Lue keskustelun säännöt.
miten opettaa lapselle kiitollisuutta?
30.09.2016 |
Hei,
esikoiseni on kohta 13 v, terve kuin pukki, pärjää koulussa helposti, saa harrastaa mitä haluaa. Kotona on vaadittu ok käytöstä, ei mitään natsikuria kuitenkaan. Pikkusisaruksia ei kiusaa, koulusta ei valiteta ikinä lapsen käytöksestä, on huumorintajuinen ja kiva tyyppi hyvällä tuulella ollessaan. Osallistuu kotitöihin. Vanhemmat hyvätuloisia mutta ei upporikkaita, ei ole ikinä saanut kaikkea mitä haluaa, mutta on aina saanut kaiken, mitä tarvitsee.
ONGELMA: ei hahmota yhtään olevansa hyväosainen, on mielestäni huolestuttavan itsekäs. Jos on herkkuja, varmistaa aina, että saa juuri sitä mitä haluaa ja paljon, ei mieti, mitä muut haluaisivat (ei rohmua luvatta, mutta on esim iltapalapöydässä ensimmäisenä kysymässä, että saanhan mä kokonaisen sämpylän, jos jotain hyviä sämpylöitä riittäisi kaikille puolikas ja yhdelle kokonainen.) Ei uhraa ajatustakaan maailman huono-osaisille tai ympäristönsuojelulle, lajittelee jätteet kyllä, koska vanhemmat niin opettajaa. Viimeisin asia, joka äitiä painaa... sai synttärilahjaksi valita uuden kännykän, jonka ehdottomaksi ylähintarajaksi kaikine lisävarusteineen laitettiin 400 e. lapsi valitsi 270 e maksavan, jonka halusi, ja kuoret ym nostaa hintaa muutaman kympin... Nyt lapsi pitää epäreiluna, ettei saa tuota ylijäävää 50-100 e käteen, vaikka ikinä hänelle ei sanottu, että saa 400 e, vaan että saa puhelimen. Asia selitetty hänelle, mutta palaa siihen uudestaan.
Miten autamme hyväosaista lasta hamottamaan, että voisi olla omasta tilanteestaan kiitollinen, kaatamatta kuitenkaan liikaa maailman murheita lapsen niskaan?
Kommentit (41)
Vierailija kirjoitti:
Sille joka kommentoi salaa lahjoittamisesta... itse olen nimenomaan esim lahjoittanut Unicefille ja ympäristösuojeluun rahaa paljonkin, mutta en ole mainostanut sitä lapsille sen enempää kuin muillekaan ihmisille... pitäisikö?
Ei varmaan "mainostaa" kannata menemällä siihen ääripäähän, että siitä tulee oman kruunun kiillottamista. Mutta lapsille voi ehkä sillä tavalla puolihuolimattomasti mainita, että kun on tilanteessa, jossa omat perustarpeet on kunnossa ja ylimääräistäkin on, niin on mukavaa, jos voi osaltaan auttaa muita. Eikä se ole kenenkään vika tai ahneutta tai syytä syyllistyä, jos itsellä menee hyvin. Olennaista on se, ettei pidä sitä itsestäänselvyytenä, mitä kautta tulee sitten se kiitollisuus. Vielä konkreettisemmin se tulisi esiin lahjoittamalla omia ja lasten tavaroita turvakotiin, lasten sairaalaosastolle tms. niin siinä tulisi näkyviin se, että monenlaista vastoinkäymistä maailmassa on ja ehkä samalla myös näkisi, että materiaakin tärkeämpää elämässä ovat terveys ja turvallisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuon ikäiset ovat monesti juuri tuollaisia. Ryhmäpaine kasvaa, joten pitäisi koko ajan saada uusia vaatteita, rahaa ja esim. elektroniikkaa. Lapsi ei vain välttämättä ymmärrä esimerkiksi tuon 400 euron suuruutta, jos ei ole muutenkaan joutunut miettimään rahaa, eikä mistään ole koskaan ollut pulaa.
Lapsille ja nuorille kannattaa opettaa rahan tajuaminen. Voi esimerkiksi kertoa, kuinka paljon tuo 400 euroa on verrattuna vaikka kuukauden ruokaostoksiin, tai kuinka monta työtuntia se on.
Anna hänelle enemmän kuin hän osaa pyytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuon ikäiset ovat monesti juuri tuollaisia. Ryhmäpaine kasvaa, joten pitäisi koko ajan saada uusia vaatteita, rahaa ja esim. elektroniikkaa. Lapsi ei vain välttämättä ymmärrä esimerkiksi tuon 400 euron suuruutta, jos ei ole muutenkaan joutunut miettimään rahaa, eikä mistään ole koskaan ollut pulaa.
Lapsille ja nuorille kannattaa opettaa rahan tajuaminen. Voi esimerkiksi kertoa, kuinka paljon tuo 400 euroa on verrattuna vaikka kuukauden ruokaostoksiin, tai kuinka monta työtuntia se on.
Tää ei kyllä vastannut mitenkään otsikon kysymykseen.
Vierailija kirjoitti:
Ap lisää... meillä on kaveripiirissä kyllä yhtä hyväosaisia valtaosa, lapsella on myös aivan upporikkaita luokkakavereita pari. Lisäksi on pihakavereita, joiden perheessä venytetään penniä, mutta voidaan silti hyvin. Kenellekään läheiselle ei ole käynyt mitään kamalaa toistaiseksi, eli meidän lapsille on tosi "normaalia" että kaikki on hyvin.
Sille joka kommentoi salaa lahjoittamisesta... itse olen nimenomaan esim lahjoittanut Unicefille ja ympäristösuojeluun rahaa paljonkin, mutta en ole mainostanut sitä lapsille sen enempää kuin muillekaan ihmisille... pitäisikö?
Ei kai nyt mikään hyväntekeväisyyteen antaminen opeta kiitolliseksi? Oletteko te aivan pihalla? Anna lapselle enemmän kuin hän osaa odottaa, se opettaa. Esim. itse olen saanut kaksion 2-vuotiaana ja 200 000 euroa osakkeita tuosta noin vain. Silti minulle opetettiin rahan arvo ja se, että en ole automaattisesti oikeutettu noihin. Tunnen kyllä suurta kiitollisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ehkä sen opettaminen lapselle, ettei hän ole automaattisesti oikeutettu juuri mihinkään, mutta sitten kuitenkin samaan aikaan antaa hänelle enemmän kuin hän osaa olettaaa saavansa ja sen, millä hän voi menestyä, tekee kiitolliseksi.
Olisin huolissani jos lapsen pitäisi olla kiitollinen saamastaan sämpylästä ja pitää sitä erityiskohteluna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuon ikäiselöe, ja nuoremmallekin sanoisin ihan suoraan, että tiedätkö sun käytös on nyt melkoisen itsekästä. Keskustelisin tuostahyväosaisuudesta, ja että sitä ei saa pitää itsestäänselvyytenä, ja havannoisin, miten voisi toimia enemmän toiset huomioonottavasti, ja myös ettei kaikilla asiat ole ihan niin hyvin. Minä olen oppinut kiitolliseksi, kun näin käytännössä lapsena ja nuorena, miten raskasta työtä vanhempani tekivät toimeentulonsa eteen, heillä oli sellainen työ molemmilla, että olin joskus mukana työpaikalla. Meillä myös avoimesti havainnollistettiin, miten paljon mikäkim maksaa ja vaadittiinkin kiitollisuutta, minusta se oli hyvä. Minua ärsyttää suunnattomasti sellaiset "rohmuajat", että tyyliin ollaan itselle haalimassa aina se paras ja kivoin juttu, ja vaatimassa käsi ojossa, mutta mitään ei arvosteta tai mistään ei kiitetä! Nuorimmainen sisarukseni on juuri sellainen, kammottavaa kielenkäyttöä, ja vaaditaan kuukin taivaalta.. Omille lapsilleni olen heti ihan pienestä lähtien opettanut että kiitetään, pyydetään kauniisti, käyttäydytään toisia kohtaan (ja ylipäätään) hyvin ja otetaan toiset huomioon, jaetaan asioita eikä rohmuta. Omalla käytöksellähän siihen pystyy melko paljon vaikuttamaan, ja mitä lapsilta vaatii. Toki luonnekin vaikuttaa, osalta ihmisistä ei vaan hirveästi ole empatiakykyä, mutta sitäkin voi pyrkiä kasvattamaan keskustelemalla ja esimerkillä.
Kiitollisuutta EI VOI OPETTAA vaatimalla. Sä olet oppinut siinä jotain, mutta se ei ole kiitollisuutta. Ehkä piiloteltua omahyväisyyttä?
Mielenkiintoinen aihe, mä oli itse ehkä maailman itsekkäin teini mutta musta kasvoi kyllä todella empaattinen aikuinen.
Omien lasten kanssa ollaan pienestä pitäen opeteltu jakamaan asioita niiden kanssa joilla ei ole asiat yhtä hyvin kuin meillä. Siis ihan konkreettisista kaverilla ei ole eväitä mukana mutta meillä banaani, tarjotaan sille siis puolikasta meidän omasta. Lisäksi siitä saakka kun lapset ovat saaneet viikkorahaa on sovittu että he säästävät sitä summan x joka lahjoitetaan itse valittuun hyväntekeväisyyskohteeseen. Säännöllisesti lahjoitetaan myös leluja ja vaatteita eteenpäin ja lapset saavat itse valita menevätkö ne tällä kertaa serkuille, naapurin lapsille vai johonkin hyväntekeväisyyteen. Osallistutaan myös yhdessä vapaaehtoistyöhön. Musta oma esimerkki on tässä asiassa tosi olennaista.
Aika lailla tuo omasta hyvästä jakaminen on niillä nyt selkäytimessä, mutta kyllä sisarusten kesken tulee edelleen säännöllisesti riitaa jostain tavarasta tai herkusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että on aina vaatimassa parasta ja ensimmäisenä on yksinkertaisesti huonoa käytöstä, josta voi ja täytyykin lapselle sanoa- On ilmeisesti oppinut, että röyhkeydellä saa ja pääsee.
Ap kirjoitti myös, että koska on kasvava lapsi ja energiatarve suurempi kuin muilla niin saakin eniten mm. herkkuja.
Kiitollisuus kumpuaa mm. siitä ettei pidä asioita itsestään selvänä ja itseään itsestään selvästi etuoikeutettuna-kiinnittäisin näihin huomiota.
Itse alkoholistiperheessä kasvaneena voin sanoa että itsekkyys kantaa pitkälle elämässä. Silloin osaa vaatia itselleen enemmän ja että kohdellaan paremmin.
Se on taas niin äärettömän vaikeaa, kun on koko ikänsä saanut kuulla että "et sä tota leivänpalasta ansaitse", kun on ollut kauhea nälkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ei ole ikinä saanut kaikkea mitä haluaa, mutta on aina saanut kaiken, mitä tarvitsee.
...
sai synttärilahjaksi valita uuden kännykän, jonka ehdottomaksi ylähintarajaksi kaikine lisävarusteineen laitettiin 400 e
Tarvitseeko 13-vuotias muka 400€ maksavan kännykän? Kyllä minusta tuo menee jo kovasti tuohon "saa kaiken mitä haluaa"-kategoriaan.
Vierailija kirjoitti:
Kolmen teinin äitinä olen sitä mieltä, että 13v on haastava ikä. Moni on erittäin itsekäs tuossa iässä, "maailmankuva on postimerkin kokoinen ja siihen mahtuu oma napa". Anna lapsesi olla sitä mitä on ja luota, että hyvä kasvatus tuottaa tulosta ja näkyy viimeistään aikuisena. Hyvä esim. on vaikkapa alkoholistiperheen lapset, jotka eivät ole saaneet elää huoletonta lapsuutta/nuoruutta eli keskittyä omiin tunteisiin ja tuntemuksiin, vaan ovat kantaneet huolta muista ja oireilevat sitä myöhemmin. En siis syyllistäisi lasta siitä ettei hän kanna maailmantuskaa. Lapsuus on lyhyt ja sen kuuluu olla huoleton, se kantaa pitkälle.
Kyllä, mutta lapselta tulee silti voida vaatia ihan perus käytöstapoja. Ikä ei oikeuta itsekkyyttä ja ahneutta.
Vierailija kirjoitti:
Itse alkoholistiperheessä kasvaneena voin sanoa että itsekkyys kantaa pitkälle elämässä. Silloin osaa vaatia itselleen enemmän ja että kohdellaan paremmin.
Se on taas niin äärettömän vaikeaa, kun on koko ikänsä saanut kuulla että "et sä tota leivänpalasta ansaitse", kun on ollut kauhea nälkä.
Ps. Samalla pitää tietenkin olla käytöstapoja ettei leimaudu kusipääksi. Itse huono-osaisena olen iloinen siitä, että jollakulla toisella on sitten paremmat oltavat. Ei kaikkia muita tarvitse muiden murheilla vaivata. Jos pystyvät ja haluavat auttaa joitain nälkäisiä tai katastrofin uhreja yms. niin hyvä niin, mutta ei ole mikään velvollisuus.
Vierailija kirjoitti:
Itse alkoholistiperheessä kasvaneena voin sanoa että itsekkyys kantaa pitkälle elämässä. Silloin osaa vaatia itselleen enemmän ja että kohdellaan paremmin.
Se on taas niin äärettömän vaikeaa, kun on koko ikänsä saanut kuulla että "et sä tota leivänpalasta ansaitse", kun on ollut kauhea nälkä.
Samaa mieltä!! Vaikka mussutetaan, että ihminen on luonnostaan itsekäs, niin kyllä ihminen myös luonnostaan haluaa auttaa muita. Vain olemalla riittävän itsekäs se on mahdollista.
Minultakin vietiin lapsuudessa (narsistiäiti) kaikki työkalut ja aseet pitää puoliani. En halua ikinä auttaa ketään, koska ei minuakaan olla autettu.
Nyt opettelen vain vittu ottamaan sen, mitä tarvitsen. En jaksa välittää mulle avautuvista inisijöistä yhtään. It's a dog eat dog world, ja mä en aio olla se, joka jauhautuu muiden jalkoihin.
Ja alan auttaa muita, kun saan omat asiani kuntoon. Näin se menee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmen teinin äitinä olen sitä mieltä, että 13v on haastava ikä. Moni on erittäin itsekäs tuossa iässä, "maailmankuva on postimerkin kokoinen ja siihen mahtuu oma napa". Anna lapsesi olla sitä mitä on ja luota, että hyvä kasvatus tuottaa tulosta ja näkyy viimeistään aikuisena. Hyvä esim. on vaikkapa alkoholistiperheen lapset, jotka eivät ole saaneet elää huoletonta lapsuutta/nuoruutta eli keskittyä omiin tunteisiin ja tuntemuksiin, vaan ovat kantaneet huolta muista ja oireilevat sitä myöhemmin. En siis syyllistäisi lasta siitä ettei hän kanna maailmantuskaa. Lapsuus on lyhyt ja sen kuuluu olla huoleton, se kantaa pitkälle.
Kyllä, mutta lapselta tulee silti voida vaatia ihan perus käytöstapoja. Ikä ei oikeuta itsekkyyttä ja ahneutta.
Mä olen vähän näillä linjoilla. Tuon ikäisen "kuuluukin" olla omanapainen, se on osa identiteetinrakennusta kun pitäisi kasvaa aikuiseksi joka pystyy vaikka mihin ja ansaitsee vaikka mitä (esim. asiallista kohtelua, itsemääräämisoikeuden, kuulluksi tulemista). Harjoitteluvaiheessa tulee ylilyöntejä niin kuin "minä ITE!!!" taaperollakin. Aikuisen homma ei ole syyllistää sen enempää teiniä kuin taaperoa tunteesta ja aikuisen näkökulmasta älyttömästä reaktiosta, mutta kertoa että mikä tahansa käytös ei ole ok, ja kiukuttelulla ei saa mitä haluaa. Molempien kanssa voi tietyn verran neuvotella, kuunnella lasta, avata vähän muiden osallisten näkökulmia ja pitää huolta omista (ja esim. sisarusten) rajoista jotta lapsi oppii että niitä kunnioitetaan ja muita kohdellaan reilusti. Afrikan nälkää näkevät lapset ei kuulu siihen sämpylänjakokeskusteluun, vaikka voi heistä muuten jutella.
39 jatkaa vielä. Oma suuri kurjuus tuossa iässä oli kun piti lähteä vanhempien kanssa mökille. Minusta he tuntuivat maailman itsekkäimmiltä otuksilta kun raahasivat minut metsän keskelle kitumaan vain koska se on heistä kivaa. Kerta toisensa jälkeen. Vanhempien mielestä olisi varmasti pitänyt olla kiitollinen niistä kaikista viikonlopuista kun ei oltu mökillä ja olin suht vapaa, välittävistä vanhemmista ja siitä että edes on mökki. Mutta voin kertoa että mun kiitollisuutta ei lisännyt yhtään kun isäni kertoi minun olevan itsekäs ja asennevammainen. Se loukkasi paljon, vaikka ei kuulosta kummalta, muistan tilanteen ja oloni vielä nyt 20v myöhemmin. Aikuisena olen pikemminkin "anteeks kun olen olemassa, en kai mä vaan häiritse ketään" kuin normaalin empaattinen, en varmasti tuon yksittäisen tilanteen takia vaan sen asenneilmapiirin. Olis voinut vaan sanoa että kuultu, huomioitu ja tämän asian aikuiset päättää silti näin, eikä syyllistää omasta tahdosta.
Ap lisää... meillä on kaveripiirissä kyllä yhtä hyväosaisia valtaosa, lapsella on myös aivan upporikkaita luokkakavereita pari. Lisäksi on pihakavereita, joiden perheessä venytetään penniä, mutta voidaan silti hyvin. Kenellekään läheiselle ei ole käynyt mitään kamalaa toistaiseksi, eli meidän lapsille on tosi "normaalia" että kaikki on hyvin.
Sille joka kommentoi salaa lahjoittamisesta... itse olen nimenomaan esim lahjoittanut Unicefille ja ympäristösuojeluun rahaa paljonkin, mutta en ole mainostanut sitä lapsille sen enempää kuin muillekaan ihmisille... pitäisikö?