20-25 vuotiaat: Millaisia suunnitelmia ja haaveita sinulla on tulevaisuudesta?

Toivon, että pääsen opiskelemaan unelma-ammattiin yliopistoon. Se vaatii ehkä muutaman vuoden työn. Lisäksi toivon, että meillä on perheenä paljon aikaa toisillemme. Haluaisin, että poikani saavat kiireettömän lapsuuden ilman aikuisten tahtiin säntäilyä. Haluan viettää rauhallisia iltoja puolison kanssa ja joskus ehkä kiva käydä jossain kahdestaankin. Haaveilen siis ihan tosi tavallisesta ja tasaisesta arjesta, mutta suuri unelma on vielä saavuttamatta vaikka todella paljon olen jo saanut.

Olen siis 25v kahden lapsen äiti, puolison kanssa yhdessä 9v josta naimisissa viisi. Ammattikorkeasta tutkinto suoritettuna ja hyvin töitä riittänyt.

Täälläkin jo 26 täyttänyt, mutta vastaan silti. Ensi keväänä/kesänä tarkoitus mennä naimisiin avopuolison kanssa ja tällä hetkellä yritän löytää vakituista työtä. Olen valmistunut 2014 sosionomiksi ja tällä hetkellä työskentelen sosiaaliohjaajana, työ on määräaikainen vuoden loppuun asti. Olen onnellinen, koska mulla on rinnalla hyvä mies. Tämän hetkinen työ ei ole sitä mitä haluan tehdä, joten siihen pitäisi saada muutos.

Vierailija kirjoitti:

No myönnän, että olen jo 26, mutta vastaanpa silti.

Opiskelen nyt toista tutkintoani ja asun kihlattuni kanssa. Avioidumme ensi kesänä, joten yksi haave on toteutumassa. Valmistuttuani haluaisin, että muuttaisimme ulkomaille (Australia, Uusi-Seelanti, USA tjs) ja kokeilisimme hieman sellaistakin elämää. Eritoten haluan matkustella, kokea uusia asioita, nähdä uusia paikkoja ja nauttia elämästä. Lapsia meistä kumpikaan ei halua, joten niitä tuskin hankimme elämämme tielle.

Itse en muutenkaan haluaisi jumittua siihen perus talo, kaksi autoa, 1,7 lasta ja koira -asetelmaan. Se kuulostaa tylsältä ja lattealta. Olisi jännää jos sitä päätyisi vaikka Kaliforniaan tekemään pelejä tai jotain muuta.

Annoin kommentillesi ylänuolen. Itse olen sinun ikäisesi mies, joskin sinkku, eikä minuakaan kiinnosta tuollainen maintsemasi perusasetelma. Nainen tähän kuvioon mahtuu, jos sellainen on tullakseen, mutta lapset ei. Ne vie liikaa rahaa ja aikaa, kun meidän ihmisten elinvuotemme ovat rajalliset. Minulla on kuitenkin suunnitelmissa vakava aikomus rikastua miljonääriksi ja toinen suunnitelma on nähdä maailmaa ja seikkailla maailmalla. Olen jo useiden vuosien ajan lähes joka päivä käytetty aikaa, parhaimmillaan voi puhua jopa useista tunneista päivää kohden, netin koluamiseen läpi ja etsitty tietoa, miten rikastua miljonääriksi ja monimiljonääriksi.

Sitten kun olen monimiljonääri ja jos minulla on silloin nainen, voin ostaa naiselleni hänen toiveestaan jotain luksusta, mutta mikään automaattinen luksusautomaatti en silloinkaan kuitenkaan ole. Jos taas naista ei ole, niin sitten kai ei ole minulla muuta vaihtoehtoa, kun ostaa sitä luksusta itselleni.

Miehen hankinnan kanssa ei kannata viivytellä, jos haluat suunnilleen oman ikäisesi. Jos haluat muutaman vuoden koeajaa ennen naimisiinmenoa, niin ei sulla enää kovin kauaa ole aikaa, jos aiot naimisiinmenon jälkeen vielä lapsiakin ehtiä tehdä.

Parhaat kihlataan yleensä yliopistossa. 30-vuotiaana vain sitoutumiskyvyttömät pelimiehet ja ei-kaikkein-kuumimmat ylijäämämiehet on jäljellä. Tietysti jos myös toisella kierroksella olevat, noin 10 vuotta vanhemmat miehet kelpaavat, niin sellaisia on tarjolla kolmekymppisillekin.

Olen 20-vuotias ja aloitin juuri opinnot yliopistossa. Asutaan poikaystävän kanssa Helsingissä pienehkössä kaksiossa. Poikaystävä on ammattiurheilija ja elämä vie mahdollisesti vielä ulkomaille tämän takia, vaikka itse toivonkin, että pari vuotta ehtisi rauhassa opiskella. Tarkoitus olisi saada opinnot pakettiin mahdollisimman nopeasti ja löytää vakityö, mutta ulkomaille muutto tietenki toteutuessaan vähän sekoittaa pakkaa. Lähivuosina on toiveissa muuttaa isompaan asuntoon, mahdollisesti jopa omistusasuntoon. Opiskelemallani alalla tyypillisesti tehdään oman alan töitä jo opiskeluaikana, joten niitäkin olisi tarkoitus tehdä. Sitten jossain vaiheessa halutaan kihlautua ja mennä naimisiin, mutta sillä ei vielä ole kiire. Lapsia halutaan ehdottomasti, mutta niiden hankkiminen/yrittäminen siirtynee kuitenkin vielä reilusti yli viidellä vuodella.

Vierailija kirjoitti:

Miehen hankinnan kanssa ei kannata viivytellä, jos haluat suunnilleen oman ikäisesi. Jos haluat muutaman vuoden koeajaa ennen naimisiinmenoa, niin ei sulla enää kovin kauaa ole aikaa, jos aiot naimisiinmenon jälkeen vielä lapsiakin ehtiä tehdä.

Parhaat kihlataan yleensä yliopistossa. 30-vuotiaana vain sitoutumiskyvyttömät pelimiehet ja ei-kaikkein-kuumimmat ylijäämämiehet on jäljellä. Tietysti jos myös toisella kierroksella olevat, noin 10 vuotta vanhemmat miehet kelpaavat, niin sellaisia on tarjolla kolmekymppisillekin.

Laajentaa hakuaan ulkomaille, niin mahdollisuudet moninkertaistuvat. Oletan, että esittämässäsi tilanteessa ei ole otettu tuota mahdollisuutta huomioon?

Olen 23, yhen lapsen äiti, lähivanhempi. Asun kaksiossa vuokralla. Olen vakityössä unelma-ammatissani, minulla on ystäviä ja tosiaan lapseni joka on minulle kaikki kaikessa. Mutta Se Oikea puuttuu vierestä. Ja kyllä, tiedän että Se Oikea on olemassa, sillä olen hänet tavannut, mutta erinäisistä syistä ja omalta osaltani rohkeuden puutteesta johtuen olen yksin. Minulle ei oikeastaan ole mitään väliä sillä, kuinka monessa maassa olen käynyt ja kuinka paljon tienaan. Suurin unelmani on oma, kokonainen perhe.

Olisi kiva voittaa lotossa. Piri on aika kallista kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytin juuri 23. Olen nyt ensimmäistä kertaa opiskelemassa sitten lukion, kielikurssilla josta ei valmistu miksikään eikä jatkomahdollisuuksiakaan juurikaan ole. Yliopistossa (niin Suomessa kuin kohdemaassakin) olisi toki tarjolla jatkokoulutusta, mutta Suomessa sisään otetaan vain muutamia hakijoita satojen joukosta, ja ulkomailla lysti tulisi maksamaan 10k+ euroa vuodessa. Päätinkin lähteä opiskelemaan lähinnä siksi, että aihe sivuaa harrastuksiani ja kielen opiskelusta on minulle henkilökohtaista hyötyä.

Kuten arvata saattaa, en ole opiskellut itselleni ammattia, ja vaikkei se nykypäivänä todellakaan ole mikään työpaikan tae, saa ammatittomuus (ns. "tässä iässä") minut entistä huolestuneemmaksi tulevaisuudesta. Mutta täällä kielikurssilla olen valitettavasti huomannut senkin, että taitavat minun "parhaat" opiskeluvuoteni olla jo takana päin... Sillä vaikka opiskelen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni jotain sellaista mikä minua oikeasti kiinnostaa ja siten opiskelu tuntuu mielekkäältä, jopa hauskaltakin, niin silti nykyinen arkirytmini tuntuu niin henkisesti kuin fyysisestikin uuvuttavalta. Siis kaikki ihan pikkuasioista lähtien; aamuherätykset, LÄKSYT, kokeisiinluku... Introverttinä rasitun jo pelkästä päivittäisestä ihmiskontaktista, kun en koulupäivän jälkeen ehdi rauhassa "palautumaan" kun jo heti seuraavana aamuna pitää lähteä uusintakierrokselle. Jos sallitte vähän hölmön vertauskuvan, niin tuntuu kuin henkisiä voimavaroja olisi vain lusikalla annettu ja sitten elämä yrittää niitä kauhalla vaatia.

Kaiken ylläolevan huomioonottaen, itse toivon tulevaisuudelta lähinnä sitä, että en kuolisi ennen aikojani tai joutuisi kadulle. Elämäni ns. "laadulla" ei olisi varsinaista merkitystä, kunhan olisi katto päällä ja nettiyhteys käytössä... Ja näistä tulevaisuuden"suunnitelmista" voinee päätellä, että parisuhdetta tai lapsia tai sen sellaista ei ole tulossa.

RAKAS tuntematon ystävä :) Olet vasta todella, todella nuori!! Parhaat opiskeluvuotesi eivät ole takanapäin - omalla vuosikurssilla (yliopistossa) aloitti useampi 25-26-vuotias ja yksi 34-v.! Siksi minua yllättää ja myös puolestasi vähän huolestuttaa, että kuulostat aivan kuin olisit jo osittain luovuttanut. Aivan kuin olisit jo päättänyt, ettei sinulle voisi käydä hyvin elämässä :(

Mistäköhän johtuu, että sinua väsyttää arkirutiinit etkä tahtoisi jaksaa, entä nuo introverttiyden oireet? Oletko kuullut ns. erityisherkkyydestä persoonatyyppinä? Mahdollisesti sinun kannattaisi tutustua siihen ja jutella sairaanhoitajan/lääkärin kanssa, että voiko jaksamisesi taustalla olla uupumusta tai lievää masennusta Miten onkaan, niin elämäsi ja arkesi voi muuttua ja voit saada tukea! :) Haluaisin vielä rohkaista sinua seuraavalla ajatuksella: 

Sinä, juuri sinä, olet ARVOKAS, RAKAS ja AINUTLAATUINEN ihminen :) Ja tätä tosiasiaa ei muuta mikään, mitä sinulle on tehty tai sanottu, eikä myöskään onnistumisesi tai epäonnistumisesi elämässä! Tämä on sinun ihmisarvosi peruskallio: siihen sinulla on lupa luottaa, tuntui miltä tuntui. Uskon, että sinun tahdottiin syntyvän tähän maailmaan eli olit toivottu, vaikka sinusta tuntuisi ettet ole vielä löytänyt paikaasi.

Sydämestäni toivonkin, että tiellesi tulee ihmisiä, jotka vahvistavat sinulle, että sinä todellakin olet arvokas ja rakas ihminen, jolla on toivoa ja jonka on sittenkin mahdollista löytää vielä monenlaista hyvää elämässä!

Kiitos kauniista sanoistasi ja siitä, että jaksoit kirjoittaa noin pitkän vastauksen!

Tarkoitin parhaiden opiskeluvuosieni takanapäin ololla sitä, etten yksinkertaisesti _jaksa_ opiskella. En tiedä löytyykö syy esim. masennuksesta, kuten ehdotit, vai pelkästä laiskuudesta/luonteen heikkoudesta. Tosin yhtenä ongelmana on varmasti se, etten koskaan kunnolla "opetellut opiskelemaan"; ennen tätä syksyä kokeisiin olin lukenut viimeksi ala-asteella, ja läksyjä tehnyt yläasteella. Palattuani kouluun näin monen vuoden tauon jälkeen minua rasittaa ja turhauttaa toisinaan lähes itkuun asti se, että koulupäivän jälkeen on asioita mitä pitää tehdä vielä illalla omalla ajalla. "Muutaman" välivuoteni aikana ehdin olla pari kertaa töissäkin, ja totuin siihen, että työpäivän loppu oli se mikä toi "pelastuksen"; sen jälkeen ei ollut velvoitettu tekemään enää yhtään mitään. Sai vaikka mennä suoraan töiden jälkeen nukkumaan jos siltä tuntui.

Ja tästä päästäänkin toiseen pointtiini jaksamisen suhteen, nimittäin uni. Olen (varsinkin näin koulun alettua) huomannut, että tarvitsen VÄHINTÄÄN 10 tuntia unta selvitäkseni skarppina läpi päivän. MUTTA vaikka alla olisikin 10+ tunnin yöunet, tuottaa saman määrän hereilläolo minulle vaikeuksia. Näin esimerkkinä, mikäli herään aamulla klo 7, keho ja mieli kaipaa yöpuulle jo klo 17. Mutta enhän minä tietenkään kouluhommien takia noin aikaisin nukkumaan koskaan pääse, ja mikäli haluan arkipäiviini edes hetkenkin ns. vapaa-aikaa, on se taas pois yöunista. Jaksamiseeni vaikuttaa negatiivisesti siis myös sekin, etten vain pysty kunnolla tasapainottamaan työtä, unta ja vapaa-aikaa.

Realistisesti asiaa tarkastellen, kun näin juuri ja juuri selviän itseäni oikeasti kiinnostavan asian opiskelusta, kuinka ihmeessä jaksaisin jonkin ei-mielekkään parissa (esim. jollekin nykypäivänä työllistävälle alalle kouluttautuessa)?

Mutta, vaikka tulevaisuudennäkymäni saattavatkin näyttäytyä muille synkeinä, en siis missään nimessä pidä itseäni huonompana tai elämääni merkityksettömänä muihin verraten, tai pidä mainitsemaani "yksinkertaisempaa elämäntapaa" huonona vaihtoehtona. Suomi on täynnä mm. pitkäaikaistyöttömiä, jotka elävät varmasti ihan omalla tasollaan mielekästä elämää. Kuoleman ja kadulle joutumisenkin mainitsin vain, koska aina pelotellaan Suomen tukijärjestelmän romahtamisella, ja nykyisen työtilanteen huomioonottaen silloin jäisi aika iso prosentti suomalaisista täysin tyhjän päälle. En minä kehnommassa elämäntilanteessakaan kadulla kylmään kuole kunhan valtio kansalaistaan kannattelee.

13

Olen 25-vuotias, mikäli teen tutkintoni loppuun asti valmistun maisteriksi 28-vuotiaana. Opiskelu tuntuu kuitenkin nyt jo niin kuormittavalta, etten tiedä onko resursseja lukea maisteriksi saakka. Yritän tällä hetkellä keskittyä saamaan kandin valmiiksi. En tiedä edelleenkään mitä haluaisin tehdä työkseni, missä voisin olla hyvä. Seurustelen, mutta pohdin tästä jutusta pitkäaikaiseksi parisuhteeksi joidenkin elämän arvojen erilaisuuden vuoksi ja siksi en uskalla haaveilla perheestä.

Mulla ei ole oikeastaan isompia suunnitelmia tai haaveita. Haluaisin saada edes alemman tutkinnon paperit käsiini osoittaakseni itselleni ja muille, että olen saanut sentään jotain järkevää aikaiseksi vihdoin ja viimein. Toivon löytäväni jossain kohtaan kohtuullisen siistin sisätyön tähän saakka tekemieni duunarihommien sijaan.

Terve kaikki. Kiva lukea teidän haaveista. 

Itse olen 24-vuotias, asun neljättä vuotta ulkomailla. Vakitöissä, hyvässä asemassa ja mukavassa työpaikassa. Palkkaa saan ikääni ja kokemukseeni nähden todella reilusti. Uraan siis tällä hetkellä hyvin tyytyväinen ja se on menossa oikeaan suuntaan. 

Asun poikaystävän kanssa ihanassa kaksiossa, tykkään tämän hetkisestä asunnosta TODELLA paljon :) Tämän hetkisessä tilanteessa ns. unelma-asunto. 

Vaikka olenkin viihtynyt ulkomailla hyvin, on viimeisen parin kuukauden aikana tullut yllättävä kaipuu Suomeen.. Tulevaisuudeen haavena onkin nyt olla täällä vielä noin 1-2 vuotta ja säästää rahaa paluu muuttoa varten. Suomessa haluaisin ostaa oman saunallisen kaksion kerrostalosta. Tärkeää olisi, että asuisin mahdollisimman lähellä perhettä (max. 5km). Ainoa mikä mietityttää on työn saaminen Suomessa.. Työpaikat tuntuu olevan kiven alla ja en haluaisi kovinkaan alhaista asemaa ja aloittaa ns. alusta kun nykyisessä asuinmaassa on ura edennyt niin pitkälle. 

Haaveisiin ei kuulu avioliitto taikka lapset. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen hankinnan kanssa ei kannata viivytellä, jos haluat suunnilleen oman ikäisesi. Jos haluat muutaman vuoden koeajaa ennen naimisiinmenoa, niin ei sulla enää kovin kauaa ole aikaa, jos aiot naimisiinmenon jälkeen vielä lapsiakin ehtiä tehdä.

Parhaat kihlataan yleensä yliopistossa. 30-vuotiaana vain sitoutumiskyvyttömät pelimiehet ja ei-kaikkein-kuumimmat ylijäämämiehet on jäljellä. Tietysti jos myös toisella kierroksella olevat, noin 10 vuotta vanhemmat miehet kelpaavat, niin sellaisia on tarjolla kolmekymppisillekin.

Laajentaa hakuaan ulkomaille, niin mahdollisuudet moninkertaistuvat. Oletan, että esittämässäsi tilanteessa ei ole otettu tuota mahdollisuutta huomioon?

Ei ne halutuimmat miehet ulkomailla yhtään kauempaa sinkkuna pysy. Paitsi jos vanhempiensa luona asuva, 30-vuotias italialainen mammanpoika kuulostaa ihannemieheltä.

20v, jätin lukion kesken mielenterveyssyistä, nyt olen työtön. Ei ole suunnitelmia ja haaveetkin on hukkuneet jonnekin matkan varrelle. Rehellisesti sanoen haluaisin vain kadota.

Olen 21, valmistun kandiksi keväällä. Sen jälkeen aion pitää välivuoden matkustan, työskennellen ja valmistautuen pääsykokeisiin, jotta pääsisin unelma-alalleni. Nämä opinnot kestävät kuusi vuotta, ja tuona aikana haluaisin löytää rinnalleni ihmisen, jonka kanssa asettua yhteiseen asuntoon ja hankkia lapsia. En oikeastaan haaveile mistään korkealentoisesta tällä hetkellä, lähinnä onnellisesta ja sujuvasta arjesta.

Oon 22-vuotias ja aloitin nyt tänä syksynä opiskelemaan yliopistossa ranskan kieltä. Toivoisin löytäväni tästä kaupungista omanhenkisiä kavereita ja ehkä tyttöystävänkin jos oikein hyvin menee.:) Tai sitten jostain muualta.:) Onneksi oon jo opiskellut avoimessa yliopistossa historian perusopinnot niin mulla on jo vähän kokemusta yliopistossa opiskelusta joten tää ei oo ihan täysin uutta mulle.:) Tulevaisuudessa ehkä haluaisin lähteä vaihtoon ulkomaille ja löytää niitä omanhenkisiä kavereita ja uskaltaa olla enemmän sosiaalisempi. "Normaalin neutrotyypin" ihmisen tason tuskin tuun tässä elämässä saavuttamaan mutta kyllä tää maailma tarvitsee myös vähän aspergeria.:) Ja tosiaan sitä "normaalia" ihmistä tässä maailmassa ei ole olemassa missään joten turha on muiden haukkua vähän erilaisempia ihmisiä.

T: 22-vuotias nuori mies/poika

Vierailija kirjoitti:

Asun Alankomaissa nyt viidetta vuotta ja saan maisterintutkintoni kasaan taman opintovuoden jalkeen. Suunnitelmissa olisi loytaa oman alan tyo - aloitan hakemaan alani toimistojen luksuspaadysta ja sitten tiputtamaan vaatimustasoani alemmaksi jos ja kun toita ei ala loytya. Olen valmis muuttamaan mihin tahansa lansimaahan.

Haaveilen etta joskus minulla olisi varaa ostaa omakotitalo ja pala maata, etta voin myllata itselleni ison puutarhan ja hankkia elaimia, ehka oman hevosenkin. Haaveilen etta minulla on aikaa ja terveytta jatkaa vaeltamista ja pitkien matkojen pyorailya vanhaksi asti, ja ruusunpunaisimmissa unelmissani asun omalla maatilalla Islannissa sitten ryppyisena mummona kutimet kasissa.

Saa nahda miten unelmani muuttuvat vuosien vieriessa. Nykyisin olen elamaani tyytyvainen, kaipaan vaan enemman hiljaisuutta ja rauhaa.

Ei Islannissa taida olla maatiloja. Siellä ei oikein kasva mikään.

En tiedä, haluaisin vaan olla onnellinen.

Että asiat ois hyvin ja mun elämässä ois joku suunta ja turva.

N24

Viimeistä vuotta ammattikorkeakoulussa viedään. Olen hiljattain eronnut miehestä, jonka kanssa kuvittelin kulkevani kohti yhteistä elämää ja lapsia. Mutta nyt kaiken sen raskaan eron jälkeen olen tajunnut, että minulla on ovet kaikkialle auki. Kuljen juuri sinne suuntaan minne itse haluan.

Ennen minulla oli melkein koko elämä suunniteltuna. Nyt nautin vain elämästä, tutustun itseeni ja siihen mitä haluan. Tällä hetkellä en halua tehdä mitään liian sitovia päätöksiä, vaikka olenkin ehkä melko yksinkertaiseen elämään tyytyvä.

Tällä hetkellä tavoitteena on oppia mahdollisimman paljon tulevaa ammattia varten ja olla valmis työelämään. Valmistumisen jälkeen aion olla töissä siellä mistä töitä saa vuoden-pari. Siinä samalla mietin mihin haluan suuntautua ja mitä haluan tehdä oikeasti työkseni.

Vielä en osaa kuvitella ketään miestä rinnalleni, mutta jossain vaiheessa uskon sellaisen löytyvän. Lapsia en ainankaan tällä hetkellä halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asun Alankomaissa nyt viidetta vuotta ja saan maisterintutkintoni kasaan taman opintovuoden jalkeen. Suunnitelmissa olisi loytaa oman alan tyo - aloitan hakemaan alani toimistojen luksuspaadysta ja sitten tiputtamaan vaatimustasoani alemmaksi jos ja kun toita ei ala loytya. Olen valmis muuttamaan mihin tahansa lansimaahan.

Haaveilen etta joskus minulla olisi varaa ostaa omakotitalo ja pala maata, etta voin myllata itselleni ison puutarhan ja hankkia elaimia, ehka oman hevosenkin. Haaveilen etta minulla on aikaa ja terveytta jatkaa vaeltamista ja pitkien matkojen pyorailya vanhaksi asti, ja ruusunpunaisimmissa unelmissani asun omalla maatilalla Islannissa sitten ryppyisena mummona kutimet kasissa.

Saa nahda miten unelmani muuttuvat vuosien vieriessa. Nykyisin olen elamaani tyytyvainen, kaipaan vaan enemman hiljaisuutta ja rauhaa.

Ei Islannissa taida olla maatiloja. Siellä ei oikein kasva mikään.

Lämpimimmillä paikoilla kasvaa jotain, mutta periaatteessa olet oikeassa. Kas kun edellinen kirjoittaja ei ehdottanut maanviljelyä Grönlannissa tai Huippuvuorilla. No, voi se sitten onnistua, jos onnistutaan kehittämään kasvi, joka kasvaa pakkasessa ja lumihangessa. Toistaiseksi sellaiseen ei ole kyetty, mutta mistäpä tuosta tieteestä koskaan tietää. Ei muuta kun sitten vain Etelämannerkin viljelyskäyttöön, niin koko maailman ruokapulaongelmat on ratkaistu.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, haluaisin vaan olla onnellinen.

Että asiat ois hyvin ja mun elämässä ois joku suunta ja turva.

N24

Tämä. Elämä on ollut jo monta vuotta pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Taistelua masennuksen ja syömishäiriön kanssa. Yksinäisyyttä ja ahdistusta. Itsetuhoisia ajatuksia. Haluaisin vain olla terve. Haluaisin olla tyytyväinen itseeni, tuntea että olemassaolollani olisi jokin tarkoitus. Haluaisin joskus tuntea olevani rakastettu ja hyväksytty. N25