Lue keskustelun säännöt.
Äitini oli minulle lapsena vihollinen. En pääse yli siitä
02.09.2016 |
Oli niin huonot ja tulehtuneet välit. Äiti ei osoittanut koskaan ymmärrystä, vaan aina rankaisi ja sai minut tuntemaan itseni niin huonoksi ja tuntui että sen hän halusikin minulle aiheuttaa. Äiti itse kieltää kaiken. Kuulemma ihan normaalia kurinpitoa. Siis sellainenko, että lapsi kokee oman äitinsä pahimmaksi vastustajakseen ja vihollisekseen???!!! Miten sellainen voi olla jollekin äidille normaalia?
Kommentit (65)
Onko kukaan muu kokenut lapsena vanhempaansa vihollisekseen? Tai tajunnut aikuisena, että tunsi lapsena niin ja sen vanhemmalle kerrottua saanut vain samaa paskaa kuin lapsena, eli näkee, että vanhempi oli vihollinen ihan oikesti?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Okei. Mut armahda sä nyt edes meitä muita ja kerro nää terapeutille eikä tänne.
Ja lapsetkin tuo kivikissoja sisään eikä ymmärrä että ne ahdistaa äitiä lähes yhtä paljon kuin mummo
Siis se on normaalia preoidipaalivaiheessa kaikille. Googlaa splitting tai melanie klein. Joittenkin henkinen kasvu sitten saa tässä vaiheessa jonkun kolauksen, ne eivät kasva siitä yli vaan syyttävät äitiään kaikesta koko lopun ikönsä.
Vierailija kirjoitti:
Ja taas mennään.
Miten teillä on voinut olla niin hyvät äidit, mä en tajuu!? Helppohan se on naureskella. Tai sitten niin hyvät (tai huonot), että olette kyenneet ikään kuin selättämään vihollisenne.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, vietä vartti miettien, miksi sinulle on niin tärkeää penkoa tätä asiaa, etkä voi antaa sen olla. Ne negatiiviset tunteet pysyvät elämässäsi niin kauan kuin vellot tässä. Vapaus on vain askelen päässä. Ota se askel ja käännä selkäsi.
Vierailija kirjoitti:
Ap, vietä vartti miettien, miksi sinulle on niin tärkeää penkoa tätä asiaa, etkä voi antaa sen olla. Ne negatiiviset tunteet pysyvät elämässäsi niin kauan kuin vellot tässä. Vapaus on vain askelen päässä. Ota se askel ja käännä selkäsi.
Koska se että joutui elämään vihollisen vallan alla joka päivä tuntui niin pahalta ja seuraa mua mukana kaikkialle, mitä mä teenkin tai minne menenkin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedätkö ap sun kokemuksesi on täysin uniikki. Kenellään muulla ei ole ollut noin täydellisen kauheaa lapsuutta. Siksi meillä ei myöskään ole sulle mitään sanottavaa eikä pystytä auttamaan sua mitenkään.
Noin. Nyt sun ei tarvi enää kirjoittaa pitkää ketjua jonka lopputulema on tuossa yllä. Se on tehty puolestasi.
Noi googlehaut tarttis saada suomeksi, että voin lukea ne.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vanhin tyttäreni on aina kohdellut minua kuin valtakunnan vihollista no1. Kaikki mitä sanon/ teen on typerää. Koskaan en saa neuvoa tai näyttää mitään asiaa, ärsytän häntä suunnattomasti. Välillä kuitenkin käyttäytyy minua kohtaan ihan säällisesti. Ollaan varmaan liian samanlaisia...
Noi googlehaut tarttis saada suomeksi, että voin lukea ne.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedätkö ap sun kokemuksesi on täysin uniikki. Kenellään muulla ei ole ollut noin täydellisen kauheaa lapsuutta. Siksi meillä ei myöskään ole sulle mitään sanottavaa eikä pystytä auttamaan sua mitenkään.
Noin. Nyt sun ei tarvi enää kirjoittaa pitkää ketjua jonka lopputulema on tuossa yllä. Se on tehty puolestasi.
Niin no tuollehan se minusta tuntuu, että liian yksin tunnen nää kaikki ajatukset ja eihän siitäkään mitään hirveää hyötyä olisi, vaikka joku ois kaiken saman kokenut vaan miten korjata tunnevauriot. Ja eihän sitä tietenkään kukaan täällä osaa kertoa. Mutta joskus jokin toisen kokemus antaa silti oivalluksia ehkä sit vain saada tää mun preoidipaaliongelma jos se nyt jokin sellainen on maton alle. Vaikka haluaisin mieluummin ratkaista sen. Muuten se pulpahtaa pinnalle aina kaikissa ikävissä tilanteissa elämässä AINA.
Ap
Oletko käynyt terapiassa? Psykologi osaa antaa laajempaa näkökulmaa.
Voisin hyvin kuvitella, että lapseni ajattelee minusta samoin kunhan joskus aikuiseksi kasvaa. Kertakaikkiaan hänelle ei riitä mikään eikä kelpaa mikään, ihan sama miten asiat tehdään. Hän on erityislapsi, oletin ettei sinulla ole adhd tai käytöshäiriöitä?
Ikävää, että ajattelet noin äidistäsi. Oma äitini antoi ymmärtää, että olen lähinnä taakka ja hän joutuu uhrautumaan puolestani. Hän jopa antoi minut pois. Laitokseen siis jouduin kun olin matkustelun ja avioliiton tiellä.
Olen hänelle yrittänyt kertoa miltä minun näkökulmastani asiat näytti, mutta äitini kieltää kaiken. Vika oli vain minun. Koen 28-vuotiaana huonommuutta, alemmuutta, en ansaitse asioita, jotka olen saavuttanut. Koen hylkäämisen tunnetta enkä osaa ottaa kehuja vastaan. Nämä heijastuvat parisuhteeseen myös, mutta mieheni tietää mistä tunteeni johtuvat ja ymmärtää.
Äitini kanssa olen näennäisesti hyvissä väleissä. Olemme paljon tekemisissä ja tulemme kyllä juttuun. Jossain sisimmässäni kai yritän edelleen vain saada äitini hyväksynnän.
Olen pyrkinyt unohtamaan ja antamaan anteeksi. Olen pyrkinyt ajattelemaan, että äitini toimi silloin niillä taidoilla, joita hänellä oli. Hänkin on kehittynyt ihmisenä, kuten minäkin. Yritän olla olematta katkera, mutta en tiedä pääsenkö ikinä siitä hylätyksi tulemisen tunteesta. Muistan kun ovi takanani suljettiin ja tajusin olevani suljetussa laitoksessa. Jouduin antamaan useita kertoja viikossa näytteet huumeseuloja varten, ikinä niissä ei ollut mitään eikä sinänsä ihme kun en ole ikinä edes maistanut tai kokeillut mitään.
Onko sinulla sisaruksia? Minkä ikäinen olet? Koska aloit ajattelemaan noita asioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja taas mennään.
Miten teillä on voinut olla niin hyvät äidit, mä en tajuu!? Helppohan se on naureskella. Tai sitten niin hyvät (tai huonot), että olette kyenneet ikään kuin selättämään vihollisenne.
Ap
No mun äiti oli/on alkoholisti. Selvinpäin maailman ihanin ja hellin ihminen, vaikka ei välitäkään kysellä lastensa tai lastenlasten kuulumisia.
Vierailija kirjoitti:
Oletko käynyt terapiassa? Psykologi osaa antaa laajempaa näkökulmaa.
Voisin hyvin kuvitella, että lapseni ajattelee minusta samoin kunhan joskus aikuiseksi kasvaa. Kertakaikkiaan hänelle ei riitä mikään eikä kelpaa mikään, ihan sama miten asiat tehdään. Hän on erityislapsi, oletin ettei sinulla ole adhd tai käytöshäiriöitä?
Ikävää, että ajattelet noin äidistäsi. Oma äitini antoi ymmärtää, että olen lähinnä taakka ja hän joutuu uhrautumaan puolestani. Hän jopa antoi minut pois. Laitokseen siis jouduin kun olin matkustelun ja avioliiton tiellä.
Olen hänelle yrittänyt kertoa miltä minun näkökulmastani asiat näytti, mutta äitini kieltää kaiken. Vika oli vain minun. Koen 28-vuotiaana huonommuutta, alemmuutta, en ansaitse asioita, jotka olen saavuttanut. Koen hylkäämisen tunnetta enkä osaa ottaa kehuja vastaan. Nämä heijastuvat parisuhteeseen myös, mutta mieheni tietää mistä tunteeni johtuvat ja ymmärtää.
Äitini kanssa olen näennäisesti hyvissä väleissä. Olemme paljon tekemisissä ja tulemme kyllä juttuun. Jossain sisimmässäni kai yritän edelleen vain saada äitini hyväksynnän.Olen pyrkinyt unohtamaan ja antamaan anteeksi. Olen pyrkinyt ajattelemaan, että äitini toimi silloin niillä taidoilla, joita hänellä oli. Hänkin on kehittynyt ihmisenä, kuten minäkin. Yritän olla olematta katkera, mutta en tiedä pääsenkö ikinä siitä hylätyksi tulemisen tunteesta. Muistan kun ovi takanani suljettiin ja tajusin olevani suljetussa laitoksessa. Jouduin antamaan useita kertoja viikossa näytteet huumeseuloja varten, ikinä niissä ei ollut mitään eikä sinänsä ihme kun en ole ikinä edes maistanut tai kokeillut mitään.
Onko sinulla sisaruksia? Minkä ikäinen olet? Koska aloit ajattelemaan noita asioita?
Ei ole sisaruksia, olen jo päälle 4-kymppinen, itsekin äiti. Aloin ajatella näitä asioita joskus 17-vuotiaana. Olen saanut terapiaa, mutta ensimmäinen terapia auttoi lähinnä ulkoiset puitteet kuntoon, olin siis syrjäytymässä niin opinto- kuin työelämästä sekä mahdollisuudestakaan parisuhteeseen. Myös ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi, koska olisin varmasti aika raskasta seuraa omana itsenäni.
En ole adhd, mutta ehkä jotain lievästi neurologista epätyypillisyyttä saattaisi olla, jos oikein pengottaisiin, lähinnä add-tyyppistä. Omalla toisella lapsellani on selkeästi sellaisia piirteitä myös ja hänkin saattaa hermostua aivan tyhjästä ja raivostua. En halua riidellä hänen kanssaa, niinpä annan kasvaa aika vapaasti. Sekin on minusta parempi asia lapsen itsetunnolle, kuin komentaminen. En haluaisi olla kummankaan lapseni vihollinen, mieluummin vaikka eläkööt kuin pellossa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja taas mennään.
Miten teillä on voinut olla niin hyvät äidit, mä en tajuu!? Helppohan se on naureskella.
Ap
Ei, minä en naura. Alussa, kun aloitit tämän psykoottisen vainoretkesi täällä, koin sympatiaa sinua kohtaan. Kirjoitin jonkin verran kannustavia, ymmärtäviä viestejä. Sama vain jatkui. Jossain vaiheessa aloin epäillä mielenterveyttäsi ja elämäntilannettasi, mikä sinulla on, että jaksat jankuttaa samaa levyä. Mikään, mitä kuka tahansa sanoi/sanoo, ei muuta mielipidettäsi eikä kantaasi.
Siis en naura. Olen enää täydellisen kyllästynyt ja jossain määrin jopa ahdistunut sekä vittuuntunut näistä sun paatoksistasi. Mitä haluat täältä? Helpottaako sun oloasi, että oksennat äiti-stoorejasi tänne kerta toisensa jälkeen? Eivätkö silmäsi aukea, vaikka sulle sanotaan, että äitisi ei ole halunnut satuttaa sinua, se, miten sinä äitisi teot näin jälkikäteen käsittelet, on sinun oma ongelmasi - ja voi pojat, ongelma se sinulle tosiaan on. Miksi siis kirjoitat, kun emme voi mitenkään auttaa emmekä saa sinua tajuamaan "ongelman" mittasuhteita?
Tiedän että tänne saa kuka vaan kirjoittaa mitä vaan ja on täällä kaikkea (muutakin) paskaa, mutta sun toistuvat jardonisi ovat ainoa aihe, joka mua täällä oikeasti ottaa jo päähän. Itse itseäsi psyykkaat kerta toisensa jälkee kaivaen mitä merkityksettömämpiä pikku tapahtumia lapsuudestasi, joilla voit kasvattaa lisää vihaa äitiäsi kohtaan. Kyllä sääliksi käy äitisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko käynyt terapiassa? Psykologi osaa antaa laajempaa näkökulmaa.
Voisin hyvin kuvitella, että lapseni ajattelee minusta samoin kunhan joskus aikuiseksi kasvaa. Kertakaikkiaan hänelle ei riitä mikään eikä kelpaa mikään, ihan sama miten asiat tehdään. Hän on erityislapsi, oletin ettei sinulla ole adhd tai käytöshäiriöitä?
Ikävää, että ajattelet noin äidistäsi. Oma äitini antoi ymmärtää, että olen lähinnä taakka ja hän joutuu uhrautumaan puolestani. Hän jopa antoi minut pois. Laitokseen siis jouduin kun olin matkustelun ja avioliiton tiellä.
Olen hänelle yrittänyt kertoa miltä minun näkökulmastani asiat näytti, mutta äitini kieltää kaiken. Vika oli vain minun. Koen 28-vuotiaana huonommuutta, alemmuutta, en ansaitse asioita, jotka olen saavuttanut. Koen hylkäämisen tunnetta enkä osaa ottaa kehuja vastaan. Nämä heijastuvat parisuhteeseen myös, mutta mieheni tietää mistä tunteeni johtuvat ja ymmärtää.
Äitini kanssa olen näennäisesti hyvissä väleissä. Olemme paljon tekemisissä ja tulemme kyllä juttuun. Jossain sisimmässäni kai yritän edelleen vain saada äitini hyväksynnän.Olen pyrkinyt unohtamaan ja antamaan anteeksi. Olen pyrkinyt ajattelemaan, että äitini toimi silloin niillä taidoilla, joita hänellä oli. Hänkin on kehittynyt ihmisenä, kuten minäkin. Yritän olla olematta katkera, mutta en tiedä pääsenkö ikinä siitä hylätyksi tulemisen tunteesta. Muistan kun ovi takanani suljettiin ja tajusin olevani suljetussa laitoksessa. Jouduin antamaan useita kertoja viikossa näytteet huumeseuloja varten, ikinä niissä ei ollut mitään eikä sinänsä ihme kun en ole ikinä edes maistanut tai kokeillut mitään.
Onko sinulla sisaruksia? Minkä ikäinen olet? Koska aloit ajattelemaan noita asioita?
Ei ole sisaruksia, olen jo päälle 4-kymppinen, itsekin äiti. Aloin ajatella näitä asioita joskus 17-vuotiaana. Olen saanut terapiaa, mutta ensimmäinen terapia auttoi lähinnä ulkoiset puitteet kuntoon, olin siis syrjäytymässä niin opinto- kuin työelämästä sekä mahdollisuudestakaan parisuhteeseen. Myös ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi, koska olisin varmasti aika raskasta seuraa omana itsenäni.
En ole adhd, mutta ehkä jotain lievästi neurologista epätyypillisyyttä saattaisi olla, jos oikein pengottaisiin, lähinnä add-tyyppistä. Omalla toisella lapsellani on selkeästi sellaisia piirteitä myös ja hänkin saattaa hermostua aivan tyhjästä ja raivostua. En halua riidellä hänen kanssaa, niinpä annan kasvaa aika vapaasti. Sekin on minusta parempi asia lapsen itsetunnolle, kuin komentaminen. En haluaisi olla kummankaan lapseni vihollinen, mieluummin vaikka eläkööt kuin pellossa.
Ap
Sinussa ei varmasti ole ihmisenä vikaa kuten ei minussakaan. Näin nyt vaan kävi. Minulla on kaksi sisarusta. He saivat erilaisen kasvatuksen kuin minä. Äitini pilasi tahalleen koulutukseni, lupasi maksaa kirjat ja muut tarvikkeet. Ikinä ei maksanut enkä luonnollisesti päässyt kursseille ilman vaadittavia tavaroita. Sisaruksilleni on maksettu kaikki ja on kannustettu. Äitini tuossa muutama viikko sitten sanoi, että jos haluan opiskella vielä hän voisi maksaa sen.
Karua.
En osaa neuvoa sinua, mutta voin kertoa, että on meitä muitakin jotka hiljaa sisällänsä kärsivät niitä haavoja.
Älä katkeroidu, pyri luomaan itse itsellesi elämä, josta saat nautintoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko käynyt terapiassa? Psykologi osaa antaa laajempaa näkökulmaa.
Voisin hyvin kuvitella, että lapseni ajattelee minusta samoin kunhan joskus aikuiseksi kasvaa. Kertakaikkiaan hänelle ei riitä mikään eikä kelpaa mikään, ihan sama miten asiat tehdään. Hän on erityislapsi, oletin ettei sinulla ole adhd tai käytöshäiriöitä?
Ikävää, että ajattelet noin äidistäsi. Oma äitini antoi ymmärtää, että olen lähinnä taakka ja hän joutuu uhrautumaan puolestani. Hän jopa antoi minut pois. Laitokseen siis jouduin kun olin matkustelun ja avioliiton tiellä.
Olen hänelle yrittänyt kertoa miltä minun näkökulmastani asiat näytti, mutta äitini kieltää kaiken. Vika oli vain minun. Koen 28-vuotiaana huonommuutta, alemmuutta, en ansaitse asioita, jotka olen saavuttanut. Koen hylkäämisen tunnetta enkä osaa ottaa kehuja vastaan. Nämä heijastuvat parisuhteeseen myös, mutta mieheni tietää mistä tunteeni johtuvat ja ymmärtää.
Äitini kanssa olen näennäisesti hyvissä väleissä. Olemme paljon tekemisissä ja tulemme kyllä juttuun. Jossain sisimmässäni kai yritän edelleen vain saada äitini hyväksynnän.Olen pyrkinyt unohtamaan ja antamaan anteeksi. Olen pyrkinyt ajattelemaan, että äitini toimi silloin niillä taidoilla, joita hänellä oli. Hänkin on kehittynyt ihmisenä, kuten minäkin. Yritän olla olematta katkera, mutta en tiedä pääsenkö ikinä siitä hylätyksi tulemisen tunteesta. Muistan kun ovi takanani suljettiin ja tajusin olevani suljetussa laitoksessa. Jouduin antamaan useita kertoja viikossa näytteet huumeseuloja varten, ikinä niissä ei ollut mitään eikä sinänsä ihme kun en ole ikinä edes maistanut tai kokeillut mitään.
Onko sinulla sisaruksia? Minkä ikäinen olet? Koska aloit ajattelemaan noita asioita?
Ei ole sisaruksia, olen jo päälle 4-kymppinen, itsekin äiti. Aloin ajatella näitä asioita joskus 17-vuotiaana. Olen saanut terapiaa, mutta ensimmäinen terapia auttoi lähinnä ulkoiset puitteet kuntoon, olin siis syrjäytymässä niin opinto- kuin työelämästä sekä mahdollisuudestakaan parisuhteeseen. Myös ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi, koska olisin varmasti aika raskasta seuraa omana itsenäni.
En ole adhd, mutta ehkä jotain lievästi neurologista epätyypillisyyttä saattaisi olla, jos oikein pengottaisiin, lähinnä add-tyyppistä. Omalla toisella lapsellani on selkeästi sellaisia piirteitä myös ja hänkin saattaa hermostua aivan tyhjästä ja raivostua. En halua riidellä hänen kanssaa, niinpä annan kasvaa aika vapaasti. Sekin on minusta parempi asia lapsen itsetunnolle, kuin komentaminen. En haluaisi olla kummankaan lapseni vihollinen, mieluummin vaikka eläkööt kuin pellossa.
Ap
Aika jännä. Toisessa ketjussasi sanoit ettet ole vielä 40. Ootkohan oikeasti karvainen mies? Ja miksi tänään noinkin rationaalinen sävy? Yleensä sä vaan loukkaat vastaajia. Pelkäätkö että sut hylätään?
Koen, että ois pitänyt päästä pois elämästä vihollismaisesti käyttäytyvän ihmisen luota. Sit ois enemmän mahdollisuuksia elää kuten haluaa. Tai en sit tiedä miten mua ois rajoitettu jos oisin päässyt sellaisten vanhempien luo, jotka ei ois olleet vihollisia, ja ois kertoneet, että sun pitää elää niin näin ja noin ja sit sen ois voinut ottaa vastaan, koska kyse ei ois ollut vihollisista, jotka puhuu. Mutta ehkei sitä sit kaipais sen isompaa vapautta, koska ois tyytyväinen siihen mitä sai, vaikka se ei ois ollutkaan täydellistä.
Tai sitten jonkun ulkopuolisen ois pitänyt tulla perheeseen sanomaan äidilleni, että lapsesi kokee sinut vihollisekseen, tilanteen on muututtava.
Ap
Ja taas mennään.