Kadonneen jäljillä ohjelma todistaa

Jos ei äiti halua kertoa lapselle, kuka hänen isänsä on, voi syynä olla, että hän ei tiedä itsekään.  Tiedän joitakin tapauksia, kun kokematon nuori nainen on mennyt tansseihin ja muuhun huvitukseen, on hän joutunut aiemmin tuntemattoman miehen harhauttamana harjoittamaan seksiä. Kun temput on tehty, mies on pukenut ja häipynyt nopeasti. Jonkin ajan kuluttua neito huomannut olevansa raskaana eikä miestä ole enää näkynyt. . Nykyäänhän tilanne on helposti hoidettavissa, mutta ei ollut ennen 70-lukua. Ei kokematon nuori nainen osannut etsiä puoskaria tai siihen ei ollut rahaa. Surullisia tapauksia. Toivoisin, että jos au-äiti ei halua kertoa lapsen isää, ei häntä siitä ahdistettaisi. Eihän lapsen isäkään kantanut mitään vastuuta.

Ne, jotka kuvittelee, että biologisilla vanhemmilla/sukulaisilla ei ole merkitystä ja niitä ei kaipaa niin olette vain kylmiä sisältä kuolleita vasuriperseitä, joilla hihna on löystynyt. Juuri ex-kommarimaissa lapsia otettiin vanhemmiltaan pois aatteen nimessä.

Biologisilla vanhemmilla on aina merkitysta; pitää ainakin saada tietää jotain heidän elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Sanoo

Vierailija kirjoitti:

Juuret voi olla kiinnostavia, mutta ei se elämää suurempi juttu ole. Sosiaalinen vanhemmuus on tärkeämpää.

Muutamilla näyttää olevan joku ongelma, jonka kanavoi siihen biologisten sukulaisten etsintään. Jos biologisia sukulaisia ei löydy, siinä sopiva syy mielenterveysongelmiin. Jos löytyy, pitää keksiä joku muu syy, vaikkapa se hylkäämisen kokemus lapsena tms.

Sanoo varhaislapsuutensa ydinperheessä elänyt henkilö joka tuntee molemmat vanhempansa ja heidän sukujuurensa.

Sinä sen sanoit! Kyllä niin pistää vihaksi tuollaiset elämästä mitään tietämättömät kermaperseprinsessat, jotka kehtaavat vielä tuoda tuon vähä-älyisyytensä tänne kaikkien luettavaksi!

Mulla ei riitä yksi hylkäämiskokemus, vaan olen tullut hylätyksi useamman kerran. Sisar- ja isäpuolia löytyy, ja kaikki on muuttunut aina juuri silloin, kun on jotenkin alkanut sopeutua. Koko elämä meni kuin sirkuksessa, ennen kuin pääsin omaan rauhaan.

Jätin kaiken, enkä ole ollut missään yhteydessä kehenkään.  Taustalla jopa isäpuolen "pahan teon yritys". Äiti onneksi heräsi yöllä, ja pääsi estämään. Ero, ja muutto toiselle puolelle Suomea jne. (Mies hirttäytyi myöhemmin, kuten ex-vaimonsa aikoinaan, jonka heidän poikansa löysi navetasta.)

Joten mitäs jos pidettäis turpa kiinni asioista, joista ei ole hajuakaan.

Kyllä mullekin on tullut tunne, että vaikka olisit adoptoitu kuinka rakastavaan ja hyvään perheeseen, niin aina on sellainen tunne, että ei kuulu sinne. Tää ohjelma on vahvistanut sitä, mutta on mulla muutamia tosielämänkin kokemuksia tästä samasta asiasta.

Ei se tarkoita, että olisi jotenkin tyytymätön elämäänsä tai mitään sellaista, mutta se halu tietää mistä on tullut on todella vahva monilla. Se valtava kaipuu siihen biologiseen vanhempaan, kysymys "miksi" pitää saada selvitettyä jossain kohti.

Ei tämä tietenkään nyt tarkoita että kaikilla, mutta uskon, että hyvin monella.

Julmita on, ettei lapselle kerrota ollenkaan biologisista juuristaan, vain se että lapsi on adoptoitu. Aikuisena kun alkaa etsimään sukulaisiaan, saa kuulla että joku tai jotkut ovat kuolleet lähivuosina. Jää aina harmittamaan se mahdollisuus, jota ei annettu ajoissa.

Onhan se aina kiva löytää oikeat vanhempansa.

Ihan tutkitusti ihmisellä on ihan biologinen tarve tietää, että mistä puolikkaista on muodostunut. Kenen peilikuvaa katselee ja keneltä on temperamenttinsa perinyt.

Jos kasvuperhe on ollut hyvä niin ei aikuinen välttämättä kaipaa kuin jotain tietoa biovanhemmistaan, nimi ja kuvakin saattaa riittää, mutta kyllä se kaipuu tietää juuristaan on supertärkeää. Se vastaa perimmäisiin kysymyksiin: Kuka minä olen, mistä minä tulen?

Tätä on turha kiistää. Siksi toivon, että esim spermanluovuttajista tulee antaa tätä kautta alkunsa saaneille jotain tietoa. Elatusvelvollisuutta eikä tapaamisoikeutta ei tietenkään.

Onko täällä muita, jotka ovat löytäneet juurensa omatoimisesti? Tai miettiikö, joku mistä aloittaisi etsimisen?

Vierailija kirjoitti:

Jos ei äiti halua kertoa lapselle, kuka hänen isänsä on, voi syynä olla, että hän ei tiedä itsekään.  Tiedän joitakin tapauksia, kun kokematon nuori nainen on mennyt tansseihin ja muuhun huvitukseen, on hän joutunut aiemmin tuntemattoman miehen harhauttamana harjoittamaan seksiä. Kun temput on tehty, mies on pukenut ja häipynyt nopeasti. Jonkin ajan kuluttua neito huomannut olevansa raskaana eikä miestä ole enää näkynyt. . Nykyäänhän tilanne on helposti hoidettavissa, mutta ei ollut ennen 70-lukua. Ei kokematon nuori nainen osannut etsiä puoskaria tai siihen ei ollut rahaa. Surullisia tapauksia. Toivoisin, että jos au-äiti ei halua kertoa lapsen isää, ei häntä siitä ahdistettaisi. Eihän lapsen isäkään kantanut mitään vastuuta.

Äiti olisi tässäkin tilanteessa voinut kertoa, mitä tapahtui. Mutta häpeä on suuri joillekin. Suhtautuminen aviottomiin lapsiin oli tuomitsevaa.

Mummoni isoisä oli syntynyt 1862 aviottomana lapsena. Äiti kertoi kyllä, että isä oli sen talon poika, missä hän oli piikana, raiskasi hänet. Mutta ei kertonut pojalleen, minkä talon, joutui sieltä talosta lähtemään. Syntyneissä ei ole isästä mainintaa, pelkästään oäkta, avioton. Tiedän tämän kirjeistä, joita on tallessa mummoni ja hänen isoisänsä kirjeenvaihdosta. Mummu kun onneksi säästi kaiken. Itse olen saanut isän selville sukututkimuksella, tiedon perusteella oli suhteellisen helppo päätelmä yhdistellä rippikirjan tiedot.  Isoisoukkini eli nälkävuodet ja melkein 100 vuotiaaksi, ja isänikin ehti tavata.

Tätini taas joutui ajan asenteiden vuoksi antamaan poikansa adoptioon puolivuotiaana. Huoraksi kun haukkuivat ja lastenhoitokaan ei järjestynyt tehdastyöläiselle. Piti olla "avoin" adoptio keskinäisellä suupuheella, että hän saa pitää yhteyttä, mutta adoptioperhe omi lapsen ja hävisi näkyvistä pojan ollessa noin 1,5 v. Laki kun ei silloinkaan vielä suojellut bioäitiä tässä. Poika ilmestyi sitten 30-veenä oven taakse. Kaikki tädin omat ja lapsestaan saamat vauvakuvat oli tallessa.....Sen jälkeen yhteydenpito oli viikottaista tädin kuolemaan saakka, samoin muuhun sukuun hänet otettiin avosylin.

On ne juuret vaan tärkeät.

Mielestäni vanhemmat, jotka eivät suostu kertomaan lapsen biologisesta suvusta, ovat hirveän itsekkäitä. Onko se ehdollista rakkautta lasta kohtaan? Mitä se on?

Isoäitini oli myös piikomassa ja sai lapsen. Lapsi annettiin adoptioon ja tämän suvun jälkeläisiä minä olen. Minulle olisi helppo puhua juuristani, mutta ei ole ketään kenen kanssa niistä puhuisi enää tässä iässä.

Ei adoptiolle Ry kirjoitti:

Onhan se aina kiva löytää oikeat vanhempansa.

Varmaankin silloin kun vanhemmat ovat ok.Helvettiä silloin, kun isä onkin vanha elatusmaksuista katkeroitunut juoppo, joka ivaa äitiäsi ja odottaa sekä taloudellista että käytännön apuasi ja puolisisarukset isän hyväksikäytön vuoksi mielenterveysongelmista kärsiviä kriminaaleja/päihdeongelmaisia, jotka tunkevat väkisin elämääsi avun ja tuen toivossa.Huhuh!

Siinä vaiheessa kyllä katuu yhteydenottopäätöstään.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni vanhemmat, jotka eivät suostu kertomaan lapsen biologisesta suvusta, ovat hirveän itsekkäitä. Onko se ehdollista rakkautta lasta kohtaan? Mitä se on?

Omistushalua pelkästään. Aito rakkaus ei rajoita.

Uskon että monelle omat biologiset juuret ovat tärkeitä, mutta suorastaan hupaisaa pitää tuota ohjelmaa jonain todisteena siitä. Miksi kukaan, jolle ne eivät ole tärkeitä menisi tuohon ohjelmaan? :D

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitten se vanha mies lähti etsimään Ruotsista perhettä jossa vietti sotalapsivuotensa...

Varmaankin siksi että oli muodostanut kiintymyssuhteen niihin vanhempiin.En ole nähnyt ohjelmaa, joten muuta en osaa sanoa.

Tiedän ihmisiä, jotka ei olekkaan olleet isiensä lapsia ja saaneet tiedon vasta isän kuoleman jälkeen.Täytenä yllätyksenä.Yksi ainakin on ihan tasapainoinen ja sanoo isänsä oleen hänelle ainut isä.Tosin mitä muutakaan voi kun isää ei saada koskaan selville.

Ja onhan niitäkin lapsia joiden isä ei tiedä ettei ole lapsensa isä.

Kerran on vasta sairauden ja mahdollisen elinluovutuksen yhteydessä ilmennyt ei-sukulaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Ei adoptiolle Ry kirjoitti:

Onhan se aina kiva löytää oikeat vanhempansa.

Varmaankin silloin kun vanhemmat ovat ok.Helvettiä silloin, kun isä onkin vanha elatusmaksuista katkeroitunut juoppo, joka ivaa äitiäsi ja odottaa sekä taloudellista että käytännön apuasi ja puolisisarukset isän hyväksikäytön vuoksi mielenterveysongelmista kärsiviä kriminaaleja/päihdeongelmaisia, jotka tunkevat väkisin elämääsi avun ja tuen toivossa.Huhuh!

Siinä vaiheessa kyllä katuu yhteydenottopäätöstään.

En minä ole katunut, vaikka hulluja on suvusta löytynytkin. :D Tosin en odottanutkaan, että kaikki mitään puhtaita pulmusia olisivat olleet. Olen jopa henkisesti valmistautunut epäilemääni sukurutsauksen paljastumiseen. Ymmärrän tuon ajan arvomaailman ja ihmissuhteita, silloin oli moni asia tabu.

Vierailija kirjoitti:

Uskon että monelle omat biologiset juuret ovat tärkeitä, mutta suorastaan hupaisaa pitää tuota ohjelmaa jonain todisteena siitä. Miksi kukaan, jolle ne eivät ole tärkeitä menisi tuohon ohjelmaan? :D

Nimenomaan. Ohjelmassa näyttäisi olevan henkilöitä, jotka eivät omin keinoin ole löytäneet sukuaan. Helppoa se ei ole ohjelmassakaan. Ellei olisi tulkkia ulkomailla, ei varmaan onnistuisi.

Vierailija kirjoitti:

Sanoo

Vierailija kirjoitti:

Juuret voi olla kiinnostavia, mutta ei se elämää suurempi juttu ole. Sosiaalinen vanhemmuus on tärkeämpää.

Muutamilla näyttää olevan joku ongelma, jonka kanavoi siihen biologisten sukulaisten etsintään. Jos biologisia sukulaisia ei löydy, siinä sopiva syy mielenterveysongelmiin. Jos löytyy, pitää keksiä joku muu syy, vaikkapa se hylkäämisen kokemus lapsena tms.

Sanoo varhaislapsuutensa ydinperheessä elänyt henkilö joka tuntee molemmat vanhempansa ja heidän sukujuurensa.

Siis oletettamiensa vanhempien sukujuuret, emmehän koskaan tiedä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni vanhemmat, jotka eivät suostu kertomaan lapsen biologisesta suvusta, ovat hirveän itsekkäitä. Onko se ehdollista rakkautta lasta kohtaan? Mitä se on?

Omistushalua pelkästään. Aito rakkaus ei rajoita.

Tämä osui ja upposi. Sanomassasi on lyhyesti kaikki se, mille olen itse etsinyt sanoja. Väittäisin, että omistushaluun kuuluu vallanhalu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei adoptiolle Ry kirjoitti:

Onhan se aina kiva löytää oikeat vanhempansa.

Varmaankin silloin kun vanhemmat ovat ok.Helvettiä silloin, kun isä onkin vanha elatusmaksuista katkeroitunut juoppo, joka ivaa äitiäsi ja odottaa sekä taloudellista että käytännön apuasi ja puolisisarukset isän hyväksikäytön vuoksi mielenterveysongelmista kärsiviä kriminaaleja/päihdeongelmaisia, jotka tunkevat väkisin elämääsi avun ja tuen toivossa.Huhuh!

Siinä vaiheessa kyllä katuu yhteydenottopäätöstään.

En minä ole katunut, vaikka hulluja on suvusta löytynytkin. :D Tosin en odottanutkaan, että kaikki mitään puhtaita pulmusia olisivat olleet. Olen jopa henkisesti valmistautunut epäilemääni sukurutsauksen paljastumiseen. Ymmärrän tuon ajan arvomaailman ja ihmissuhteita, silloin oli moni asia tabu.

Ystäväni on katunut katkerasti, monelta murheelta olisi säästynyt jollei olisi ottanut yhteyttä juoppoon isäänsä.Jo se masensi häntä, että näki mistä on lähtöisin.Ja onhan se niin että ystävät voi valita, omaisiaan ei.Mutta ne omaiset pyrkivät usein kaikin keinoin viemään tuhkatkin uuden sukulaisen pesästä, jos niin epäonnekkaasti käy, ettei isukki olekkaan viisas ja toimeentuleva.Kannattaa varmaankin "nuuskia" etukäteen omaisten tilanne eikä vaan pamahtaa ovelle.Sisältä kun voi löytyä mitä tahansa.