Mikä ikä oli paras ikä elämässäsi?

50-->

Nyt. Koska carpe diem.

Joku 25. Silloin miehen kanssakin oli jotain tekemistä. Tuttavapariskunnat oli yhdessä ja käytiin joskus kylässä ja anoppilassa. Lasten jälkeen suhde hyytyi. Ei mitää yhteistä, erottiin ja nyt varmaan loppuelämän yksin.

Vierailija kirjoitti:

Joku 25. Silloin miehen kanssakin oli jotain tekemistä. Tuttavapariskunnat oli yhdessä ja käytiin joskus kylässä ja anoppilassa. Lasten jälkeen suhde hyytyi. Ei mitää yhteistä, erottiin ja nyt varmaan loppuelämän yksin.

Sama. Silloin 90-luvulla kyläiltiin tuttavapariskuntien luona, oli saman ikäisiä lapsia. Monet parit kuitenkin lopulta erosivat, osa löysi uusia ja aloittivat pikkulapsirumban alusta. Ei siinä viitsiä itse esiteinien kanssa kyläillä ystävien uusien vauvojen ja taaperoiden luona, ei ole sama istua illallispöydässä kun omat lapset ovat omatoimisia ja toisilla on lapsia jotka vaativat huomiota 24/7. Tietenkin voi kyläillä ilman lapsia mutta kun aiemmin ideana oli se, että lapsista on toisilleen seuraa eikä tarvitse sysätä hoitoon, tehtiin yhdessä perhejuttuja. Nykyään lapset isoja ja istutaan kahdestaan kotona. 

Karseeta ajatella et olis mennyt jo, yhden iän mittainen aika on muutenkin niin pitkä, että kyllä siinäkin jo ehtii sattumaan ja tapahtumaan.

Mielummin odotan innolla mitä tulevaisuudella on tarjota. :)

Paranee koko ajan. Nyt jo yli 50 v.

Syy on se, että olin erittäin ahdistunut ja epävarma nuorena, enää en. Sitä vapautuu koko ajan enemmän.

15-16 v. Tuota aikaa ennen elin lievässä nälässä, niukkuudessa, pelossa, häpeässä jne isäni alkoholismin vuoksi. 15-16 vuotiaana olin jollain tavalla itsenäistymässä, puhjennut kukkaan "komea nuorimies" josta tytöt olivat myös kovasti kiinnostuneita.

Sitten 17 vuotiaana aloin kaljuuntua suvun miesten kirouksen saattelemana, meni itsetunto, meni tyttöjen kiinnostus uimalakin aina vain paljastuessa enemmän (niin raadollista, mutta totta.)

Nyt on toki perhettä ihanine lapsineen, mutta sitä iloa en ole enää elämässäni kokenut, kuin tuolloin parina vuotena teini-iässä. Nyt ikää 5 kympin paikkeilla.

Ei mikään, yhtä taistelua on ollut. N58

Nyt 4-kymppisenä. Olen eronnut, kahden lapsen yksinhuoltaja ja sinkku mutten ole vielä koskaan aiemmin ollut näin tyytyväinen itseeni ja elämääni.

36, tosin nyt yli nelikymppisenäkin on kivaa

19-25v opiskelua, itsenäsistä elämää ym.

Olen 45 ja jokainen vuosi on ollut edellistä parempi. Sama kuin yllä kirjoittavalla viisikymppisellä.

Nyt 30v olen oppinut ja ymmärtänyt elämästä ja ennenkaikkea itsestäni sen tasapainoisuuden ja onnellisuuden. Ei tarvi olla enää mitään erikoista jotta tuntee elävänsä täysillä, pienet ilot on ihania ja suuremmat ilot tulee ihanina yllätyksinä. Oma paikka elämässä on löytynyt ja sitä kautta tyytyväisyys. Ei tarvi hakea enää ympäriltään seikkailuja ja etsiä itseään tai olla aktiviteetteja ja suht nuorikin olen vielä eli paljon onnellisia vuosia vielä edessä!

Lapsuus 5-12 -vuotiaana varmaan kaikkein parasta ja onnellisinta aikaa. Ei ollut vielä nykyisiä neurooseja / ahdistusneisuutta vaivana ja lapsena ei tarvinnut tietenkään kantaa vastuuta myöskään mistään, vaan vanhemmat vastasivat kaikesta. Ainoa ikävä puoli lapsuudessa oli toisen vanhemman alkoholin runsas käyttö. Muuten vanhemmat olivat rakastavia.

Myös lukioaika oli melko onnellista. 20-vuotiaana ja sen jälkeen on ollut enemmän ongelmia mutta toki 20-30 - ikävuoden välillä oli paljon hyviäkin hetkiä. En usko kuitenkaan, että voin enää ikinä olla niin aidosti onnellinen kuin lapsuudessa, onnellisuuden tunne silloin saattoi olla lähes täydellistä ja olin hyvin tasapainoinen (vaikkakin vähän arka) lapsena myöskin. Nyt 48-vuotiaana elämä on jatkuvaa suorittamista ja pitää syödä lääkkeitä, jotta pysyy hermot jotenkin kasassa.

Tähän mennessä se on varmasti 0-1 v.

Pitäisi olla kuollut, jotta tähän voisi vastata.

Paranee koko ajan. Olen nyt 37.  Sain vihdoin käsiteltyä muutaman asian, jotka ovat painaneet taakkana niskassani. Nyt taakka on jäänyt taakse, on helppo hengittää ja katse on eteen- eikä taaksepäin.

Vierailija kirjoitti:

Tähän mennessä se on varmasti 0-1 v.

Sama, valokuvissakin näytän varsin onnelliselta. Eipä ollut stressistä tietoa tuolloin.

Olin 21-24 ikäisenä parisuhteessa ja köyhä opiskelija. Silloin en ymmärtänyt, että miten hyvin asiat olivat.

Nyt 40+ ikäisenä olen vakavaraisempi, yksinäisempi ja tietoisempi ongelmistani kuin koskaan.

Voisiko sitä olla taanehtivasti onnellinen?

17-19v ja nykyinen ikä 40 on ihana! Elämä helppoa kun lapset isompia ja aikaa panostaa omaan itseeni <3