Pitääkö huolestua tällaisesta 8-vuotiaan käytöksestä?

Meillä on vähän samantapaisia haasteita. Olemme eronneet ja pojan isän on psykopaatti. Ilmeisesti joko periytyy tai on oppinut näitä asioita isältään. En tiedä, mitä kallonkutistaja voisi tehdä. Täytyy vaan asettaa tiukat rajat pojalle ja rakastaa myös. Isän kanssa ei onneksi vietä paljon aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei ihan normaalilta kuulosta. Mulla on myös 8v poika, joka on aina ollut herkkä raivoileen, ei ole empaattinen eikä osaa oikein asettua toisen asemaan. Yleensä kaikki on aina muiden vika. Nyt on todettu lievä aspergin oireyhtymä. Juttelisin kouluterkkarin kanssa ja pyytäisin päästä psykologin juttusille. Koko perheen hyvinvoinnin vuoksi asia olisi hyvä tutkia. Eihän se välttämättä mitään diagnoosia tarkoita, mutta apukeinoja arjen hallintaan voisi saada.

Tuo oli hyvä huomio. Tällä pojalla päivittäin juuri tuota, että raivoaa paljon ja ihan mitättömistäkin asioista. Ja aina on kaikki jonkun muun syytä. Ja vaikka kuinka vakavalla naamalla aikuinen näyttäisi lapselle paikkansa, ei se poista sitä suuttumuksen tunnetta hänestä.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa olla huolissaan. Varatkaa aika koulupsykologille nyt. Lapsi olisi hyvä saada mahdollisimman nopeasti "oikeille urille" koska murkkuiässä se on myöhäistä.

On selvästi joku luonnehäiriö. seuraavaksi paloittelee eläimiä ja nauraa kun muut vahingoittavat itseään. muistakaa että peritty ominaisuus. hän ei voi mitään sille että se on olemassa.  kognitiivista terapiaa niin oppii hallitsemaan piirteitään

On aivan selvää että pojalla on persoonallisuushäiriö. yksi niistä on se, missä näkee itsen keskiössä ja muiden pitää sopeutua hänen maailmaansa.

nepsy-häiriö on aina peritty.

ilman muuta lastenpsykiatrille. kunnolliselle. lääkitystä ja terapiaa.

Vierailija kirjoitti:

On aivan selvää että pojalla on persoonallisuushäiriö. yksi niistä on se, missä näkee itsen keskiössä ja muiden pitää sopeutua hänen maailmaansa.

nepsy-häiriö on aina peritty.

ilman muuta lastenpsykiatrille. kunnolliselle. lääkitystä ja terapiaa.

Olisi ikävää jos ilmenisi että lapselta löytyy jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Toisaalta se toisi suuren helpotuksen arkeemme. Olemme kokeilleet todella monia erilaisia lähestymistapoja (esimerkiksi pojalle annetaan välillä valtavat määrät huomiota ja läheisyyttä) ja elämä täällä kotona on muutenkin hyvin lapsikeskeistä. Lintuperspektiivistä katsoen pojan elämän puitteet ovat enemmän kuin kunnossa - ainoa ikävä asia pojan elämässä on vanhempien ero, mutta kuten sanottu se ei poikaa häiritse. Poika ei todellakaan saa aina kaikkea mitä haluaa, mutta monella tapaa häntä kuitenkin lellitään esimerkiksi elämysten ja tavaroiden muodossa.

Kyllä todella toivoisin tämän olevan vain jotain ikään liittyvää uhmakkuutta, mutta tuo tarve haluta heittäytyä hankalaksi on todella voimakas ja kestänyt todella kauan. Kaikki sellainen luonnollinen häpeä omaa käytöstä kohtaan tältä pojalta puuttuu. Hän vain kääntää kaiken muiden syyksi ja pysyy siinä.

Toivominen ja haaveilu ei poikaa nyt auta yhtään. Hän tarvitsee apua. Näen tälläisiä lapsia 15-vuotiaina ja he ovat täysin pitelemättömiä. Kotiväki on yleensä luovuttanut jo vuosia aikaisemmin ja lapsi elää kuin pellossa. Raivokohtausten estämiseksi teini saa vielä runsaasti rahaa, joka kuluu päihteisiin, tavaroihin ja mopoauton bensoihin. Jostain syystä näille pahimmille manipuloijille ostetaan aina mopoauto...

Lisään vielä, että koko koulu pelkää näitä kiusaajia. Usein he vielä osaavat hoitaa kiusaamisen niin, ettei heitä voida erottaa koulusta. Opettajatkin saavat osansa kiusaamisesta ja väkivallasta.

Meillä suvussa vähän tuollainen uusperheen poika, vaan astetta pahempi. Erittäin paljon siihen on syynä äitinsä kasvatustyyli ja oikean isänsä välinpitämättömyys ja henkinen väkivalta. Mutta suurin osa kiertyy kasvatukseen, jos jotain sovitaan ja se rikotaan, mitään seuraamuksia ei ole. Jos sovitaan rangaistus, siitä ei pidetä kiinni. On haistattelua ja lyömistä ja aina syy muissa kun joku muu sanoi ja teki jotain ensin. Valitettavasti luulen, että poika on aikuisena jonkin sortin kriminaali tätä menoa.

On hienoa, että ajattelet puolisosi poikaa noin paljon. Tärkeintä olisi kuitenkin se, mitä hänen äitinsä ja isänsä tekevät, kuinka he kasvattavat, mitkä ovat heidä arvonsa. Jos hekin materiakeskeisiä ja poika siihen tottunut, et sinä siihen paljoa pysty vaikuttamaan, valitettavasti. Olet kuitenkin ollut vielä toistaiseksi sen verran vähän aikaa hänen kanssaan, ettet oikein vielä ole sellaisessa asemassa, että sulla olisi tarvittava auktoriteetti kasvatukseen, jollei teillä ole jotenkin muodostunut jo erittäin lämmin ja avoin suhde. Ja tietenkin se vaikuttaa, onko teillä molemmilla yhtäläinen oikeus asettaa rajoja/kieltoja ja kyky pitää niistä kiinni.

Mutta kuten aiemmatkin kommentit ovat neuvoneet. Perheneuvola voisi olla hyvä ratkaisu teille.

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että koko koulu pelkää näitä kiusaajia. Usein he vielä osaavat hoitaa kiusaamisen niin, ettei heitä voida erottaa koulusta. Opettajatkin saavat osansa kiusaamisesta ja väkivallasta.

Ei tämä meidän perheen poika ole mikään manipuloiva kiusaajatyyppi. Sellaiset ovat ihan eri tapauksia. Pojasta ei saa lähtökohtaisesti mitään pahuuteen liittyviä fiiliksiä. Hän on ihan hauska ja reipas lapsi. Suuri ongelma on välinpitämättömyys, joka ilmenee todella monessa asiassa. Hän tietää kyllä mikä on oikein ja mikä väärin, muttei silti näe riittävästi syytä välittää sen kummemmin. Hänellä on helposti jonkun kaverin kanssa hauskaa olemista, kunnes jossain vaiheessa itsekeskeisyys tekee olemisesta vähemmän hauskaa sille toiselle kaverille. Pojan mielestä se kaveri on aina tällöin ollut ihan typerä. Tällä formaatilla tuntuu menettävän kaikki ihmiset ympäriltään. Ja vaikka kuinka sata kertaa on tsempattu toimimaan reilummin, ei vain riitä itsehillintä ja kauaskantoinen ajattelu mihinkään sellaiseen että muuttaisi käytöstään.

Poikaa ei sureta yhtään se, että hän itse karkottaa kaverit ympäriltään. Sanoo vain niiden muiden olevan tyhmiä. 

Huh huh, nyt jotain apua tälle pojalle, teillä on muuten teinivuosina käsissänne kävelevä aikapommi..

Vierailija kirjoitti:

On aivan selvää että pojalla on persoonallisuushäiriö. yksi niistä on se, missä näkee itsen keskiössä ja muiden pitää sopeutua hänen maailmaansa.

nepsy-häiriö on aina peritty.

ilman muuta lastenpsykiatrille. kunnolliselle. lääkitystä ja terapiaa.

Ei todellakaan ole nepsy-häiriö aina peritty! Mistäs tuon keksit??

Persoonallisuushäiriö... ei tuossa iässä voi sanoa että olisi persoonallisuushäiriö.

Mutta lapsi pitää saattaa avun piiriin ja aloittaa kartoitukset. Jos nyt veikkailla pitää niin asperger tuli mieleen. Mutta tuossa on mahdollista myös monen asian yhteensattuma. Ammattilaiset auttavat.

Siitä kavereiden tyhmyydestä on lyhyt matka kiusaamiseen. Usko pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poika ei välitä rangaistuksista - rankaiseva kasvatustyyli johtaakin helposti uhmakkuushäiriöihin, ja lapsi oppii sulkemaan korvansa rangaistuksilta. Jos siis lapsen kasvatuksessa rangaistuksilla ja palkkioilla on ollut paljon merkitystä. 

Yleensä lapsen häiriökäytös sekä persoonallisuuden häiriöt syntyvät vuorovaikutuksessa lapselle tärkeidden ihmisten - omien vanhempien - kanssa, eli se tunne- ja vuorovaikutusympäristö missä lapsi elää, muovaa hänen persoonaansa ja käytöstään merkitsevästi varhaislapsuudessa. 

Tässä vaiheessa mitään rangaistuksia ei juuri ole käytetty. Niitä ei paljon edes harkita juuri siksi, koska ne ei tunnu poikaa pelottavan tai tehoavan. Pojalle olisi luultavasti yksi hailee vaikka joutuisi esimerkiksi jäämään joka päivä tunniksi jälki-istuntoon.

Miksi poikaa ei ole rankaistu väärin tekemisestä?? Tottakai vääryydestä, siis tahallisesta sellaisesta, pitää rankaista! Vaikka näyttäisi siltä, että lapsi ei tajua, antaa se kärsitty rangaistus silti selvän signaalin paremmasta käytöksestä.

Vierailija kirjoitti:

No todellaki pitäis olla huolissaan, mun just 9-vuotta täyttäny poika ei ole lainkaan tuollainen, päinvastoin! On herkkä, muita ajatteleva, ei kiusaa ketään millään tavoin. Onneksi myös häntäkään ei kiusata, vaikka on kiltti ja hiljainen. Empaattinen on, kuten aikuisetkin.  Pystyy asettumaan muiden asemaan, myös eläinten. Myös liikuttuu kyyneliin erinäisistä asioista. Koulusta ei ole koskaan tullut yhtä ainoaa kertaa mitään huonoon käytökseen viittaavaa viestiä ja jo sentään kolmas luokka alkoi. Tulee vain viestejä, kuinka käyttäytyy hyvin ja osallistuu opetukseen hyvin. Ei häiriköi ikinä eikä tekis pahaa kenellekään.

Hienoa että teillä menee hienosti. - mutta pointtisi mikä???

Lapsen ei kuulu olla mikään mini-aikuinen vaan normaaliin kehitykseen kuuluu - ennemmin tai myöhemmin - kaikenlaista kapinointia ja 'huonoa käytöstä'. AP n kertomasta lapsesta on täällä kenenkään turha tehdä mitään psykopaattia, tai käyttää häntä oman egon pönkitykseen.

AP voisitteko saada keskusteluapua koulukuraattorin kautta? Hän osaisi meitä av-mammoja paremmin hahmottaa, onko tuo vain harmillinen ja aikuista raivostuttava kasvuvaihe vai pitäisikö siihen reagoida. Ja muistakaahan, että monasti näistä ei niin helpoista-lapsista kasvaa parhaimmat aikuiset :)

Vierailija kirjoitti:

Meillä suvussa vähän tuollainen uusperheen poika, vaan astetta pahempi. Erittäin paljon siihen on syynä äitinsä kasvatustyyli ja oikean isänsä välinpitämättömyys ja henkinen väkivalta. Mutta suurin osa kiertyy kasvatukseen, jos jotain sovitaan ja se rikotaan, mitään seuraamuksia ei ole. Jos sovitaan rangaistus, siitä ei pidetä kiinni. On haistattelua ja lyömistä ja aina syy muissa kun joku muu sanoi ja teki jotain ensin. Valitettavasti luulen, että poika on aikuisena jonkin sortin kriminaali tätä menoa.

On hienoa, että ajattelet puolisosi poikaa noin paljon. Tärkeintä olisi kuitenkin se, mitä hänen äitinsä ja isänsä tekevät, kuinka he kasvattavat, mitkä ovat heidä arvonsa. Jos hekin materiakeskeisiä ja poika siihen tottunut, et sinä siihen paljoa pysty vaikuttamaan, valitettavasti. Olet kuitenkin ollut vielä toistaiseksi sen verran vähän aikaa hänen kanssaan, ettet oikein vielä ole sellaisessa asemassa, että sulla olisi tarvittava auktoriteetti kasvatukseen, jollei teillä ole jotenkin muodostunut jo erittäin lämmin ja avoin suhde. Ja tietenkin se vaikuttaa, onko teillä molemmilla yhtäläinen oikeus asettaa rajoja/kieltoja ja kyky pitää niistä kiinni.

Mutta kuten aiemmatkin kommentit ovat neuvoneet. Perheneuvola voisi olla hyvä ratkaisu teille.

Valitettavasti ratkaisun avaimet ovat täysin pojan äidin käsissä. Hänellä on pojan kanssa todella lämmin ja luottavainen suhde. Poika todella pitää äidistään ja tämän seurasta. Pojan äiti on nyt yrittänyt joitain pieniä pehmeitä keinoja saada poika muuttumaan. Yksi on ollut se, että olemme kaikessa rauhassa odottaneet josko olisi jotain ikään liittyvää uhmaa. Sitten on ollut pientä keppiä ja porkkanaa melko olemattomin tuloksin. Alkaa olla melko selvää, että poika ei aio käytöstään muuttaa. Hän on ihan tyytyväinen elämäänsä näin, mitään todella radikaaleja rangaistuksia kun ei huonosta käytöksestä tule.

On todella valitettavaa jos pojan äiti ei aio ryhtyä vaadittaviin toimiin, eli esim koulupsykologi tms. En tiedä miten pitkään tätä pitää jatkua, että hän ymmärtää asian vakavuuden. Minusta vain kaikki vakavuuden rajat on jo ylitetty, koska poika on jo ehtinyt asennoitua koulunkäyntiin vähemmän vakavasti ja se, että sotkee kaverisuhteensa itse omalla käytöksellään. Pojan äiti valitettavasti ajattelee ulkopuolisen avun loukkaukseksi hänen omia kasvatustaitoja kohtaan. Harmi, ettei hän ymmärrä kuinka kaikessa on kyse vain ja ainoastaan pojan omasta parhaasta - ei aikuisen kunniasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä suvussa vähän tuollainen uusperheen poika, vaan astetta pahempi. Erittäin paljon siihen on syynä äitinsä kasvatustyyli ja oikean isänsä välinpitämättömyys ja henkinen väkivalta. Mutta suurin osa kiertyy kasvatukseen, jos jotain sovitaan ja se rikotaan, mitään seuraamuksia ei ole. Jos sovitaan rangaistus, siitä ei pidetä kiinni. On haistattelua ja lyömistä ja aina syy muissa kun joku muu sanoi ja teki jotain ensin. Valitettavasti luulen, että poika on aikuisena jonkin sortin kriminaali tätä menoa.

On hienoa, että ajattelet puolisosi poikaa noin paljon. Tärkeintä olisi kuitenkin se, mitä hänen äitinsä ja isänsä tekevät, kuinka he kasvattavat, mitkä ovat heidä arvonsa. Jos hekin materiakeskeisiä ja poika siihen tottunut, et sinä siihen paljoa pysty vaikuttamaan, valitettavasti. Olet kuitenkin ollut vielä toistaiseksi sen verran vähän aikaa hänen kanssaan, ettet oikein vielä ole sellaisessa asemassa, että sulla olisi tarvittava auktoriteetti kasvatukseen, jollei teillä ole jotenkin muodostunut jo erittäin lämmin ja avoin suhde. Ja tietenkin se vaikuttaa, onko teillä molemmilla yhtäläinen oikeus asettaa rajoja/kieltoja ja kyky pitää niistä kiinni.

Mutta kuten aiemmatkin kommentit ovat neuvoneet. Perheneuvola voisi olla hyvä ratkaisu teille.

Valitettavasti ratkaisun avaimet ovat täysin pojan äidin käsissä. Hänellä on pojan kanssa todella lämmin ja luottavainen suhde. Poika todella pitää äidistään ja tämän seurasta. Pojan äiti on nyt yrittänyt joitain pieniä pehmeitä keinoja saada poika muuttumaan. Yksi on ollut se, että olemme kaikessa rauhassa odottaneet josko olisi jotain ikään liittyvää uhmaa. Sitten on ollut pientä keppiä ja porkkanaa melko olemattomin tuloksin. Alkaa olla melko selvää, että poika ei aio käytöstään muuttaa. Hän on ihan tyytyväinen elämäänsä näin, mitään todella radikaaleja rangaistuksia kun ei huonosta käytöksestä tule.

On todella valitettavaa jos pojan äiti ei aio ryhtyä vaadittaviin toimiin, eli esim koulupsykologi tms. En tiedä miten pitkään tätä pitää jatkua, että hän ymmärtää asian vakavuuden. Minusta vain kaikki vakavuuden rajat on jo ylitetty, koska poika on jo ehtinyt asennoitua koulunkäyntiin vähemmän vakavasti ja se, että sotkee kaverisuhteensa itse omalla käytöksellään. Pojan äiti valitettavasti ajattelee ulkopuolisen avun loukkaukseksi hänen omia kasvatustaitoja kohtaan. Harmi, ettei hän ymmärrä kuinka kaikessa on kyse vain ja ainoastaan pojan omasta parhaasta - ei aikuisen kunniasta.

Niin, sinä ap olet valitettavan ulkopuolinen tässä vaikka haluatkin auttaa. Se on valitettavasti niin tavallista, ettei vanhemmat näe lapsen etua vaan kokevat juurikin tuon 'aikuisen kunnian' menetyksen niin suurena, ettei suostuta etsimään apua vaikka sitä voisi olla helpostikin saatavissa.

Tmkysymys siis on: pitäisikö sinun kahden kesken laittaa kova kovaa vastaan ja sanoa avokillesi, että vaikka et voi puuttua vanhempien ratkaisuihin, et myöskään voi vain sivusta seurata kun sinun kotonasi kasvatetaan lapsen edun vastaisesti ja kertoa, että jotta teillä kolmella on tulevaisuus, täytyy pojan kanssa ottaa nyt uusi vaihde päälle ja käydä asiantuntijan juttusilla? Me äidit myös usein unohdamme, että kaikkea ei voi saada oman pään mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Niin, sinä ap olet valitettavan ulkopuolinen tässä vaikka haluatkin auttaa. Se on valitettavasti niin tavallista, ettei vanhemmat näe lapsen etua vaan kokevat juurikin tuon 'aikuisen kunnian' menetyksen niin suurena, ettei suostuta etsimään apua vaikka sitä voisi olla helpostikin saatavissa.

Tmkysymys siis on: pitäisikö sinun kahden kesken laittaa kova kovaa vastaan ja sanoa avokillesi, että vaikka et voi puuttua vanhempien ratkaisuihin, et myöskään voi vain sivusta seurata kun sinun kotonasi kasvatetaan lapsen edun vastaisesti ja kertoa, että jotta teillä kolmella on tulevaisuus, täytyy pojan kanssa ottaa nyt uusi vaihde päälle ja käydä asiantuntijan juttusilla? Me äidit myös usein unohdamme, että kaikkea ei voi saada oman pään mukaan.

Tilanne on todella vaikea juuri siitä syystä, että pojan äidillä on kaikki langat omissa käsissään ja samaan aikaan hän on jäävi arvioimaan tilannetta. Kyllähän sen ymmärtää, ettei ihminen halua kokea omassa jälkikasvussaan mitään vikaa.

Lapsi tuntee olevansa syrjäytetty. Äiti ja isäpuoli ovat keskiössä, poika jossakin äärialueella. Kahdeksanvuotias ei vielä osaa sanoittaa pahaa psyykkistä oloaan ja käyttäytyy, kuten isäpuoli kuvasi. Miten on, tunteeko poika, että häntä kunnioitetaan? Arvostetaan? Kiitetään? Hyväksytään sellaisena kuin on?

Näen tuossa pikkupojassa paljon samaa kuin itsessäni lapsena. Minut vain oli sen ajan kasvatuksella nitistetty jo niin araksi, että en uskaltanut nousta kapinaan kuten tuo poika. Minä en suoranaisesti lopettanut puhumista, mutta aloin jo ennen kouluikää valikoida, mistä asioista kerroin. Äiti ja isäpuoli olivat aikansa lapsia eivätkä oli todennäköisesti käsittäneet lainkaan, miksi muutuin yhtäkkiä hiljaisemmaksi tai että minun ei ollut hyvä olla siellä kotona. Isoäiti sen tajusi ja puhutteli äitiäni, ja minä sain sitten sen loan niskaani.

Pojalla on jostain syystä paha olla. Ei ole todennäköisesti mitään psyykkistä sairautta, mutta ajan myötä siitä voi kehittyä psyykkisiä sairauksiakin jos hänen pahaan oloonsa ei vastata. Lapsi ei ole paha, vaan hän käytöksellään hakee huomiota. Ehkä rajoja. Rajat on rakkautta.

Negatiivisuudella ja aikuisten jatkuvalla nuhtelulla ei paljoa saada aikaiseksi. Lapsi tarvitsee positiivisia kommentteja, jos niitä ei tahdo nyt löytyä, kannattaa niitä hakea ihan pienistäkin asioista. "Voi kun hymyilet kauniisti" jne.

Säännöt täytyy asettaa selkeästi. " Vihainen saat olla, mutta ketään ei saa sen vuoksi satuttaa". Emme rankaise siitä jos sinulla on paha olla, mutta jos satutat toista tai itseäsi joudumme antamaan siitä sinulle rangaistuksen" Siitä seuraa esim. pelipäivä pois, kaveri kieltoa yhden päivän ajan tmv. Säännöt ja rangaistukset on hyvä olla selkeitä, sellaisia että ne tuntuu rangaistukselta, mutta että ne on helppo pitää. Ei esimerkiksi: " Kuukauteen et saa koskeaakaan puhelimeesi"

Et kertonut arjestanne. Myös arjen säännöllisyys tuo lapsille turvaa. Säännöllinen ruokarytmi, riittävät yöunet 9-10h/yö, ruutuajan rajaaminen. Perheen yhteinen ruokahetki, missä keskustellaan positiivisesti päivän kuulumisista. Muistakaa myös että yhteistä tekemistä ei voi korvata tavaralla. Voitte myös palkita hyvästä käytöksestä, jos hän on vaikkapa koko viikon koulussa ilman että tulee muistutuksia saa hän valita jonkun kivan yhteisen tekemisen. Tälläisiä voi olla vaikkapa leffaan meno yhdessä, lautapeli, ulos leikkimään piilosta koko perhe.

On tärkeää muistaa että hän on 8-vuotias eli hyvin pieni vielä. Itsetunto ja empatiakyky on vasta kehittymässä. Näitä voi vahvistaa huomioimalla positiivisesti kosketuksella (pään silitys, syliin ottaminen, halaukset) ja katseilla, "olen ylpeä sinusta".

Älä leimaa poikaa mielessäsi psykopaatiksi, on helpompi kestää tilanteita kun ymmärtää sen että lapsi ei ole paha, hänellä on vain paha olla, eikä hän välttämättä itsekään täysin tiedä mistä paha olo johtuu, tai ainakaan osaa sitä sanoittaa.

Joskus myös lapsen on helpompi kertoa pahaa oloaan ulkopuoliselle aikuiselle, kuten kuraattori, psykologi. Lapsi haluaa suojella usein vanhempaansa ja jättää kertomatta hänelle asioita joiden pelkää satuttavan vanhempaa. Eli kyllä lapsilta löytyy paljon empatiakykyä mitä emme aavistakaan. Ehkä tämä tieto helpottaisi myös äitiä ohjamaan lasta ulkopuolisen avun piiriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, sinä ap olet valitettavan ulkopuolinen tässä vaikka haluatkin auttaa. Se on valitettavasti niin tavallista, ettei vanhemmat näe lapsen etua vaan kokevat juurikin tuon 'aikuisen kunnian' menetyksen niin suurena, ettei suostuta etsimään apua vaikka sitä voisi olla helpostikin saatavissa.

Tmkysymys siis on: pitäisikö sinun kahden kesken laittaa kova kovaa vastaan ja sanoa avokillesi, että vaikka et voi puuttua vanhempien ratkaisuihin, et myöskään voi vain sivusta seurata kun sinun kotonasi kasvatetaan lapsen edun vastaisesti ja kertoa, että jotta teillä kolmella on tulevaisuus, täytyy pojan kanssa ottaa nyt uusi vaihde päälle ja käydä asiantuntijan juttusilla? Me äidit myös usein unohdamme, että kaikkea ei voi saada oman pään mukaan.

Tilanne on todella vaikea juuri siitä syystä, että pojan äidillä on kaikki langat omissa käsissään ja samaan aikaan hän on jäävi arvioimaan tilannetta. Kyllähän sen ymmärtää, ettei ihminen halua kokea omassa jälkikasvussaan mitään vikaa.

Kenenkään jälkikasvussa ei ole mitään vikaa = kaikkien jälkikasvussa on vaikka mitä vikoja. Muutenhan me aikuiset olisimme täydellisiä ja maailma olisi virheetön.

Yritä saada häntä ymmärtämään, että tässä projektissa ei ole tarkoitus osoittaa sormella hänen kasvatustaitoihinsa tai lapsen geeniperimään vaan selvittää, mitkä kaikki asiat voisivat auttaa lasta kasvamaan ehjäksi nuoreksi, jonka ei tarvitse kovin paljoa loukata itseään ja muita kasvunsa aikana. Voihan olla, että lapsi on niin älykäs, että hän vain kaipaisi jotain kehittävämpää... Fiksu ja rakastava vanhempi yrittää aina valita lapselleen parhaan toimintatavan. Asioiden kieltäminen on harvoin se oikea valinta jos ajatellaan lapsen etua!