Siitä kasvatuksesta vielä...

Lisäisin tähän vielä, että ei kannata lannistua vaikka jäähyt, komentamiset, poiskantamiset, pysäyttämiset yms. ei heti tehoa. Kun vaan sitkeästi toistaa toimintatapaa niin kyllä se alkaa mennä perille. Ja erityisesti jos on kyse pienestä lapsesta, niin sitkeä toisto on kaiken a ja o.



Meillä nykyisin aika tehokas keino on tuo jäähytuoli. Usein jopa riittää, että uhkaa jäähytuolilla, poika saattaa jo tässä vaiheessa katua ja pyytää anteeksi. Idea sinällään on mennyt perille, eikä sen tarvitse edes olla se sama kotona oleva paikka, kylässäkin voi lapsen käskeä istumaan johonkin tiettyyn paikkaan ja miettimään ja rauhoittumaan.



Tuo jäähytuoli alkoi meillä toimia n. 2-vuotiaana. Sitä ennen keinona oli vaan tuo sitkeä ja toistuva kieltäminen, pysäyttäminen ja poiskantaminen.



Ja tavaroiden suhteen meillä on myös käytössä jäähy. Jos ei osaa nätisti leikkiä rikkomatta tavaroita tai jos ei suostu illalla siivoamaan leluja pois niin ko. lelut lähtevät jäähylle. Ne ovat muutaman päivän jäähylle ja jos niitä kysellään niin muistutetaan miksi ne sinne joutuivatkaan jne.



Niin ja sitten siitä huutamisesta. Kyllä meillä ääntäkin korotetaan ja joskus ihan huudetaan. Ei sillä kyllä yleensä hirveästi tehoa ole, myönnän, paljon parempi keino on tuo jäähy.

Huutaminen tai luunappi??? Tähänkö on päästy? Eikö ole mitään siltä väliltä? Vaikka aikuisen kärsivällisyyttä yhdistettynä jäähylle laittamiseen?



Tukkapöllyä olen saanut, läpsäisty ja huudettukin on. Jäi traumoja.





- En kyllä tarkoittanut sitä ihan noin mustavalkoisesti :) Tarkoitin sitä että minusta jatkuva huutaminenkaan ei ole hyväksi. Näen sitä lähes joka päivä lähipiirissäni. Itse haluaisin löytää ns. kultaisen keskitien tässäkin asiassa. Kärsivällinen yritän olla ja jäähyjä käytän :)

sori siis jos sattuu että toistan jotakuta...



Eli uhmiksen kanssa meillä todettiin parhaaksi (kun ei puhumiset, sylittelyt, lahjomiset jne sopimiset, käskyt tms auttaneet) jättää uhmaaja sitten raivoamaan hetkeksi yksin, sitten mennä uudestaan jolloin ehkä olikin jo sylivalmis. Tiedämme kyllä mainiosti että ohjekirjat sanoo että yksin ei saa jättää vaan pitää ottaa syliiin. Mutta sillä lapsella on sellainen raivo että siinä sylissä vahingoitti niin itseään kun sylissä pitäjää, vaikka me ei todellakaan mitään heiveröisiä olla. Lapsi siis repi silmälasit, repi tukan, puri, repi vaatteet, naaman jne jne jne.



Sitten on paikkoja missä lasta ei tietenkään voi jättää yksin, jos ollaan vaikka kaupungilla. Tällaisessa tai muussa vaarallisesssa paikassa uhmis pakotettiin sitten syliin (ettei esim juokse auton alle) tai rattaisiin jos sellaset oli ja valjaat kiinni. Eihän siinä VOI tehdä muuta jos toinen on juoksemassa päätä pahkaa auton alle. Sama jos lapsi raivoissaan rupesi esim heittelemään kiviä ihmisten tai autojen päälle niin ei siinä ruveta enää neuvottelemaan tai maanittelemaan. Ja myönnän että tämä pakottaminen esim rattaisiin tai autoon (mikäli ollaan auton vieressä) on lapsesta varmaan yhtä kaameaa kun tukistaminen.



Luojan kiitos meidän rauhallinen taapero on taas takas meillä...

että uhmaajia on erilaisia. Nyt kun olen lukenut ketjun noin suurin piirtein niin en mä pidä uhmana sitä että lapsi ei heti tottele tai pelleilee ruokapöydässä. Noissa tilanteissa asiasta puhuminen onnistuukin. Mutta se silmitön raivo jossa lapsi ei enää edes tiedä miksi raivoaa on eri asia.

Eli ystäväni lapsi poika iältään 2,5 v. hakaa, tönii ja puree muita lapsia menne tullen joka paikassa. Ja minun lapseni saa kaikkein eniten kun näemme päivittäin.

Ko. pojan äiti on erittäin pahoillaan ja harmissaan kun oma lapsi käyttäytyy sydäntä särkevästi ja itse olen erittäin pahoillani kun omaa lastani kiusataan vähän väliä.

Ystäväni kurittaa lastaan uhkailemalla, pitämällä kiinni ja laittamalla jäähylle. Ja selittää aina moneen kertaan miksi niin ei saa tehdä ja mitä toiselle kaverille tapahtuu jos niin tekee jn ejne.

Tätä tilannetta vuoden nyt seuranneena, ystäväni poika nauraa joka kerta kun äiti kieltää ja alkaa jo lähestymään ottaakseen poikansa kiusaamis tilanteesta pois. Jäähyt ovat pidentyneet minuutista tunnin mittaisiksi. Puistoista lähdetään kotiin koska uhkailu poistumisesta ei enään tehoo.

Kaiken kuukuraksi ystäväni pojan sisko on alkanut saada nyt osansa tästä koska poistuessaan muiden lapsien läheltä muita lapsia ei voi enää kiusata -> eli sisko vuorossa joka on 8kk.

Huutaminen, jäähyt, rangaistukset -> lempilelun poistaminen jo pariksikin viikoksi, ei herkkua sovittuna hetkenä, istuttaminen vessassa/tuolissa keittiössä/missä milloinkin aina vaan pidempiä aikoja jne jne, äänen sävyt, vihaisa ilmeitä, surullisia ilmeitä jne. Listaa voin jatkaa loputtomiin mutt EI siis tukistamista, luunappeja, lyömistä tai mitään fyysistäkurittamista. Poika vaan EI TOTTELE!!!!

Poikaa kieltää jo vieraatkin huutaen, sanoen ja miltei itkien, poikaa vaan huvittaa. Poika on erittäin fiksu ja muutoin erittäin osaava ja älykäs, ainoa miinus tosiaan on tuo valtava kiusaaminen muita lapsia kohtaan.

Ja ei todellakaan kuuntele vaikka kuinka sille selittäs juuta ja jaata tilanteista mitä hän aiheuttaa!!



Itse olen lastenhoitaja ja ihan mielenkiinnolla haluisin KAIKKIEN EI fyysisesti kurittavien VANHEMPIEN mielipiteen kuinka nyt sitte etenisitte tässä tilanteessa???



JA joku mainitsikin tuossa tukkapölly/tukistamis-pinossa ettei lapsi ilkeyttään osaa kiusata ->minä ammatti-ihmisenä olen täysin erimieltä. Yli 2 v tajuaa HYVIn mikä on kiellettyä ja mikä ei, ja lapsi tosiaan osaa olla TAHALLISESTI jo tuossa iässä ilkeä ja kiusaava!!!

Joten sitä on turha heittää kenenkään, se soppaa se.



Itse en ole lapsiani vielä tukistanut mutta olen sillä uhkaillut ja se pelottaa kun siitä edes mainitsen. Ja tarvittaessa lasken 3, 2 kohdalla jo tottelevat..

Neuvoisin ystävääsi ottamaan yhteyttä neuvolapsykologiin. Häneltä voisi saada hyviä vinkkejä.

Ei ole todellakaan normaalia kasvatusta, että kaksivuotiasta lasta pidetään jäähyllä TUNTI. Jotain on pielessä ja pahasti. Luuletko siis, että luunapilla saataisiin tuollainen jästipää kuriin jos tunti jäähyllä ei tehoa?? Jos siis lapsella on esim. käyttäytymishäiriö niin SITTEN häntä saa satuttaa?

Vaikea sanoa, kun ei tunne koko tarinaa, mutta voisin kuvitella, että jotain on mennyt alun alkaen pieleen. Johdonmukaisuus ehkä? Huomionkipeyttä? Jos jollain uhkaa, siinä pitää myös olla tehoa. Eli ei uhkailla sellaisella, mitä ei ole aikomus tarpeen tullen toteuttaa. (Uhkailu on kyllä vähän harhaan johtava termi: jos meillä likka temppuilee ruokapöydässä, totean, että jos sama peli jatkuu, joutuu pöydästä pois. En miellä sitä uhkailuksi.)



En usko, että fyysinenkään kuritus tuossa tapauksessa auttaisi. Jos vanhemmilla ei ole auktoriteettia, ei sitä läpsimällä tai nappaamalla palauteta.

Meidän tytöllämme silmittömät raivarit alkoivat ennen vuoden ikää, mutta helpottivat sitä myötä, kun puhetta alkoi tulla. Tyttö on parasta jättää yksikseen rauhoittumaan, olla lähettyvillä ja sitten vähän ajan kuluttua sylitellä.

Näen nämä kohtaukset kyllä aika suorana jatkumona vauva-ajan hepuleille. Tytöllä oli aistiyliherkkyyttä ja vaikeuksia säädellä reaktioitaan. Jo ihan vauvana sylissäpito oli joskus liikaa, tyttö ei pystynyt käsittelemään ärsyketulvaa, oli aika jäsentymätön. Kun huuto alkoi, se jatkui ja jatkui, vaikka huudon aiheuttaja olikin jo hoidettu. Sitä oppi hyvin äkkiä välttämään tiettyjä asioita... Ja nyt vähän vanhempanakin tyttö on välillä niin kiukkuinen, ettei itsekään tajua, missä mennään ja hätääntyy omaa raivoaan. Luulen, että jos siinä tilanteessa äiti tai isä joko hätääntyisi tai suuttuisi, tyttö pelästyisi entistä enemmän. Tahtoo sanoa: lapsi ei aina tiedä, mitä kiukkuamisellaan ja uhmallaan hakee.

kent:

Eli uhmiksen kanssa meillä todettiin parhaaksi (kun ei puhumiset, sylittelyt, lahjomiset jne sopimiset, käskyt tms auttaneet) jättää uhmaaja sitten raivoamaan hetkeksi yksin, sitten mennä uudestaan jolloin ehkä olikin jo sylivalmis. Tiedämme kyllä mainiosti että ohjekirjat sanoo että yksin ei saa jättää vaan pitää ottaa syliiin. Mutta sillä lapsella on sellainen raivo että siinä sylissä vahingoitti niin itseään kun sylissä pitäjää, vaikka me ei todellakaan mitään heiveröisiä olla. Lapsi siis repi silmälasit, repi tukan, puri, repi vaatteet, naaman jne jne jne.

Minäkin kehottaisin ystävääsi kääntymään neuvolapsykologin puoleen. Tilanne kuulostaa luisuneen tosi hankalaksi. Sitä on vaikea ulkopuolisen kommentoida ja neuvoa, sillä tarvittaisiin perusteellisempi selvitys käytöksen taustoista. Siis yritystä selvittää paitsi että MITEN lapsi käyttäytyy, myös MINKÄ VUOKSI. Syyt voivat olla hyvin monenlaisia ja kiemuraisia (esim. lapseen itseen, perheeseen, vuorovaikutussuhteisiin tms. liittyviä), ja avun löytäminen on prosessi, joka vaatii aikaa. Toivottomaan tilanteeseen kannattaa aina hakea apua, sillä rakentavan avun löytää, jos avun hakemiseen rohkenee sitoutua. Se olisi rohkea ja rakentava ratkaisu koko perheen tulevaisuuden hyväksi. Uskon, että syy ongelmakäyttäytymiseen ei ole koskaan ainoastaan se, että lapsi on niin ilkeä. Ainoastaan ilkeyteen uskomisesta ja väsymisestä voi alkaa kierre, jota on vaikea katkaista.



Siitä olen täysin varma, että fyysinen kuritus ei tuo ratkaisua tilanteeseen. Jo ennestään ongelmainen elo voi kääntyä yhä hankalammaksi ja vaikeudet kärjistyneimmiksi.



Kaksivuotiaan ei kuulu olla jäähyllä tuntia, vaan muutamia minuutteja. Suositus on jäähyminuutit ikävuosien mukaan.



Voimia teille kaikille hankalassa tilanteessa. Ja jaksamista avun hakemiseen ja siihen kannustamiseen. Hienoa, että jaksat olla päivittäin ystäväsi kanssa tekemisissä vaikeuksista huolimatta.

Meillä kun esikoisella (poika) pahin kausi sattui tuossa 6 vuoden kieppeillä. Mikään ei ollut hyvin, sai kauheita raivareita asiasta kuin asiasta, piti itseään maailman napana, jonka pillin mukaan kaikkien ois tanssittava ja ennenkaikkea hänellä ei tuntunut olevan pienintäkään pettymyksensietokykyä. Tavarat lensi, ovet paukkui, yritti lyödä ja potkia minua ja isäänsä jne jne

Olin aivan ihmeissäni, että mikä v*** tuohon lapseen on mennyt, kunnes kuulin neuvolassa että monesti on tuossa iässä toinen uhmakausi.

Asiaan; Meillä on 2-3v uhmakiukut tainnutettu siten, että on otettu lapsi syliin ja pidetty siinä päättäväisesti niin kauan että rauhoittuu. Joskus tytölle (nyt 2v 7kk) on laitettu myös mietintäpaikka omassa huoneessa ja sinne siis miettimään, jos tekee tuhmuuksia.

MUTTA; tommosta 6-vuotiasta jässikkää en minä jaksanut todellakaan pitää sylissä väkisin, tai sitten se ois mennyt jo pahan fyysisesen pahoinpitelyn puolelle. Myöskään jäähy ei ollut mitään, poika vaan nauroi tai huusi ja tuli pois, kerta toisensa jälkeen. Meillä oli silloin myös tommonen reilun vuoden ikäinen ja olin viimesilläni raskaana enkä todella voinut poikaa väkisin kannella. Niinpä, pahimpina aikoina otin " niskavilloista" kiinni ja meno rauhottui siihen. Oisko puolikymmentä kertaa yhteensä tullut tehtyä. Joo, huono omatunto tuli, mutta se oli sen hetkinen viimeinen keino, ettei ois koko asunto hajonnu pojan raivon tiellä.

Tämä vaihe kesti jotain muutaman kuukauden ja sitten meni ohi yhtäkkiä kuin oli alkanutkin. Ja on kuulemma ihan normaalia.



Toinen juttu: Lapset ON todella erilaisia. Meillä tosiaan vanhempi tyttö on nyt 2v7kk ja vaikka omaa tahtoa löytyykin, keskustelemalla ja puhumalla selvitetään 95% asioista. Joskus sitten pitää laittaa omaan huoneeseen miettimään ja se tehoaa aina. Pojalla tämä ikä oli niinkuin potenssiin 1000 pahempi..



Ja vielä, on aivan tyhmää väittää, että jokaiselta vanhemmalta, joka muutaman kerran elämässään tukistaa lasta, pitäisi ottaa lapset huostaan. Jo olisi perhekodit täynnä enkä todellakaan usko, että muutoin hyvän hoidon ja rakkautta saava lapsi haluaa parin riidan aikana tapahtuneet tukistuksen takia kotiaan vaihtaa...

" Meillä kun esikoisella (poika) pahin kausi sattui tuossa 6 vuoden kieppeillä. Mikään ei ollut hyvin, sai kauheita raivareita asiasta kuin asiasta, piti itseään maailman napana, jonka pillin mukaan kaikkien ois tanssittava ja ennenkaikkea hänellä ei tuntunut olevan pienintäkään pettymyksensietokykyä. Tavarat lensi, ovet paukkui, yritti lyödä ja potkia minua ja isäänsä jne jne"



Meillä aivan täsmälleen sama!! En olisi paremmin voinut kuvailla!! Tytöllä ei ollut kaksivuotisuhmaa ollenkaan, tai jos oli niin se oli tosi lievä. Mä annoin ovet paukkuen mennä huoneeseensa, mutta sisälläni raivosin niin täysillä ja huusin itsekin lopulta varmaan kun mielipuoli. Mieheni joskus vielä kantoi tytön pois, mutta tosiaan tollasta 120 cm pitkää raivoatarta ei ole helppo kannella. Mieheni on rauhallinen mutta joskus siltä palo pinna niin totaalisesti että karjas sillä voimalla et sitä tyttö kyllä säikähti ja hiljeni. Tähän uhmaan vielä liitty se että kun tyttö sitten raivosi niin siitä sai läppäyksiä ja potkuja myös pienemmät sisarukset. Huh, nyt se on taas rauhottunut ja asioista neuvotellaan ja antaa periksi ja osaa sopia...



No, toivotaan kun tuolla poitsulla oli 2-vuotisuhma että ei tule sitten niin kaameaa 6-vuotiaana. 6-vuotisuhma on tosi ikävä koska sen ikäseltä lisäks kaikki odottaa jo käyttäytymistä eli oli enemmän kun NOLOA jos tyttö keksi jossain vierailla näyttää ne pahimmat puolensa...

Kuulostaa taas niin tutulta, ei tosin (vielä) omalta kohdalta, mutta siskojen 5-6 -vuotiaiden lasten kohdalta. Lapselta odotetaan tuonikäisenä jo aika paljon, puhutaan eskarista ja koulusta, sanotaan, että pitää näyttää nuoremmille esimerkkiä jne. Samalla lapselta rapisee pikku hiljaa se käsitys, että olisi kaikkivoipainen ja väkivahva. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, ettei osaakaan kaikkea eikä hetkessä opi, vaikka tosissaan yrittää. Ja auta armias, jos joku toinen, ehkä vielä nuorempi, osaa tai uskaltaa.

Toivon, että meillä selvittäisiin tällä yhdellä raivouhmalla ja se toinen (ne muut?) olisi sitten helpompaa.

kent:

No, toivotaan kun tuolla poitsulla oli 2-vuotisuhma että ei tule sitten niin kaameaa 6-vuotiaana. 6-vuotisuhma on tosi ikävä koska sen ikäseltä lisäks kaikki odottaa jo käyttäytymistä eli oli enemmän kun NOLOA jos tyttö keksi jossain vierailla näyttää ne pahimmat puolensa...

Minäkään en usko, että fyysinen kurittaminen olisi keino saada ystäväsi lapsi tottelemaan. Ulkopuolisena on tosi paha kommentoida tilannetta, mutta minulle pisti silmään se, että ystäväsi vaikuttaa käyneen läpi aikamoisen repertuaarin eri keinoja. Ehkä se onkin osa ongelmaa; lapsen on vaikea tajuta syy-seuraussuhteita jos rangaistus/torumiskeino vaihtuu jatkuvasti. Lisäksi voi olla, että poika hakee äitinsä huomiota ei toivotulla käytöksellä. Monesti lapset ottavat huomion pahalla jos sitä eivät hyvällä saa. Minusta erityisesti se, kun kirjoitit, " poika nauraa joka kerta kun äiti kieltää ja alkaa jo lähestymään ottaakseen poikansa kiusaamis tilanteesta pois" , kuullostaa aivan siltä, että poika on innoissaan kun saa äitinsä huomaamaan itsensä ja saa käytöksellään aikaan reaktion äidissä. Ehkä ystäväsi kannattaisi kokeilla lapsen kehumista ja hukuttamista positiiviseen huomioon kun hän toimii edes hetken niin kuin äiti toivoo.

Ystäväsi ja poikansa tilanne kuulostaa pahalta. Minä kokeilisin niin kuin Adalat sanoi pojan kehumista ja hukuttamista positiiviseen huomioon. Pyrkisin leikkimään, lukemaan ja tekemään pojan kanssa yhdessä koko ajan jotakin, jotta hänellä ei yksinkertaisesti jäisi aikaa muiden lasten kiusaamiseen. Ottaisin toisia lapsia mukaan yhteiseen tekemiseen, jotta poika ei kuitenkaan jäisi täysin vaille kontaktia ikätovereiden kanssa. Kun kävisimme puistossa, unohtaisin suosiolla omat sosiaaliset tarpeeni, jota hiekkiksen laidalla usein tyydytetään, ja keskittyisin pojan kanssa leikkimiseen ja hänen opastamiseensa muiden lasten kanssa leikkimisessä.



Tilannetta hankaloittaa äidin kannalta tietysti 8 kk vanha vauva, jonka vuoksi äiti ei ihan aina pysty olemaan pojan kanssa. Itselläni on juuri samanikäiset lapset, ja koska kuopus on tosi rauhallinen ja helppo, pystyn kyllä olemaan esikoisen kanssa melkein koko ajan. Jos meillä on vaikeampia kausia pyrin myös rytmittämään lapset niin, että nukkuvat päiväunia eri aikaan - sillä tavalla saan enemmän kahdenkeskistä aikaa kummankin kanssa.



Neuvolapsykologille kannattaisi ystäväsi joka tapauksessa jutella. Kuulostaa niin hankalalta hänen tilanteensa, että vaikea sitä on varmasti omin avuin ratkaista.

AP, voitko antaa jonkin konkreettisen esimerkin, milloin tukistaminen on ollut välttämätöntä?



Se, ettei tukista tai anna luunappeja, ei tarkoita sitä, etteikö lapseen saisi koskea tai että lasta ei saisi estää. Totta kai saa, ja välillä pitääkin. Esim. jos tyttömme jää suojatietä ylittäessämme keskelle ajorataa makaamaan, en mäkään ensimmäisenä kysy, että " voisitkos, kultaseni, nousta ylös ja tepsutella tänne, jookos" .

Meillä ei ainakaan kädestä ottaminen aina toimi, tai siirtäminen pois tilanteesta, esim. koskee hellaan, tai johonkin mihin tietää, ettei saa koskea, menee koiran päälle tms. vaikka selittää ettei koiran päälle saa istua, ja siirrän lapsen pois, hän menee takaisin, uudestaan ja uudestaan, on välilä ainoa keino todellakin uhata tukistamisella, tai jopa tukistaa, itse käytän tukistusta vasta viimeisenä keinona, mutta joskus joudun käyttämään, jos ei mikään muu auta. Olen itse keskustellut ns. kuritusmenetelmistä oman äitini kanssa, ja olemme kyllä molemmat " vanhan kasvatuksen kannalla" , mutta kuten sanoin jo aiemmin, jokainen tavallaan, eikös juu?Ninni-03:

AP, voitko antaa jonkin konkreettisen esimerkin, milloin tukistaminen on ollut välttämätöntä?

Se, ettei tukista tai anna luunappeja, ei tarkoita sitä, etteikö lapseen saisi koskea tai että lasta ei saisi estää. Totta kai saa, ja välillä pitääkin. Esim. jos tyttömme jää suojatietä ylittäessämme keskelle ajorataa makaamaan, en mäkään ensimmäisenä kysy, että " voisitkos, kultaseni, nousta ylös ja tepsutella tänne, jookos" .

Tässä on varmaan monenelaisia näkemyseroja. Mä en odotakaan, että lapsi uskoisi kovin nopeasti. Aikaahan siihen menee, kun kieltää ja estää, mutta mielestäni se on silti parempi kuin satuttamisella opettaminen. Jännä juttu, mutta tyttömme on oppinut aika hyvin kuuntelemaan äänensävyjä ja lukemaan ilmeitä. Kun äiti alkaa laskea kolmeen, tuleekin äkkiä vipinää.

Mielenkiinnosta kysyn: auttaako se tukistaminen? Eli kuinka kauan lapsi sen jälkeen muistaa, ettei saa koskea hellaan tms.?

PN2405:

Meillä ei ainakaan kädestä ottaminen aina toimi, tai siirtäminen pois tilanteesta, esim. koskee hellaan, tai johonkin mihin tietää, ettei saa koskea, menee koiran päälle tms. vaikka selittää ettei koiran päälle saa istua, ja siirrän lapsen pois, hän menee takaisin, uudestaan ja uudestaan, on välilä ainoa keino todellakin uhata tukistamisella, tai jopa tukistaa, itse käytän tukistusta vasta viimeisenä keinona, mutta joskus joudun käyttämään, jos ei mikään muu auta.

Kyllä meillä monesti tehoaa pelkkä uhkaus, eli ei todellakaan ole tarvis tukistella päivittäin, ja mielestäni jos olen joutunut tukistamaan, niin seuraavan kerran pelkkä uhkaus samassa tilanteessa jo usein auttaa. Lapsetkin ovat erilaisia persoonia, toiset " kovapäisempiä" kuin toiset, ei kaikilla voi mielestäni samat metodit toimia, sama koirien kasvatuksessa, itselläni paljon kokemusta koirista, ja lasten ja koirien kasvatuksessa on mielestäni paljonkin yhtäläisyyksiä, tätä ei nyt tarvitse ajatella siten, että koiria ja lapsia tulee kasvattaa samalla metodilla.... Alunperin ensimmäisessä kirjoituksessa ajoin takaa, että kuinka moni lapsi todellakin uskoo aina pelkkää puhetta, eli ei siis tukistamista, uhkailua, huutoa, vaan pelkkää sievää ja kaunista puhetta?

Kaksi kertaa olen ottanut kevyesti tukasta kiinni, kun poika on ensin yrittänyt repiä minun tukkaani. Se on ollut siis esimerkki siitä, miltä tukasta repiminen tuntuu. Ja joka kerta olen painottanut, että meidän kotona ei tukasta repiminen kuulu tapoihin.



Minun on kauhean vaikea kuvitella, että käyttäisin tukistamista tai sillä uhkaamista kasvatusmenetelmänä. Se on vaan yksinkertaisesti minulle " kielletty asia" , jokin raja jonka yli ei mennä. Meillä ainakin on sellainen uhmaikäinen kotona, että saisin varmaan olla koko ajan repimässä tukasta, jos kriteerinä olisi se, että " muuten ei usko" .



Meillä ei siis tosiaan helpolla uskota. Kärsivällisyyttä yritän käyttää, jämäkkää äänensävyä, silmiin katsomista ja perustelua. Jos ei sana ala tehota, on käytössä muutamia muitakin konsteja. Esimerkiksi ruokapöydässä pelleilystä seuraa pois pöydästä lähteminen tai jälkiruoan menetys, lelujen heittelystä ko. lelujen poisottaminen. Joskus omaan huoneeseen/sänkyyn rauhoittumaan ja miettimään. Jäähytuoliakin olen käyttänyt vaihtelevalla menestyksellä. En tiedä, onko nämä hyviä konsteja, mutta parempia mielestäni kuin fyysinen väkivalta.



Minua on lapsena kuritettu tukistamalla ja annettu myös selkäsaunoja. Paljon olen rakkautta ja halejakin saanut, joten siinä mielessä minut on varmaan kasvatettu samoin kuin useimmat teistä fyysistä rangaistusta puoltavat. En koe saaneeni järkyttäviä traumoja tukistamisesta sinänsä, vaan pikemminkin siitä nöyryytyksestä ja pelosta, joka tilanteeseen liittyy.

No ei varmaan kukaan lapsi usko " pelkkää sievää ja kaunista puhetta" ! Vanhemman velvollisuus on välillä kieltää ja valvoa, että kieltoa noudatetaan. Mutten siltikään usko, että jollekin lapselle satuttaminen olisi tarpeen, jollekin ei, vaikka lapset ovatkin kaikki erilaisia.



En tiedä, mikä meillä on eniten vaikuttanut siihen, ettei olla haluttu käydä lapseen käsiksi. Mua ja sisaruksiani ei ole kotona kuritettu fyysisesti, miestäni sen sijaan on. Tyttömme vauva-aika oli vaikeaa mm. keskosuuden ja aistiyliherkkyyden vuoksi. Sitä kautta on tullut tuntumaa siihen, ettei lapsi aina itsekään hallitse tunteitaan ja saattaa todella pelästyä niitä, kun ei löydä tietä ulos. Yhteen aikaan tuntui siltä, että tytössä oli kaksi vaihdetta, on ja off; nyt on onneksi skaalaa sillä välilläkin. Eli ns. kovapäinen lapsi voi oikeastaan olla hyvinkin herkkä ja vähän kuin hukassa tunteidensa kanssa. Johdonmukaisuus auttaa, mutta en kerta kaikkiaan pysty kuvittelemaan, että tarttuisin niskavilloista kiinni. Tuntuu, että siinä menisi mun arvovaltani tytön silmissä.