Lue keskustelun säännöt.
Pääsenkö yli ikinä lapsuuden traumasta?
sininen simpukankuori
10.09.2016 |
Joku sanoisi että olen päässyt "helpolla" koska minua ei ole koskaan lapsena pahoinpidelty tai seksuaalisesti hyväksikäytetty, eikä vanhemmat ole alkoholisteja (tai narkkeja, tai peliriippuvaisia). Asuttiin pikkukaupungissa omakotitalossa, molemmat vanhemmat töissä, oli lemmikkejä ja harrastuksia eli ulospäin kaikki näytti hyvältä. Mutta kasvoin 16-vuotiaaksi asti emotionaalisesti kylmän äidin kanssa joka jatkuvasti vähätteli ja mitätöi minua, vertaili minua isoveljeeni (vaikka pärjäsin koulussa paremmin, olin kiltimpi ja rauhallisempi jne) - en koskaan tuntenut että äiti olisi kannustanut minua, tai että olisin kelvannut äidilleni sellaisena kuin olen, että olisin ollut "riittävä". Äiti hyvin iskosti minuun häpeän ja syyllisyyden tunteen, että olisin jotenkin vajaavainen. Vasta aikuisena sain kuulla että hänen isänsä oli ollut alkoholisti - taas yksi perhesalaisuus mistä oli pitänyt vaieta, jotta ulospäin kaikki näyttäisi hyvältä.
Aloin oireilla teini-ikäisenä masennuksen ja itsetuhoisen käytöksen kautta. Vanhempani aikoivat erota ja isäni muutti pois kun olin 13-vuotias, ja se ilmeisesti laukaisi minussa hylätyksi tulemisen trauman joka oli kytenyt jo pidemmän aikaa. Vaikka vanhempani myöhemmin palasivat yhteen, oireiluni vain yltyi. Aloin 15-vuotiaana harrastaa seksiä itseäni vanhempien miesten kanssa saadakseni edes hetken hellyyttä ja hyväksyntää, kun en sitä kotoa koskaan saanut - en muista ikinä lapsena äitini pitäneen minua sylissä, silittäneen hiuksiani, edes halanneen minua. Isäni kanssa minulla on aina ollut hyvät välit ja hän on aina ollut lämminhenkinen sekä kannustava minua kohtaan, mutta ei koskaan asettunut puolustamaan minua äitini edessä koska hän ilmeisesti ajatteli että minun paha mieleni on pienempi paha kuin se että hän joutuu kuuntelemaan äitini huutoraivareita.
16-vuotiaana äitini potkaisi minut pois kotoa ja haukkui minut huoraksi löydettyään käytettyjä kondomeja roskiksestani. Tämän jälkeen emme ole olleet puheväleissä - siitä on nyt aika tarkalleen 17 vuotta. Asuin pari vuotta äitini vanhempien luona (isoisä oli raitistunut jo ennen syntymääni), yritin käydä lukiota huonolla menestyksellä, kunnes täytin 18 ja muutin pääkaupunkiseudulle nettitutun kämppikseksi. Siitä lähtien olen sitten yrittänyt pärjätä omillani.
Kommentit (31)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei voi muuta sanoa kuin, että olet super vahva että olet 16- vuotiaasta asti pärjännyt yksin.
Mulla ei valitettavasti ole mitään rakentavaa sanottavaa muuta kuin, että ihan varmasti pääset yli terapian avulla. Hankkiudu terapiaan ja oletko suunnittelut, että voisit tavata vanhempasi, ehkä se helpottaiai sinua pääsemään yli?
Auttaisiko sinua ajattelumalli:
Minulla on OIKEUS voida hyvin!! Minä olen PAREMPI ihminen kuin äitini. Elän hetkessä enkä ajattele menneitä jne. Toistele näitä positiivisia ajatusmalleja aina, kun mieli menee syvälle.
Käy vaan edelleen terapiassa. Etsi vaikka keskusteluryhmiä.
Lyhytterapialla on saatu hyviä tuloksia!
Tsemppiä! Muista, että sinä olet arvokas!!
Onko se riittämättömyyden tunne nyt niin huono asia? Itse olen paininut samojen asioiden kanssa ja lapsuuteni oli kurjuudeltaan suurin piirtein samaa luokkaa sinun kanssa. Nämä negatiiviset tunteet ovat muokanneet minua monella tapaa, mutta toisaalta olen kiitollinen niille, sillä ilman niitä olisin tavallinen pinnallinen ihminen. Olet luultavasti paljon mielenkiintoisempi ihminen alemmuudentunteesi ja haavoittuvuutesi vuoksi. En nyt antanut sinulle mitään neuvoja, mutta ongelmiin voi suhtautua eri tavalla kuin niihin yleensä suhtaudutaan. Itse mieluummin kärsin kuin olen keskiverto, olkoonkin etten osaa aina arvostaa itseäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sininen simpukankuori kirjoitti:
minua ei ole koskaan lapsena pahoinpidelty tai seksuaalisesti hyväksikäytetty
---288
Aloin 15-vuotiaana harrastaa seksiä itseäni vanhempien miesten kanssa saadakseni edes hetken hellyyttä ja hyväksyntää
Huomaatko ristiriidan? Lapsi olit vielä 15-vuotiaanakin.
En muuten osaa sua auttaa, mutta riittämättömyyden tunne on kamala. Se ei todellakaan ole mikään tunne, jonka avulla oppisi kiitollisuutta tai muutakaan. Se syö sut sisältä, mutta tokihan siitäkin on mahdollista oppia pois. Terapeutti pystyy auttamaan näissä asioissa! TSEMIÄ!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei voi muuta sanoa kuin, että olet super vahva että olet 16- vuotiaasta asti pärjännyt yksin.
Mulla ei valitettavasti ole mitään rakentavaa sanottavaa muuta kuin, että ihan varmasti pääset yli terapian avulla. Hankkiudu terapiaan ja oletko suunnittelut, että voisit tavata vanhempasi, ehkä se helpottaiai sinua pääsemään yli?
Terapiassa käyn parhaillaankin joka toinen viikko, useammin ei taloustilanne salli, odotan että ens vuoden elokuussa tulee taas oikeus Kelan pidempään terapiaan kun edellisestä tulee viis vuotta täyteen. Siellä tästä kiintymyssuhdetraumasta ja hylätyksi tulemisen pelosta puhutaan, ja tiedän syyt niiden takana, mutta kaipaisin jotain konkreettisia työkaluja että mitä tehdä kun se trauma aktivoituu eli alkaa ahdistaa jne, ja miten jotenkin ajatella itsensä pois siitä että on jotenkin "huonompi" kuin muut. Terapeutti on hyvä mutta koen että itse pitää jotenkin viedä jatkuvasti sitä terapiaa eteenpäin.
Tapaan vanhempiani aina välillä, äitiäni toki harvemmin ja silloinkin vain sattumalta jos hän on kotona. Isäni kanssa pidän enemmän yhteyttä. Viimeksi kun kävin vanhempieni luona tapaamassa isääni niin äitini ei edes puhunut minulle, eikä katsonut päin. Vanhempieni olohuoneessa kaikki lapsuuskuvani on tungettu isoveljeni ja hänen lastensa kuvien taakse, joten sekin kertonee äitini suhtautumisesta minuun. Viimeksi olen äitini kanssa puhunut puhelimessa vuonna 2003 eli yli 13 vuotta sitten, ja silloinkin hän soitti ainoastaan kysyäkseen miten saa sähköpostinsa salasanan vaihdettua.
Äitini mielestä hän ei ole tehnyt mitään väärää vaan minä olen hullu ja huomionkipeä, ja olen itse aiheuttanut ongelmani. Hänessä ei ole mitään vikaa omasta mielestään, muut ihmiset hänen ympärillään ovat hänen mielestään hankalia (etenkin isäni). Edes isoveljeni ei pidä häneen yhteyttä. Äidilläni ei myöskään ole ystäviä, korkeintaan tuttavia, koska hänen käytöksensä on saanut ihmiset vuosien varrella etääntymään hänestä. Mitä vanhemmaksi hän on tullut (nyt 58), sitä kylmempi ja katkerampi hänestä on tullut.
Vierailija kirjoitti:
sininen simpukankuori kirjoitti:
minua ei ole koskaan lapsena pahoinpidelty tai seksuaalisesti hyväksikäytetty
---288
Aloin 15-vuotiaana harrastaa seksiä itseäni vanhempien miesten kanssa saadakseni edes hetken hellyyttä ja hyväksyntää
Huomaatko ristiriidan? Lapsi olit vielä 15-vuotiaanakin.
Toki, enkä kiistä ettei hyväksikäytöstä olisi ollut kyse tuossakin tapauksessa. Olisi pitänyt täsmentää alkuperäiseen viestiin että minua ei ole seksuaalisesti hyväksikäytetty vanhempieni tai sukulaisten tasolta sen ikäisenä että en olisi voinut asiaa mitenkään vastustaa tai kertoa kenellekään muulle.
15-vuotias on toki vielä mieleltään lapsi, mutta itse olin seksuaalisuhteissa aktiivinen ja hain seuraa, ei niin että aikuiset miehet puhuivat sitä sun tätä päästäkseen panemaan. Luulin olevani tosi aikuinen ja voimaantunut kun panin itseäni 10+ vanhempia miehiä, mutta näin aikuisena katsoen olin vain tosi, tosi hukassa ja tuskainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on vähän saman tyyppinen tausta, tosin sillä erotuksella, ettei mulla koskaan ollut isää. En myöskään koskaan muista saaneeni äidiltäni halauksia tai hellyyttä. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Olen 35-vuotias. 2 kertaa eronnut lapseton ja työtön, korkeastikoulutettu nainen. Tahtoisin kovasti saada perheen. Minulla ei ole edes sisaruksia tai ketään sukulaisia paitsi äiti, johon on hankalat ja etäiset välit. Olen todella yksinäinen.
Häpeän, syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet ovat läsnä jatkuvasti. Stressinsietokykyni on todella matala, mikä on johtanut työuupumukseen. Minut on monta kertaa irtisanottu töistä. Joka kerta ammatillinen itsetuntoni romahtaa entisestään. Tuntuu, etten kelpaa mihinkään enkä kellekään.
Samanaikaisesti köyhyyden j a asunnottomuuden uhan kanssa yksin kamppaileminen vie kovasti voimia. En ole koskaan saanut mitään tukea, en taloudellista enkä mitään muutakaan tukea äidiltäni tai keltään muultakaan sukulaiselta. Yksin muutin 18-vuotiaana, kun en kestänyt yhteiselämää äitini kanssa.
Minäkin pelkään jääväni yksin. Siksi olen ollut suhteessa minua huonosti kohtelevien miesten kanssa. Olen kokenut, että huonossa suhteessakin on parempi olla kuin täysin yksin. Niissäkin on sentään hyviä hetkiä. Yksin olo on tuskaa. Olen joutunut olemaan yksin useita vuosia, joten itsenäisyydestä on riittävästi kokemusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko se riittämättömyyden tunne nyt niin huono asia? Itse olen paininut samojen asioiden kanssa ja lapsuuteni oli kurjuudeltaan suurin piirtein samaa luokkaa sinun kanssa. Nämä negatiiviset tunteet ovat muokanneet minua monella tapaa, mutta toisaalta olen kiitollinen niille, sillä ilman niitä olisin tavallinen pinnallinen ihminen. Olet luultavasti paljon mielenkiintoisempi ihminen alemmuudentunteesi ja haavoittuvuutesi vuoksi. En nyt antanut sinulle mitään neuvoja, mutta ongelmiin voi suhtautua eri tavalla kuin niihin yleensä suhtaudutaan. Itse mieluummin kärsin kuin olen keskiverto, olkoonkin etten osaa aina arvostaa itseäni.
Minä en halua kärsiä, koska se ei vie minua elämässäni mitenkään eteenpäin että iltaisin ja öisin en saa unta koska yksinäisyys itkettää minua, ja tiedän että yksinäisyys johtuu siitä että sisälläni tunnen ettei kukaan todella ymmärrä minua. En ole kuitenkaan "teknisesti" yksinäinen - käyn töissä, minulla on ystäviä joita tapaan monta kertaa viikossa, vietän ihmisten seurassa aikaa. Mutta silti tunnen että en riitä näille ihmisille. Että jos katoaisin vaikka viikoksi niin he eivät huomaisi. Että jos kaipaisin yhtäkkiä apua vaikka keskellä yötä niin he eivät auttaisi. Faktaperäisesti tiedän ettei tämä ole totta, mutta se tunne on vahvempi. Ja tunne siitä että on yksin ihmisten keskellä on murskaava.
Riittämättömyyden tunne estää minua saavuttamasta asioita elämässäni joista tiedän että niihin paremmalla itsetunnolla pystyisin. En ole hakenut lääkikseen koska luulen etten ole tarpeeksi fiksu vaikka ADHD-tutkimusten yhteydessä ÄOni mitattiin 123 (joka on tilastollisesti fiksumpi kuin 91% keskivertoväestöstä). En uskalla lähestyä kadulla tai baarissa miehiä koska en näytä supermallilta vaikka ihan söpö olenkin (kun kerran pitkiä suhteita ja poikaystäviä on elämässä ollut aiemminkin). En uskalla pyytää töissä ylennystä tai palkankorotusta koska koen etten ole "ansainnut" sitä - ja samaan aikaan paljon vähemmän kokeneemmat suihkivat ohi pelkästään pyytämällä sitä minkä kokevat itselleen oikeaksi.
Olisin paljon mieluummin "ihan tavallinen" kuin sellainen jota säälitään siksi että voi voi, kun elämä on potkinut minua päähän. Oma kiinnostavuuteni syntyy omasta mielestäni siitä että tiedän paljon kaikesta ja kanssani on helppo jutella, ei siitä että olen jotenkin "särkynyt enkeli" jota täytyy kohdella silkkihansikkain.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän saman tyyppinen tausta, tosin sillä erotuksella, ettei mulla koskaan ollut isää. En myöskään koskaan muista saaneeni äidiltäni halauksia tai hellyyttä. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Olen 35-vuotias. 2 kertaa eronnut lapseton ja työtön, korkeastikoulutettu nainen. Tahtoisin kovasti saada perheen. Minulla ei ole edes sisaruksia tai ketään sukulaisia paitsi äiti, johon on hankalat ja etäiset välit. Olen todella yksinäinen.
Häpeän, syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet ovat läsnä jatkuvasti. Stressinsietokykyni on todella matala, mikä on johtanut työuupumukseen. Minut on monta kertaa irtisanottu töistä. Joka kerta ammatillinen itsetuntoni romahtaa entisestään. Tuntuu, etten kelpaa mihinkään enkä kellekään.
Samanaikaisesti köyhyyden j a asunnottomuuden uhan kanssa yksin kamppaileminen vie kovasti voimia. En ole koskaan saanut mitään tukea, en taloudellista enkä mitään muutakaan tukea äidiltäni tai keltään muultakaan sukulaiselta. Yksin muutin 18-vuotiaana, kun en kestänyt yhteiselämää äitini kanssa.
Minäkin pelkään jääväni yksin. Siksi olen ollut suhteessa minua huonosti kohtelevien miesten kanssa. Olen kokenut, että huonossa suhteessakin on parempi olla kuin täysin yksin. Niissäkin on sentään hyviä hetkiä. Yksin olo on tuskaa. Olen joutunut olemaan yksin useita vuosia, joten itsenäisyydestä on riittävästi kokemusta.
Kiitos tästä viestistä. Ymmärrät täysin mielenmaisemani. Oletko itse hakenut apua jostain? Onko jokin auttanut sinua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sininen simpukankuori kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi muuta sanoa kuin, että olet super vahva että olet 16- vuotiaasta asti pärjännyt yksin.
Mulla ei valitettavasti ole mitään rakentavaa sanottavaa muuta kuin, että ihan varmasti pääset yli terapian avulla. Hankkiudu terapiaan ja oletko suunnittelut, että voisit tavata vanhempasi, ehkä se helpottaiai sinua pääsemään yli?
Terapiassa käyn parhaillaankin joka toinen viikko, useammin ei taloustilanne salli, odotan että ens vuoden elokuussa tulee taas oikeus Kelan pidempään terapiaan kun edellisestä tulee viis vuotta täyteen. Siellä tästä kiintymyssuhdetraumasta ja hylätyksi tulemisen pelosta puhutaan, ja tiedän syyt niiden takana, mutta kaipaisin jotain konkreettisia työkaluja että mitä tehdä kun se trauma aktivoituu eli alkaa ahdistaa jne, ja miten jotenkin ajatella itsensä pois siitä että on jotenkin "huonompi" kuin muut. Terapeutti on hyvä mutta koen että itse pitää jotenkin viedä jatkuvasti sitä terapiaa eteenpäin.
Tapaan vanhempiani aina välillä, äitiäni toki harvemmin ja silloinkin vain sattumalta jos hän on kotona. Isäni kanssa pidän enemmän yhteyttä. Viimeksi kun kävin vanhempieni luona tapaamassa isääni niin äitini ei edes puhunut minulle, eikä katsonut päin. Vanhempieni olohuoneessa kaikki lapsuuskuvani on tungettu isoveljeni ja hänen lastensa kuvien taakse, joten sekin kertonee äitini suhtautumisesta minuun. Viimeksi olen äitini kanssa puhunut puhelimessa vuonna 2003 eli yli 13 vuotta sitten, ja silloinkin hän soitti ainoastaan kysyäkseen miten saa sähköpostinsa salasanan vaihdettua.
Äitini mielestä hän ei ole tehnyt mitään väärää vaan minä olen hullu ja huomionkipeä, ja olen itse aiheuttanut ongelmani. Hänessä ei ole mitään vikaa omasta mielestään, muut ihmiset hänen ympärillään ovat hänen mielestään hankalia (etenkin isäni). Edes isoveljeni ei pidä häneen yhteyttä. Äidilläni ei myöskään ole ystäviä, korkeintaan tuttavia, koska hänen käytöksensä on saanut ihmiset vuosien varrella etääntymään hänestä. Mitä vanhemmaksi hän on tullut (nyt 58), sitä kylmempi ja katkerampi hänestä on tullut.
Kamala "äiti". Kuten on omanikin. Valokuvien sijoittelutapa kertoo paljon, millainen ongelma äidilläsi on itsensä kanssa, ongelma ei ole sinussa! Äitisi tekee sinulle henkistä väkivaltaa, älä suostu katselemaan sellaista. Kun käyt vanhempiesi luona, käy silloin kun tiedät ettei äitisi ole kotona. Puhu asiasta vaikka isällesi, että äitisi henkisen väkivalta vahingoittaa sinua edelleen ja tämän vuoksi voit tavata vain isää.
Kiva, että ymmärrämme toisiamme :) Useimmiten tuntuu siltä, ettei kukaan ymmärrä eikä välitä.
Olen hakenut apua ja ollut pitkiä aikoja avohoidossa pitkäaikaiseen masennukseni takia. Olen ollut erilaisilla mielialalääkityksillä vuosia ja kokeillut terapiaakin, mutta mikään ei ole auttanut. Seuraavaksi olen pääsemässä transkraniaaliseen magneettistimulaatioon. Jännittää, onkohan siitä apua.
Toisaalta on vaikea uskoa, että mikään ulkoinen keino auttaisi, kun perimmäinen ongelma on se, että kukaan ei välitä minusta ja olen hylätty laumasta. Ihminenhän on laumaeläin. Jos saisin rakastavan perheen tai edes läheisiä ystäviä, olisi se kai ainoa toimiva apu tähän masennukseen. Tietysti silloinkin pitäisi hakeutua uudelleen terapiaan. Nyt ei ole ollut voimia. T. 11
sininen simpukankuori kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko se riittämättömyyden tunne nyt niin huono asia? Itse olen paininut samojen asioiden kanssa ja lapsuuteni oli kurjuudeltaan suurin piirtein samaa luokkaa sinun kanssa. Nämä negatiiviset tunteet ovat muokanneet minua monella tapaa, mutta toisaalta olen kiitollinen niille, sillä ilman niitä olisin tavallinen pinnallinen ihminen. Olet luultavasti paljon mielenkiintoisempi ihminen alemmuudentunteesi ja haavoittuvuutesi vuoksi. En nyt antanut sinulle mitään neuvoja, mutta ongelmiin voi suhtautua eri tavalla kuin niihin yleensä suhtaudutaan. Itse mieluummin kärsin kuin olen keskiverto, olkoonkin etten osaa aina arvostaa itseäni.
Minä en halua kärsiä, koska se ei vie minua elämässäni mitenkään eteenpäin että iltaisin ja öisin en saa unta koska yksinäisyys itkettää minua, ja tiedän että yksinäisyys johtuu siitä että sisälläni tunnen ettei kukaan todella ymmärrä minua. En ole kuitenkaan "teknisesti" yksinäinen - käyn töissä, minulla on ystäviä joita tapaan monta kertaa viikossa, vietän ihmisten seurassa aikaa. Mutta silti tunnen että en riitä näille ihmisille. Että jos katoaisin vaikka viikoksi niin he eivät huomaisi. Että jos kaipaisin yhtäkkiä apua vaikka keskellä yötä niin he eivät auttaisi. Faktaperäisesti tiedän ettei tämä ole totta, mutta se tunne on vahvempi. Ja tunne siitä että on yksin ihmisten keskellä on murskaava.
Riittämättömyyden tunne estää minua saavuttamasta asioita elämässäni joista tiedän että niihin paremmalla itsetunnolla pystyisin. En ole hakenut lääkikseen koska luulen etten ole tarpeeksi fiksu vaikka ADHD-tutkimusten yhteydessä ÄOni mitattiin 123 (joka on tilastollisesti fiksumpi kuin 91% keskivertoväestöstä). En uskalla lähestyä kadulla tai baarissa miehiä koska en näytä supermallilta vaikka ihan söpö olenkin (kun kerran pitkiä suhteita ja poikaystäviä on elämässä ollut aiemminkin). En uskalla pyytää töissä ylennystä tai palkankorotusta koska koen etten ole "ansainnut" sitä - ja samaan aikaan paljon vähemmän kokeneemmat suihkivat ohi pelkästään pyytämällä sitä minkä kokevat itselleen oikeaksi.
Olisin paljon mieluummin "ihan tavallinen" kuin sellainen jota säälitään siksi että voi voi, kun elämä on potkinut minua päähän. Oma kiinnostavuuteni syntyy omasta mielestäni siitä että tiedän paljon kaikesta ja kanssani on helppo jutella, ei siitä että olen jotenkin "särkynyt enkeli" jota täytyy kohdella silkkihansikkain.
Oletko palstan katkera älykkyysjankkaaja?
Vierailija kirjoitti:
Kamala "äiti". Kuten on omanikin. Valokuvien sijoittelutapa kertoo paljon, millainen ongelma äidilläsi on itsensä kanssa, ongelma ei ole sinussa! Äitisi tekee sinulle henkistä väkivaltaa, älä suostu katselemaan sellaista. Kun käyt vanhempiesi luona, käy silloin kun tiedät ettei äitisi ole kotona. Puhu asiasta vaikka isällesi, että äitisi henkisen väkivalta vahingoittaa sinua edelleen ja tämän vuoksi voit tavata vain isää.
Isäni tietää tämän, ja ymmärtää. He ovat edelleen naimisissa mutta ovat jo monta vuotta eläneet erillistä elämää, omat makuuhuoneet jne. Ainoa syy miksi eivät ole eronneet on että asuvat muuttotappiopaikkakunnalla jossa omakotitaloa ei saa myydyksi eikä talosta saatava hinta riittäisi kattamaan jäljellä olevaa lainaa, eli ovat taloudellisesti jumissa - tämän isänikin myöntää. Äidinäiti tuntuu olevan ainoa jonka mielestä äitini käytöksessä ei ole mitään omituista, mutta kaikki muut ovat hänestä kyllä etääntyneet.
Vierailija kirjoitti:
Lue narsismista
Tämä on hyvä neuvo. Narsismi-aiheeseen syvemmin tutustuessani minulle selvisi kaikki. Äitini on sieltä pahimmasta päästä. Olen päässyt muutaman vuoden aikana eroon jatkuvasta pohtimisesta, vaikkakin traumat pysyvät. Tilalle olen ottanut oman elämäni, aloittanut kaiken alusta kuin uudestisyntynyt, kuin syntymä ilman äitiä. Tämä jälkimmäinen puoli elämästäni on sitä, mihin minut on luotu, olen onnellinen nyt.
Vierailija kirjoitti:
Oletko palstan katkera älykkyysjankkaaja?
En tietääkseni. Mainitsin ÄÖn lähinnä faktapohjaisena perusteena sille että riittämättömyyden tunne on ollut suurempi este elämässä eteenpäin pääsemiselle kuin tilastollisen fiksuuden puute.
äytän tänä vuonna 33 ja minua kalvaa edelleen riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunne, josta tuntuu etten pääse eroon. Se vaikuttaa myös parisuhteisiini, koska en uskalla päästää ketään aidosti lähelleni. Tajusin eilen kävelylenkillä mitä kaipaan eniten - ehjää perhettä, miestä ja lapsia. Asun omakotitaloalueen vieressä ja usein käyn kävelemässä siellä, ja (näennäisesti) onnellisten perheiden näkeminen yhdessä istumassa olohuoneessa telkkarin ääressä, koira sylissä, viiltää todelta syvältä. Olen ollut kihloissa ja asunut avoliitoissa, välillä vuosiakin, mutta suhteet ovat loppuneet yleensä omaan henkiseen pahoinvointiini - kuka jaksaa jatkuvasti toistella kumppanilleen että tämä on hyvä ja riittävä sellaisena kuin on?
Eräs minua vanhempi ystävättäreni teki itsemurhan jokunen vuosi sitten painittuaan näiden samojen asioiden kanssa - hän oli kuollessaan 43-vuotias. Pelkään että olen matkalla samaa tietä pitkin. Vaikka en hänen kuolemansa aikaan tajunnut mistä oli kyse, ymmärrän nyt - hän oli menettänyt toivonsa sen suhteen että hän ikinä toipuisi traumastaan. Hän ei myöskään ikinä löytänyt sellaista kumppania jonka kanssa olisi voinut mennä naimisiin ja saada lapsia, vaikka lupaavia suhteita olikin. Yli 40-vuotiaana lasten hankkiminen olikin sitten jo liian myöhäistä. Itsemurha on lohdullinen ajatus siinä mielessä että ainakin sitten henkinen kipu loppuu, mutta ainakin vielä halu elää on kuolemisen halua suurempi.
Olen käynyt psykoterapiassa 16-vuotiaasta lähtien, ja nyt viime vuosina myös Alkoholistien Aikuisten Lasten vertaistukiryhmissä, mutta nämä eivät ole tuntuneet auttavan riittävästi. Suurin ongelmani on jatkuva riittämättömyyden ja vajaavuuden tunne, ja sairaalloinen hylätyksi tulemisen pelko. Psyykelääkkeitä en syö - minulle on tehty viimeisten 17 vuoden aikana kasa diagnooseja jotka on yksi toisensa jälkeen kumottu virheellisinä. Tällä hetkellä diagnooseinani ovat ADHD (johon minulla on lääkitys, ja joka oikeasti toimii) ja kompleksinen posttraumaattinen stressihäiriö lapsuuden vuorovaikutuksen puutteen seurauksena.
Onko joku ollut samassa tilanteessa? Miten olette selvinneet? Miten tästä eteenpäin?
Sääliä en kaipaa, vaan konkreettisia neuvoja.