Lue keskustelun säännöt.
Pääsenkö yli ikinä lapsuuden traumasta?
sininen simpukankuori
10.09.2016 |
Joku sanoisi että olen päässyt "helpolla" koska minua ei ole koskaan lapsena pahoinpidelty tai seksuaalisesti hyväksikäytetty, eikä vanhemmat ole alkoholisteja (tai narkkeja, tai peliriippuvaisia). Asuttiin pikkukaupungissa omakotitalossa, molemmat vanhemmat töissä, oli lemmikkejä ja harrastuksia eli ulospäin kaikki näytti hyvältä. Mutta kasvoin 16-vuotiaaksi asti emotionaalisesti kylmän äidin kanssa joka jatkuvasti vähätteli ja mitätöi minua, vertaili minua isoveljeeni (vaikka pärjäsin koulussa paremmin, olin kiltimpi ja rauhallisempi jne) - en koskaan tuntenut että äiti olisi kannustanut minua, tai että olisin kelvannut äidilleni sellaisena kuin olen, että olisin ollut "riittävä". Äiti hyvin iskosti minuun häpeän ja syyllisyyden tunteen, että olisin jotenkin vajaavainen. Vasta aikuisena sain kuulla että hänen isänsä oli ollut alkoholisti - taas yksi perhesalaisuus mistä oli pitänyt vaieta, jotta ulospäin kaikki näyttäisi hyvältä.
Aloin oireilla teini-ikäisenä masennuksen ja itsetuhoisen käytöksen kautta. Vanhempani aikoivat erota ja isäni muutti pois kun olin 13-vuotias, ja se ilmeisesti laukaisi minussa hylätyksi tulemisen trauman joka oli kytenyt jo pidemmän aikaa. Vaikka vanhempani myöhemmin palasivat yhteen, oireiluni vain yltyi. Aloin 15-vuotiaana harrastaa seksiä itseäni vanhempien miesten kanssa saadakseni edes hetken hellyyttä ja hyväksyntää, kun en sitä kotoa koskaan saanut - en muista ikinä lapsena äitini pitäneen minua sylissä, silittäneen hiuksiani, edes halanneen minua. Isäni kanssa minulla on aina ollut hyvät välit ja hän on aina ollut lämminhenkinen sekä kannustava minua kohtaan, mutta ei koskaan asettunut puolustamaan minua äitini edessä koska hän ilmeisesti ajatteli että minun paha mieleni on pienempi paha kuin se että hän joutuu kuuntelemaan äitini huutoraivareita.
16-vuotiaana äitini potkaisi minut pois kotoa ja haukkui minut huoraksi löydettyään käytettyjä kondomeja roskiksestani. Tämän jälkeen emme ole olleet puheväleissä - siitä on nyt aika tarkalleen 17 vuotta. Asuin pari vuotta äitini vanhempien luona (isoisä oli raitistunut jo ennen syntymääni), yritin käydä lukiota huonolla menestyksellä, kunnes täytin 18 ja muutin pääkaupunkiseudulle nettitutun kämppikseksi. Siitä lähtien olen sitten yrittänyt pärjätä omillani.
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Voi sinua, Ap, voimia! Pahalta tuntui lukea tekstiäsi, lapsuudenperhe kohtaloasi, mutta uskon sinun voivan selvitä, monet ovat selvinneet paljon pahemmastakin, jossa tuon kaiken kuvaamasi lisäksi on myös sadististä fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. En silti tahdo vähätellä kokemustasi, mutta uskon sinun selviävän, traumasi eivät ole niiiiiin syvät, pystyt hyvin tuomaan esille niitä ja sinulla on varmasti kyky käsitellä traumasi.
Mistä voit tietää, miten syvät traumat ap:lla on. Trauma on tunnejälki. En vähättelisi kenenkään lapsuuden traumoja. Vanhempien henkinen väkivalta riittää ajamaan aikuisen lapsen itsemurhaan, tällaiset vanhemmat minulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten kohtelet muita ihmisiä? Oletko enemmän kiltti miellyttäjä vai ilkeä pahantekijä? Toimitko samoin netissä ja oikeassa elämässä?
Vierailija kirjoitti:
Miten kohtelet muita ihmisiä? Oletko enemmän kiltti miellyttäjä vai ilkeä pahantekijä? Toimitko samoin netissä ja oikeassa elämässä?
Olen kiltti miellyttäjä joka ei uskalla pitää omia puoliaan ja asettaa lähes aina muiden tarpeet itsensä edelle. Monesti olen nuorempana päätynyt myös parisuhteeseen miesten kanssa joilla on ollut esim. päihdeongelma koska olen naiivisti ajatellut että jos vain rakastan tarpeeksi, voin heidät hoivata kuntoon. En uskalla vaatia itselleni kuuluvia asioita ja pelkään konfliktitilanteita. Edellisessä parisuhteessa mietin 1,5 vuotta eroa ennen kuin viimein uskalsin lähteä, koska murehdin enemmän sitä kuinka paljon kumppaniini sattuisi kuin sitä, kuinka paha olo minulla oli suhteessa päivittäin.
Nuorempana olin ehkä enemmän ilkeä, mutta se oli tapani suojautua muilta. Terapia on siinä mielessä auttanut olemaan enemmän "aito" itseni eli rehellisesti avoin ja haavoittuva. Nykyään pidän jo enemmän puoliani kuin vaikka viisi vuotta sitten, mutta sorrun yhä vanhoihin tapoihini. Viimeksi yritin rakentaa suhdetta toisessa maassa asuvaan työnarkomaaniin, vaikka realistisesti hommassa ei ollut alunperinkään mitään järkeä. Toimin usein tunnepohjalta, siksipä tuokin juttu päättyi omalta osalta jälleen kyyneliin. Järkiminä tietää että toista ei voi muuttaa, tunneminä ajattelee että jos vain yritän tarpeeksi, kaikki muuttuu.
Minulla on sellainen luonne, että tuollaiselle äidille en viitsisi edes esittää tytärtä. Kertoisin suorin sanoin ja vihaisena, halveksien mielipiteeni. Korostaisin, kuinka hyvin olen pärjännyt ilman häntä ja tulevia lapsenlapsiaan hän ei koskaan saisi tavata. Veisin omat valokuvani mukanani kirjahyllystä. Kävisin veljeni kanssa läpi lapsuuttani. Hän on varmaan kokenut huonoa omaatuntoa, koska on taatusti huomannut kuinka kärsit siitä, että sinut syrjäytettiin ja häntä arvostettiin. Haukkukaa äitinne sielun syvyydestä, itkien ja raivoten vaikka. Äiti-tytär-suhde on vaikeampi kuin äiti-poika, koska molemmat on naisia ja äitisi varmaan jollain tavalla peilaa itseään sinuun. Minusta vihan tunne on täysin hyväksyttävä, ei aina tarvitse hillitä itseään ja ajatella, että se on väärin. Minä vihaan äitiäsi!
Mulla on ollut saman tyyppinen lapsuus, mutta valitettavasti monin kerroin pahempi kuin kuvauksesi. Myös minä olen lähtenyt kotoa 16-v. Miten olen selvinnyt? Läpikäynyt lapsuuttani omassa päässäni, kykenemättä koskaan puhumaan mitään itsestäni tai taustastani. Ylipäätään olen elämäni aikana avautunut ehkä 5 kertaa ja silloinkin n. 5 cm. Minkäänlaiseen läheisyyteen en kykene tai spontaaniin tunneilmaisuun. Minua pidetään itsevarmana, riippumattomana, vahvana ja minut tuntevat kutsuvat myös herkäksi ja älykkääksi. Varautunut ja kyvytön luottamaan keneenkään. Minulla on valtava tarve ilmaisuun ja siksi harrastan taidetta. Rakastan lemmikkejäni.parisuhteet ei ole onnistunut koska pystyn olemaan kainalossa tai halaamaan vain n. 30sekuntia ahdistumatta. Seksi on tarpeiden tyydyttämistä. Kavahdan kosketusta. Nautin yksinolosta. Rakastan elämää silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minuakin olisi ällöttänyt löytää tyttöni roskiksesta käytettyhä kondomeja.
Äitiäsi varmaan yökötti, kun vanhat miehet käytti sua hyväkseen. Ei pystynyt tekemään asialle mitään. Varmaan häntä ahdisti ja turhautti. Olis tarvinnu viedä sut psykologille. Sulla on ollut silloin jo hankalaa mt-ongelmaa.
Teki väärin, että ajoi pois.
Vierailija kirjoitti:
Minusta vihan tunne on täysin hyväksyttävä, ei aina tarvitse hillitä itseään ja ajatella, että se on väärin. Minä vihaan äitiäsi!
Minä vihaan sinun kaltaisia ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen ottaa itselleen oikeuden toisten ihmisten tunteisiin. Vihaan sinun vihaasi mentaliteetilla. Muutenkin vihan puolesta liputuksesi kertoo omasta tarpeestasi mässäillä vihalla. Olen elänyt traumaattisen lapsuuden ja sen hyvin vähäisen avautumiseni lopetin siihen, kun jokaisen henkilön instant kommentti oli "tuollaisten ihmisten ei tulisi hankkia lapsia ollenkaan" paljon se lohduttaa ihmistä, joka koskaan ei ole saanut kokea oikeutusta olemassaololleen, joten haistapa sinäkin pitkä vittu...
T. nimim. Tässä mä nyt joka tapauksessa olen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta vihan tunne on täysin hyväksyttävä, ei aina tarvitse hillitä itseään ja ajatella, että se on väärin. Minä vihaan äitiäsi!
Minä vihaan sinun kaltaisia ihmisiä, jotka katsovat oikeudekseen ottaa itselleen oikeuden toisten ihmisten tunteisiin. Vihaan sinun vihaasi mentaliteetilla. Muutenkin vihan puolesta liputuksesi kertoo omasta tarpeestasi mässäillä vihalla. Olen elänyt traumaattisen lapsuuden ja sen hyvin vähäisen avautumiseni lopetin siihen, kun jokaisen henkilön instant kommentti oli "tuollaisten ihmisten ei tulisi hankkia lapsia ollenkaan" paljon se lohduttaa ihmistä, joka koskaan ei ole saanut kokea oikeutusta olemassaololleen, joten haistapa sinäkin pitkä vittu... <- viha on ok. eikös niin!?
T. nimim. Tässä mä nyt joka tapauksessa olen
Tämä! Mullakin on "ystävä" joka haluaa elää toisten tunteet. Niin rasittavaa!!
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sellainen luonne, että tuollaiselle äidille en viitsisi edes esittää tytärtä. Kertoisin suorin sanoin ja vihaisena, halveksien mielipiteeni. Korostaisin, kuinka hyvin olen pärjännyt ilman häntä ja tulevia lapsenlapsiaan hän ei koskaan saisi tavata. Veisin omat valokuvani mukanani kirjahyllystä. Kävisin veljeni kanssa läpi lapsuuttani. Hän on varmaan kokenut huonoa omaatuntoa, koska on taatusti huomannut kuinka kärsit siitä, että sinut syrjäytettiin ja häntä arvostettiin. Haukkukaa äitinne sielun syvyydestä, itkien ja raivoten vaikka. Äiti-tytär-suhde on vaikeampi kuin äiti-poika, koska molemmat on naisia ja äitisi varmaan jollain tavalla peilaa itseään sinuun. Minusta vihan tunne on täysin hyväksyttävä, ei aina tarvitse hillitä itseään ja ajatella, että se on väärin. Minä vihaan äitiäsi!
En ole luonteeltani hyökkäävä tai avoimesti vihainen. Lisäksi en usko että äitini on huomannut pahaa oloani missään vaiheessa, jos hän nykyäänkin käyttäytyy kuin olisin näkymätön mikäli sattumalta osumme samaan aikaan paikalle. Eihän hän edes tervehdi minua nykyään jos kohtaamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minuakin olisi ällöttänyt löytää tyttöni roskiksesta käytettyhä kondomeja.
Äitiäsi varmaan yökötti, kun vanhat miehet käytti sua hyväkseen. Ei pystynyt tekemään asialle mitään. Varmaan häntä ahdisti ja turhautti. Olis tarvinnu viedä sut psykologille. Sulla on ollut silloin jo hankalaa mt-ongelmaa.
Teki väärin, että ajoi pois.
Sanoisin että 15-vuotiaan seksuaalisuus on iällisesti normaalia - olisin ollut itse äitinä huolestuneempi jos kortsuja olisi löytynyt 12-vuotiaan roskiksesta. Enkä sitäpaitsi tuonut tyyppejä koskaan kotiin, joten äitini ei tiennyt yhtään minkä ikäisiä mahdolliset kumppanini olivat. Luultavasti olin tyhjentänyt laukkuni sisältöä kotiroskikseen kun olin pannut jossain auton takapenkillä tms, en muuten keksi miten käytetyt kortsut olisivat päätyneet sinne.
Äitiäni ei ole koskaan kiinnostanut mielenterveyteni. Hakeuduin itse koulupsykologille 16-vuotiaana toistuvan masennuksen ja itsemurha-ajatusten vuoksi, hän ei ole koskaan minua minnekään vienyt eikä ollut edes avoimesti kiinnostunut miltä minusta tuntuu. "Hankala mt-ongelma" oli siihen aikaan epävakaa persoonallisuus mikä on varsin yleistä kompleksisen trauman kokeneilla - tosin siihen aikaan kukaan ei osannut yhdistää käytöstäni traumaan, koska myös mielenterveyden puolella tuntuu pätevän "ei voi sattua jos ei tuu verta", ts. jos lasta ei ole näkyvästi hakattu tai raiskattu niin ei ole oikeutta puhua että olisi traumatisoitunut lapsuutensa seurauksena.
Mielestäni äitini käytöstä kuvaa hyvin se ajanjakso kun 18-vuotiaana päädyin suljetulle osastolle itsemurhayrityksen jälkeen. Isäni tuli kyllä tapaamaan minua ja osallistui hoitokokouksiini, mutta äitini suurin huolenaihe oli että joku vanhassa kotikaupungissani saa tietää että perheessä on hullu tytär. Että oireiluni ja itsemurhayritykseni olivat vain omaa huomionkipeyttäni ja että kaikki olisi paremmin jos vain muuttaisin takaisin entiseen kotikaupunkiini. Tuskin tarvitsee mainita että äitini ei kertaakaan soittanut tai tullut tapaamaan minua sen kuukauden aikana kun hoidossa olin - kuulin hänen sanomisistaan isältäni.
Voi sinua, Ap, voimia! Pahalta tuntui lukea tekstiäsi, lapsuudenperhe kohtaloasi, mutta uskon sinun voivan selvitä, monet ovat selvinneet paljon pahemmastakin, jossa tuon kaiken kuvaamasi lisäksi on myös sadististä fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. En silti tahdo vähätellä kokemustasi, mutta uskon sinun selviävän, traumasi eivät ole niiiiiin syvät, pystyt hyvin tuomaan esille niitä ja sinulla on varmasti kyky käsitellä traumasi.