Lue keskustelun säännöt.
En pääse ikinä yli tästä noloudesta!
22.09.2016 |
Olen sosiaalisesti tosi kömpelö. Olen ollut nyt pitkään työttömänä ja se pahentaa tätä ongelmaa. En pahemmin käy missään, missä tulisi kohdattua ihmisiä. Toki kaupassa käyn yms. paikoissa, joissa ei tarvitse varsinaisesti keskustella kenenkään kanssa. Harvoin tulee juteltua kenellekään uusille ihmisille moita ja kiitosta enempää. Kavereita ei minulla ole montaa ja hekin asuvat eri kaupungeissa, joten harvoin nähdään. Omien vanhempien kanssa toki nähdään usein, samoin sisarusten, ja heidän seurassaan osaan olla ihan normaali oma itseni.
Tästä on nyt puoli vuotta aikaa kun tapasin ensimmäistä kertaa erään sukulaiseni uuden puolison. Tahdoin todella tehdä hyvän vaikutuksen sillä tämä sukulainen on minulle aika läheinen ja olin kuullut, että tämä puoliso on todella mukava (tämä puoliso on siis samaa sukupuolta kuin minä). No, onnistuin sitten tekemään itsestäni täyden pellen tämän henkilön edessä. En ollut ollenkaan oma itseni. Minusta tuntui, että hän pitää minua täytenä idioottina. Tästä tapaamisesta on nyt aikaa mutta en mitenkään pääse yli siitä kuinka paljon minua nolottaa. Olen vältellyt kaikkia mahdollisia tapahtumia, joissa olisin voinut tämän pariskunnan tavata ja "korjata" maineeni, sillä pelkään että vaan pahennan tilannetta käyttäytymällä vielä sekavammin...
Olen oikeasti aika älykäs, huumorintajuinen ja nokkela ihminen, mutta jotenkin tuollaisissa tilanteissa onnistun antamaan sellaisen kuvan että olen todella yksinkertainen ihminen. Onkohan mitään keinoja, joilla voisi päästä yli jännityksestä? En osaa olla oma itseni uusien ihmisten seurassa. Harmittaa todella paljon ja ärsyttääkin, kun käyttäydyn itselleni ihan vieraalla tavalla. Kohtalotovereita?
Kommentit (13)
Ajattele että peli on jo menetetty. Näin sulla ei ole enää mitään paineita joten seuraavan kerran tavatessanne olet rennosti oma itsesi kun ei ole paineita.
Oikeasti viestistäsi huomaa että sulla ei ole juurikaan sosiaalista elämää, niin kuin kerroitkin. Silloin sitä kuvittelee muiden kauheasti miettivät itseään ja suurentelee tilanteiden merkitystä. Olen kokenut samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tapaat heitä usein, niin tilastollisesti nolouden keskiarvo laskee.
Liity mielenterveysyhdistykseen. Ryhmät ja retket on mukavia eikä omat neuroosit haittaa, kun muillakin on ongelmia. Ajan myötä tasoittuu.
Mitä väliä sillä on jos joku pitää tyhmänä. Ei sinun tarvitse kaikille olla mieliksi.
Ihan kuin minä! Samat ongelmat. Et todellakaan ole ainoa ihminen, joka käyttäytyy noin. Jos yhtään lohduttaa....
Vierailija kirjoitti:
No mitä sä tarkalleen ottaen teit? Jos susta vain tuntuu tuolta!
Puhuin ihan liikaa (oikeastaan taukoamatta) ja kaikkea turhaa. Yritin olla "hauska" eli toisinsanoen päädyin olemaan kaikkea muuta kuin hauska.
Mulla on vähän sellaista ongelmaa, että kun olen jännittävissä sos. tilanteissa niin puhun ihan todella paljon. Tavallaan muutun ihan eri ihmiseksi kuin oikeasti olen. Oikeasti olen aika hiljainen ja harkitseva. Jotenkin tuo jännitys vie harkintakyvyn täysin ja papatan kuin papupata ihan kaikkea turhaa. (tällä sukulaiseni puolisolla oli vähän sellainen "wtf" ilme kun tavattiin...)
Lisäksi jännitys vaikuttaa fyysiseen olemukseen. En esim. osaa syödä tai juoda "oikein" tai muutun tosi kömpelöksi.
Tämä on kyllä tosi kauheaa. Pitäsi varmaan lähteä ihmisten ilmoille karaistamaan itseään. Mua on alkanut nolottaa ihan arkipäiväiset jutut. Tässä joku päivä sitten naapuri tuli yllättäen samaan hissiin ja jähmetyin siitä niin, että avasin hänelle hissin oven selkä ihan oudosti mutkalla :D En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa...
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sadan vuoden päästä olet kuollut ja niin on kaikki muutkin tuntemasi ihmiset, eikä kukaan muista spurdoiluasi ja muuta kämmäilyäsi.
Joten relaa!
Olipa kuin minun kynästäni. Minä osaan omissa työtehtävissäni ja muissa selkeissä rooleissa olla todella taitava, mukava ja huumorintajuinen, mutta omana itsenäni sosiaalisissa tilanteissa hävettävän kömpelö ja nolo. Aivoni alkavat jotenkin käydä ylikierroksilla, ja muutenkin jonkin verran tavallisesta poikkeava ajatus- ja kokemusmaailmani (joka on poikkeava siis siitä syystä, että vietän kaiken vapaa-aikani yksin vaihtamatta ajatuksia kenenkään kanssa ja luen paljon tietokirjallisuutta ja seikkailuromaaneja eli vietän aikaa ihan eri maailmoissa) saavat minut puhumaan ihan mitä sattuu. Erityisen hölmöltä kuulostaa varmasti se, että saatan yhtäkkiä hypätä aiheesta kauas toiseen ja jättää kesken sen, mistä oltiin puhumassa. Tuo uusi aihe on kaiken lisäksi usein aihe, josta muut eivät joko tiedä tai välitä.
Vastaaja numero 2 mainitsee sen, että sitä helposti suurentelee tilanteiden merkitystä. Minä luullakseni en suurentele, koska ihmiset oikeasti ryhtyvät eriasteisesti välttelemään minua ensitapaamisen jälkeen. Olen joskus tehnyt noita lehtien hömppätestejä, joilla ollaan mittaavinaan autismia yms., mutta saan niistä ihan tavallisia tuloksia. Olen kai jo syntyjäni seinäkukkanen, eikä perusluonnettaan voi muuttaa.
Hain äskettäin alani asiantuntijan paikkaa ja mokasin haastattelun olemalla oma itseni. Toinen haastattelijoista sanoi niin. Arvatkaapa, harmittaako.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olipa kuin minun kynästäni. Minä osaan omissa työtehtävissäni ja muissa selkeissä rooleissa olla todella taitava, mukava ja huumorintajuinen, mutta omana itsenäni sosiaalisissa tilanteissa hävettävän kömpelö ja nolo. Aivoni alkavat jotenkin käydä ylikierroksilla, ja muutenkin jonkin verran tavallisesta poikkeava ajatus- ja kokemusmaailmani (joka on poikkeava siis siitä syystä, että vietän kaiken vapaa-aikani yksin vaihtamatta ajatuksia kenenkään kanssa ja luen paljon tietokirjallisuutta ja seikkailuromaaneja eli vietän aikaa ihan eri maailmoissa) saavat minut puhumaan ihan mitä sattuu. Erityisen hölmöltä kuulostaa varmasti se, että saatan yhtäkkiä hypätä aiheesta kauas toiseen ja jättää kesken sen, mistä oltiin puhumassa. Tuo uusi aihe on kaiken lisäksi usein aihe, josta muut eivät joko tiedä tai välitä.
Vastaaja numero 2 mainitsee sen, että sitä helposti suurentelee tilanteiden merkitystä. Minä luullakseni en suurentele, koska ihmiset oikeasti ryhtyvät eriasteisesti välttelemään minua ensitapaamisen jälkeen. Olen joskus tehnyt noita lehtien hömppätestejä, joilla ollaan mittaavinaan autismia yms., mutta saan niistä ihan tavallisia tuloksia. Olen kai jo syntyjäni seinäkukkanen, eikä perusluonnettaan voi muuttaa.
Hain äskettäin alani asiantuntijan paikkaa ja mokasin haastattelun olemalla oma itseni. Toinen haastattelijoista sanoi niin. Arvatkaapa, harmittaako.
Huh, kuulostaapa tutulta!
Aiemmassa työssäni olin todella paljon ihmisten kanssa tekemisissä ja työtilanteissä pärjään loistavasti ja olen saanut paljon positiivista palautetta. Jotenkin se ammatti-identiteetti antaa jonkinlaisen suojan, jonka takaa on helpompi toimia "normaalisti". Vapaammissa tilanteissa esim. kahvitauoilla ja vaikkapa työntekijöiden virkistymispäivissä en osaa enää olla oma itseni ja alan taas sekoilemaan.
Olen aina ollut vähän syrjäänvetäytyvä ja itsekseni viihtyvä. Itsekin elän aika pitkälti oman pääni sisällä ja mielikuvitukseni on todella vilkas ja värikäs. Ujoksi en kuitenkaan itseäni luokittelisi, mutta aika introvertti persoona olen (tuota autismia olen itsekin miettinyt, mutta en usko minulla sitä olevan. Tunnistan muiden tunnetiloja aika hyvin ja osaan ns. lukea ihmisiä melko tarkasti)
Nämä sosiaalisten tilanteiden ongelmat ovat alkaneet joskus lukioikäisenä ja pahentuneet nyt vuosi vuodelta. En sitten tiedä auttaisiko joku terapia tällaiseen ongelmaan.
Tietysti se harmittaa, että monet lupaavasti alkaneet ihmissuhteet ovat kariutuneet siihen etten ole osannut olla se ihminen, joka todellisuudessa olen. Yritän lohduttautua sillä, että ne kaikki, jotka tietävät millainen oikeasti olen pitävät minusta kovasti :/
-ap
Kohtalotoveri täälläkin! :-) Kuulosti tosi tutulta... Tosin mulla on se, että joko höpötän liikaa ja noloja tai sit oon liian tuppisuu ja muuten vaan nolo, kun jännitän. Jostain syystä jännitän miehen perhettä edelleen välillä, vaikka ollaan tunnettu jo yli 10 vuotta. :-(
En tiä, miten sitä sais sosiaalistettua itseensä. Pitääks meidän perustaa joku nolojen jännittäjien kerho? :-) Mistä päin te muuten ootte? Mä oon pk-seudulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen aika paljon samanlainen ja olen hävennyt itseäni lukemattomia kertoja. Vielä 10 vuoden takaisia juttuja saattaa tulla yht'äkkiä mieleeni ja punastun (yksinäni), kun olen ollut niin tyhmä.
Sun tapauksessa hyvää on se, että sukulaisesi tuntee sut, ja todennäköisesti sanonut puolisolleen ettet ole tuollainen oikeasti, vaan fiksu ja hyvä tyyppi. Usko pois. 😊
Mikäköhän sen aivojen ylikäymisen tai jumittamisen aiheuttaa? Jännitys?
Mä jossain vaiheessa päätin, että yritän olla oma itseni. Mitä mä muiden mielipiteistä välitän, en kuitenkaan pysty itseäni muuttamaan.
Mulla ei edelleenkään ole paljon kavereita, mutta ne jotka mulla on, sanovat tasaisin väliajoin kuinka ihana ystävä olen ja ovat onnellisia, että olen heidän elämässään. Eli en ihan niin kamala ihminen olekaan kuin kuvittelen. 😊
Sulla on todennäköisesti ihan sama juttu. Ajattelet ihan liikaa omia tekoja ja sanoja, morkkaat itseäsi ja siksi kuvittelet muiden ajattelevan sun olevan ihan tomppeli.
Nyt ihan rohkeasti tapaat niitä ihmisiä ja olet oma itsesi! Et yritä tehdä vaikutusta tai saada sukulaisen puolisoa tykkäämään susta tai selittele kuinka olit hölmö viime tapaamisella, vaan olet oma itsesi!
Jotenkin pitäisi oppia olemaan läsnä siinä tilanteessa ja kuuntelemaan mitä muut sanoo.
Minulle tämä on vaikeaa, kun päässä pyörii vaan jatkuvasti: miten voisin tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen, mitä sellaista voisin sanoa mitä luulen näiden muiden haluavan kuulla jne. Tuolla kaavalla keskustelut menee pieleen.
Sen sijaan, että keskittyisi itseensä niin pitäisi yrittää keskittyä siihen keskustelukumppaniin. Kuunnella mitä hän sanoo ja rauhassa miettiä vastausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin pitäisi oppia olemaan läsnä siinä tilanteessa ja kuuntelemaan mitä muut sanoo.
Minulle tämä on vaikeaa, kun päässä pyörii vaan jatkuvasti: miten voisin tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen, mitä sellaista voisin sanoa mitä luulen näiden muiden haluavan kuulla jne. Tuolla kaavalla keskustelut menee pieleen.
Sen sijaan, että keskittyisi itseensä niin pitäisi yrittää keskittyä siihen keskustelukumppaniin. Kuunnella mitä hän sanoo ja rauhassa miettiä vastausta.
Minua pidetään erinomaisena ja jopa terapeuttisena kuuntelijana. Osaan olla hiljaa ja antaa muille tilaa. Ongelma ei ole puheen määrä vaan laatu, nimenomaan tuntemattomien ja puolituttujen seurassa.
Nuorempana, kun vielä yritin osallistua muun muassa opiskelijamenoihin, tiesin jo kömpelyydestäni ja yritin tosissani kuunnella muita ja oppia olemaan ihmisiksi. Sekään ei oikein onnistunut, vaan minulle jopa juuri tavatut uudet ihmiset saattoivat ärsyyntyneenä kivahtaa, että mitä sinä siinä tuijotat ja sas sääkin ny jotain. Ja taas minä yritin ja möläytin.
Kasi
No mitä sä tarkalleen ottaen teit? Jos susta vain tuntuu tuolta!