Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Teen töitä narkkareiden kanssa, enkä enää usko

Vierailija
15.09.2016 |

...heidän suunnitelmiaan enää yhtään. Surullista, mutta realistista.

Kommentit (130)

Vierailija
121/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin narkkari, niin kannustaisi tosi paljon mennä hoitoon kun saisi av:ltä lukea että hoitajat kirjoittelee tänne paskajuttuja.

Niin että addiktien motivaatio parantua riippuvuudesta on sinun mielestäsi kiinni tuntemattomien mielipiteestä keskustelupalstalla?

Tuskin se ainakaan auttaa asiaa mitenkään. Jos teet työtä ongelmaisten parissa ja asenteesi on paska, olet väärällä alalla. Mene vaikka siwan kassalle tai kännykkäkauppiaaksi, se on sulle oikeampi homma.

Se on kuulkaas niin, että narkkia tai tämän elämäntapaa ei saa arvostella millään tasolla. Kukaan muu ei tunne tuskaa niin syvällä tasolla kuin narkki. Loputtomasti tulee ymmärtää ja auttaa. 

Siis juuri tämä! Ei ihme,jos päihdetyöntekijät kyynistyvät,kun joillakin on juuri tuo marttyyriasenne.Eräs tuttavani  on suunnattoman katkera,kun hänen raitistuvat ystävänsä "hylkäävät" hänet yksitellen,ihan typerä sääntö että pitää vaihtaa kaveripiiri raittiiksi jos lopettaa päihteidenkäytön.Muutenkin kaikki kaltoinkohtelevat tätä tyyppiä,siis tyttökaverista yhteiskuntaan.

Jossakin kohtaa myötätuntoisinkin kuuntelija kyynistyy itsesäälissä rypeviin ihmisiin,jotka eivät itse tee mitään asioidensa hyväksi.

Vierailija
122/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Heh, opiskelen itse alalla, jossa osa tulee työskentelemään myös päihderiippuvaisten kanssa.

Meinasin pudota tuolilta, kun luennolla yksi opiskelija alkoi tosissaan selittää, miten päihderiippuvaisia pystyy kyllä auttaa vaikkei tämä itse auta itseään. Kun pitää olla vain tarpeeksi määrätietoinen tekemisessään.

Joo, ei ilmeisesti koskaan tavannut päihderiippuvaisia, joten voi tulla aika karu yllätys kentällä..

Itselleni riittänyt seurata oman läheisen tuhoisaa päihteidenkäyttöä, johon ei kyllä kenenkään määrätietoisuudet ole pätkääkään auttaneet. Tsemppiä niille, jotka jaksavat päivittäin työskennellä näiden parissa, itse en sille kentälle kyllä halua.

Todella naiivi kyllä tuo määrätietoinen auttaja,ehkä sellaisista tyypeistä tulee sitten lopulta kyynisiä,kun ei ihmisiä voikaan auttaa vasten heidän omaa tahtoaan? Kuulostaa myös vähän naiselta,joka rakastuu rappiomiehiin ja uskoo voivansa parantee heidät.

Miesystäväni on vakuuttunut siitä,että minä olen enkeli,joka on pelastanut hänet päihdehelvetistä.Olisihan siitä kiva ottaa kaikki kunnia,mutta itse mies on itsensä pelastanut,olen vain ollut tukena. 

Aikaisemmin joku sanoi,että masentavaa jos hoitokontakti katkeaa retkahdukseen tai pariin.On se niinkin,mutta yhtä masentavaa nähdä kuinka paljon tuhlataan resursseja ihmisiin,jotka eivät edes yritä muuttaa elämäntapaansa.Kolme tuttuani on ollut samassa paikassa pitkässä ja perusteellisessa päihdekuntouksessa.Heistä yksi on pysynyt raittiina,kaksi muuta palasi heti vanhoihin tapoihinsa kun kuntoutus loppui.Eli ymmärrän myös sen,että ihmisen pitää osoittaa edes jonkinlaista motivaatioata muuttaa elämäänsä,ennen kuin hän saa apua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
123/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen itse riippuvainen subusta. Ulkoisesti hyvästä perheestä lähtöisin, mutta kodin seinien sisäpuolella isän sosiopaattisuus oli täysin valloillaan. Yhden hänen minuun kohdistuneen haukkumisshown jälkeen sitten lähdin kotoa, vaikka en vielä olisi ollut valmis omilleni. Siitä seuraavat 2 vuotta elämäni oli täyttä alamäkeä, vakavaa masennusta itsemurhayrityksineen ja koulusta minut erotettiin kun en sairaslomani takia ollut päässyt paikalle yli vuoteen.

Sitten tapasin ihmisiä, joiden kautta tutustuin ns. kovempiin huumeisiin. Se tuntui sillä hetkellä suorastaan siunaukselta, koska sain kaikki masennuksen ym. tunteeni tapettua pöllyssä olemisella. Tämä kaikki johti tietenkin sitten siihen, että seuraavat 2-3 vuotta olin täysnisti joka veti hihaan mitä tahansa mitä pystyi (myös deelitutkareita ja niitä tenoxejakin). Moraalin väittäisin itselläni aina pysyneen kunnossa, mutta esim. C-hepatiitti jäi muistoksi elämäni pohjalla käymisestä.

Edelleen olen koukussa bupreen, mutta kaikki muu on jäänyt ja pidän sitä bupreakin tällä hetkellä "pakollisena paskana". Yritän valmistua ylioppilaaksi nyt jouluna pitkän opiskelutauon jälkeen. Raitistuminen on nyt ajankohtainen asia, ja vaikka minulla on huonojakin kokemuksia päihdehoidon työntekijöistä, niin haluaisin silti kiittää teitä kaikesta mitä teette. Ilman teidänlaisia addiktion läpi näkeviä ja parantumistoivoa yllä pitäviä ihmisiä en olisi itse päässyt edes näin pitkälle (eli irti kaikesta muusta ja irti siitä yleisestä päihdeajattelusta), ja olen kiitollinen siitä että on olemassa ihmisiä, jotka auttavat minua yrityksissäni päästä vielä tästä buprestakin eroon.

Vierailija
124/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olen itse riippuvainen subusta. Ulkoisesti hyvästä perheestä lähtöisin, mutta kodin seinien sisäpuolella isän sosiopaattisuus oli täysin valloillaan. Yhden hänen minuun kohdistuneen haukkumisshown jälkeen sitten lähdin kotoa, vaikka en vielä olisi ollut valmis omilleni. Siitä seuraavat 2 vuotta elämäni oli täyttä alamäkeä, vakavaa masennusta itsemurhayrityksineen ja koulusta minut erotettiin kun en sairaslomani takia ollut päässyt paikalle yli vuoteen.

Sitten tapasin ihmisiä, joiden kautta tutustuin ns. kovempiin huumeisiin. Se tuntui sillä hetkellä suorastaan siunaukselta, koska sain kaikki masennuksen ym. tunteeni tapettua pöllyssä olemisella. Tämä kaikki johti tietenkin sitten siihen, että seuraavat 2-3 vuotta olin täysnisti joka veti hihaan mitä tahansa mitä pystyi (myös deelitutkareita ja niitä tenoxejakin). Moraalin väittäisin itselläni aina pysyneen kunnossa, mutta esim. C-hepatiitti jäi muistoksi elämäni pohjalla käymisestä.

Edelleen olen koukussa bupreen, mutta kaikki muu on jäänyt ja pidän sitä bupreakin tällä hetkellä "pakollisena paskana". Yritän valmistua ylioppilaaksi nyt jouluna pitkän opiskelutauon jälkeen. Raitistu on nyt ajankohtainen asia, ja vaikka minulla on huonojakin kokemuksia päihdehoidon työntekijöistä, niin haluaisin silti kiittää teitä kaikesta mitä teette. Ilman teidänlaisia addiktion läpi näkeviä ja parantumistoivoa yllä pitäviä ihmisiä en olisi itse päässyt edes näin pitkälle (eli irti kaikesta muusta ja irti siitä yleisestä päihdeajattelusta), ja olen kiitollinen siitä että on olemassa ihmisiä, jotka auttavat minua yrityksissäni päästä vielä tästä buprestakin eroon.

Jokainen nistisaarista tai muusta sadistisesta syrjäyttämisestä haaveileva sais ainakin kerran jutella kaltaisiesi ihmisten, nimenomaan ihmisten kanssa. Riippuvuuden alla on ihan yhtä herkkiä ja normaaleja tunteita kuin kellä tahansa.

Tsemppiä sulle, elämän avaimet on käsissäsi.

Vierailija
125/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse riippuvainen subusta. Ulkoisesti hyvästä perheestä lähtöisin, mutta kodin seinien sisäpuolella isän sosiopaattisuus oli täysin valloillaan. Yhden hänen minuun kohdistuneen haukkumisshown jälkeen sitten lähdin kotoa, vaikka en vielä olisi ollut valmis omilleni. Siitä seuraavat 2 vuotta elämäni oli täyttä alamäkeä, vakavaa masennusta itsemurhayrityksineen ja koulusta minut erotettiin kun en sairaslomani takia ollut päässyt paikalle yli vuoteen.

Sitten tapasin ihmisiä, joiden kautta tutustuin ns. kovempiin huumeisiin. Se tuntui sillä hetkellä suorastaan siunaukselta, koska sain kaikki masennuksen ym. tunteeni tapettua pöllyssä olemisella. Tämä kaikki johti tietenkin sitten siihen, että seuraavat 2-3 vuotta olin täysnisti joka veti hihaan mitä tahansa mitä pystyi (myös deelitutkareita ja niitä tenoxejakin). Moraalin väittäisin itselläni aina pysyneen kunnossa, mutta esim. C-hepatiitti jäi muistoksi elämäni pohjalla käymisestä.

Edelleen olen koukussa bupreen, mutta kaikki muu on jäänyt ja pidän sitä bupreakin tällä hetkellä "pakollisena paskana". Yritän valmistua ylioppilaaksi nyt jouluna pitkän opiskelutauon jälkeen. Raitistu on nyt ajankohtainen asia, ja vaikka minulla on huonojakin kokemuksia päihdehoidon työntekijöistä, niin haluaisin silti kiittää teitä kaikesta mitä teette. Ilman teidänlaisia addiktion läpi näkeviä ja parantumistoivoa yllä pitäviä ihmisiä en olisi itse päässyt edes näin pitkälle (eli irti kaikesta muusta ja irti siitä yleisestä päihdeajattelusta), ja olen kiitollinen siitä että on olemassa ihmisiä, jotka auttavat minua yrityksissäni päästä vielä tästä buprestakin eroon.

Jokainen nistisaarista tai muusta sadistisesta syrjäyttämisestä haaveileva sais ainakin kerran jutella kaltaisiesi ihmisten, nimenomaan ihmisten kanssa. Riippuvuuden alla on ihan yhtä herkkiä ja normaaleja tunteita kuin kellä tahansa.

Tsemppiä sulle, elämän avaimet on käsissäsi.

Kiitos, jokainen tollanen tsemppaus merkitsee mulle yhtään liioittelematta aivan helvetin paljon. Sieltä pohjalta on todella vaikea nousta minnekään ennen kuin saa hommaan vähän etäisyyttä ja näkee mitä itse on tehnyt itselleen ja että itse voi sen asian muuttaa. Mutta mulla itselläni suunta on nyt ylöspäin, ehkä hitaasti mutta kuitenkin varmasti ja se on se pääasia.

Vierailija
126/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestä huumeidenvastaisen politiikan pitäisi keskittyä entistä enemmän siihenkin puoleen, että mitä ihminen hakee niistä huumeista ja miten oikesti voitaisiin ennaltaehkäistä huumeriippuvuus. Mitkä ovat niitä riskitekijöitä, että ihmisestä tulee päihderiippuvainen. Fyysinen riippuvuus on selvä juttu, mutta onhan siinä muutakin. Huumeista haetaan henkisesti jotain, mitä ei saada selvinpäin. Kerran luin yhden artikkelin, jossa joku väittä että huumeilla haetaan "kotoisuuden" tunnetta. Epämääräinen sana kieltämättä, mutta toisaalta jotenkin osaan hahmoittaa mitä tuolla tarkoitetaan; jotain tuttua, turvallista ja rakasta. 

En nyt tarkoita syyllistää huumeiden käyttäjien vanhempia, mutta voi olla että ihan kasvatustavoissakin saattaa olla sellaisia asioita, mitkä altistavat sille että tuota kiintymystä, tuttuutta ja turvallisuutta haetaan muualta kuin omasta perheestä ja ajan myötä uusista ihmissuhteista, kuten ystävistä, puolisosta jne. Esimerkiksi Suomessa jo varhaislapsuudessa lapsia kasvatetaan aika karaistavasti (siis ihan kulttuurisestikin), ja on jopa väitetty että suomalaisilla yleisin kiintymyssuhdetyyppi on välttelevä kiintymyssuhde (eikä turvallinen). Suurimmalle osalle tämä ei tuota ongelmia elämän varrella, mutta jos tämän lisäksi elämässä tapahtuu muitakin sattumia lapsuudessa ja erityisesti nuoruudessa, sekä on jotain geenialttiutta riippuvuuksiin.

Ihan mutuilua tämä mun kirjoitus on, mutta mielestäni näitä asioita voitaisiin miettiä laajemmaltikin. Esim. annammekko lapsille ehdotonta rakkautta, ja annammeko tuon rakkauden näkyä? Oppivatko lapsemme rakastamaan itseään ja muita? Oppivatko lapsemme käsittelemään tunteitaa, sen sijaan että painaisivat negatiiviset pois muiden näkyviltä, ja esim. nuoruudessaan havaitsevat päihteistä avun päästä negatiivisiin tunteisiinsa käsiksi jälleen? Näitä mietin siis ihan vilpittömästi omallakin kohdalla, peilaten omaan vanhemmuuteen nyt kun lapsi vasta 1v.

Mutuilusi kolahti täysin samaan oman mutuiluni, sekä kokemukseni kanssa. Kaikki lähtee kotoa, kotikasvatuksesta, vanhemmista. Ehdoton (ei ehdollinen) rakkaus lasta kohtaan, rajojen veto kommunikoiden (ei väkivaltaa), turvallisuus (ei uhkailu), luottamus jne. ovat todella oleellisia arvoja lapsen elämässä. Näillä tai näiden puutteilla on vaikutus ihmisen koko elämään. Kaltoinkohtelu johtaa terapiaan, viinaan tai itsemurhaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
127/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Päihdetyö on kyllä rasittavaa. Päihdeongelmaisen auttaminen hoidon keinon on lähes mahdotonta. He ketkä ovat päässeet kuiville kysyn mikä auttoi he vastaavat järjestään : Jeesus. Ei hoitotaho vaan uskoontulo. Päihdehoitajana turhauttaa kun kuitenkin haluais potilaita auttaa. Hoitotaho saa lähes aina kaiken sonnan niskaan.

Päihdehoidossa on sellainen jättimäinen ongelma, että hoitotahot kuvittelevat aina tietävänsä paremmin mitä asiakkaan pitäisi ja kannattaisi tehdä ja kuinka ihmisen pitäisi "parantua". En tiedä myöskään miten paljon nykyään on "kerrasta poikki"- meininkiä, eli heti jos retkahtaa, niin ulos vaan hoidosta, mutta aiemmin se oli täysin arkipäivää. 

Sitten jos mietitään miten vaikeaa ihan tavalliselle ihmiselle on edes karkkilakon pitäminen, niin luulisi siitä saavan vähän perspektiiviä siihen, miten hankalaa on lopettaa huumeiden käyttäminen.

Mun exä vierotti ihan itse itsensä aikanaan 10+ v heroiini+ kaikki muu kama päälle- koukusta subutexilla. Mikään taho ei häntä hoitoon ottanut ja kaikki hoito olisi ollut vain sellaista ensin 3 viikkoa suljetulla osastolla ja sitten ihan järjetön syyni koko ajan. Lääkkeet olisi pitänyt hakea joka päivä erikseen - no mitenhän kenelläkään onnistuu minkäänlainen normaali elämä, jos aamulla pitää olla yhdeksältä terveys- tms asemalla, eikä koulussa tai töissä?

Eli ihan suoraan sanottuna: suomalainen päihdehoito vaan on niin erillään ihmisen tavallisesta elämästä, että ei mikään ihme jos ei hoidosta tule yhtään mitään. Kas kun se raitistumistoive yleensä syntyy siitä, että jotain muuta alkaa olla siinä elämässä, olipa se opiskelua tai työtä tai jotain vastaavaa, ja jos se hoito estää noiden asioiden toteuttamisen, se hoito on paskaa.

Lisäksi monesta hoitajasta paistaa kyllä kilometrin päähän juuri tuo ap:n asenne ja vahva ylemmyydentunto, joka ei ainakaan ketään auta.

Vierailija
128/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mielestä huumeidenvastaisen politiikan pitäisi keskittyä entistä enemmän siihenkin puoleen, että mitä ihminen hakee niistä huumeista ja miten oikesti voitaisiin ennaltaehkäistä huumeriippuvuus. Mitkä ovat niitä riskitekijöitä, että ihmisestä tulee päihderiippuvainen. Fyysinen riippuvuus on selvä juttu, mutta onhan siinä muutakin. Huumeista haetaan henkisesti jotain, mitä ei saada selvinpäin. Kerran luin yhden artikkelin, jossa joku väittä että huumeilla haetaan "kotoisuuden" tunnetta. Epämääräinen sana kieltämättä, mutta toisaalta jotenkin osaan hahmoittaa mitä tuolla tarkoitetaan; jotain tuttua, turvallista ja rakasta. 

En nyt tarkoita syyllistää huumeiden käyttäjien vanhempia, mutta voi olla että ihan kasvatustavoissakin saattaa olla sellaisia asioita, mitkä altistavat sille että tuota kiintymystä, tuttuutta ja turvallisuutta haetaan muualta kuin omasta perheestä ja ajan myötä uusista ihmissuhteista, kuten ystävistä, puolisosta jne. Esimerkiksi Suomessa jo varhaislapsuudessa lapsia kasvatetaan aika karaistavasti (siis ihan kulttuurisestikin), ja on jopa väitetty että suomalaisilla yleisin kiintymyssuhdetyyppi on välttelevä kiintymyssuhde (eikä turvallinen). Suurimmalle osalle tämä ei tuota ongelmia elämän varrella, mutta jos tämän lisäksi elämässä tapahtuu muitakin sattumia lapsuudessa ja erityisesti nuoruudessa, sekä on jotain geenialttiutta riippuvuuksiin.

Ihan mutuilua tämä mun kirjoitus on, mutta mielestäni näitä asioita voitaisiin miettiä laajemmaltikin. Esim. annammekko lapsille ehdotonta rakkautta, ja annammeko tuon rakkauden näkyä? Oppivatko lapsemme rakastamaan itseään ja muita? Oppivatko lapsemme käsittelemään tunteitaa, sen sijaan että painaisivat negatiiviset pois muiden näkyviltä, ja esim. nuoruudessaan havaitsevat päihteistä avun päästä negatiivisiin tunteisiinsa käsiksi jälleen? Näitä mietin siis ihan vilpittömästi omallakin kohdalla, peilaten omaan vanhemmuuteen nyt kun lapsi vasta 1v.

Mutuilusi kolahti täysin samaan oman mutuiluni, sekä kokemukseni kanssa. Kaikki lähtee kotoa, kotikasvatuksesta, vanhemmista. Ehdoton (ei ehdollinen) rakkaus lasta kohtaan, rajojen veto kommunikoiden (ei väkivaltaa), turvallisuus (ei uhkailu), luottamus jne. ovat todella oleellisia arvoja lapsen elämässä. Näillä tai näiden puutteilla on vaikutus ihmisen koko elämään. Kaltoinkohtelu johtaa terapiaan, viinaan tai itsemurhaan.

Kannattaa kuitenkin ihan vähän kurkistella sieltä norsunluutornista alaskin, ettei jossain kohtaa rysähdä ja kovaa. 

Mä tunnen hyvin läheisesti ihmisiä, jotka ovat olleet tosi pahassa huumekoukussa, ihan riippumatta siitä kuinka ihana ja hyvä lapsuudenperhe on ollut. Näissä tapauksissa tosin perhe on sitten myös ollut näiden ihmisten tukena läpi riippuvuuden kanssa kamppailun, eikä hylännyt vaikka mikä olisi. 

Mutta ihan vaan tiedoksi, että toki on altistavia tekijöitä ja olosuhteita. Mutta kukaan ei pysty toista ihmistä pelastamaan kasvatuksella tai rakkaudella, jos elämä ottaa ja vie.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
129/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

...heidän suunnitelmiaan enää yhtään. Surullista, mutta realistista.

Tervetuloa realismiin. Narkkareista ehkä 1/3 kykenee toteuttamaan suunnitelmansa edes osittain ja saamaan edes osittain normaalin elämän. 1/3 päätyy vankilaan tai mielisairaalaan ja 1/3 vetää kamaa niin kauan kunnes kuolee.

Kyllä päihdeongelmaisista aina joku onnistuu saamaan elämänsä edes osittain kuntoon. Ihan toivotonta se ei ole.

Vierailija
130/130 |
17.09.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Päihdetyö on kyllä rasittavaa. Päihdeongelmaisen auttaminen hoidon keinon on lähes mahdotonta. He ketkä ovat päässeet kuiville kysyn mikä auttoi he vastaavat järjestään : Jeesus. Ei hoitotaho vaan uskoontulo. Päihdehoitajana turhauttaa kun kuitenkin haluais potilaita auttaa. Hoitotaho saa lähes aina kaiken sonnan niskaan.

Päihdehoidossa on sellainen jättimäinen ongelma, että hoitotahot kuvittelevat aina tietävänsä paremmin mitä asiakkaan pitäisi ja kannattaisi tehdä ja kuinka ihmisen pitäisi "parantua". En tiedä myöskään miten paljon nykyään on "kerrasta poikki"- meininkiä, eli heti jos retkahtaa, niin ulos vaan hoidosta, mutta aiemmin se oli täysin arkipäivää. 

Sitten jos mietitään miten vaikeaa ihan tavalliselle ihmiselle on edes karkkilakon pitäminen, niin luulisi siitä saavan vähän perspektiiviä siihen, miten hankalaa on lopettaa huumeiden käyttäminen.

Mun exä vierotti ihan itse itsensä aikanaan 10+ v heroiini+ kaikki muu kama päälle- koukusta subutexilla. Mikään taho ei häntä hoitoon ottanut ja kaikki hoito olisi ollut vain sellaista ensin 3 viikkoa suljetulla osastolla ja sitten ihan järjetön syyni koko ajan. Lääkkeet olisi pitänyt hakea joka päivä erikseen - no mitenhän kenelläkään onnistuu minkäänlainen normaali elämä, jos aamulla pitää olla yhdeksältä terveys- tms asemalla, eikä koulussa tai töissä?

Eli ihan suoraan sanottuna: suomalainen päihdehoito vaan on niin erillään ihmisen tavallisesta elämästä, että ei mikään ihme jos ei hoidosta tule yhtään mitään. Kas kun se raitistumistoive yleensä syntyy siitä, että jotain muuta alkaa olla siinä elämässä, olipa se opiskelua tai työtä tai jotain vastaavaa, ja jos se hoito estää noiden asioiden toteuttamisen, se hoito on paskaa.

Lisäksi monesta hoitajasta paistaa kyllä kilometrin päähän juuri tuo ap:n asenne ja vahva ylemmyydentunto, joka ei ainakaan ketään auta.

Tutustuin kesällä tyyppiin,joka opiskeli päihdetyöntekijäksi.Toipuvana alkoholistina hän oli myötätuntoinen alkoholisteja kohtaan,mutta suhtautui avoimen halveksivasti huumeiden käyttäjiin.Teki mieli kysyä,mitä hänen päässään liikkui,kun hakeutui alalle,jossa joutuu todennäköisesti auttamaan myös niitä huumeriippuvaisia.Hyvä mielenterveys/päihdetyöntekijä on sopivasti empaattinen.Itse en varmaan soveltuisi alalle kun kiinnyn niin helposti ihmisiin ja otan muiden vastoinkäymiset hyvin raskaasti,mutta toinen ääripää,nuo ylemmyydentuntoiset urpot, sopivat hommaan vielä huonommin.