Kammottavin tutustumis- tai ryhmäytymisleikki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yläkoulun äidinkielen opettajana käyttänyt leikkiä paljon ilmapiirin parantamiseen, ja oppilaat ovat rakastaneet tätä, usein itse ehdottavat tunnin lopuksi jotain leikkiä. Annan sellaisen oppilaan jäädä pois leikistä, joka ei halua osallistua, annan  muuta kivaa tekemistä siksi aikaa. Useimmiten sivuun jäänyt haluaa kuitenkin seurata leikkiä sivusta, se on hauskaa katsottavaakin.

Mutta tässä ketjussa mainittuja leikkejä en kyllä ole käyttänyt yhtäkään, koska monissa niissä on liikaa fyysistä kontaktia ja se alkaa olla nykyaikana haastavaa monelle. Ilmeistä onkin, että nämä ovatkin jättäneet traumoja, tästä ketjusta päätellen.

Ennen kynnys toisen koskettamiseen oli matalampi kun oli isot perheet, asuttiin ahtaasti jne. Nykyään jo katsekontaktinkin ottaminenkin vähän vieraampaan luokkakaveriin on monelle teinille vaativaa, tai piiriissä istuminenkin. Katseiden kohteena oleminen on tullut monille nuorille yhä vaikeammaksi viimeisimmän viiden kuuden vuoden aikana. Tuntuu että itsetunto-ongelmat ovat murrosikäisillä yleistyneet ja haittaavat enemmän heidän elämäänsä kuin ennen somea.

Monet vanhat leikit ovat itse asiassa muinaisina aikoina nuorten aikuisten parinvalintaa varten keksitty, kuten vaikkapa morsiamenryöstö, reaktionopeusleikki. Niissä on pojat ja tytöt eri rooleissa. Näitä leikkejä teetän nykyään sukupuolineutraalisti ilman sukupuoleen liittyviä rooleja.

Nuorten kasvokkaintaidot ovat selvästi heikentyneet. Yhdessä leikkiminen harjaannuttaa niitä.

Tämä oli saanut kuusi alapeukutusta. Olisin tosi kiitollinen, jos joku alapeukuttaja selittäisi myös sanallisesti, mitä vikaa kuvaamassani toiminnassa on, että osaisin sitä parantaa. Pitäisikö leikkiminen lopettaa, koska ryhmässä voi olla yksi tai kaksi, jotka eivät pidä siitä, vaikka muut pitäisivät? Eikö se riitä, että he voivat tehdä jotain muuta samaan aikaan? Kenen ehdoilla mennään?

Miten on ryhmäytymisen, yhteishengen ja yhdessä toimimisen opettelun kannalta hyvä, että osa porukasta jää ulkopuolelle?

Käytännössä pois jääviä ei ole paljon, ei joka ryhmässä lainkaan. Jossain ryhmässä 1, enempää kuin kaksi ei koskaan.

Ja kuten sanoin, usein pois leikistä jäävä jää katsomaan leikkiä, nauraa muiden mukana, ja on sillä lailla osa ryhmää, vähän ulkokehällä, mutta kumminkin. Ja usein eka kerralla leikistä pois jäänyt tulee siihen seuraavalla kerralla mukaan.

Mutta nykyään on myös yleistynyt se, että joku oppilas ei edes halua olla osa ryhmää. Hän saattaa halveksia muita juntteina tai pitää itseään niin erilaisena, että hänellä ei ole halua olla tekemisissä muiden kanssa. Voi olla kaksi, kolme oppilasta, jotka muodostavat oman pienryhmän ja "alakulttuurin".

Tällainen klikkiytyminen on pahentunut viime vuosina.  Esim. usein muunsukupuolisiksi identifioituvat, trans-nuoret ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat liittoutuvat keskenään, eivätkä tunne halua integroitua "tavisten" kuvioihin. Hakevat voimaa toisistaan. Heille leikkiminen onkin monesti haastavampaa, koska suhde omaan kehoon on usein tavallista ongelmallisempi. Taustalla voi olla alakoulussa kiusaamista jne.

Hmm, niin, siihen voi tosiaan olla aika ymmärrettäviä syitä, miksi he vetäytyvät. Mitä asialle voisi koulussa mielestäsi tehdä?

t.Sateenkaarinuoren äiti

Paljonhan sitä suvaitsevaisuutta yritetään koulussa saada aikaan, ja kyllä asenteet ovat lieventyneet ainakin yläkoulussa esim. homoutta kohtaan. Noin yleisesti, mutta pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, josta me opet emme välttämättä tiedä.

Vaikuttaa siltä, että nykyään vieroksutaan trans-nuoria ja seksuaalivähemmistöt hyväksytään paremmin.

Minusta pitäisi vain saada nuoret kohtaamaan toisensa ihmisinä, ei jonkin vähemmistön edustajina. Tähän päästäisiin ehkä jossain määrin muuttamalla opetusmenetelmiä joissain aineissa tekemällä oppimiseksi ja tutkivaksi oppimiseksi, joissa ryhmissä tutkittaisiin jotain asiaa.

Ja opet systemaattisesti lukuvuoden kuluessa pyörittelisivät oppilaita erilaisissa ryhmäkombinaatioissa, pareittain, kolmittain, nelittäin jne. Kun tekee jotain yhdessä, sitä oppii huomaamaan, että ihminenhän tuokin on. Mutta nykyisellään nuori voi mennä yläkoulun läpi edes ottamatta koskaan katsekontaktia johonkin saman ryhmän nuoreen.

Se on jo lähtökohtaisesti huono, jos lähdetään jakautumaan ryhmiin seksuaalisuuden tai identifioitumisen kautta. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Pitäisi opettaa lapsille että sinä et ole yhtä kuin seksuaalisuutesi tai sukupuolesi, vaan olennaisempaa on persoonallisuutesi.

No joo, tietysti. Mutta eihän nuorten kaverustumista tuolla lailla voi ohjeilla. Ihmiset, joilla on jotain yhteistä, löytävät toisensa, ja niin kauan kun yhteiskunnassa suhtaudutaan joihinkin ihmisiin osittain ihan nurjasti, on aika tekopyhää kertoa näille ihmisille itselleen että sukupuolellasi tai seksuaalisuudellasi ei ole mitään väliä.

t:Sama äiti 

Onko sinun mielestäsi sitten niin, että kaverustua voi ainoastaan yhteisen trauman/vaikeuden kautta? On aina parempi, että joutuu työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa, ja siitä isosta joukosta alkaa sitten valikoitua ne itselle sopivimmat kaverit. Itse kärsin koko ala-asteen, kun mitään ryhmäytymisiä ei järjestetty, vaan minulle tuli parhaaksi kaveriksi se, jonka kanssa kävelin yhtä matkaa kouluun: minun ja hänen vanhemmat siis päättivät, että me kuljemme yhdessä kouluun, koska niin on turvallisempi. Ja koska olin ujo lapsi eikä koulussa järjestetty edes alussa minkäänlaisia porukkajuttuja, eikä 80-luvulla ainakaan meidän koulussa tehty minkäänlaisia ryhmätöitä, jäi tämä koulumatkakaveri ainoaksi kaveriksi. Huonoksi sellaiseksi. Hän oli erittäin mustasukkainen minusta ja jotenkin myös kateellinen(?) ja sitä myötä ilkeä, joten en uskaltanut hänen suuttumistensa pelossa osallistua välituntileikkeihin. Jos niitäkin olisi vetänyt opettaja, olisin tietenkin osallistunut, koska olisi ollut "pakko", ja olisin näin saanut tutustuttua muihinkin luokkakavereihin. Sen sijaan elin kuusi vuotta kiusaajan varjossa.[/quote

Ei tietenkään. Kaverustua voi monella tavalla. Oma lapseni on itse asiassa hyvinkin reippaalla asenteella varustettu ja hänellä on paljon kavereita useammasta yhteydestä. Vain yksi näistä yhteyksistä on sellainen, missä jotkut huutelevat ikävästi, koska hän kuuluu vähemmistöön. Se on koulu. Siksi en yhtään ihmettele, jos koulussa on mukavampi hengata niiden kanssa, joilta ei ainakaan varmasti tarvitse kuulla ikäviä juttuja. 

Itse olen yksi niistä harvoista jotka tässä ketjussa ovat suhtautuneet ihan peruspositiivisesti ryhmäyttämisleikkeihin.

Vierailija kirjoitti:

Moni on syyttänyt suomalaisia juroudesta kun ei leikit innosta. Oikeasti suurimmassa osassa kulttuureita ei todellakaan hyväksyttäisi sellaista että pakotetaan ihmiset hinkkaamaan takamustaan työkaverin haaroväliin saati laittaa ihmiset pussaamaan toistensa ruumiinosia. Jenkeissä oltaisiin nopeasti oikeudessa seksuaalisesta häirinnästä.

Olet aivan täysin oikeassa, eikö sellaiseen Suomessakaan enää voi laillisesti painostaa, onneksi.

Mutta tässä ketjussa kyllä haukutaan estoitta ihan kaikki muutkin tutustumisleikit, ihan sama vaikka niissä vain sanottaisiin toisille heippa huoneen toiselta puolelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yläkoulun äidinkielen opettajana käyttänyt leikkiä paljon ilmapiirin parantamiseen, ja oppilaat ovat rakastaneet tätä, usein itse ehdottavat tunnin lopuksi jotain leikkiä. Annan sellaisen oppilaan jäädä pois leikistä, joka ei halua osallistua, annan  muuta kivaa tekemistä siksi aikaa. Useimmiten sivuun jäänyt haluaa kuitenkin seurata leikkiä sivusta, se on hauskaa katsottavaakin.

Mutta tässä ketjussa mainittuja leikkejä en kyllä ole käyttänyt yhtäkään, koska monissa niissä on liikaa fyysistä kontaktia ja se alkaa olla nykyaikana haastavaa monelle. Ilmeistä onkin, että nämä ovatkin jättäneet traumoja, tästä ketjusta päätellen.

Ennen kynnys toisen koskettamiseen oli matalampi kun oli isot perheet, asuttiin ahtaasti jne. Nykyään jo katsekontaktinkin ottaminenkin vähän vieraampaan luokkakaveriin on monelle teinille vaativaa, tai piiriissä istuminenkin. Katseiden kohteena oleminen on tullut monille nuorille yhä vaikeammaksi viimeisimmän viiden kuuden vuoden aikana. Tuntuu että itsetunto-ongelmat ovat murrosikäisillä yleistyneet ja haittaavat enemmän heidän elämäänsä kuin ennen somea.

Monet vanhat leikit ovat itse asiassa muinaisina aikoina nuorten aikuisten parinvalintaa varten keksitty, kuten vaikkapa morsiamenryöstö, reaktionopeusleikki. Niissä on pojat ja tytöt eri rooleissa. Näitä leikkejä teetän nykyään sukupuolineutraalisti ilman sukupuoleen liittyviä rooleja.

Nuorten kasvokkaintaidot ovat selvästi heikentyneet. Yhdessä leikkiminen harjaannuttaa niitä.

Tämä oli saanut kuusi alapeukutusta. Olisin tosi kiitollinen, jos joku alapeukuttaja selittäisi myös sanallisesti, mitä vikaa kuvaamassani toiminnassa on, että osaisin sitä parantaa. Pitäisikö leikkiminen lopettaa, koska ryhmässä voi olla yksi tai kaksi, jotka eivät pidä siitä, vaikka muut pitäisivät? Eikö se riitä, että he voivat tehdä jotain muuta samaan aikaan? Kenen ehdoilla mennään?

Miten on ryhmäytymisen, yhteishengen ja yhdessä toimimisen opettelun kannalta hyvä, että osa porukasta jää ulkopuolelle?

Käytännössä pois jääviä ei ole paljon, ei joka ryhmässä lainkaan. Jossain ryhmässä 1, enempää kuin kaksi ei koskaan.

Ja kuten sanoin, usein pois leikistä jäävä jää katsomaan leikkiä, nauraa muiden mukana, ja on sillä lailla osa ryhmää, vähän ulkokehällä, mutta kumminkin. Ja usein eka kerralla leikistä pois jäänyt tulee siihen seuraavalla kerralla mukaan.

Mutta nykyään on myös yleistynyt se, että joku oppilas ei edes halua olla osa ryhmää. Hän saattaa halveksia muita juntteina tai pitää itseään niin erilaisena, että hänellä ei ole halua olla tekemisissä muiden kanssa. Voi olla kaksi, kolme oppilasta, jotka muodostavat oman pienryhmän ja "alakulttuurin".

Tällainen klikkiytyminen on pahentunut viime vuosina.  Esim. usein muunsukupuolisiksi identifioituvat, trans-nuoret ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat liittoutuvat keskenään, eivätkä tunne halua integroitua "tavisten" kuvioihin. Hakevat voimaa toisistaan. Heille leikkiminen onkin monesti haastavampaa, koska suhde omaan kehoon on usein tavallista ongelmallisempi. Taustalla voi olla alakoulussa kiusaamista jne.

Hmm, niin, siihen voi tosiaan olla aika ymmärrettäviä syitä, miksi he vetäytyvät. Mitä asialle voisi koulussa mielestäsi tehdä?

t.Sateenkaarinuoren äiti

Paljonhan sitä suvaitsevaisuutta yritetään koulussa saada aikaan, ja kyllä asenteet ovat lieventyneet ainakin yläkoulussa esim. homoutta kohtaan. Noin yleisesti, mutta pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, josta me opet emme välttämättä tiedä.

Vaikuttaa siltä, että nykyään vieroksutaan trans-nuoria ja seksuaalivähemmistöt hyväksytään paremmin.

Minusta pitäisi vain saada nuoret kohtaamaan toisensa ihmisinä, ei jonkin vähemmistön edustajina. Tähän päästäisiin ehkä jossain määrin muuttamalla opetusmenetelmiä joissain aineissa tekemällä oppimiseksi ja tutkivaksi oppimiseksi, joissa ryhmissä tutkittaisiin jotain asiaa.

Ja opet systemaattisesti lukuvuoden kuluessa pyörittelisivät oppilaita erilaisissa ryhmäkombinaatioissa, pareittain, kolmittain, nelittäin jne. Kun tekee jotain yhdessä, sitä oppii huomaamaan, että ihminenhän tuokin on. Mutta nykyisellään nuori voi mennä yläkoulun läpi edes ottamatta koskaan katsekontaktia johonkin saman ryhmän nuoreen.

Se on jo lähtökohtaisesti huono, jos lähdetään jakautumaan ryhmiin seksuaalisuuden tai identifioitumisen kautta. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Pitäisi opettaa lapsille että sinä et ole yhtä kuin seksuaalisuutesi tai sukupuolesi, vaan olennaisempaa on persoonallisuutesi.

No joo, tietysti. Mutta eihän nuorten kaverustumista tuolla lailla voi ohjeilla. Ihmiset, joilla on jotain yhteistä, löytävät toisensa, ja niin kauan kun yhteiskunnassa suhtaudutaan joihinkin ihmisiin osittain ihan nurjasti, on aika tekopyhää kertoa näille ihmisille itselleen että sukupuolellasi tai seksuaalisuudellasi ei ole mitään väliä.

t:Sama äiti 

Kaikillehan sitä opetetaan ja kerrotaan, ei ainoastaan vähemmistöille. Yksi tapa muuttaa huonosti olevia asioita ja päästä kehityksessä eteenpäin, on alkaa toimia niin kuin ne olisivat jo kunnossa; vähän niin kuin se, että "älä pukeudu työhön, jossa olet, vaan työhön, johon haluat". 

Anteeksi nyt, mutta tuo kuulostaa aikamoiselta spleinaukselta LAPSILLE, jotka nyt kuitenkin kuuluvat tikun nokkaan nostettuun vähemmistöön.  Oikeastaan riippumatta siitä, ovatko he luonteeltaan rohkeita ja ulospäinsuuntautuneita  vai tosi ujoja ja arkoja. Että otapas itseäsi vaan niskasta kiinni ja mene reippaasti seurustelemaan kiusaajien kanssa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yläkoulun äidinkielen opettajana käyttänyt leikkiä paljon ilmapiirin parantamiseen, ja oppilaat ovat rakastaneet tätä, usein itse ehdottavat tunnin lopuksi jotain leikkiä. Annan sellaisen oppilaan jäädä pois leikistä, joka ei halua osallistua, annan  muuta kivaa tekemistä siksi aikaa. Useimmiten sivuun jäänyt haluaa kuitenkin seurata leikkiä sivusta, se on hauskaa katsottavaakin.

Mutta tässä ketjussa mainittuja leikkejä en kyllä ole käyttänyt yhtäkään, koska monissa niissä on liikaa fyysistä kontaktia ja se alkaa olla nykyaikana haastavaa monelle. Ilmeistä onkin, että nämä ovatkin jättäneet traumoja, tästä ketjusta päätellen.

Ennen kynnys toisen koskettamiseen oli matalampi kun oli isot perheet, asuttiin ahtaasti jne. Nykyään jo katsekontaktinkin ottaminenkin vähän vieraampaan luokkakaveriin on monelle teinille vaativaa, tai piiriissä istuminenkin. Katseiden kohteena oleminen on tullut monille nuorille yhä vaikeammaksi viimeisimmän viiden kuuden vuoden aikana. Tuntuu että itsetunto-ongelmat ovat murrosikäisillä yleistyneet ja haittaavat enemmän heidän elämäänsä kuin ennen somea.

Monet vanhat leikit ovat itse asiassa muinaisina aikoina nuorten aikuisten parinvalintaa varten keksitty, kuten vaikkapa morsiamenryöstö, reaktionopeusleikki. Niissä on pojat ja tytöt eri rooleissa. Näitä leikkejä teetän nykyään sukupuolineutraalisti ilman sukupuoleen liittyviä rooleja.

Nuorten kasvokkaintaidot ovat selvästi heikentyneet. Yhdessä leikkiminen harjaannuttaa niitä.

Tämä oli saanut kuusi alapeukutusta. Olisin tosi kiitollinen, jos joku alapeukuttaja selittäisi myös sanallisesti, mitä vikaa kuvaamassani toiminnassa on, että osaisin sitä parantaa. Pitäisikö leikkiminen lopettaa, koska ryhmässä voi olla yksi tai kaksi, jotka eivät pidä siitä, vaikka muut pitäisivät? Eikö se riitä, että he voivat tehdä jotain muuta samaan aikaan? Kenen ehdoilla mennään?

Miten on ryhmäytymisen, yhteishengen ja yhdessä toimimisen opettelun kannalta hyvä, että osa porukasta jää ulkopuolelle?

Käytännössä pois jääviä ei ole paljon, ei joka ryhmässä lainkaan. Jossain ryhmässä 1, enempää kuin kaksi ei koskaan.

Ja kuten sanoin, usein pois leikistä jäävä jää katsomaan leikkiä, nauraa muiden mukana, ja on sillä lailla osa ryhmää, vähän ulkokehällä, mutta kumminkin. Ja usein eka kerralla leikistä pois jäänyt tulee siihen seuraavalla kerralla mukaan.

Mutta nykyään on myös yleistynyt se, että joku oppilas ei edes halua olla osa ryhmää. Hän saattaa halveksia muita juntteina tai pitää itseään niin erilaisena, että hänellä ei ole halua olla tekemisissä muiden kanssa. Voi olla kaksi, kolme oppilasta, jotka muodostavat oman pienryhmän ja "alakulttuurin".

Tällainen klikkiytyminen on pahentunut viime vuosina.  Esim. usein muunsukupuolisiksi identifioituvat, trans-nuoret ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat liittoutuvat keskenään, eivätkä tunne halua integroitua "tavisten" kuvioihin. Hakevat voimaa toisistaan. Heille leikkiminen onkin monesti haastavampaa, koska suhde omaan kehoon on usein tavallista ongelmallisempi. Taustalla voi olla alakoulussa kiusaamista jne.

Hmm, niin, siihen voi tosiaan olla aika ymmärrettäviä syitä, miksi he vetäytyvät. Mitä asialle voisi koulussa mielestäsi tehdä?

t.Sateenkaarinuoren äiti

Paljonhan sitä suvaitsevaisuutta yritetään koulussa saada aikaan, ja kyllä asenteet ovat lieventyneet ainakin yläkoulussa esim. homoutta kohtaan. Noin yleisesti, mutta pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, josta me opet emme välttämättä tiedä.

Vaikuttaa siltä, että nykyään vieroksutaan trans-nuoria ja seksuaalivähemmistöt hyväksytään paremmin.

Minusta pitäisi vain saada nuoret kohtaamaan toisensa ihmisinä, ei jonkin vähemmistön edustajina. Tähän päästäisiin ehkä jossain määrin muuttamalla opetusmenetelmiä joissain aineissa tekemällä oppimiseksi ja tutkivaksi oppimiseksi, joissa ryhmissä tutkittaisiin jotain asiaa.

Ja opet systemaattisesti lukuvuoden kuluessa pyörittelisivät oppilaita erilaisissa ryhmäkombinaatioissa, pareittain, kolmittain, nelittäin jne. Kun tekee jotain yhdessä, sitä oppii huomaamaan, että ihminenhän tuokin on. Mutta nykyisellään nuori voi mennä yläkoulun läpi edes ottamatta koskaan katsekontaktia johonkin saman ryhmän nuoreen.

Se on jo lähtökohtaisesti huono, jos lähdetään jakautumaan ryhmiin seksuaalisuuden tai identifioitumisen kautta. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Pitäisi opettaa lapsille että sinä et ole yhtä kuin seksuaalisuutesi tai sukupuolesi, vaan olennaisempaa on persoonallisuutesi.

No joo, tietysti. Mutta eihän nuorten kaverustumista tuolla lailla voi ohjeilla. Ihmiset, joilla on jotain yhteistä, löytävät toisensa, ja niin kauan kun yhteiskunnassa suhtaudutaan joihinkin ihmisiin osittain ihan nurjasti, on aika tekopyhää kertoa näille ihmisille itselleen että sukupuolellasi tai seksuaalisuudellasi ei ole mitään väliä.

t:Sama äiti 

Onko sinun mielestäsi sitten niin, että kaverustua voi ainoastaan yhteisen trauman/vaikeuden kautta? On aina parempi, että joutuu työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa, ja siitä isosta joukosta alkaa sitten valikoitua ne itselle sopivimmat kaverit. Itse kärsin koko ala-asteen, kun mitään ryhmäytymisiä ei järjestetty, vaan minulle tuli parhaaksi kaveriksi se, jonka kanssa kävelin yhtä matkaa kouluun: minun ja hänen vanhemmat siis päättivät, että me kuljemme yhdessä kouluun, koska niin on turvallisempi. Ja koska olin ujo lapsi eikä koulussa järjestetty edes alussa minkäänlaisia porukkajuttuja, eikä 80-luvulla ainakaan meidän koulussa tehty minkäänlaisia ryhmätöitä, jäi tämä koulumatkakaveri ainoaksi kaveriksi. Huonoksi sellaiseksi. Hän oli erittäin mustasukkainen minusta ja jotenkin myös kateellinen(?) ja sitä myötä ilkeä, joten en uskaltanut hänen suuttumistensa pelossa osallistua välituntileikkeihin. Jos niitäkin olisi vetänyt opettaja, olisin tietenkin osallistunut, koska olisi ollut "pakko", ja olisin näin saanut tutustuttua muihinkin luokkakavereihin. Sen sijaan elin kuusi vuotta kiusaajan varjossa.

Täällä taas leikittävä ope. Juuri tuonkaltaisia tilanteita pitäisi koulussa välttää tekemällä erilaisia projekteja vaihtuvilla kokoonpanoilla. Ikävä että sinulle kävi näin!43

Olennaista on aloittaa oppilaiden "sekoittaminen" heti syyslukukauden alussa, kun roolit ryhmässä ovat vasta muotoutumassa. Minusta todella vähän koulussa ymmärretään ryhmien dynamiikasta, eikä sitä missään oikein opetetakaan, ellei jo nyt ole alettu.

Sekin oli totta, mitä joku sanoi, että pitääkö aina takertua siihen identiteettiin. Niin, identiteetti voi pahimmillaan olla rajoittava ja muita ulosrajaava tekijä yksilön elämässä. Minun on lisäksi vaikea uskoa, että esim. ho moilla olisi kaikilla samanlainen ho moidentiteetti, vaan diversiteetti näkyy olevan sielläkin suuri. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yläkoulun äidinkielen opettajana käyttänyt leikkiä paljon ilmapiirin parantamiseen, ja oppilaat ovat rakastaneet tätä, usein itse ehdottavat tunnin lopuksi jotain leikkiä. Annan sellaisen oppilaan jäädä pois leikistä, joka ei halua osallistua, annan  muuta kivaa tekemistä siksi aikaa. Useimmiten sivuun jäänyt haluaa kuitenkin seurata leikkiä sivusta, se on hauskaa katsottavaakin.

Mutta tässä ketjussa mainittuja leikkejä en kyllä ole käyttänyt yhtäkään, koska monissa niissä on liikaa fyysistä kontaktia ja se alkaa olla nykyaikana haastavaa monelle. Ilmeistä onkin, että nämä ovatkin jättäneet traumoja, tästä ketjusta päätellen.

Ennen kynnys toisen koskettamiseen oli matalampi kun oli isot perheet, asuttiin ahtaasti jne. Nykyään jo katsekontaktinkin ottaminenkin vähän vieraampaan luokkakaveriin on monelle teinille vaativaa, tai piiriissä istuminenkin. Katseiden kohteena oleminen on tullut monille nuorille yhä vaikeammaksi viimeisimmän viiden kuuden vuoden aikana. Tuntuu että itsetunto-ongelmat ovat murrosikäisillä yleistyneet ja haittaavat enemmän heidän elämäänsä kuin ennen somea.

Monet vanhat leikit ovat itse asiassa muinaisina aikoina nuorten aikuisten parinvalintaa varten keksitty, kuten vaikkapa morsiamenryöstö, reaktionopeusleikki. Niissä on pojat ja tytöt eri rooleissa. Näitä leikkejä teetän nykyään sukupuolineutraalisti ilman sukupuoleen liittyviä rooleja.

Nuorten kasvokkaintaidot ovat selvästi heikentyneet. Yhdessä leikkiminen harjaannuttaa niitä.

Tämä oli saanut kuusi alapeukutusta. Olisin tosi kiitollinen, jos joku alapeukuttaja selittäisi myös sanallisesti, mitä vikaa kuvaamassani toiminnassa on, että osaisin sitä parantaa. Pitäisikö leikkiminen lopettaa, koska ryhmässä voi olla yksi tai kaksi, jotka eivät pidä siitä, vaikka muut pitäisivät? Eikö se riitä, että he voivat tehdä jotain muuta samaan aikaan? Kenen ehdoilla mennään?

Miten on ryhmäytymisen, yhteishengen ja yhdessä toimimisen opettelun kannalta hyvä, että osa porukasta jää ulkopuolelle?

Käytännössä pois jääviä ei ole paljon, ei joka ryhmässä lainkaan. Jossain ryhmässä 1, enempää kuin kaksi ei koskaan.

Ja kuten sanoin, usein pois leikistä jäävä jää katsomaan leikkiä, nauraa muiden mukana, ja on sillä lailla osa ryhmää, vähän ulkokehällä, mutta kumminkin. Ja usein eka kerralla leikistä pois jäänyt tulee siihen seuraavalla kerralla mukaan.

Mutta nykyään on myös yleistynyt se, että joku oppilas ei edes halua olla osa ryhmää. Hän saattaa halveksia muita juntteina tai pitää itseään niin erilaisena, että hänellä ei ole halua olla tekemisissä muiden kanssa. Voi olla kaksi, kolme oppilasta, jotka muodostavat oman pienryhmän ja "alakulttuurin".

Tällainen klikkiytyminen on pahentunut viime vuosina.  Esim. usein muunsukupuolisiksi identifioituvat, trans-nuoret ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat liittoutuvat keskenään, eivätkä tunne halua integroitua "tavisten" kuvioihin. Hakevat voimaa toisistaan. Heille leikkiminen onkin monesti haastavampaa, koska suhde omaan kehoon on usein tavallista ongelmallisempi. Taustalla voi olla alakoulussa kiusaamista jne.

Hmm, niin, siihen voi tosiaan olla aika ymmärrettäviä syitä, miksi he vetäytyvät. Mitä asialle voisi koulussa mielestäsi tehdä?

t.Sateenkaarinuoren äiti

Paljonhan sitä suvaitsevaisuutta yritetään koulussa saada aikaan, ja kyllä asenteet ovat lieventyneet ainakin yläkoulussa esim. homoutta kohtaan. Noin yleisesti, mutta pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, josta me opet emme välttämättä tiedä.

Vaikuttaa siltä, että nykyään vieroksutaan trans-nuoria ja seksuaalivähemmistöt hyväksytään paremmin.

Minusta pitäisi vain saada nuoret kohtaamaan toisensa ihmisinä, ei jonkin vähemmistön edustajina. Tähän päästäisiin ehkä jossain määrin muuttamalla opetusmenetelmiä joissain aineissa tekemällä oppimiseksi ja tutkivaksi oppimiseksi, joissa ryhmissä tutkittaisiin jotain asiaa.

Ja opet systemaattisesti lukuvuoden kuluessa pyörittelisivät oppilaita erilaisissa ryhmäkombinaatioissa, pareittain, kolmittain, nelittäin jne. Kun tekee jotain yhdessä, sitä oppii huomaamaan, että ihminenhän tuokin on. Mutta nykyisellään nuori voi mennä yläkoulun läpi edes ottamatta koskaan katsekontaktia johonkin saman ryhmän nuoreen.

Se on jo lähtökohtaisesti huono, jos lähdetään jakautumaan ryhmiin seksuaalisuuden tai identifioitumisen kautta. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Pitäisi opettaa lapsille että sinä et ole yhtä kuin seksuaalisuutesi tai sukupuolesi, vaan olennaisempaa on persoonallisuutesi.

No joo, tietysti. Mutta eihän nuorten kaverustumista tuolla lailla voi ohjeilla. Ihmiset, joilla on jotain yhteistä, löytävät toisensa, ja niin kauan kun yhteiskunnassa suhtaudutaan joihinkin ihmisiin osittain ihan nurjasti, on aika tekopyhää kertoa näille ihmisille itselleen että sukupuolellasi tai seksuaalisuudellasi ei ole mitään väliä.

t:Sama äiti 

Mutta kun tämä on ihan uusi ilmiö, että jakaudutaan tällaisten "aikuisten asioiden" takia ryhmiin jo lapsena. Ei ennen tällaista ollut, tämä on keinotekoista modernia mädätystä.

No niin, tässä hyvä esimerkki. Ja ilmeisesti vielä aikuisen kirjoittama? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yläkoulun äidinkielen opettajana käyttänyt leikkiä paljon ilmapiirin parantamiseen, ja oppilaat ovat rakastaneet tätä, usein itse ehdottavat tunnin lopuksi jotain leikkiä. Annan sellaisen oppilaan jäädä pois leikistä, joka ei halua osallistua, annan  muuta kivaa tekemistä siksi aikaa. Useimmiten sivuun jäänyt haluaa kuitenkin seurata leikkiä sivusta, se on hauskaa katsottavaakin.

Mutta tässä ketjussa mainittuja leikkejä en kyllä ole käyttänyt yhtäkään, koska monissa niissä on liikaa fyysistä kontaktia ja se alkaa olla nykyaikana haastavaa monelle. Ilmeistä onkin, että nämä ovatkin jättäneet traumoja, tästä ketjusta päätellen.

Ennen kynnys toisen koskettamiseen oli matalampi kun oli isot perheet, asuttiin ahtaasti jne. Nykyään jo katsekontaktinkin ottaminenkin vähän vieraampaan luokkakaveriin on monelle teinille vaativaa, tai piiriissä istuminenkin. Katseiden kohteena oleminen on tullut monille nuorille yhä vaikeammaksi viimeisimmän viiden kuuden vuoden aikana. Tuntuu että itsetunto-ongelmat ovat murrosikäisillä yleistyneet ja haittaavat enemmän heidän elämäänsä kuin ennen somea.

Monet vanhat leikit ovat itse asiassa muinaisina aikoina nuorten aikuisten parinvalintaa varten keksitty, kuten vaikkapa morsiamenryöstö, reaktionopeusleikki. Niissä on pojat ja tytöt eri rooleissa. Näitä leikkejä teetän nykyään sukupuolineutraalisti ilman sukupuoleen liittyviä rooleja.

Nuorten kasvokkaintaidot ovat selvästi heikentyneet. Yhdessä leikkiminen harjaannuttaa niitä.

Tämä oli saanut kuusi alapeukutusta. Olisin tosi kiitollinen, jos joku alapeukuttaja selittäisi myös sanallisesti, mitä vikaa kuvaamassani toiminnassa on, että osaisin sitä parantaa. Pitäisikö leikkiminen lopettaa, koska ryhmässä voi olla yksi tai kaksi, jotka eivät pidä siitä, vaikka muut pitäisivät? Eikö se riitä, että he voivat tehdä jotain muuta samaan aikaan? Kenen ehdoilla mennään?

Miten on ryhmäytymisen, yhteishengen ja yhdessä toimimisen opettelun kannalta hyvä, että osa porukasta jää ulkopuolelle?

Käytännössä pois jääviä ei ole paljon, ei joka ryhmässä lainkaan. Jossain ryhmässä 1, enempää kuin kaksi ei koskaan.

Ja kuten sanoin, usein pois leikistä jäävä jää katsomaan leikkiä, nauraa muiden mukana, ja on sillä lailla osa ryhmää, vähän ulkokehällä, mutta kumminkin. Ja usein eka kerralla leikistä pois jäänyt tulee siihen seuraavalla kerralla mukaan.

Mutta nykyään on myös yleistynyt se, että joku oppilas ei edes halua olla osa ryhmää. Hän saattaa halveksia muita juntteina tai pitää itseään niin erilaisena, että hänellä ei ole halua olla tekemisissä muiden kanssa. Voi olla kaksi, kolme oppilasta, jotka muodostavat oman pienryhmän ja "alakulttuurin".

Tällainen klikkiytyminen on pahentunut viime vuosina.  Esim. usein muunsukupuolisiksi identifioituvat, trans-nuoret ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat liittoutuvat keskenään, eivätkä tunne halua integroitua "tavisten" kuvioihin. Hakevat voimaa toisistaan. Heille leikkiminen onkin monesti haastavampaa, koska suhde omaan kehoon on usein tavallista ongelmallisempi. Taustalla voi olla alakoulussa kiusaamista jne.

Hmm, niin, siihen voi tosiaan olla aika ymmärrettäviä syitä, miksi he vetäytyvät. Mitä asialle voisi koulussa mielestäsi tehdä?

t.Sateenkaarinuoren äiti

Paljonhan sitä suvaitsevaisuutta yritetään koulussa saada aikaan, ja kyllä asenteet ovat lieventyneet ainakin yläkoulussa esim. homoutta kohtaan. Noin yleisesti, mutta pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, josta me opet emme välttämättä tiedä.

Vaikuttaa siltä, että nykyään vieroksutaan trans-nuoria ja seksuaalivähemmistöt hyväksytään paremmin.

Minusta pitäisi vain saada nuoret kohtaamaan toisensa ihmisinä, ei jonkin vähemmistön edustajina. Tähän päästäisiin ehkä jossain määrin muuttamalla opetusmenetelmiä joissain aineissa tekemällä oppimiseksi ja tutkivaksi oppimiseksi, joissa ryhmissä tutkittaisiin jotain asiaa.

Ja opet systemaattisesti lukuvuoden kuluessa pyörittelisivät oppilaita erilaisissa ryhmäkombinaatioissa, pareittain, kolmittain, nelittäin jne. Kun tekee jotain yhdessä, sitä oppii huomaamaan, että ihminenhän tuokin on. Mutta nykyisellään nuori voi mennä yläkoulun läpi edes ottamatta koskaan katsekontaktia johonkin saman ryhmän nuoreen.

Se on jo lähtökohtaisesti huono, jos lähdetään jakautumaan ryhmiin seksuaalisuuden tai identifioitumisen kautta. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Pitäisi opettaa lapsille että sinä et ole yhtä kuin seksuaalisuutesi tai sukupuolesi, vaan olennaisempaa on persoonallisuutesi.

No joo, tietysti. Mutta eihän nuorten kaverustumista tuolla lailla voi ohjeilla. Ihmiset, joilla on jotain yhteistä, löytävät toisensa, ja niin kauan kun yhteiskunnassa suhtaudutaan joihinkin ihmisiin osittain ihan nurjasti, on aika tekopyhää kertoa näille ihmisille itselleen että sukupuolellasi tai seksuaalisuudellasi ei ole mitään väliä.

t:Sama äiti 

Onko sinun mielestäsi sitten niin, että kaverustua voi ainoastaan yhteisen trauman/vaikeuden kautta? On aina parempi, että joutuu työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa, ja siitä isosta joukosta alkaa sitten valikoitua ne itselle sopivimmat kaverit. Itse kärsin koko ala-asteen, kun mitään ryhmäytymisiä ei järjestetty, vaan minulle tuli parhaaksi kaveriksi se, jonka kanssa kävelin yhtä matkaa kouluun: minun ja hänen vanhemmat siis päättivät, että me kuljemme yhdessä kouluun, koska niin on turvallisempi. Ja koska olin ujo lapsi eikä koulussa järjestetty edes alussa minkäänlaisia porukkajuttuja, eikä 80-luvulla ainakaan meidän koulussa tehty minkäänlaisia ryhmätöitä, jäi tämä koulumatkakaveri ainoaksi kaveriksi. Huonoksi sellaiseksi. Hän oli erittäin mustasukkainen minusta ja jotenkin myös kateellinen(?) ja sitä myötä ilkeä, joten en uskaltanut hänen suuttumistensa pelossa osallistua välituntileikkeihin. Jos niitäkin olisi vetänyt opettaja, olisin tietenkin osallistunut, koska olisi ollut "pakko", ja olisin näin saanut tutustuttua muihinkin luokkakavereihin. Sen sijaan elin kuusi vuotta kiusaajan varjossa.

Täällä taas leikittävä ope. Juuri tuonkaltaisia tilanteita pitäisi koulussa välttää tekemällä erilaisia projekteja vaihtuvilla kokoonpanoilla. Ikävä että sinulle kävi näin!43

Olennaista on aloittaa oppilaiden "sekoittaminen" heti syyslukukauden alussa, kun roolit ryhmässä ovat vasta muotoutumassa. Minusta todella vähän koulussa ymmärretään ryhmien dynamiikasta, eikä sitä missään oikein opetetakaan, ellei jo nyt ole alettu.

Sekin oli totta, mitä joku sanoi, että pitääkö aina takertua siihen identiteettiin. Niin, identiteetti voi pahimmillaan olla rajoittava ja muita ulosrajaava tekijä yksilön elämässä. Minun on lisäksi vaikea uskoa, että esim. ho moilla olisi kaikilla samanlainen ho moidentiteetti, vaan diversiteetti näkyy olevan sielläkin suuri. 

Oletko sinä ihan oikeasti opettaja?

Leikki, jossa muut istuvat ringissä tuoleilla ja yksi hortoilee side silmillä istumaan jonkun syliin. Tämä sanoo piip ja sokko yrittää tunnistaa, kenestä on kyse. Jokaisen koulukiusatun unelma.

Inhoan noihin osallistumista, mutta silti kannatan niitä. Olen omituinen.

Yksi oli tuollainen aiemmin mainittu outojen ihmisten kanssa keskustelu. Jokainen sai lapulla asian, joka piti selvittää ainakin viidestä henkilöstä. Asiaa ei saanut paljastaa, eikä sanaa saanut sanoa. Eli piti keskustella asian ympärillä. Sitten lopuksi kysyttiin monellako haastatelluista esim. oli lapsia tms. eli julkisesti ei kysytty kenestäkään yksittäisestä henkilöstä mitään.

Vierailija kirjoitti:

Inhoan noihin osallistumista, mutta silti kannatan niitä. Olen omituinen.

Yksi oli tuollainen aiemmin mainittu outojen ihmisten kanssa keskustelu. Jokainen sai lapulla asian, joka piti selvittää ainakin viidestä henkilöstä. Asiaa ei saanut paljastaa, eikä sanaa saanut sanoa. Eli piti keskustella asian ympärillä. Sitten lopuksi kysyttiin monellako haastatelluista esim. oli lapsia tms. eli julkisesti ei kysytty kenestäkään yksittäisestä henkilöstä mitään.

Lisäksi tuloksena oli "Tulkitsin että kolmella henkilöllä oli varmasti lapsia, kahdesta en ole varma".

Vierailija kirjoitti:

Luin koko ketjun ja nämä on kyllä uskomattomia. Aikuisia ihmisiä pakotetaan halaamaan ja ties mitä, voi morjens. Onneksi miesvaltaisella alalla on välttynyt näistä kokonaan.

Tästä tuli mieleen yksi miesvaltaisen alan tutustumisleikki, johon jouduin.

Pullonpyöritystä vodkasnapseilla. Ja sitten nauretaan sille, joka tulee känniin. Ihan samaa kamaa kuin nämä muutkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yläkoulun äidinkielen opettajana käyttänyt leikkiä paljon ilmapiirin parantamiseen, ja oppilaat ovat rakastaneet tätä, usein itse ehdottavat tunnin lopuksi jotain leikkiä. Annan sellaisen oppilaan jäädä pois leikistä, joka ei halua osallistua, annan  muuta kivaa tekemistä siksi aikaa. Useimmiten sivuun jäänyt haluaa kuitenkin seurata leikkiä sivusta, se on hauskaa katsottavaakin.

Mutta tässä ketjussa mainittuja leikkejä en kyllä ole käyttänyt yhtäkään, koska monissa niissä on liikaa fyysistä kontaktia ja se alkaa olla nykyaikana haastavaa monelle. Ilmeistä onkin, että nämä ovatkin jättäneet traumoja, tästä ketjusta päätellen.

Ennen kynnys toisen koskettamiseen oli matalampi kun oli isot perheet, asuttiin ahtaasti jne. Nykyään jo katsekontaktinkin ottaminenkin vähän vieraampaan luokkakaveriin on monelle teinille vaativaa, tai piiriissä istuminenkin. Katseiden kohteena oleminen on tullut monille nuorille yhä vaikeammaksi viimeisimmän viiden kuuden vuoden aikana. Tuntuu että itsetunto-ongelmat ovat murrosikäisillä yleistyneet ja haittaavat enemmän heidän elämäänsä kuin ennen somea.

Monet vanhat leikit ovat itse asiassa muinaisina aikoina nuorten aikuisten parinvalintaa varten keksitty, kuten vaikkapa morsiamenryöstö, reaktionopeusleikki. Niissä on pojat ja tytöt eri rooleissa. Näitä leikkejä teetän nykyään sukupuolineutraalisti ilman sukupuoleen liittyviä rooleja.

Nuorten kasvokkaintaidot ovat selvästi heikentyneet. Yhdessä leikkiminen harjaannuttaa niitä.

Tämä oli saanut kuusi alapeukutusta. Olisin tosi kiitollinen, jos joku alapeukuttaja selittäisi myös sanallisesti, mitä vikaa kuvaamassani toiminnassa on, että osaisin sitä parantaa. Pitäisikö leikkiminen lopettaa, koska ryhmässä voi olla yksi tai kaksi, jotka eivät pidä siitä, vaikka muut pitäisivät? Eikö se riitä, että he voivat tehdä jotain muuta samaan aikaan? Kenen ehdoilla mennään?

Miten on ryhmäytymisen, yhteishengen ja yhdessä toimimisen opettelun kannalta hyvä, että osa porukasta jää ulkopuolelle?

Käytännössä pois jääviä ei ole paljon, ei joka ryhmässä lainkaan. Jossain ryhmässä 1, enempää kuin kaksi ei koskaan.

Ja kuten sanoin, usein pois leikistä jäävä jää katsomaan leikkiä, nauraa muiden mukana, ja on sillä lailla osa ryhmää, vähän ulkokehällä, mutta kumminkin. Ja usein eka kerralla leikistä pois jäänyt tulee siihen seuraavalla kerralla mukaan.

Mutta nykyään on myös yleistynyt se, että joku oppilas ei edes halua olla osa ryhmää. Hän saattaa halveksia muita juntteina tai pitää itseään niin erilaisena, että hänellä ei ole halua olla tekemisissä muiden kanssa. Voi olla kaksi, kolme oppilasta, jotka muodostavat oman pienryhmän ja "alakulttuurin".

Tällainen klikkiytyminen on pahentunut viime vuosina.  Esim. usein muunsukupuolisiksi identifioituvat, trans-nuoret ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat liittoutuvat keskenään, eivätkä tunne halua integroitua "tavisten" kuvioihin. Hakevat voimaa toisistaan. Heille leikkiminen onkin monesti haastavampaa, koska suhde omaan kehoon on usein tavallista ongelmallisempi. Taustalla voi olla alakoulussa kiusaamista jne.

Hmm, niin, siihen voi tosiaan olla aika ymmärrettäviä syitä, miksi he vetäytyvät. Mitä asialle voisi koulussa mielestäsi tehdä?

t.Sateenkaarinuoren äiti

Paljonhan sitä suvaitsevaisuutta yritetään koulussa saada aikaan, ja kyllä asenteet ovat lieventyneet ainakin yläkoulussa esim. homoutta kohtaan. Noin yleisesti, mutta pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, josta me opet emme välttämättä tiedä.

Vaikuttaa siltä, että nykyään vieroksutaan trans-nuoria ja seksuaalivähemmistöt hyväksytään paremmin.

Minusta pitäisi vain saada nuoret kohtaamaan toisensa ihmisinä, ei jonkin vähemmistön edustajina. Tähän päästäisiin ehkä jossain määrin muuttamalla opetusmenetelmiä joissain aineissa tekemällä oppimiseksi ja tutkivaksi oppimiseksi, joissa ryhmissä tutkittaisiin jotain asiaa.

Ja opet systemaattisesti lukuvuoden kuluessa pyörittelisivät oppilaita erilaisissa ryhmäkombinaatioissa, pareittain, kolmittain, nelittäin jne. Kun tekee jotain yhdessä, sitä oppii huomaamaan, että ihminenhän tuokin on. Mutta nykyisellään nuori voi mennä yläkoulun läpi edes ottamatta koskaan katsekontaktia johonkin saman ryhmän nuoreen.

Se on jo lähtökohtaisesti huono, jos lähdetään jakautumaan ryhmiin seksuaalisuuden tai identifioitumisen kautta. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Pitäisi opettaa lapsille että sinä et ole yhtä kuin seksuaalisuutesi tai sukupuolesi, vaan olennaisempaa on persoonallisuutesi.

No joo, tietysti. Mutta eihän nuorten kaverustumista tuolla lailla voi ohjeilla. Ihmiset, joilla on jotain yhteistä, löytävät toisensa, ja niin kauan kun yhteiskunnassa suhtaudutaan joihinkin ihmisiin osittain ihan nurjasti, on aika tekopyhää kertoa näille ihmisille itselleen että sukupuolellasi tai seksuaalisuudellasi ei ole mitään väliä.

t:Sama äiti 

Mutta kun tämä on ihan uusi ilmiö, että jakaudutaan tällaisten "aikuisten asioiden" takia ryhmiin jo lapsena. Ei ennen tällaista ollut, tämä on keinotekoista modernia mädätystä.

No niin, tässä hyvä esimerkki. Ja ilmeisesti vielä aikuisen kirjoittama? 

Esimerkki mistä?

Eniten veetuttaa kaikki ryhmäytymisleikit

Naurujooga oli aivan helvetin kiusaannuttavaa. Ilmeisesti siitä piti työnantajan maksaakin jotain. 

Sellaiset leikit jossa so ta alueilta tulleet "par talapset" laitetaan leikkimään tarha ikäisten kanssa. Heidän kulttuurissa normaalia mennä naimisiin 6v tyttöjen kanssa, luulevat että pääsivät valitsemaan vaimoa.

Pikkasen pitäisi päättäjien tajuta mitä tekevät, koska heidän kulttuurissa naiset ovat vain kauppatavaraa, lasten lähelle ei pitäisi päästää. Heidän omissa maissa sukupuolilla on omat luokat vaippaiästä lähtien koska eivät osaa kontrolloida haluja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yläkoulun äidinkielen opettajana käyttänyt leikkiä paljon ilmapiirin parantamiseen, ja oppilaat ovat rakastaneet tätä, usein itse ehdottavat tunnin lopuksi jotain leikkiä. Annan sellaisen oppilaan jäädä pois leikistä, joka ei halua osallistua, annan  muuta kivaa tekemistä siksi aikaa. Useimmiten sivuun jäänyt haluaa kuitenkin seurata leikkiä sivusta, se on hauskaa katsottavaakin.

Mutta tässä ketjussa mainittuja leikkejä en kyllä ole käyttänyt yhtäkään, koska monissa niissä on liikaa fyysistä kontaktia ja se alkaa olla nykyaikana haastavaa monelle. Ilmeistä onkin, että nämä ovatkin jättäneet traumoja, tästä ketjusta päätellen.

Ennen kynnys toisen koskettamiseen oli matalampi kun oli isot perheet, asuttiin ahtaasti jne. Nykyään jo katsekontaktinkin ottaminenkin vähän vieraampaan luokkakaveriin on monelle teinille vaativaa, tai piiriissä istuminenkin. Katseiden kohteena oleminen on tullut monille nuorille yhä vaikeammaksi viimeisimmän viiden kuuden vuoden aikana. Tuntuu että itsetunto-ongelmat ovat murrosikäisillä yleistyneet ja haittaavat enemmän heidän elämäänsä kuin ennen somea.

Monet vanhat leikit ovat itse asiassa muinaisina aikoina nuorten aikuisten parinvalintaa varten keksitty, kuten vaikkapa morsiamenryöstö, reaktionopeusleikki. Niissä on pojat ja tytöt eri rooleissa. Näitä leikkejä teetän nykyään sukupuolineutraalisti ilman sukupuoleen liittyviä rooleja.

Nuorten kasvokkaintaidot ovat selvästi heikentyneet. Yhdessä leikkiminen harjaannuttaa niitä.

Tämä oli saanut kuusi alapeukutusta. Olisin tosi kiitollinen, jos joku alapeukuttaja selittäisi myös sanallisesti, mitä vikaa kuvaamassani toiminnassa on, että osaisin sitä parantaa. Pitäisikö leikkiminen lopettaa, koska ryhmässä voi olla yksi tai kaksi, jotka eivät pidä siitä, vaikka muut pitäisivät? Eikö se riitä, että he voivat tehdä jotain muuta samaan aikaan? Kenen ehdoilla mennään?

Miten on ryhmäytymisen, yhteishengen ja yhdessä toimimisen opettelun kannalta hyvä, että osa porukasta jää ulkopuolelle?

Käytännössä pois jääviä ei ole paljon, ei joka ryhmässä lainkaan. Jossain ryhmässä 1, enempää kuin kaksi ei koskaan.

Ja kuten sanoin, usein pois leikistä jäävä jää katsomaan leikkiä, nauraa muiden mukana, ja on sillä lailla osa ryhmää, vähän ulkokehällä, mutta kumminkin. Ja usein eka kerralla leikistä pois jäänyt tulee siihen seuraavalla kerralla mukaan.

Mutta nykyään on myös yleistynyt se, että joku oppilas ei edes halua olla osa ryhmää. Hän saattaa halveksia muita juntteina tai pitää itseään niin erilaisena, että hänellä ei ole halua olla tekemisissä muiden kanssa. Voi olla kaksi, kolme oppilasta, jotka muodostavat oman pienryhmän ja "alakulttuurin".

Tällainen klikkiytyminen on pahentunut viime vuosina.  Esim. usein muunsukupuolisiksi identifioituvat, trans-nuoret ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat liittoutuvat keskenään, eivätkä tunne halua integroitua "tavisten" kuvioihin. Hakevat voimaa toisistaan. Heille leikkiminen onkin monesti haastavampaa, koska suhde omaan kehoon on usein tavallista ongelmallisempi. Taustalla voi olla alakoulussa kiusaamista jne.

Hmm, niin, siihen voi tosiaan olla aika ymmärrettäviä syitä, miksi he vetäytyvät. Mitä asialle voisi koulussa mielestäsi tehdä?

t.Sateenkaarinuoren äiti

Paljonhan sitä suvaitsevaisuutta yritetään koulussa saada aikaan, ja kyllä asenteet ovat lieventyneet ainakin yläkoulussa esim. homoutta kohtaan. Noin yleisesti, mutta pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, josta me opet emme välttämättä tiedä.

Vaikuttaa siltä, että nykyään vieroksutaan trans-nuoria ja seksuaalivähemmistöt hyväksytään paremmin.

Minusta pitäisi vain saada nuoret kohtaamaan toisensa ihmisinä, ei jonkin vähemmistön edustajina. Tähän päästäisiin ehkä jossain määrin muuttamalla opetusmenetelmiä joissain aineissa tekemällä oppimiseksi ja tutkivaksi oppimiseksi, joissa ryhmissä tutkittaisiin jotain asiaa.

Ja opet systemaattisesti lukuvuoden kuluessa pyörittelisivät oppilaita erilaisissa ryhmäkombinaatioissa, pareittain, kolmittain, nelittäin jne. Kun tekee jotain yhdessä, sitä oppii huomaamaan, että ihminenhän tuokin on. Mutta nykyisellään nuori voi mennä yläkoulun läpi edes ottamatta koskaan katsekontaktia johonkin saman ryhmän nuoreen.

Se on jo lähtökohtaisesti huono, jos lähdetään jakautumaan ryhmiin seksuaalisuuden tai identifioitumisen kautta. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Pitäisi opettaa lapsille että sinä et ole yhtä kuin seksuaalisuutesi tai sukupuolesi, vaan olennaisempaa on persoonallisuutesi.

No joo, tietysti. Mutta eihän nuorten kaverustumista tuolla lailla voi ohjeilla. Ihmiset, joilla on jotain yhteistä, löytävät toisensa, ja niin kauan kun yhteiskunnassa suhtaudutaan joihinkin ihmisiin osittain ihan nurjasti, on aika tekopyhää kertoa näille ihmisille itselleen että sukupuolellasi tai seksuaalisuudellasi ei ole mitään väliä.

t:Sama äiti 

Onko sinun mielestäsi sitten niin, että kaverustua voi ainoastaan yhteisen trauman/vaikeuden kautta? On aina parempi, että joutuu työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa, ja siitä isosta joukosta alkaa sitten valikoitua ne itselle sopivimmat kaverit. Itse kärsin koko ala-asteen, kun mitään ryhmäytymisiä ei järjestetty, vaan minulle tuli parhaaksi kaveriksi se, jonka kanssa kävelin yhtä matkaa kouluun: minun ja hänen vanhemmat siis päättivät, että me kuljemme yhdessä kouluun, koska niin on turvallisempi. Ja koska olin ujo lapsi eikä koulussa järjestetty edes alussa minkäänlaisia porukkajuttuja, eikä 80-luvulla ainakaan meidän koulussa tehty minkäänlaisia ryhmätöitä, jäi tämä koulumatkakaveri ainoaksi kaveriksi. Huonoksi sellaiseksi. Hän oli erittäin mustasukkainen minusta ja jotenkin myös kateellinen(?) ja sitä myötä ilkeä, joten en uskaltanut hänen suuttumistensa pelossa osallistua välituntileikkeihin. Jos niitäkin olisi vetänyt opettaja, olisin tietenkin osallistunut, koska olisi ollut "pakko", ja olisin näin saanut tutustuttua muihinkin luokkakavereihin. Sen sijaan elin kuusi vuotta kiusaajan varjossa.

Täällä taas leikittävä ope. Juuri tuonkaltaisia tilanteita pitäisi koulussa välttää tekemällä erilaisia projekteja vaihtuvilla kokoonpanoilla. Ikävä että sinulle kävi näin!43

Olennaista on aloittaa oppilaiden "sekoittaminen" heti syyslukukauden alussa, kun roolit ryhmässä ovat vasta muotoutumassa. Minusta todella vähän koulussa ymmärretään ryhmien dynamiikasta, eikä sitä missään oikein opetetakaan, ellei jo nyt ole alettu.

Sekin oli totta, mitä joku sanoi, että pitääkö aina takertua siihen identiteettiin. Niin, identiteetti voi pahimmillaan olla rajoittava ja muita ulosrajaava tekijä yksilön elämässä. Minun on lisäksi vaikea uskoa, että esim. ho moilla olisi kaikilla samanlainen ho moidentiteetti, vaan diversiteetti näkyy olevan sielläkin suuri. 

Oletko sinä ihan oikeasti opettaja?

Miksi epäilet tätä? Etkö ole kuullut gay-miesten erilaisista alakulttuureista kuten karhuho mot? Tai niistä ho momiehistä, jotka diggaavat entisen ajan gay-kulttuuria vessoisaa ja puistoissa ja halveksivat tätä nykyistä, jossa mennään naimisiin ja ollaan sitoutuneita? Ei ole minun vikani, jos et seuraa aikaasi. :)

Pointtini on se, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole ihmistä totaalisti ja tyhjentävästi määrittelevä asia.

Käsitys, että identiteetti on loppujen lopuksi aika pinnallinen ja rajoittava asia ihmisen psyykessä, kuuluu mm. buddhalaiseen traditioon. Identiteetti ei myöskään ole pysyvä asia, vaikka ihmiset takertuvat identiteetteihinsä pitäen usein niitä jonkinlaisina kainalosauvoina elämän arvaamattomuuden ja muuttuvuuden keskellä.

Vain muutos on ikuista, ja jos haluaa jähmettää minuutensa johonkin pysyvään kaiken kattavaan identiteettiin, tuottaa vain itselleen kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yläkoulun äidinkielen opettajana käyttänyt leikkiä paljon ilmapiirin parantamiseen, ja oppilaat ovat rakastaneet tätä, usein itse ehdottavat tunnin lopuksi jotain leikkiä. Annan sellaisen oppilaan jäädä pois leikistä, joka ei halua osallistua, annan  muuta kivaa tekemistä siksi aikaa. Useimmiten sivuun jäänyt haluaa kuitenkin seurata leikkiä sivusta, se on hauskaa katsottavaakin.

Mutta tässä ketjussa mainittuja leikkejä en kyllä ole käyttänyt yhtäkään, koska monissa niissä on liikaa fyysistä kontaktia ja se alkaa olla nykyaikana haastavaa monelle. Ilmeistä onkin, että nämä ovatkin jättäneet traumoja, tästä ketjusta päätellen.

Ennen kynnys toisen koskettamiseen oli matalampi kun oli isot perheet, asuttiin ahtaasti jne. Nykyään jo katsekontaktinkin ottaminenkin vähän vieraampaan luokkakaveriin on monelle teinille vaativaa, tai piiriissä istuminenkin. Katseiden kohteena oleminen on tullut monille nuorille yhä vaikeammaksi viimeisimmän viiden kuuden vuoden aikana. Tuntuu että itsetunto-ongelmat ovat murrosikäisillä yleistyneet ja haittaavat enemmän heidän elämäänsä kuin ennen somea.

Monet vanhat leikit ovat itse asiassa muinaisina aikoina nuorten aikuisten parinvalintaa varten keksitty, kuten vaikkapa morsiamenryöstö, reaktionopeusleikki. Niissä on pojat ja tytöt eri rooleissa. Näitä leikkejä teetän nykyään sukupuolineutraalisti ilman sukupuoleen liittyviä rooleja.

Nuorten kasvokkaintaidot ovat selvästi heikentyneet. Yhdessä leikkiminen harjaannuttaa niitä.

Tämä oli saanut kuusi alapeukutusta. Olisin tosi kiitollinen, jos joku alapeukuttaja selittäisi myös sanallisesti, mitä vikaa kuvaamassani toiminnassa on, että osaisin sitä parantaa. Pitäisikö leikkiminen lopettaa, koska ryhmässä voi olla yksi tai kaksi, jotka eivät pidä siitä, vaikka muut pitäisivät? Eikö se riitä, että he voivat tehdä jotain muuta samaan aikaan? Kenen ehdoilla mennään?

Miten on ryhmäytymisen, yhteishengen ja yhdessä toimimisen opettelun kannalta hyvä, että osa porukasta jää ulkopuolelle?

Käytännössä pois jääviä ei ole paljon, ei joka ryhmässä lainkaan. Jossain ryhmässä 1, enempää kuin kaksi ei koskaan.

Ja kuten sanoin, usein pois leikistä jäävä jää katsomaan leikkiä, nauraa muiden mukana, ja on sillä lailla osa ryhmää, vähän ulkokehällä, mutta kumminkin. Ja usein eka kerralla leikistä pois jäänyt tulee siihen seuraavalla kerralla mukaan.

Mutta nykyään on myös yleistynyt se, että joku oppilas ei edes halua olla osa ryhmää. Hän saattaa halveksia muita juntteina tai pitää itseään niin erilaisena, että hänellä ei ole halua olla tekemisissä muiden kanssa. Voi olla kaksi, kolme oppilasta, jotka muodostavat oman pienryhmän ja "alakulttuurin".

Tällainen klikkiytyminen on pahentunut viime vuosina.  Esim. usein muunsukupuolisiksi identifioituvat, trans-nuoret ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat liittoutuvat keskenään, eivätkä tunne halua integroitua "tavisten" kuvioihin. Hakevat voimaa toisistaan. Heille leikkiminen onkin monesti haastavampaa, koska suhde omaan kehoon on usein tavallista ongelmallisempi. Taustalla voi olla alakoulussa kiusaamista jne.

Hmm, niin, siihen voi tosiaan olla aika ymmärrettäviä syitä, miksi he vetäytyvät. Mitä asialle voisi koulussa mielestäsi tehdä?

t.Sateenkaarinuoren äiti

Paljonhan sitä suvaitsevaisuutta yritetään koulussa saada aikaan, ja kyllä asenteet ovat lieventyneet ainakin yläkoulussa esim. homoutta kohtaan. Noin yleisesti, mutta pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, josta me opet emme välttämättä tiedä.

Vaikuttaa siltä, että nykyään vieroksutaan trans-nuoria ja seksuaalivähemmistöt hyväksytään paremmin.

Minusta pitäisi vain saada nuoret kohtaamaan toisensa ihmisinä, ei jonkin vähemmistön edustajina. Tähän päästäisiin ehkä jossain määrin muuttamalla opetusmenetelmiä joissain aineissa tekemällä oppimiseksi ja tutkivaksi oppimiseksi, joissa ryhmissä tutkittaisiin jotain asiaa.

Ja opet systemaattisesti lukuvuoden kuluessa pyörittelisivät oppilaita erilaisissa ryhmäkombinaatioissa, pareittain, kolmittain, nelittäin jne. Kun tekee jotain yhdessä, sitä oppii huomaamaan, että ihminenhän tuokin on. Mutta nykyisellään nuori voi mennä yläkoulun läpi edes ottamatta koskaan katsekontaktia johonkin saman ryhmän nuoreen.

Se on jo lähtökohtaisesti huono, jos lähdetään jakautumaan ryhmiin seksuaalisuuden tai identifioitumisen kautta. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Pitäisi opettaa lapsille että sinä et ole yhtä kuin seksuaalisuutesi tai sukupuolesi, vaan olennaisempaa on persoonallisuutesi.

No joo, tietysti. Mutta eihän nuorten kaverustumista tuolla lailla voi ohjeilla. Ihmiset, joilla on jotain yhteistä, löytävät toisensa, ja niin kauan kun yhteiskunnassa suhtaudutaan joihinkin ihmisiin osittain ihan nurjasti, on aika tekopyhää kertoa näille ihmisille itselleen että sukupuolellasi tai seksuaalisuudellasi ei ole mitään väliä.

t:Sama äiti 

Edelleen se ope täällä. Olen tästäkin samaa mieltä, nämä asiat eivät ole yksioikoisia.

Ystävystymistä ja kaverien valintaa ei todellakaan voi ohjailla koulussa, sen olen huomannut niiden 30 vuoden aikana, jota olen tuota työtä tehnyt. Vanhemapana myös.

Mutta sitä voidaan vaatia, että kaikkien pitää koululuokassa pystyä tekemään työtä kaikkien kanssa nyrpistelemättä, ja siihen pitäisi pyrkiä juuri teettämällä ihmisillä yhteistyötä. Siedätyshoitoa erilaisuuteen.

Riina, leikitään sitä pupuleikkiä!

Pupuleikki jakaa kokemuksia; toisten mielestä se on superkiva leikki, toisia ketun tuleminen koloon jännittää kovasti.

Sannan jauholeikki.

Erään työväenopiston ryhmän leikki, jossa piti kertoa vierustoverista tietämättä henkilöstä mitään. Ryhmään jo monta vuotta osallistuneilla oli ratkiriemukasta sisäpiirivitseineen, mutta uutena oli aika tympeää. Tuskin opin kaikkien oikeita nimiä edes. Mutta se ryhmä oli nyt muutenkin ahterista, supisivat selän takana ja savustivat ulos.

Päätön kirjoitti:

Erään työväenopiston ryhmän leikki, jossa piti kertoa vierustoverista tietämättä henkilöstä mitään. Ryhmään jo monta vuotta osallistuneilla oli ratkiriemukasta sisäpiirivitseineen, mutta uutena oli aika tympeää. Tuskin opin kaikkien oikeita nimiä edes. Mutta se ryhmä oli nyt muutenkin ahterista, supisivat selän takana ja savustivat ulos.

Olen ollut samanlaisessa "leikissä", jossa piti kertoa toisesta osallistujasta muille jotain. Olin aivan uusi siinä tiimissä eikä kukaan tuntenut minua, joten lopulta jouduin kertomaan itse itsestäni kun viimeinen sanoi, että ei tunne minua eikä osaa kertoa minusta mitään. Tosi nöyryyttävää kun tiedät, että kukaan ei valitse sinua ja odotat vain, että koska muilta loppuvat vaihtoehdot ja joudut selittämään.