Onko sitoutumiskammo oikea ongelma? Mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Kyllä minulle sitoutumiskammo on ainakin ihan oikea tila eikä mikään pseudodiagnoosi eikä siihen omasta mielestäni liity hylätyksi tulemisen pelko.

Olen siis nainen itse. Suhteet kaatuvat kun pitäisi alkaa olemaan vakava ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja tehdä kompromisseja. Ahdistun, tulee olo että en halua tätä suhdetta vaan haluan olla yksin. Suutun jos mies puhuu yhteisestä asunnosta, matkasta, lemmikistä tai lapsista. Joskus jo pelkkä sen ajatteleminen että olen suhteessa ahdistaa minua. Tulee olo että tässäkö tämä nyt on... Uskon että tähän saattaa liittyä pelko siitä että joudun muuttumaan enkä saa enää olla oma itseni. Äitini esimerkiksi uhrasi omat harrastuksensa ja uransa kasvattaakseen meidät lapset kotona isäni pyynnöstä ja katui tätä jälkeenpäin. Minulle tulee todella vastenmielinen olo jos mies pyytää minulta jotain suurempaa ja "kapinoin" lähtemällä suhteesta. Jotkut miehet pyytävät minua jäämään ja kertovat että voivat tehdä sitten miten minä haluan mutta en todellakaan halua vaatia sellaista keltään.

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle sitoutumiskammo on sitä että en aidosti uskalla/pysty sitoutumaan kehenkään ihmiseen, koska pelkään että jos niin tekisin ja luottaisin siihen, että "tässä sitä nyt ollaan", niin menettäisinkin kumppanini. Ja pelkään etten pääsisi yli kumppanin menettämisestä. Itsellä sitoutumiskammo ilmenee vasta 1-2 vuoden kohdalla suhteessa, jolloin suhteeni yleensä kaatuvat. Sitoutumiskammo on kovin alitajuinen asia, mulla se ilmenee ihan rehellisesti niin etten enää koe että kumppani on minulle sopiva. Ihastun/rakastun uuteen ja keksin jotain uutta mitä elämältä haluan. Olen koittanut voittaa kammoa käytännön keinoin ja muistelemalla syitä miksi olen alun perin ihmiseen sitoutunut. Olen toistanut samaa kaavaa koko elämäni, joten en usko että kyse on siitä "etten ole vain löytänyt sitä oikeaa". Myös ajatus siitä että paljastaisin sisäisen itseni toiselle, ja hän EI välttämättä ymmärtäisi minua (ei tietenkään pystyisi edes ymmärtämään niin kuin minä haluan, toisen pään sisään ei pääse), on sietämätön.

Mistä päättelet, että kärsit sitoutumiskammosta, etkä vain ole löytänyt sopivaa kumppania? Nimittäin eikö se, ettei ole sopivan ihmisen kanssa, ilmenisi juuri samalla tavalla, että vuoden, parin seurustelun jälkeen tulee olo, ettei kumppani ole hyvä itselle?

En siis millään lailla kiistä kokemustasi, mutta kiinnostaisi tietää, miksi tulkitset käyttäytymistäsi juuri tuolla tavalla.

Kaava on niin samanlainen joka kerta. Edellisen kerran kun vaihdoin kumppania, ihastuin uuteen ihmiseen jo muutaman kuukauden sisällä, kun uuden kumppanin kanssa oli vielä huumavaihe. Ihastukseni ja rakkauden kohteeni ovat hyvin erilaisia ja jopa mahdottomia, esimerkiksi avioliitossa oleva ihminen kenen kanssa ei ole mitään yhteistä yms. Olen pettänyt lähes jokaista kumppania, yleensä ottaen mitä potentiaalisempi kumppani, sitä varmemmin olen pettänyt. Nuorempana en voinut sietää sitä, että joku rakasti minua. Kiinnostuin vain ihmisistä jotka kohtelivat minua huonosti. Vajaa kolmikymppisenä biologinen kello alkoi tikittää ja halusin perheen, valitettavasti ne haaveet minun oli unohdettava, sillä en saanut suhteita etenemään pidemmälle. Minulle sitoutumiskammo on menettämisen pelkoa ja sitä, etten kestä että minulla on elämässä jokin osa-alue mitä en itse voi hallita, ja olisin toisen armoilla.  Vaikea perustella asiaa sen tarkemmin, kun jo 15-vuotiaana ensimmäistä seurustelukumppaniani pettäessäni tiesin, että teen sen siksi, että jos hän joskus jättää minut, on minulla jokin ase häntä vastaan ja voin sanoa: "en minä sinusta oikeasti koskaan kiinnostunut ollutkaan ja siksi petin sinua". Useat suhteeni ovat kaatuneet pettämiseen. Muutama parka on yrittänyt antaa minulle anteeksi, mutta se ei muuta mitään sillä suhde on siis joka tapauksessa jo pilalla, kun olen pettänyt ja suhteessa ei ole luottamusta. Näin voin sanoa että suhde tuhoutui koska minä petin, eikä suinkaan siitä syystä että kumppani ei vain sittenkään pitänyt minusta. Olen seurustellut elämässäni 11 kertaa niin että sitä voi kutsua "seurusteluksi vakavissaan" ja yksi henkilö näistä on jättänyt minut, minä olen muuten jättänyt kaikki.

Kiitos kommenteista. Aivan loistavia analyysejä.

Minäkin voisin kertoa itsestäni, olen nainen myöskin. Jonkinsortin sitoitumiskammoa minulla on aina ollut ja varmaan jotakin menettämisen pelkoa?

Jo nuorena en koskaan itse kiinnostunut kenestäkään. Myös aikaa meni, että osasin kiinnostua.

Ensimmäinen vakava suhteeni kesti pitkään. Suhde jätti isot arvet vaikka olin itse jättäjä. Se vahvisti ajatustani, ettei suhteissa ole järkeä. Jäi tunne, että seurustelu=vankila. Ei siksi, että pitää olla tilivelvollinen, vaan koin että joutuu luopumaan kaikesta jotenkin.

Olen nyt ollut suhteessa 4v ja olemme ostaneet talon. Sanotaanko näin, että alussa on mukavaa, jos toinen vain kiinnostaa. Siinä kohtaan kun huomaat, että toinen on sinulle tärkeä ja hänen menettäminen tuntuu pahalle tai jos hän loukkaisi, ahdistaa. Suhde ei tunnu hyvälle. Rakastan miestäni, mutta olen todella usein ahdistunut. En toki enään ajattele, että elämä loppuu tähän sillä muut eivät kiinnosta.

Olen aina ollut luonteeltani sellainen, joka ei halua olla riippuvainen muista. Eihän onneaan voi toisen niskaan vaan jättää, mutta eiköhän suhteessa aina ole jollain tasolla toisesta riippuvainen. Tällä siis tarkoitin sitä, jos suhteessa menee huonosti se heijastuu myös omaan hyvinvointiin. Se ajatus ahdistaa. Pahoina päivinä toivon vain, että olisin pitänyt pääni ja ollut sinkkuna. Tosi kurjaa ja inhottavaa tällainen.

Sehän on aina riski rakastaa ja rakentaa yhteistä elämää, pitäisi vain ottaa vastaan mitä tulee eikä iettiä liikaa. Jos ihmistä on satutettu ja hänellä kammo on, tuo on mahdoton ajatus. Sitä jo valmiiksi ajattelee että jotain tapahtuu kuitenkin, miettii uskaltaako päästää ketään lähelle.

Kiitos, 24. On totta, että rakkauteen liittyy aina riskejä, eikä välttelemällä ikäviä tunteita voi oikein saada niitä hyviäkään. Mutta tietysti aikaisemmat kokemukset väistämättä vaikuttavat omaan emotionaaliseen riskinottokykyyn.

Mua ei pelota hylätyksi tuleminen, tai se rajoittuu siihen että alussa haluan ottaa aika pitkään aika hitaasti. Sitoutumiskammo tulee mulla siitä että ahdistaa ajatus siitä että toinen vaikuttaisi elämänvalintoihini, en esimerkiksi voi kuvitellakaan että muuttaisin suhteen takia toiselle puolelle maata tms. Lisäksi viihdyn liian hyvin yksin, se että pitää viettää aikaa jonkun kanssa jatkuvasti tuntuu rasitteelta.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin voisin kertoa itsestäni, olen nainen myöskin. Jonkinsortin sitoitumiskammoa minulla on aina ollut ja varmaan jotakin menettämisen pelkoa?

Jo nuorena en koskaan itse kiinnostunut kenestäkään. Myös aikaa meni, että osasin kiinnostua.

Ensimmäinen vakava suhteeni kesti pitkään. Suhde jätti isot arvet vaikka olin itse jättäjä. Se vahvisti ajatustani, ettei suhteissa ole järkeä. Jäi tunne, että seurustelu=vankila. Ei siksi, että pitää olla tilivelvollinen, vaan koin että joutuu luopumaan kaikesta jotenkin.

Olen nyt ollut suhteessa 4v ja olemme ostaneet talon. Sanotaanko näin, että alussa on mukavaa, jos toinen vain kiinnostaa. Siinä kohtaan kun huomaat, että toinen on sinulle tärkeä ja hänen menettäminen tuntuu pahalle tai jos hän loukkaisi, ahdistaa. Suhde ei tunnu hyvälle. Rakastan miestäni, mutta olen todella usein ahdistunut. En toki enään ajattele, että elämä loppuu tähän sillä muut eivät kiinnosta.

Olen aina ollut luonteeltani sellainen, joka ei halua olla riippuvainen muista. Eihän onneaan voi toisen niskaan vaan jättää, mutta eiköhän suhteessa aina ole jollain tasolla toisesta riippuvainen. Tällä siis tarkoitin sitä, jos suhteessa menee huonosti se heijastuu myös omaan hyvinvointiin. Se ajatus ahdistaa. Pahoina päivinä toivon vain, että olisin pitänyt pääni ja ollut sinkkuna. Tosi kurjaa ja inhottavaa tällainen.

Sehän on aina riski rakastaa ja rakentaa yhteistä elämää, pitäisi vain ottaa vastaan mitä tulee eikä iettiä liikaa. Jos ihmistä on satutettu ja hänellä kammo on, tuo on mahdoton ajatus. Sitä jo valmiiksi ajattelee että jotain tapahtuu kuitenkin, miettii uskaltaako päästää ketään lähelle.

Samat fiilikset täällä sitoutumiskammoisena menettämisenpelkoisena. Vakiintunut olen sillä tiedän sisimmässäni että halusin sitä ja pitkäaikaisen kumppanin ja onnistuin sitoutumaan. Mutta olen erittäin usein ahdistunut ja surullinen.

Voisiko tästä yleistää, että sitoutumiskammon taustalla voi olla pelko hylätyksi tulemisesta tai pelko itsensä menettämisestä? Onko muita yleisiä pelkoja, jotka voivat aiheuttaa kyvyttömyyttä sitoutua silloinkin, kun siihen olisi haluja?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minulle sitoutumiskammo on ainakin ihan oikea tila eikä mikään pseudodiagnoosi eikä siihen omasta mielestäni liity hylätyksi tulemisen pelko.

Olen siis nainen itse. Suhteet kaatuvat kun pitäisi alkaa olemaan vakava ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta ja tehdä kompromisseja. Ahdistun, tulee olo että en halua tätä suhdetta vaan haluan olla yksin. Suutun jos mies puhuu yhteisestä asunnosta, matkasta, lemmikistä tai lapsista. Joskus jo pelkkä sen ajatteleminen että olen suhteessa ahdistaa minua. Tulee olo että tässäkö tämä nyt on... Uskon että tähän saattaa liittyä pelko siitä että joudun muuttumaan enkä saa enää olla oma itseni. Äitini esimerkiksi uhrasi omat harrastuksensa ja uransa kasvattaakseen meidät lapset kotona isäni pyynnöstä ja katui tätä jälkeenpäin. Minulle tulee todella vastenmielinen olo jos mies pyytää minulta jotain suurempaa ja "kapinoin" lähtemällä suhteesta. Jotkut miehet pyytävät minua jäämään ja kertovat että voivat tehdä sitten miten minä haluan mutta en todellakaan halua vaatia sellaista keltään.

Ahdistut, koska olet väärän ihmisen kanssa? Oletko ollut näihin miehiin niin hullun rakastunut, että epäilet jo oikeasti sekoavasi? Vai oletko ollut miesten kanssa, koska he olivat kivoja, mutta suurta intohimoa ei ollut?

Miesten sitoutumiskammosta en osaa sanoa mitään enkä naistenkaan, mutta omasta sitoutumiskammostani voin. Mulle sitoutumiskammo ei tarkoita pelkoa suhteen päättymisestä vaan suhteen muuttumisesta arkiseksi ja epämiellyttäväksi. Olen seurustelusuhteissani "rusinat pullasta" -tyyppi. Viihdyn miehen kanssa silloin, kun yhdessäolo on vapaaehtoista ja mukavaa. Jos esim olen huonolla tuulella, haluan olla yksin. Seurustelusuhteessa tämä on helppoa, saman katon alla asuessa ei. Jos en voi olla silloin yksin, vitutukseni kasvaa potenssiin kymmenen. Jos lähden kotoa pois siihen asti, että olen taas paremmalla tuulella, tämä yleensä aiheuttaa vain riitaa, jonka jälkeen olen taas huonolla tuulella. Oma sitoutumiskammoni on puhtaasti itsekästä halua elää mahdollisimman mukavaa elämää ilman toistuvia epätyydyttäviä kompromisseja.

Vierailija kirjoitti:

Miesten sitoutumiskammosta en osaa sanoa mitään enkä naistenkaan, mutta omasta sitoutumiskammostani voin. Mulle sitoutumiskammo ei tarkoita pelkoa suhteen päättymisestä vaan suhteen muuttumisesta arkiseksi ja epämiellyttäväksi. Olen seurustelusuhteissani "rusinat pullasta" -tyyppi. Viihdyn miehen kanssa silloin, kun yhdessäolo on vapaaehtoista ja mukavaa. Jos esim olen huonolla tuulella, haluan olla yksin. Seurustelusuhteessa tämä on helppoa, saman katon alla asuessa ei. Jos en voi olla silloin yksin, vitutukseni kasvaa potenssiin kymmenen. Jos lähden kotoa pois siihen asti, että olen taas paremmalla tuulella, tämä yleensä aiheuttaa vain riitaa, jonka jälkeen olen taas huonolla tuulella. Oma sitoutumiskammoni on puhtaasti itsekästä halua elää mahdollisimman mukavaa elämää ilman toistuvia epätyydyttäviä kompromisseja.

Vastaan täysin kuvaustasi siinä, että olen omaa tilaa tarvitseva "rusinat pullasta" -ihminen, joka ei siedä epätyydyttäviä kompromisseja. Mutta tuo tilan ja ajan antaminen toiselle on kyllä onnistunut kaikissa suhteissa, joissa olen asunut toisen ihmisen kanssa. En ole koskaan joutunut riitelemään siitä, että saan perustarpeeni tyydytetyiksi. Tietenkin epämiellyttävien tunteiden (niin omien kuin toisen) on tärkeä parisuhdetaito, mutta eihän siitä mitään tulisi, jos harmin käsittely yksin juoksulenkillä olisi toiselle henkilökohtainen loukkaus.

Joo en mäkään tiedä, kun en edes tiedä, mitä se sellainen sitoutuminen sitten on.

Seurustelin kerran naisen kanssa, joka halusi että me sitouduttaisiin. Koetin kysellä, mitä se tarkoittaa, ja ehdotin että se olisi siis sitä, että päätettäisiin pysyä yhdessä, tuntui miltä tuntui. Ei kelvannut, kuulemma pitäisi olla tunnetta mukana ja niin että jos tunteet kuolee niin sitten ei oltaisikaan yhdessä. Mitä sitoutumista se sellainen on, kysynpä vaan! En minä voi luvata, että minulla on tästä eteenpäin lopun ikää jotain tunteita. Tekojani voin säädellä, tunteita en.

Vierailija kirjoitti:

Viihdyn miehen kanssa silloin, kun yhdessäolo on vapaaehtoista ja mukavaa. Jos esim olen huonolla tuulella, haluan olla yksin. Seurustelusuhteessa tämä on helppoa, saman katon alla asuessa ei.

Miksei tuo onnistuisi saman katon allakin?

Olen sikäli samanlainen kanssasi, että huonolla tuulella ollessani en kaipaa mitään lohduttelijaa, haluan vain vetäytyä peiton alle mököttämään. Kun sain tässä suhteessa täysin erilainen puolisoni uskomaan, että niin on, meillä sujuu tuo ihan hyvin. Hänellä onneksi on elämässään muutakin kuin minut, pystyy esim. keskittymään harrastuksiinsa sen aikaa kun minä haluan olla ihan vain omassa rauhassani. Ei haittaa vaikka saman katon alla asutaankin.

Olennaista on kai ymmärtää ja hyväksyä, että toinen voi jossakin asiassa olla täysin erilainen kuin mitä itse on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viihdyn miehen kanssa silloin, kun yhdessäolo on vapaaehtoista ja mukavaa. Jos esim olen huonolla tuulella, haluan olla yksin. Seurustelusuhteessa tämä on helppoa, saman katon alla asuessa ei.

Miksei tuo onnistuisi saman katon allakin?

Olen sikäli samanlainen kanssasi, että huonolla tuulella ollessani en kaipaa mitään lohduttelijaa, haluan vain vetäytyä peiton alle mököttämään. Kun sain tässä suhteessa täysin erilainen puolisoni uskomaan, että niin on, meillä sujuu tuo ihan hyvin. Hänellä onneksi on elämässään muutakin kuin minut, pystyy esim. keskittymään harrastuksiinsa sen aikaa kun minä haluan olla ihan vain omassa rauhassani. Ei haittaa vaikka saman katon alla asutaankin.

Olennaista on kai ymmärtää ja hyväksyä, että toinen voi jossakin asiassa olla täysin erilainen kuin mitä itse on.

Koska toiselle ei oikein voi sanoa, että voitko häipyä ja tulla vaikka parin viikon päästä takaisin. Jos niin sanoo, tuskin toinen tulee enää takaisin :D

Kyllä se sitoutumiskammo minustakin tarkoittaa sitä, että ei uskalla luottaa suhteen kestävyyteen, ja sen takia estää suhteen alkamisen tai etenemisen. Tilanne on paradoksi.

** Jumala syntyi ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, sovitti ihmisten synnit Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Joka uskoo Jeesukseen sovittajanaan ja herranaan, perii iankaikkisen elämän. **

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se sitoutumiskammo minustakin tarkoittaa sitä, että ei uskalla luottaa suhteen kestävyyteen, ja sen takia estää suhteen alkamisen tai etenemisen. Tilanne on paradoksi.

Paradoksi on minusta siinä, että suhdetta aloittaessa pitäisi mukamas luottaa suhteen kestävyyteen, vaikka suhteen kestävyydestä ei voi alkuvaiheessa olla mitään takeita. Mikä tahansa suhde voi päättyä! Mikään määrä vakuuttelua tai valojen vannomista ei takaa, että yhdessä ollaan kuolemaan asti.

Elämä on pohjimmiltaan epävarmaa, parisuhteet ovat epävarmoja. Et voi mitenkään varmistaa, ettet tule kohtaamaan sydänsuruja. Tuo ei kuitenkaan ole minusta syy olla tapailematta ja seurustelematta. Luotto siihen, että pärjää kyllä, on paljon tärkeämpää kuin (perusteeton) luotto siihen, ettei toinen koskaan jätä.

Olen nainen ja sitoutumiskammoinen. En koe taustalla olevan pelkoa hylätyksi tulemisesta, vaan lähinnä pelkoa toisen ihmisen satuttamisesta mikä tapauksessani estää sitoutumisen.

En viihdy suhteissa, vaan minulle on tärkeämpää ja mukavempaa olla yksin. Minua ei toisaalta haittaa tapailut ja lyhyet suhteet, mutta kun sellaiset alkavat syventyä ja aletaan puhua yhteisen tulevaisuuden suunnittelusta, ahdistun valtavasti. Tiedän, etten pysty sitoutumaan yhteen ihmiseen pitkäksi aikaa ja että omalta kohdaltani suhde tulee päättymään siihen, kun alan kaivata vapauttani ja sitä, etten ole kenellekään tilivelvollinen. Monen miehen on vaikea ymmärtää tätä, mikä on tietenkin normaalia siinä vaiheessa kun syviä tunteita on jo syntynyt.

Vaikka olisin itsekin rakastunut, en siltikään halua tinkiä vapaudestani ja siitä, että minulla on mahdollisuus vaikka huomenna nostaa kytkintä ja häipyä - ilman tarvetta selitellä kenellekään samalla kun saa kuulla olevansa saatanan narttu joka on pilannut toisen elämän ja särkenyt sydämen.

On helpompaa olla yksin, kuin sitoutua ja huomata taas, ettei se vain ole minua varten.

Vierailija kirjoitti:

Olen nainen ja sitoutumiskammoinen. En koe taustalla olevan pelkoa hylätyksi tulemisesta, vaan lähinnä pelkoa toisen ihmisen satuttamisesta mikä tapauksessani estää sitoutumisen.

En viihdy suhteissa, vaan minulle on tärkeämpää ja mukavempaa olla yksin. Minua ei toisaalta haittaa tapailut ja lyhyet suhteet, mutta kun sellaiset alkavat syventyä ja aletaan puhua yhteisen tulevaisuuden suunnittelusta, ahdistun valtavasti. Tiedän, etten pysty sitoutumaan yhteen ihmiseen pitkäksi aikaa ja että omalta kohdaltani suhde tulee päättymään siihen, kun alan kaivata vapauttani ja sitä, etten ole kenellekään tilivelvollinen. Monen miehen on vaikea ymmärtää tätä, mikä on tietenkin normaalia siinä vaiheessa kun syviä tunteita on jo syntynyt.

Vaikka olisin itsekin rakastunut, en siltikään halua tinkiä vapaudestani ja siitä, että minulla on mahdollisuus vaikka huomenna nostaa kytkintä ja häipyä - ilman tarvetta selitellä kenellekään samalla kun saa kuulla olevansa saatanan narttu joka on pilannut toisen elämän ja särkenyt sydämen.

On helpompaa olla yksin, kuin sitoutua ja huomata taas, ettei se vain ole minua varten.

Eikö tuossa sitoutumiskammoa ole se, ettet pysty sitoutumaan yhteen ihmiseen pitkäksi aikaa? Oletko miettinyt, mistä se johtuu?

sinisorsa