin muistaa aina muistuttaa että hänellä oli hankalampaa omassa lapsuudessaan ja ei minun lapsuutenin täysin kurja voinut olla. 

Puhuttiin aina tosi ylistävään sävyyn serkustani tai sitten jostain kaveristani. Aina jos vähänkin käyttäydyin itsekkäästi niin korostettiin kuinka olen niin kamalalla tavalla loukannut kaveriani vaikka kyse olisi jostain hyvin pienestä asiasta, kuten että on ostettu muroja ja olin iloinnut että saan lelun mikä niissä tulee mukana niin sitten kerrottiin kuinka kamalan surullinen kaverini nyt oli kun olen niin ahne p*ska. Yhdenkään kaverin luona en ikinä muista että heitä oltaisiin jatkuvasti rajoitettu samalla tavalla: jos heidän luona ostettiin muropaketti niin tottakai se lelukin oli heidän. Mm tästä syystä minusta on varmaan tullut ylikiltti.

Minusta on myös tullut tietyllä tavalla kauhean persoonaton ulos päin, koska en osaa oikein näyttää persoonaani ja reaktioitani kun lapsena aina kaikki estettiin. Kaupassa ei saankt hyppiä paikallaan jos oli iloinen, jos oli vieraita ei saanut puhua innostuneesti, mitään omia luonteenpiirteitä ei saanut olla paitsi aneeminen ja hiljainen.

AV:n IT vastaavat, korjatakaa tää et kun päivittää sivun häviää osa kommenteistä ja nuoletuksista... Vaan kommentoimalla näkee reaaliaikaisen tilanteen. 

.

En koskaan saanut minkäänlaista kannustusta koulunkäynnistä vaikka kuinka yritin. Sitten lopetin yrittämästä.

Helvetin huono itsetuntohan siitä tuli kun koskaan en osaa mitään tehdä oikein ja miksen voi olla niin kuin muut.

En osaa vieläkään tehdä mitään oikein. Paras oli kun mitätöijä oli nähnyt minut kaupungilla opiskelukaverin kanssa (minä en nähnyt häntä). Mitätöijä paasasi minulle, että olen luuseri, kun liikun kaupungilla lihavan ihmisen kanssa. Koko ajan tällaista.

Olen myös yrittänyt puhua, mutta se käynnistää vain paasauksen siitä, miten oli jo lapsena "hankala".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka ilmeni? Miten koit? Miten vaikutti käytökseesi lapsena,aikuisena? Miltä tuntuu nyt?[/quot

Minusta tullut alisuoriutuja. Tunnistan nykyään lahjakkuuksiani, mutta itseluittamukseni niin huono, että en uskalla yrittää elämässä eteenpäin.

Mulla sama. Äitini lyttäsi minut lapsena niin perusteellisesti että nykyään ei huvita mikään. Joten olen kaupan kassalla paskalla palkalla vittuilemassa ihmisille.

On onneksi valoa tunnelin päässä, sain miehen ja lapsia (vaikka kuka sun kanssa muka haluaisi olla ja vielä lapsia tehdä? Oikein sydämestä ottaa että sulla olis lapsia. Mun ne pitää hoitaa kuitenkin.) ja nyt suunnittelen totaalista alanvaihtoa (vaikka eihän se sulta onnistu kuitenkaan. Et sä jaksa opiskella ja mihin susta olisi).

Kaikista eniten kuitenkin vituttaa että olen tekemässä samaa lapsilleni. Aina kun jutuista rupeaa kuulumaan liikaa oma lapsuus ja äiti, vedän henkeä ja mietin sanani uudelleen. Haluan että lapsista tulee vahvoja ja hyvällä itsetunnolla varustettuja aikuisia, eikä tälläsiä luovuttaa ja epäonnistujaa (äitini sanoin).

 Nykyään jos vähättely alkaa, vaihdan puheenaihetta tai kerään lapset ja lähden kotiin. Toimii.