Miten sosiaalisten tilanteiden pelko ilmenee?

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuisen ihmisen ole pakko tehdä mitään mikä ei tunnu hyvältä opiskelussa, voi sanoa, etten halua.

Ei sitä pitäisi joutua selittelemään.

Kuules, joskus pitää vain tehdä sellaisiakin asioita mistä ei pidä.

Kotona sisällä oleskelu yksin sälekaihtimet kiinni. Puhelin äänettömällä ja väärinpäin käännettynä pöydällä. Asiaa lääkäriin, mutta pitää miettiä kaksi viikkoa ennen kuin uskaltaa soittaa. Yleensäkin minkä tahansa pakollisenkin asian hoitaminen kestää, koska ahdistaa. Sähköpostin pystyy tarkistamaan vähän sivusilmällä vilkuillen, voi mennä kuukausikin, ettei pysty katsomaan maileja.

Tällaisiin kysymyksiin vastaaminen anonyyminä, vaikka kukaan ei pysty tunnistamaan. Kirjoitus-pyyhkiminen-kirjoitus-ei sittenkään-antaa mennä tämän kerran. Epävarmuus kaikessa omassa toiminnassa.

En soita puhelimella mihinkään vieraaseen paikkaan (oikeastaan vain äidilleni), välttelen lääkäriaikoja, hierontaa, kaikkia tilanteita, missä vieraat ihmiset voivat koskea muhun.

Kaupassakäynti ruuhka-aikoina on helvettiä, kun alkaa itkettää ja menen jotenkin lukkoon, en saa asioita hoidettua loppuun.

Kynnys lähteä uusiin tilanteisiin on valtava, ääni vapisee jos täytyy puhua vieraille (joskus myös tuttujen seurassa), yms.

Aika lievää tämä mulla vielä. Hoidan asiani kyllä, mutta epämieluiset asiat (esim. lääkärikäynnit) saattaa lykkääntyä kuukausilla (tai vuosilla..)

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuisen ihmisen ole pakko tehdä mitään mikä ei tunnu hyvältä opiskelussa, voi sanoa, etten halua.

Ei sitä pitäisi joutua selittelemään.

Ei mene ihan noinkaan. Kun suullisen kielitaidon kurssiin kuuluu esitelmä, niin ei siinä kysellä opiskelijalta, että haluatko kenties mahdollisesti tehdä tuon kurssiin kuuluvan pakollisen osuuden.

Ja samat pakot ne jatkuu muuallakin elämässä. Kaikkea ei saa varattua, tilattua tai kilpailutettua vain netissä, joskus on ihan oikeasti soitettava, jotta asia hoituu. Jos ei halua, niin se on pian bye-bye työpaikalle, tai lääkäriaika jää varaamatta tai vaikka mitä.

Iskee sellainen pakokauhu tilanteissa joissa on valtavasti ihmisiä. Esim. stockan hullut päivät.

Tuntuu vähän kuin ahtaanpaikankammolta, jos olet joutunut pieneen tilaan jumiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuisen ihmisen ole pakko tehdä mitään mikä ei tunnu hyvältä opiskelussa, voi sanoa, etten halua.

Ei sitä pitäisi joutua selittelemään.

Kuules, joskus pitää vain tehdä sellaisiakin asioita mistä ei pidä.

Joo ja vois vähän tutkintojen laatu kärsiä, jos kaikki saisi tehdä vain mitä itse huvittaa.

Siinä tapauksessa, jos tutkintoon liittyävä ala ei vaadi esiintymistä tai ryhmätyötä, olisi kyllä inhimillistä armahtaa esitelmistä jos valmistuminen ja työelämään pääseminen on siitä kiinni. Mikään yleispätevä ohje tuo "ei tarvi tehdä jos ei halua" -periaate ei oikein voi olla.

Mulla on välillä ollut pahempi, välillä parempi. Liittyy vahvasti masennukseen. Nyt kun en ole enää niin masentunut, en pelkää sosiaalisia tilanteitakaan niin paljon. Nykyään lähinnä uusien ihmisten tapaaminen, varsinkin jos heihin pitää tehdä hyvä vaikutus (esim. uudella työpaikalla) voi saada mut aika lukkoon. Samoin joku "kerro jotain itsestäsi" vaikka työhaastattelussa. Olen huomannut myös, että niinä aikoina, kun en ole tehnyt mitään (ei ole ollut töitä eikä opiskelupaikkaa) ja olen vain ollut kotona, sosiaalisten tilanteiden pelko on mennyt paljon pahemmaksi. Jossain vaiheessa jännitin kaupan kassalle puhumistakin ja säikähdin lähes pois tolaltani, jos joku yhtäkkiä puhui minulle tai kosketti minua. Puhelimella soittaminen (vaikka lääkäriin, vakuutusyhtiöön yms.) oli myös ihan kamalaa. Se on osittain vieläkin kamalaa, mutta helpottunut huomattavasti, kun olen ajatellut, että sen ihmisen siellä toisessa päässä työ on kuunnella minua ja olla ystävällinen, vaikka miten änkyttäisin tai selittäisin asiani huonosti. 

Olen kärsinyt ylä-asteelta lähtien erilaisista pelko -ja ahdistustiloista,jotka ilmenevät vain silloin kun on vieraita ihmisiä läsnä eli lähes kaikkialla. Aloin 18-vuotiaana lääkitsemään itseäni alkoholilla,jotta voisin elää ja osallistua asioihin kuten normaalit ihmiset.Olin silloin tyytyväinen itseeni,uskalsin höpötellä vieraille ihmisille ja olla rohkea,sellainen joka oikeasti sisimmässäni olen ilman pelkoa.Parisuhteisiin valitsin aina miehiä,joille myös maistui alkoholi,jotta en paljastuisi. Fyysisinä oireina pelolla oli käsien vapinaa,punastumista,änkyttämistä ja koko kehon tärinää,mikä on ihan hirvittävän noloa kantajalleen.Alkoholin runsas käyttö tietenkin pahensi asiaa potenssiin kymmenen ja ollessani parikymppinen,yritin tappaa itseni,koska en nähnyt pääsyä ulos tilanteesta,joka tekee elämästäni yhtä tuskaa. Pääsin hoitoon,sain diagnooseja ja lääkkeitä, mutta en apua jota oikeasti olisin tarvinnnut eli ymmärtäväistä keskustelukumppania,ammattilaista.

En tainnut vielä mainita,että olin jättänyt kaikki koulut kesken ylä-astetta lukuunottamatta,oli jos jonkinmoista viritelmää,yhteensä varmaan 5 keskenjäänyttä tutkintoa.Kouluissa minut leimattiin usein päihdeongelmaiseksi vahvan lääkitykseni takia enkä halunnut kertoa kenellekään oikeaa syytä,kun pelottaa muut ihmiset niin käsittämättömän paljon ja koin sen häpeälliseksi,olin heikompi kuin muut.Kotoa tämäkin malli oli lähtöisin. Jotain tapahtui sairastettuani yli kymmenen vuotta,sain tarpeekseni päihteistä,huonoista ihmissuhteista,kärsitystä ja hukkaan heitetystä ajasta,lääkkeistä...Aloin keskittymään itseeni,niihin hyviin puoliin,pääsin kouluun,josta sain lisää itseluottamusta ja aloin elää omannäköistä,hyvää elämää. Lisääntynyt itseluottamus-ja kunnioitus veivät fyysiset oireet lähes kokonaan ja olen kehittänyt niiden tilalle korvaavia -ei niin näkyviä-eleitä,kuten silmien räpsyttäminen ja niiden laskeminen,jos oikein ahdistaa.Saattaa näyttää typerältä,mutta suosittelen kuuntelemaan omia tunteitaan ja siirtämään niistä haitallisimmat lokeroon b,kuulostaa ehkä hankalalta,mutta tämän pelon kanssa oppii elämään,kun muistaa rakastaa itseään eikä olla niin ankara.Sinulla on oikeus ahdistua,punastua,täristä jos sinusta tuntuu siltä,etkä pysty hillitsemään vielä itseäsi,sinun vahvuutesi ovat muualla.Ne ihmiset ymmärtävät,jotka ymmärtävät,muilla ei ole merkitystä. Vielä syy miksi minä sairastuin on lapsuudessa koettu,pitkäkestoinen trauma. Toivotan paljon voimia kanssakärsijöille,tästä suosta voi nousta,paljon tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aikuisen ihmisen ole pakko tehdä mitään mikä ei tunnu hyvältä opiskelussa, voi sanoa, etten halua.

Ei sitä pitäisi joutua selittelemään.

Kuules, joskus pitää vain tehdä sellaisiakin asioita mistä ei pidä.

Joo ja vois vähän tutkintojen laatu kärsiä, jos kaikki saisi tehdä vain mitä itse huvittaa.

Siinä tapauksessa, jos tutkintoon liittyävä ala ei vaadi esiintymistä tai ryhmätyötä, olisi kyllä inhimillistä armahtaa esitelmistä jos valmistuminen ja työelämään pääseminen on siitä kiinni. Mikään yleispätevä ohje tuo "ei tarvi tehdä jos ei halua" -periaate ei oikein voi olla.

Paitsi ettei sellaista työtä oikein olekaan, missä ei joskus tarvitsisi esitellä omaa toimenkuvaansa tai vaikka opastaa uusi työntekijä työkoneen käyttöön. Nämä ovat niitä tilanteita, joihin esitelmän pitämisellä harjoitellaan. Vaikka olisit metsäkoneen kuljettaja, joka ei joskus tapaa yhtään toista ihmistä työmaallaan koko viikon aikana, niin joskus siinäkin hommassa on opastettava sijaista, harjoittelijaa tai työnantajaa.

Minä olen se työnantaja, joka ei osaa käyttää ko etta, josta työntekijä on vastuussa. Koen kuitenkin tärkeäksi, että ymmärtäisin sen koneen silti teoriassa. Kun kysyn työntekijältä jonkin yksityiskohdan toimintaperiaatetta, niin se siltä tuleva selitys on niin sekava, ettei siitä ole mitään hyötyä. Olisi ihan hyvä, jos hän olisi jo opiskeluaikana pitänyt esitelmän tuosta koneesta, niin sujuisi siitä kertominen nyt paremmin. Ja tällä työntekijällä on paljon näitä tässä ketjussa mainittuja juttuja.

Tosi hyviä pitkiä kuvailuja ja muutenkin erilaisia huomioita. Ei ihme, että minua kiehtoo tämä aihe, kun moni juttu näyttää pätevän minuunkin. Mutta kokonaisuus jää sen verran lieväksi, että aina olen saanut töitä ja pärjännyt siellä. Perhekin on. Joitain juttuja vain välttelen, kuten noita mainittuja alennusmyyntejä ja puhelimella soittamista, mutta pakon edessä pärjään noidenkin kanssa, vaikka siitä migreeni seuraakin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Miten te sosiaalikammoiset naiset löydätte niitä miehiä?

Nettideittailu pelastaa. Tutustuin sitä kautta ihanaan mieheen jolla on myös vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa. Kirjoiteltiin kuukausi jonka jälkeen tavattiin. Oli hyvä kun molemmat tiesivät toisen ongelmista, hirveän epämiellyttäviä tilanteita ei tullut vaikka ahdisti paljon. Seurusteluksihan se tapailu pian muuttui.

t. 2 vuotta seurustellut sosiaalisia tilanteita pelkäävä ja lievästi autistinen nainen

Se on sitä kun tiedät miten toimitaan sosiaalisissa tilanteissa mutta et pysty siihen. Esimerkiksi koulussa, töissä, uusien ihmisten kanssa päätät nyökätä tutuille ja sanoa hei ehkä hymyilläkin.

Sen sijaan menet täysin lukkoon ja tuijotat ihmisten ohi tai maahan ja mutiset jotain. Edes ko. tilanteiden harjoittelu, terapia tai lääkitys ei auta. Muut ihmiset pitää sinua omituisena tai vain töykeänä ja tipahdat täydellisen ulos sosiaalisista kuvioista, eristyksiin. Oikeasti haluaisit vain olla normaali ja saada edes tuttavia joita moikata.

Helvettiä on tämä vaiva.

Vielä kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te sosiaalikammoiset naiset löydätte niitä miehiä?

Nettideittailu pelastaa. Tutustuin sitä kautta ihanaan mieheen jolla on myös vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa. Kirjoiteltiin kuukausi jonka jälkeen tavattiin. Oli hyvä kun molemmat tiesivät toisen ongelmista, hirveän epämiellyttäviä tilanteita ei tullut vaikka ahdisti paljon. Seurusteluksihan se tapailu pian muuttui.

t. 2 vuotta seurustellut sosiaalisia tilanteita pelkäävä ja lievästi autistinen nainen

Sama juttu, nettideittailun kautta uskallan kyllä lähteä treffeille ihmisen kautta mutta esim joku baarissa tutustuminen on todella vaikeaa.

Upsis