Lue keskustelun säännöt.
Miten siitä muka pääsee yli ettei kelpaa joillekin?
08.09.2016 |
Miten hitossa pääsee yli siitä, että minä en riitä joillekin miehille? Että ne etsii minua parempaa ja sopivampaa? Miten tämän voi hyväksyä?! Itsetunto ihan pohjamudissa taas.
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Kiitos näistä kommenteista! Ne oikeasti ovat auttaneet. Sain siis pakit todella kivalta mieheltä ja nyt tietysti kaihertaa. Syytän itseäni siitä etten ole kauniimpi, kiinnostavampi, hauskempi ja mitä vielä. Mies löysi paremman. Nyt tästä pitäisi yrittää taas nousta. Teillä oli kyllä ihania kommentteja ja osan otan jopa itselleni ylös. Kyllä tämä taas tästä. :)
Ihana asenne :) Löydät hyvän miehen varmasti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä löydät, jos haluat. Toisaalta olen huomannut, että voin paremmin ilman miestä ja suosittelen sitä kaikille.
Kyllä siitä nyt yli pääsee. Mieti nyt, miehet tekee aloitteita ja 80% ajasta naiset torjuu niiden kutsua seuraan koska ne odottaa parempaa.
En minä itsekään ketä tahansa huoli, enkä todellakaan odota että kaikki tapaamani miehet hullaantuisivat minusta täysin. Itse asiassa koen hyvin ahdistavana jos huomaan että toinen on aivan lääpällään ja vietävissä vaikka ei edes tunne minua. Karsin jo ennen tapaamista pois sellaiset, joille tuntuu kaikki kelpaavan kunhan on vain joku.
Treffailu on minulle uusien ihmisten tapaamista, vuorovaikutustaitojen ja ihmistuntemuksen kehittämistä ja hauskaa. Ehkä joskus voin tavata ihmisen, jonka kanssa olen halukas jakamaan elämäni, ehkä en. Mutta kun en ole vuosikausiin itse ketään kohtaan tuntenut siten, ei ole mitään syytä olettaa tai toivoa että itse olisin jotenkin tämmöisen yläpuolella ja kaikki tuntisivat minua kohtaan kuitenkin jotain syvempää.
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että aloittaja tarkoitti sitä että hänen pitäisi kelvata kenelle tahansa vaan sitä että hän ei kelpaa juuri niille, joita hän itse oikeasti haluaa. Tämä sama ongelma on itsellänikin ja se turhauttaa minua suunnattoman paljon. Tätä menoa jään iki-sinkuksi, en tule koskaan saamaan parisuhdetta ja ajatuskin siitä pelottaa minua todella paljon.
Tämä on rakkaudessa varmaankin se kaikkein suurin turhautumisen aiheuttaja. Ei riitä, että itse ihastuu johonkuhun itselle sopivaan ihmiseen, vaan itsenkin pitäisi sopia sille toiselle, ja sen toisen pitäisi ihastua myös.
"Haluan juuri tämän ihmisen, ja olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta hän rakastaisi minua" ei ole kuitenkaan kauhean hedelmällinen lähtökohta kumppanin tapaamiseen. Se on tarvitseva asenne ja sellainen, joka olettaa maailmassa olevan vain pari hyvää kumppaniehdokasta. Minun rakkauselämäni muuttui melkein välittömästi paremmaksi, kun omaksuin ajatuksen runsaudesta: vaikka omat kriteerini kiinnostavalle naiselle ovat hyvinkin tiukat, niihin mahtuvia naisia on kuitenkin paljon, enkä vaadi ketään tiettyä ihmistä ollakseni onnellinen.
Tämä toimii osaltaan siksi, että ei-tarvitsevuus on universaalisti viehättävä ominaisuus.
Selitäpä nyt rautalangasta mitä tarkoitat tuolla ei-tarvitsevuudella. Itsenäistä elämää? Sitä ettei roiku ihmisessä?
En pysty ehkä ihan aukotonta määritelmää tarjoamaan, mutta tarvitsevuus (neediness) tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että asettaa muiden käsitykset itsestä ja omasta arvosta omien käsitystensä edelle. Tarvitsevalle ihmiselle on välttämätöntä saada muiden ihmisten hyväksyntää, tai muuten hän ei voi olla tyytyväinen itseensä. Jos joku on tarvitsevaa ihmistä kohtaan välinpitämätön, pettynyt tai, kauhistus sentään, vihainen, tarvitseva ihminen tulkitsee nämä tunteet luotettaviksi arvioiksi siitä, minkälainen ihminen hän on. Hän haluaa, että toinen tuntee häntä kohtaan myönteisiä tunteita, vaikka se vaatisi häneltä uhrautumista, murjottamista ja omien rajojen rikkomista. Ja kun toinen ei suostu, hän helposti turhautuu. Torjutuksi tuleminen on tarvitsevalle ihmiselle kamala kokemus.
Ei-tarvitsevalla ihmisellä on sen verran luottoa omaan harkintakykyynsä, omaan arvoonsa, periaatteisiinsa sekä kykyihinsä toimia ja sietää epämiellyttäviä tunteita, että hän ei tällaista ulkoista validointia kaipaa. Hänellä on hyvä itseluottamus. Hän haluaa tietenkin myös kokea muiden arvostusta, ihailua ja rakkautta, mutta hänen omanarvontuntonsa ei ole kiinni siitä, mitä pomo, kaverit tai viisitoista minuuttia sitten tavattu deittikumppani hänestä ajattelevat. Hänen ei tarvitse tehdä vimmaisesti vaikutusta toiseen, ja jos hän tulee torjutuksi, hän ei pidä sitä arviona omasta arvokkuudestaan.
Ihan vaan sivuhuomatuksena: eikö koko ihmisen kyky elää yhteiskunnissa ja toimia toisten kanssa yhteistyössä perustu myös siihen, että välittää toisten(kin) mielipiteistä? Ihmiselle on luontaista pyrkia saavuttamaan ja pitämään hyvä maine, sekä muokata käytöstään saamansa palautteen mukaan. Nämä ominaisuudet ovat tehneet jatkuvasti kasvavan moraalisen harkinnan piirin mahdolliseksi. Se ettei välitä lainkaan kanssaihmisten mielipiteestä tekee ihmisestä vaarallisen.
Ymmärrän tietysti mitä haluat sanoa, silti ominaisuudet itsekkyydestä tarvitsevuuteen ovat aina läsnä terveissä ihmisissä. Kyse on siitä mikä on sopiva suhde. Usein sekin on tilanneriippuvaista, ja se tilanne riippuu niistä toisista ihmisistä.
En vain ole varma onko järkevää määritellä esimerkiksi itseriittoisuus/riippumattomuus puhtaasti positiiviseksi ominaisuudeksi ilman mitään kontekstia (ja siis samalla sen vastakohta negatiiviseksi), molempia kun tarvitaan normaalin tunne-elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten hitossa pääsee yli siitä, että minä en riitä joillekin miehille? Että ne etsii minua parempaa ja sopivampaa? Miten tämän voi hyväksyä?! Itsetunto ihan pohjamudissa taas.
Tämän jälkeen naiset ihmettelevät miksi miehet eivät tee aloitteita.
Meanwhile mies kysyy miten ei kelpaa kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ihminen tarvitsee muita. Tottakai tärkeiden ihmisten mielipide merkitsee, kaikki ovat jollain tavalla tarvitsevia.
Naiselle vinkkeinä sanoisin, että ei poikatukkaa, lopettakaa kiroilu ja oluen juonti (ja myös muun liika juonti), tupakanpoltto ja ronskit jutut. Hankkikaa joku naisellinen harrastus, vaikka ompelu. Heti paremmat mahdollisuudet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehelle vinkkinä: lopeta humalaan asti juominen kokonaan, lopeta "jätkien kanssa" -illat ja reissut, lopeta kiroilu ja alapään jutut, ole uskollinen ja luotettava, hanki hengen sivistystä, niin mahkut paranee.
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että aloittaja tarkoitti sitä että hänen pitäisi kelvata kenelle tahansa vaan sitä että hän ei kelpaa juuri niille, joita hän itse oikeasti haluaa. Tämä sama ongelma on itsellänikin ja se turhauttaa minua suunnattoman paljon. Tätä menoa jään iki-sinkuksi, en tule koskaan saamaan parisuhdetta ja ajatuskin siitä pelottaa minua todella paljon.
Tämä on rakkaudessa varmaankin se kaikkein suurin turhautumisen aiheuttaja. Ei riitä, että itse ihastuu johonkuhun itselle sopivaan ihmiseen, vaan itsenkin pitäisi sopia sille toiselle, ja sen toisen pitäisi ihastua myös.
"Haluan juuri tämän ihmisen, ja olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta hän rakastaisi minua" ei ole kuitenkaan kauhean hedelmällinen lähtökohta kumppanin tapaamiseen. Se on tarvitseva asenne ja sellainen, joka olettaa maailmassa olevan vain pari hyvää kumppaniehdokasta. Minun rakkauselämäni muuttui melkein välittömästi paremmaksi, kun omaksuin ajatuksen runsaudesta: vaikka omat kriteerini kiinnostavalle naiselle ovat hyvinkin tiukat, niihin mahtuvia naisia on kuitenkin paljon, enkä vaadi ketään tiettyä ihmistä ollakseni onnellinen.
Tämä toimii osaltaan siksi, että ei-tarvitsevuus on universaalisti viehättävä ominaisuus.
Selitäpä nyt rautalangasta mitä tarkoitat tuolla ei-tarvitsevuudella. Itsenäistä elämää? Sitä ettei roiku ihmisessä?
En pysty ehkä ihan aukotonta määritelmää tarjoamaan, mutta tarvitsevuus (neediness) tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että asettaa muiden käsitykset itsestä ja omasta arvosta omien käsitystensä edelle. Tarvitsevalle ihmiselle on välttämätöntä saada muiden ihmisten hyväksyntää, tai muuten hän ei voi olla tyytyväinen itseensä. Jos joku on tarvitsevaa ihmistä kohtaan välinpitämätön, pettynyt tai, kauhistus sentään, vihainen, tarvitseva ihminen tulkitsee nämä tunteet luotettaviksi arvioiksi siitä, minkälainen ihminen hän on. Hän haluaa, että toinen tuntee häntä kohtaan myönteisiä tunteita, vaikka se vaatisi häneltä uhrautumista, murjottamista ja omien rajojen rikkomista. Ja kun toinen ei suostu, hän helposti turhautuu. Torjutuksi tuleminen on tarvitsevalle ihmiselle kamala kokemus.
Ei-tarvitsevalla ihmisellä on sen verran luottoa omaan harkintakykyynsä, omaan arvoonsa, periaatteisiinsa sekä kykyihinsä toimia ja sietää epämiellyttäviä tunteita, että hän ei tällaista ulkoista validointia kaipaa. Hänellä on hyvä itseluottamus. Hän haluaa tietenkin myös kokea muiden arvostusta, ihailua ja rakkautta, mutta hänen omanarvontuntonsa ei ole kiinni siitä, mitä pomo, kaverit tai viisitoista minuuttia sitten tavattu deittikumppani hänestä ajattelevat. Hänen ei tarvitse tehdä vimmaisesti vaikutusta toiseen, ja jos hän tulee torjutuksi, hän ei pidä sitä arviona omasta arvokkuudestaan.
Ihan vaan sivuhuomatuksena: eikö koko ihmisen kyky elää yhteiskunnissa ja toimia toisten kanssa yhteistyössä perustu myös siihen, että välittää toisten(kin) mielipiteistä? Ihmiselle on luontaista pyrkia saavuttamaan ja pitämään hyvä maine, sekä muokata käytöstään saamansa palautteen mukaan. Nämä ominaisuudet ovat tehneet jatkuvasti kasvavan moraalisen harkinnan piirin mahdolliseksi. Se ettei välitä lainkaan kanssaihmisten mielipiteestä tekee ihmisestä vaarallisen.
Ymmärrän tietysti mitä haluat sanoa, silti ominaisuudet itsekkyydestä tarvitsevuuteen ovat aina läsnä terveissä ihmisissä. Kyse on siitä mikä on sopiva suhde. Usein sekin on tilanneriippuvaista, ja se tilanne riippuu niistä toisista ihmisistä.
En vain ole varma onko järkevää määritellä esimerkiksi itseriittoisuus/riippumattomuus puhtaasti positiiviseksi ominaisuudeksi ilman mitään kontekstia (ja siis samalla sen vastakohta negatiiviseksi), molempia kun tarvitaan normaalin tunne-elämään.
Hyvä itseluottamus on pariutumisen ja parisuhteiden kannalta käytännössä ain hyvä asia ja tarvitsevuus, sen eräänlainen vastakohta, on käytännössä aina huono asia. En keksi sellaista tilannetta, jossa tarvitsevuus, kuten sen tuossa viestissäni kuvailen, olisi toivottavaa. Tarvitsevuus kun on laadullisesti aivan eri asia kuin se, että ottaa muiden palautteen huomioon ja päättää itse, mitä sillä tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten hitossa pääsee yli siitä, että minä en riitä joillekin miehille? Että ne etsii minua parempaa ja sopivampaa? Miten tämän voi hyväksyä?! Itsetunto ihan pohjamudissa taas.
Kyllä, narsistin on vaikeaa hyväksyä mitään vikoja itsessään.
Niin monesti nähty asia.
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että aloittaja tarkoitti sitä että hänen pitäisi kelvata kenelle tahansa vaan sitä että hän ei kelpaa juuri niille, joita hän itse oikeasti haluaa. Tämä sama ongelma on itsellänikin ja se turhauttaa minua suunnattoman paljon. Tätä menoa jään iki-sinkuksi, en tule koskaan saamaan parisuhdetta ja ajatuskin siitä pelottaa minua todella paljon.
Tämä on rakkaudessa varmaankin se kaikkein suurin turhautumisen aiheuttaja. Ei riitä, että itse ihastuu johonkuhun itselle sopivaan ihmiseen, vaan itsenkin pitäisi sopia sille toiselle, ja sen toisen pitäisi ihastua myös.
"Haluan juuri tämän ihmisen, ja olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta hän rakastaisi minua" ei ole kuitenkaan kauhean hedelmällinen lähtökohta kumppanin tapaamiseen. Se on tarvitseva asenne ja sellainen, joka olettaa maailmassa olevan vain pari hyvää kumppaniehdokasta. Minun rakkauselämäni muuttui melkein välittömästi paremmaksi, kun omaksuin ajatuksen runsaudesta: vaikka omat kriteerini kiinnostavalle naiselle ovat hyvinkin tiukat, niihin mahtuvia naisia on kuitenkin paljon, enkä vaadi ketään tiettyä ihmistä ollakseni onnellinen.
Tämä toimii osaltaan siksi, että ei-tarvitsevuus on universaalisti viehättävä ominaisuus.
Selitäpä nyt rautalangasta mitä tarkoitat tuolla ei-tarvitsevuudella. Itsenäistä elämää? Sitä ettei roiku ihmisessä?
En pysty ehkä ihan aukotonta määritelmää tarjoamaan, mutta tarvitsevuus (neediness) tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että asettaa muiden käsitykset itsestä ja omasta arvosta omien käsitystensä edelle. Tarvitsevalle ihmiselle on välttämätöntä saada muiden ihmisten hyväksyntää, tai muuten hän ei voi olla tyytyväinen itseensä. Jos joku on tarvitsevaa ihmistä kohtaan välinpitämätön, pettynyt tai, kauhistus sentään, vihainen, tarvitseva ihminen tulkitsee nämä tunteet luotettaviksi arvioiksi siitä, minkälainen ihminen hän on. Hän haluaa, että toinen tuntee häntä kohtaan myönteisiä tunteita, vaikka se vaatisi häneltä uhrautumista, murjottamista ja omien rajojen rikkomista. Ja kun toinen ei suostu, hän helposti turhautuu. Torjutuksi tuleminen on tarvitsevalle ihmiselle kamala kokemus.
Ei-tarvitsevalla ihmisellä on sen verran luottoa omaan harkintakykyynsä, omaan arvoonsa, periaatteisiinsa sekä kykyihinsä toimia ja sietää epämiellyttäviä tunteita, että hän ei tällaista ulkoista validointia kaipaa. Hänellä on hyvä itseluottamus. Hän haluaa tietenkin myös kokea muiden arvostusta, ihailua ja rakkautta, mutta hänen omanarvontuntonsa ei ole kiinni siitä, mitä pomo, kaverit tai viisitoista minuuttia sitten tavattu deittikumppani hänestä ajattelevat. Hänen ei tarvitse tehdä vimmaisesti vaikutusta toiseen, ja jos hän tulee torjutuksi, hän ei pidä sitä arviona omasta arvokkuudestaan.
Ihan vaan sivuhuomatuksena: eikö koko ihmisen kyky elää yhteiskunnissa ja toimia toisten kanssa yhteistyössä perustu myös siihen, että välittää toisten(kin) mielipiteistä? Ihmiselle on luontaista pyrkia saavuttamaan ja pitämään hyvä maine, sekä muokata käytöstään saamansa palautteen mukaan. Nämä ominaisuudet ovat tehneet jatkuvasti kasvavan moraalisen harkinnan piirin mahdolliseksi. Se ettei välitä lainkaan kanssaihmisten mielipiteestä tekee ihmisestä vaarallisen.
Ymmärrän tietysti mitä haluat sanoa, silti ominaisuudet itsekkyydestä tarvitsevuuteen ovat aina läsnä terveissä ihmisissä. Kyse on siitä mikä on sopiva suhde. Usein sekin on tilanneriippuvaista, ja se tilanne riippuu niistä toisista ihmisistä.
En vain ole varma onko järkevää määritellä esimerkiksi itseriittoisuus/riippumattomuus puhtaasti positiiviseksi ominaisuudeksi ilman mitään kontekstia (ja siis samalla sen vastakohta negatiiviseksi), molempia kun tarvitaan normaalin tunne-elämään.
Hyvä itseluottamus on pariutumisen ja parisuhteiden kannalta käytännössä ain hyvä asia ja tarvitsevuus, sen eräänlainen vastakohta, on käytännössä aina huono asia. En keksi sellaista tilannetta, jossa tarvitsevuus, kuten sen tuossa viestissäni kuvailen, olisi toivottavaa. Tarvitsevuus kun on laadullisesti aivan eri asia kuin se, että ottaa muiden palautteen huomioon ja päättää itse, mitä sillä tekee.
Tarkoitat siis että on toivottavaa aina uskoa itse tietävänsä kuitenkin parhaiten? Riippumatta siitä millaista palautetta saa ystäviltään, kumppaniltaan tai pomolta?
Ja tämä on hyvä ominaisuus kestävän parisuhteen kannalta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta taas on ihmeellistä, että maailmassa yleensä on ihmisiä, joilla kolahtaa yhtä aikaa keskenään.
Olen eron jälkeen (minut jätettiin) paljon pohtinut tätä, vuosia tuntemani ystävä mies, halusi jotain muuta kuin ystävyyttä ja aluksi loukkaantui kun kertoin että haluan olla "vain" ystävä.
Mutta kun en ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa häntä kohtaan, hän on hauska, juttelevainen, kunnollinen jne, ei kai kaikkia ihmisiä voi ajatella seksi- tai elämänkumppanina, en minä ainakaan.
Eli tosiaan pidän ihmeenä että joskus jonkun löytää, niin että molemmilla tuntuu varpaista hiustupsuun, vähempään en tyydy, yksin on parempi kun ei ole yksinäinen.
Kelpaako sulle kuka vaan? Eikö ne parhaat ihmissuhteet synny kun kaksi toisilleen sopivaa löytää toisensa. Ainakin itse olen myös katsellut tarkasti kandidaatteja ja jos joku ei ole minusta innostunut olen ajatellut, että hyvä kun selvisi heti, ei kumpikaan hukannut aikaa.
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että aloittaja tarkoitti sitä että hänen pitäisi kelvata kenelle tahansa vaan sitä että hän ei kelpaa juuri niille, joita hän itse oikeasti haluaa. Tämä sama ongelma on itsellänikin ja se turhauttaa minua suunnattoman paljon. Tätä menoa jään iki-sinkuksi, en tule koskaan saamaan parisuhdetta ja ajatuskin siitä pelottaa minua todella paljon.
Tämä on rakkaudessa varmaankin se kaikkein suurin turhautumisen aiheuttaja. Ei riitä, että itse ihastuu johonkuhun itselle sopivaan ihmiseen, vaan itsenkin pitäisi sopia sille toiselle, ja sen toisen pitäisi ihastua myös.
"Haluan juuri tämän ihmisen, ja olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta hän rakastaisi minua" ei ole kuitenkaan kauhean hedelmällinen lähtökohta kumppanin tapaamiseen. Se on tarvitseva asenne ja sellainen, joka olettaa maailmassa olevan vain pari hyvää kumppaniehdokasta. Minun rakkauselämäni muuttui melkein välittömästi paremmaksi, kun omaksuin ajatuksen runsaudesta: vaikka omat kriteerini kiinnostavalle naiselle ovat hyvinkin tiukat, niihin mahtuvia naisia on kuitenkin paljon, enkä vaadi ketään tiettyä ihmistä ollakseni onnellinen.
Tämä toimii osaltaan siksi, että ei-tarvitsevuus on universaalisti viehättävä ominaisuus.
Selitäpä nyt rautalangasta mitä tarkoitat tuolla ei-tarvitsevuudella. Itsenäistä elämää? Sitä ettei roiku ihmisessä?
En pysty ehkä ihan aukotonta määritelmää tarjoamaan, mutta tarvitsevuus (neediness) tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että asettaa muiden käsitykset itsestä ja omasta arvosta omien käsitystensä edelle. Tarvitsevalle ihmiselle on välttämätöntä saada muiden ihmisten hyväksyntää, tai muuten hän ei voi olla tyytyväinen itseensä. Jos joku on tarvitsevaa ihmistä kohtaan välinpitämätön, pettynyt tai, kauhistus sentään, vihainen, tarvitseva ihminen tulkitsee nämä tunteet luotettaviksi arvioiksi siitä, minkälainen ihminen hän on. Hän haluaa, että toinen tuntee häntä kohtaan myönteisiä tunteita, vaikka se vaatisi häneltä uhrautumista, murjottamista ja omien rajojen rikkomista. Ja kun toinen ei suostu, hän helposti turhautuu. Torjutuksi tuleminen on tarvitsevalle ihmiselle kamala kokemus.
Ei-tarvitsevalla ihmisellä on sen verran luottoa omaan harkintakykyynsä, omaan arvoonsa, periaatteisiinsa sekä kykyihinsä toimia ja sietää epämiellyttäviä tunteita, että hän ei tällaista ulkoista validointia kaipaa. Hänellä on hyvä itseluottamus. Hän haluaa tietenkin myös kokea muiden arvostusta, ihailua ja rakkautta, mutta hänen omanarvontuntonsa ei ole kiinni siitä, mitä pomo, kaverit tai viisitoista minuuttia sitten tavattu deittikumppani hänestä ajattelevat. Hänen ei tarvitse tehdä vimmaisesti vaikutusta toiseen, ja jos hän tulee torjutuksi, hän ei pidä sitä arviona omasta arvokkuudestaan.
Ihan vaan sivuhuomatuksena: eikö koko ihmisen kyky elää yhteiskunnissa ja toimia toisten kanssa yhteistyössä perustu myös siihen, että välittää toisten(kin) mielipiteistä? Ihmiselle on luontaista pyrkia saavuttamaan ja pitämään hyvä maine, sekä muokata käytöstään saamansa palautteen mukaan. Nämä ominaisuudet ovat tehneet jatkuvasti kasvavan moraalisen harkinnan piirin mahdolliseksi. Se ettei välitä lainkaan kanssaihmisten mielipiteestä tekee ihmisestä vaarallisen.
Ymmärrän tietysti mitä haluat sanoa, silti ominaisuudet itsekkyydestä tarvitsevuuteen ovat aina läsnä terveissä ihmisissä. Kyse on siitä mikä on sopiva suhde. Usein sekin on tilanneriippuvaista, ja se tilanne riippuu niistä toisista ihmisistä.
En vain ole varma onko järkevää määritellä esimerkiksi itseriittoisuus/riippumattomuus puhtaasti positiiviseksi ominaisuudeksi ilman mitään kontekstia (ja siis samalla sen vastakohta negatiiviseksi), molempia kun tarvitaan normaalin tunne-elämään.
Hyvä itseluottamus on pariutumisen ja parisuhteiden kannalta käytännössä ain hyvä asia ja tarvitsevuus, sen eräänlainen vastakohta, on käytännössä aina huono asia. En keksi sellaista tilannetta, jossa tarvitsevuus, kuten sen tuossa viestissäni kuvailen, olisi toivottavaa. Tarvitsevuus kun on laadullisesti aivan eri asia kuin se, että ottaa muiden palautteen huomioon ja päättää itse, mitä sillä tekee.
Tarkoitat siis että on toivottavaa aina uskoa itse tietävänsä kuitenkin parhaiten? Riippumatta siitä millaista palautetta saa ystäviltään, kumppaniltaan tai pomolta?
Ja tämä on hyvä ominaisuus kestävän parisuhteen kannalta?
Tarkoitan, että on aina toivottavaa puolustaa omia tarpeitaan, tehdä itse omaa elämäänsä koskevat tärkeät ratkaisut, elää omien arvojensa ja periaatteidensa mukaan, asettaa rajat muiden käytökselle, viestiä jämäkästi ja irrottaa omanarvontuntonsa siitä, mitä mieltä muut itsestä ovat.
Nämä ovat hyviä ominaisuuksia ei vain parisuhteen vaan myös muun elämän kannalta.
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että aloittaja tarkoitti sitä että hänen pitäisi kelvata kenelle tahansa vaan sitä että hän ei kelpaa juuri niille, joita hän itse oikeasti haluaa. Tämä sama ongelma on itsellänikin ja se turhauttaa minua suunnattoman paljon. Tätä menoa jään iki-sinkuksi, en tule koskaan saamaan parisuhdetta ja ajatuskin siitä pelottaa minua todella paljon.
Tämä on rakkaudessa varmaankin se kaikkein suurin turhautumisen aiheuttaja. Ei riitä, että itse ihastuu johonkuhun itselle sopivaan ihmiseen, vaan itsenkin pitäisi sopia sille toiselle, ja sen toisen pitäisi ihastua myös.
"Haluan juuri tämän ihmisen, ja olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta hän rakastaisi minua" ei ole kuitenkaan kauhean hedelmällinen lähtökohta kumppanin tapaamiseen. Se on tarvitseva asenne ja sellainen, joka olettaa maailmassa olevan vain pari hyvää kumppaniehdokasta. Minun rakkauselämäni muuttui melkein välittömästi paremmaksi, kun omaksuin ajatuksen runsaudesta: vaikka omat kriteerini kiinnostavalle naiselle ovat hyvinkin tiukat, niihin mahtuvia naisia on kuitenkin paljon, enkä vaadi ketään tiettyä ihmistä ollakseni onnellinen.
Tämä toimii osaltaan siksi, että ei-tarvitsevuus on universaalisti viehättävä ominaisuus.
Selitäpä nyt rautalangasta mitä tarkoitat tuolla ei-tarvitsevuudella. Itsenäistä elämää? Sitä ettei roiku ihmisessä?
En pysty ehkä ihan aukotonta määritelmää tarjoamaan, mutta tarvitsevuus (neediness) tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että asettaa muiden käsitykset itsestä ja omasta arvosta omien käsitystensä edelle. Tarvitsevalle ihmiselle on välttämätöntä saada muiden ihmisten hyväksyntää, tai muuten hän ei voi olla tyytyväinen itseensä. Jos joku on tarvitsevaa ihmistä kohtaan välinpitämätön, pettynyt tai, kauhistus sentään, vihainen, tarvitseva ihminen tulkitsee nämä tunteet luotettaviksi arvioiksi siitä, minkälainen ihminen hän on. Hän haluaa, että toinen tuntee häntä kohtaan myönteisiä tunteita, vaikka se vaatisi häneltä uhrautumista, murjottamista ja omien rajojen rikkomista. Ja kun toinen ei suostu, hän helposti turhautuu. Torjutuksi tuleminen on tarvitsevalle ihmiselle kamala kokemus.
Ei-tarvitsevalla ihmisellä on sen verran luottoa omaan harkintakykyynsä, omaan arvoonsa, periaatteisiinsa sekä kykyihinsä toimia ja sietää epämiellyttäviä tunteita, että hän ei tällaista ulkoista validointia kaipaa. Hänellä on hyvä itseluottamus. Hän haluaa tietenkin myös kokea muiden arvostusta, ihailua ja rakkautta, mutta hänen omanarvontuntonsa ei ole kiinni siitä, mitä pomo, kaverit tai viisitoista minuuttia sitten tavattu deittikumppani hänestä ajattelevat. Hänen ei tarvitse tehdä vimmaisesti vaikutusta toiseen, ja jos hän tulee torjutuksi, hän ei pidä sitä arviona omasta arvokkuudestaan.
Ihan vaan sivuhuomatuksena: eikö koko ihmisen kyky elää yhteiskunnissa ja toimia toisten kanssa yhteistyössä perustu myös siihen, että välittää toisten(kin) mielipiteistä? Ihmiselle on luontaista pyrkia saavuttamaan ja pitämään hyvä maine, sekä muokata käytöstään saamansa palautteen mukaan. Nämä ominaisuudet ovat tehneet jatkuvasti kasvavan moraalisen harkinnan piirin mahdolliseksi. Se ettei välitä lainkaan kanssaihmisten mielipiteestä tekee ihmisestä vaarallisen.
Ymmärrän tietysti mitä haluat sanoa, silti ominaisuudet itsekkyydestä tarvitsevuuteen ovat aina läsnä terveissä ihmisissä. Kyse on siitä mikä on sopiva suhde. Usein sekin on tilanneriippuvaista, ja se tilanne riippuu niistä toisista ihmisistä.
En vain ole varma onko järkevää määritellä esimerkiksi itseriittoisuus/riippumattomuus puhtaasti positiiviseksi ominaisuudeksi ilman mitään kontekstia (ja siis samalla sen vastakohta negatiiviseksi), molempia kun tarvitaan normaalin tunne-elämään.
Hyvä itseluottamus on pariutumisen ja parisuhteiden kannalta käytännössä ain hyvä asia ja tarvitsevuus, sen eräänlainen vastakohta, on käytännössä aina huono asia. En keksi sellaista tilannetta, jossa tarvitsevuus, kuten sen tuossa viestissäni kuvailen, olisi toivottavaa. Tarvitsevuus kun on laadullisesti aivan eri asia kuin se, että ottaa muiden palautteen huomioon ja päättää itse, mitä sillä tekee.
Tarkoitat siis että on toivottavaa aina uskoa itse tietävänsä kuitenkin parhaiten? Riippumatta siitä millaista palautetta saa ystäviltään, kumppaniltaan tai pomolta?
Ja tämä on hyvä ominaisuus kestävän parisuhteen kannalta?
Tarkoitan, että on aina toivottavaa puolustaa omia tarpeitaan, tehdä itse omaa elämäänsä koskevat tärkeät ratkaisut, elää omien arvojensa ja periaatteidensa mukaan, asettaa rajat muiden käytökselle, viestiä jämäkästi ja irrottaa omanarvontuntonsa siitä, mitä mieltä muut itsestä ovat.
Nämä ovat hyviä ominaisuuksia ei vain parisuhteen vaan myös muun elämän kannalta.
Niin. Ihmisen itsetunto ainakin kuitenkin on aina vähän riippuvainen toisten reaktioista, tietynlainen lämpömittari jolla voi olla pohjalukema muttei pysy absoluuttisesti samassa arvossa ympäritön olosuhteiden muuttuessa.
Toisaalta jos ystävä tai puoliso esimerkiksi on vihainen, toivottavin lähestymistapa on mielestäni selvittää ja yrittää korjata asia, eikä linnoittautua omiin periaatteisiinsa. Ehket tätä tarkoittanut.
Kuitenkin tulee mieleen vähän "you go girl!" tyyppinen elämänohje. Niitä tarvitsevuuden tunteitakin kun kuitenkin kaikille tulee, kuten muitakin vaikeita tunteita, ja tärkeintä olisi mielestäni osata käsitellä niitä, eikä yrittää mantramaisesti nousta niiden tai muidenkaan tunteiden "yläpuolelle". Samalla toivottavasti helpommin ymmärtäisi sen vastapuolenkin inhimillisyyden ja haavoittuvuuden.
Miettikääs nyt. Silloin kun te ette ole kiinnostunut toisesta niin yleensä aina siinä toisessa on jotain vikaa. Monesti ulkonäössä. Eikö se muka haittaa teitä yhtään, että myös teitä ajatellaan viallisina ja sillee, et "hyi sekin oli aika kamala" kun ette kelpaa sille toiselle?
Vierailija kirjoitti:
Miettikääs nyt. Silloin kun te ette ole kiinnostunut toisesta niin yleensä aina siinä toisessa on jotain vikaa. Monesti ulkonäössä. Eikö se muka haittaa teitä yhtään, että myös teitä ajatellaan viallisina ja sillee, et "hyi sekin oli aika kamala" kun ette kelpaa sille toiselle?
Sitä kutsutaan torjutuksi tulemiseksi, ja suurimmalla osalla on siitä kokemusta jollain elämänalalla aikuisikään mennessä. Kyse oli kai siitä, miten paljon sen antaa itseensä vaikuttaa ja mahdollisesti jopa muokata omaa käytöstä- eli voiko siitä päästä yli.
Voi.
En pysty ehkä ihan aukotonta määritelmää tarjoamaan, mutta tarvitsevuus (neediness) tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että asettaa muiden käsitykset itsestä ja omasta arvosta omien käsitystensä edelle. Tarvitsevalle ihmiselle on välttämätöntä saada muiden ihmisten hyväksyntää, tai muuten hän ei voi olla tyytyväinen itseensä. Jos joku on tarvitsevaa ihmistä kohtaan välinpitämätön, pettynyt tai, kauhistus sentään, vihainen, tarvitseva ihminen tulkitsee nämä tunteet luotettaviksi arvioiksi siitä, minkälainen ihminen hän on. Hän haluaa, että toinen tuntee häntä kohtaan myönteisiä tunteita, vaikka se vaatisi häneltä uhrautumista, murjottamista ja omien rajojen rikkomista. Ja kun toinen ei suostu, hän helposti turhautuu. Torjutuksi tuleminen on tarvitsevalle ihmiselle kamala kokemus.
Ei-tarvitsevalla ihmisellä on sen verran luottoa omaan harkintakykyynsä, omaan arvoonsa, periaatteisiinsa sekä kykyihinsä toimia ja sietää epämiellyttäviä tunteita, että hän ei tällaista ulkoista validointia kaipaa. Hänellä on hyvä itseluottamus. Hän haluaa tietenkin myös kokea muiden arvostusta, ihailua ja rakkautta, mutta hänen omanarvontuntonsa ei ole kiinni siitä, mitä pomo, kaverit tai viisitoista minuuttia sitten tavattu deittikumppani hänestä ajattelevat. Hänen ei tarvitse tehdä vimmaisesti vaikutusta toiseen, ja jos hän tulee torjutuksi, hän ei pidä sitä arviona omasta arvokkuudestaan.