Milloin vanhempasi alkoivat kohdella sinua aikuisena?

En tiedä, tässä odotellaan vielä... Olen 35 ja on oma perhe.

Kun sain omia lapsia.

Sitä päivää ei tule, olen heille vieläkin kakara joka ei osaa tehdä mitään tai saa kantaa mitään vähänkään raskaampaa, siinähän saattaisi vaikka rasittua. Huoh.

Eivät koskaan. Isä on jo vainaa, äitiin oli pakko katkaista suhteet parikymppisenä, kun ei millään suostunut ymmärtämään minun olevan hänestä erillinen olento.

Tuskinpa tuota tapahtuu. Mutta en sitä odotakaan. Minusta on lähinnä herttaista ja huvittavaa, että äiti vieläkin murehtii, mahdanko muistaa syödä tai pukea pitkät kalsarit ensimmäisenä pakkasaamuna.

Sitä päivää vielä odotan, en ole järin toiveikas. Ikää minulla on 52 vuotta ja omatkin lapset ovat jo aikuisia, vuosia omillaan asuvia.

Ehkä kun aloin olemaan kolmekymppinen, useamman lapsen äiti. Muistan kun oli joulusauna ja isäni sanoi että "kyllähän sinäkin Anu voit varmaan oluen ottaa ... ". Siihen saakka olin isäni mielestä liian "pieni" ottamaan olutta.

:D

Ei ainakaan vielä. 31 olen. Työpaikka , mies, asunto, auto yms pitäisi valita vanhempien mieltymyksen mukaan, ja vasta heidän lupansa jälkeen saa tehdä näitä koskevia päätöksiä... Huoh.

Saamme aviomieheni kanssa esikoisen talvella, ja tämäkin oli väärin heidän mielestään. Varmaan pakko katkaista lopullisesti välit ettei tarvitse potea huonoa omaatuntoa "vääristä valinnoista".

Minulla on vain isä, joka pitää minua ihan lapsena ja kohtelee sen mukaisesti. Olen 32 vuotias. Pitää tosin monta vuotta nuorempaa pikkusiskoani täytenä aikuisena ja kohteleekin tätä kuin aikuista.

Ei ainakaan vielä. t. 46 vee

Armeijan aikana/jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Armeijan aikana/jälkeen.

Faija varsinkin kusi hunajaa kun tulin kerran rähinäremmin kanssa kylään.

Kun olin läpikäynyt vaikean avioeron 28-vuotiaana. Silloin vanhempani huomasivat ettei isosiskoni mielipide olekaan ainut validi mielipide.

Noin 19-vuotiaana, sanoisin. Silloin opiskelin amk:ssa, asuin poikaystävän kanssa, tein keikkatöitä.

Varmaan reilu parikymppisenä. Joskus 22-23v?

Ainakin silloin huomasin sellasen erilaisen suhtautumistavan juttuihini. Tietynlainen hyväksyvämpi asenne, ei enää tullut saarnaa jos olin hankkinut jotain isompaa joka ei heistä ehkä olisikaan niin tarpeellinen tai järkevä hankinta. Ei enää saarnaa vaan enemmänkin että jaa niin teit ja siinä se. Tietty luotto selkeesti tuli että olen jo ihan järkevä ihminen, vaikka en kaikkea tekisikään kuten he tekisivät. Sitä ennen olivat kovinkin kovaäänisesti saattaneet antaa palautetta elämäni asioista vaikka jo omillani pitkään olin asunut.

Mutta tietty sitä aina on jollain tasolla heille se pikkutyttöki x) Kun menee käymään niin ihmetellään että onko nyt varmasti tarpeeksi päällä ja  ties mitä, mutta se ei ole häiritsevää. Kyllä tuo viisikymppinen äitinikin kokee olevansa aika ajoin ihan lapsi 90v äitinsä silmissä, vaikka roolit on jo käytännössä vaihtuneet kumpi pitää toisesta huolta...

Riippuu siitä miten se määritellään. En oikein usko että 30+ vuotiaita kohdeltaisiin kuin lapsia. Itse sanoisin että siinä 16 vuoden paikkeilla, jolloin muutin kotoa.

Määrittelen aikuisena kohtelemisen niin että mielipiteitäni ja päätöksiäni kunnioitetaan ja niille annetaan painoarvoa, minun annetaan toimia itsenäisesti ja omalla tavallani. Ei kuitata mielipidettäni vähäarvoisemmaksi vain iän vuoksi ja myös minä voin antaa heille neuvoja. Olen tasavertainen vanhempieni kanssa.

2,5 - vuotiaana kun pikkuveljeni syntyi.

Liian aikaisin, sanoisin. Odotettiin jo jostain 12-vuotiaasta itsenäistä ajattelua ja toiminnanohjausta. Räjähdettiin, jos en ymmärtänyt lausumattomia ohjeita jne. Alettiin kannustamaan työhön opiskelun sijaan jne.

Minusta on tuntunut vain harvoissa tilanteissa, että he kohtelisivat minua ikääni nähden väärin. Joko liian nuorena tai liian vanhana.