Lue keskustelun säännöt.
Paha oloni johtunut turvattomuudesta lapsena
04.09.2016 |
Näin pitkälle ollaan nyt päästy terapiassa. Mietin vain, että miksi edellinen (kognitiivinen) terapiani sai minut jotenkin tuntemaan syyllisyyttä siitä, että olen tuntenut niin? Siis kun siellä pääpaino sen selittämisessä, miksi äitini on toiminut niin kuin toimi? Daa? Mitä mä sillä tiedolla teen niin kauheasti? Eikö tärkeämpää olisi ANTAA SITÄ TURVAA vihdoinkin? Terapeutin siis?
Miten mä voin olla lapsilleni turvallinen aikuinen näillä eväillä? No, ehkä tää vielä jotenkin tarkeaa, että miten. Ensin tartten itse sitä turvallisuutta joka jäi saamatta! Emotionnalista turvaa nimenomaan. Koska tavoitteena nauttiakin elämisestä, eikä vain olla ihmisen kuorena hengissä.
Onko kognitiivinen terapia narsistisesti käyttäytyneen vanhemman lapselle tosiaan ihan peestä? Eikö nyt kuka tahansa terppa tajua, ettei kukaan aiheuta itselleen vaikeaa?
t.kivikissaäiti
Kommentit (45)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No sitten annat lapsillesi turvaa. Saat itsekin siitä hyvän olon. Senkin osaan jo kertoa että paha olisi ap helpottaa ja paranee kun huomaat että omat lapsesi ovat onnellisia ja olet itse pystynyt heille turvaa ja tasapainoisen elämän antamaan. Se on nyt tärkeää. Pystyt kyllä siihen. Olet selvästikin selviytyjä. Minulla oli tyhjä turvaton lapsuus mutta olen kasvattanut kaksi tasapainoista lasta aikuisiksi. Keskity tulevaisuuteen.
Onnea elämääsi😊.Joo, täytyy nyt pitää mielessä se, että lapseni tarvitsee turvaa jopa minulta, jolla sitä ei (vielä) itsessään tarpeeksi paljon ollakseen rento ja kiva aikuinen, ole. Mutta haluan siihen. Ja olen hankkinut lapsille (alitajuisesti varmaan) turvallisen isän ja olemme yhdessä (tavallaan turvaa sekin, oma perheeni hajosi kun olin 2,5v).
Ap
Kampittaja alapeukuttaa?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Fakta on että elämä rullaa eteenpäin . Rullaa säkin ap. Älä ruikuta.
Vierailija kirjoitti:
Fakta on että elämä rullaa eteenpäin . Rullaa säkin ap. Älä ruikuta.
No ei todellakaan ole rullannut, niin mäkin luulin 2-kymppisenä. Mutta sit lakkaan valittamasta kun ei enää valituta. Äiti on halunnut tähän saakka, että mä valitan, koska kertoopa sille minkä tahansa oivalluksen, että miksi mulla olikaan paha olla ja olettaa, että sekin haluaa, että pääsen niistä eroon, niin ei. Aina haukkuu, miten mun oivalluksista ei ole mihinkään ja sortaa mua vain lisää. Olen sitten koittanut ottaa niistä oppia, mutta enää en ota. Surettaa hylätä vanhempansa, mutta ehkä en vain tajua, että olen arvokkaampi kuin ihmiset, jotka ei halua antaa mulle turvaa vaan olisivat voineet yhtähyvin vetää hepoa suoneen. Silloin olisin tajunnut jo aikaisemmin poistua.
t. Ap
Mutta ei se mun aiempi terapia silleen tietenkään turha ollut, koska työelämästä syrjäytyneenä en ehkä ois päässyt kohtaan josta hakea apua edelleen. Lapset tavallaan pakottivat siihen. Siis tavallaan oli hulluutta luulla, että minusta löytyy tasapainoa ja hankkia lapsia. Mutta ehkä minusta vielä löytyy, sen uskominen vain ei tarkoittanutkaan, että suorilta käsin löytyy.
Ap