Lue keskustelun säännöt.
En ikävöi läheisiäni melkein koskaan - olenko kamala ja tunteeton ihminen?
15.09.2016 |
Perheenjäseniin ja ystäviinkin pätee kohdallani vanha tuttu sanonta: poissa silmistä, poissa mielestä. Asuin yhdessä vaiheessa vuoden ulkomailla, ja näin läheisiäni kerran koko vuoden aikana. Rehellisesti sanottuna en kuitenkaan ikävöinyt ketään oikein milloinkaan. Keskityin elämääni siellä kaukana ja silloisiin ihmisisuhteisiin. Siellä solmitut ystävyyssuhteet kyllä ovat jatkuneet, joidenkin kanssa olen nähnyt paristi jossain päin maailmaa. En kuitenkaan varsinaisesti ikävöi näitkään ystäviä, vaikka tapaamiset ovat aina olleet tosi kivoja!
Kavereita ja perhettä on kuitenkin aina kiva nähdä, eli ei tämä siitä johdu, ettenkö pitäisi ko. ihmisistä. Kuitenkin kaikenlaiset "miss you <3" -lirkutukset tekstareissa tuntuvat aina todella teennäisiltä jos sellaisia yritän kirjoittaa, joten en kirjoittele niitä, vaan keskityn ihan vain kuulumisten vaihtoon.
Mietinpä tässä nyt vain, että vaikuttaisiko teidän mielestä se oudolta, ettei läheinen koskaan ilmaisisi ikäväänsä, vaikka viimeisimmästä näkemisestä olisikin jo mennyt aikaa?
Kommentit (18)
Ja ei mun mielestä vaikuta oudolle,mutta ite oonkin samanlainen, kun ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös samanlainen. Lapseni tekevät poikkeuksen, heitä ikävöin mutta en koskaan laittaisi Facebookiin tms. mitään ikävöintejä. Sanon sen heille kun nähdään. Emme yleensä edes soittele kun olemme erossa. Olin jo lapsena samanlainen, äitini oli aina huolissaan kun olin jossain reissussa kun en koskaan ilmoitellut itsestäni ja omani ovat samanlaisia.
Sama. Tehny useamman pitkän ulkomaanmatkan enkä oo ikävöiny ihmisiä. Toki, kun takas tullu, niin ollu fiilis "ihana nähä taas".
Minä en ikävöi myöskään ketään enkä mitään, voi johtua lääkityksestä tai sitten masennuksesta.
Tuntuu kyllä muutenkin, että juuri mikään ei kiinnosta.
En muista edes milloin lapsiani olen viimeksi nähnyt. Tytärtä en ole tainnut pariin vuoteen nähdä edes, mutta käyn harvoin Suomessa. Hän täyttää 30 vuotta pian ehkä käyn katsomassa, näkisin hänen miehenkin, jos vielä ovat yhdessä.
Ihanaa kuulla, että muillakin on tällaista! Kai tässä taustalla on ainakin se, että olen aika introvertti. Montakin päivää menee helposti ilman sen kummempia keskusteluita tai tapaamisia, koska keksin kyllä tekemistä ihan itseksenikin. Hienoa olla oman itsensä paras ystävä, eipähän ole usein yksinäistä :D Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt samaa omalta kohdaltani. Hyvin harvoin tulee ikävöityä edes perheenjäseniä. Rakkaussuhteen alussa ja lasten vauva-aikoina oli jotenkin symbioosissa ja silloin oli ikävä tai joku yhteys, tarve olla lähellä. Muuten ei juuri. Enkä minäkään hehkuta hirveästi tunteita julkisesti, livenä sanon kyllä että välitän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa kuulla, että muillakin on tällaista! Kai tässä taustalla on ainakin se, että olen aika introvertti. Montakin päivää menee helposti ilman sen kummempia keskusteluita tai tapaamisia, koska keksin kyllä tekemistä ihan itseksenikin. Hienoa olla oman itsensä paras ystävä, eipähän ole usein yksinäistä :D Ap
. Tässä oli hyvin kuvattu toi homma.
Minunkin täytyy vähän ponnistella, että saan järkättyä tapaamiset ystävien kanssa. Aina tuntuu olevan ihan suoranainen kiire, kun vetää tätä omaa balettiaan.
Eikä minulla ole edes lapsia, enkä koskaan kuvitellutkaan voivani haluta niitä.
Ystävien tapaamiset on kyllä hyvin virkistäviä ja haluais pian nähdä uudelleen. :)
9 on avioliitossa kuitenkin, onnellisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on normaalia nuoren ihmisen itsenäistymisprosessia. Kun muodostat joskus oman perheen, siitä tulee se yksikkö, jota ikävöit. Tai jos otat oman lemmikin, sitä todennäköisesti ikävöit myös.
Eikös tuollaista kutsuta psykopaatiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että ainoa jota ikävöin on edesmennyt isäni. Kavereiden kanssa on aina kivaa, mutta en ikävöi heitä.
Kuulostaa oudolta, mutta hei, kukapa meistä ei olisi jollakin tapaa outo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni on puolensa siinä ettei ikävöi. Pystyy keskittymään hetkeen eikä sitä pilaa mahdollinen ikävä.
Siis itsehän ikävöin välillä kovaakin, mutta nykyään huomattavasti vähemmän kun olen tottunut viettämään pitkiä aikoja pois läheisten luota. Ideaalista olis jos ei ikävöis lainkaan, koska rationaalisesti ajateltuna siitä ei ole mitään hyötyä. :D
Vierailija kirjoitti:
Tuo on normaalia nuoren ihmisen itsenäistymisprosessia. Kun muodostat joskus oman perheen, siitä tulee se yksikkö, jota ikävöit. Tai jos otat oman lemmikin, sitä todennäköisesti ikävöit myös.
Näin kolmekymppisenä nyt tuskin enää on kyse itsenäistymisprosessista... Perheestä tai lapsista en ole koskaan haaveillut, joten tuo "kun" kuulostaa vähän tökeröltä oletukselta. Lemmikikin on joskus ollut, ja sen kanssa oli kiva puuhastella, mutta varsinaista ikävää en muista kokeneeni.
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni on puolensa siinä ettei ikävöi. Pystyy keskittymään hetkeen eikä sitä pilaa mahdollinen ikävä.
Joo, semmoinen kova, kaiken energian vievä ikävä kuulostaa vain tosi epäkäytännölliseltä ja luonnottomalta :D Taitaa olla enimmäkseen läheisriippuvaisten ongelma, yleensä ihmiset kuitenkin ikävöivät, mutta pystyvät kuitenkin toimimaan arjessa ja elämään elämäänsä. Ap
Ei jotenkin yllättänyt että tällä palstalla on tämmösiä ihmisiä jotka ei ikävöi edes perheenjäseniänsä
Ite oon samanlainen, lähinnä ärsyttää nuo lirkutukset...