Kammottavin tutustumis- tai ryhmäytymisleikki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kammottavin on tämä:

"Noniin, otetaampa tähän alkuun pieni esittäytymismiskierros. Kertokaa vaikka nimenne, mistä tulette ja jotain, ihan mitä vain itsestänne."

Ja sitten se ensimmäinen pitää 5 min kestävän hauskan ja kiinnostavan esitelmän itsestään. Ja sä olet se seuraava vuorossa.

Anteeksi nyt, mutta mikä tässäkin on NIIN kauheaa? Miksei voi kertoa paria asiaa itsestään? 

Onkohan tällainen traumaattista muidenkin kuin suomalaisten mielestä?

Olen jo 50-v, mutten vieläkään uskalla puhua isolle ryhmälle ihmisiä. Minua kiusattiin koulussa, aina jos piti pitää vaikka esitelmä luokan edessä, kiusaajat nauroivat minulle vaikka esitelmäni olisi ollut ihan hyvä. En uskaltanut viitata ja vastata tunnilla, kun ääntäni pilkattiin ja imitoitiin. Mielestäni minulla on yhäkin niin typerä ääni, etten voi puhua yhtään isommalle ihmisjoukolle. 

Tämä kuulostaa ihan tosi surulliselta. Olen pahoillani, että sinua on kohdeltu noin väärin. Minusta ihmisten pitäisi saada apua siihen, jos kaikki puhuminen ryhmässä on traumaattisen tuntuista. Sehän tekee elämästä ´varmaan tosi raskasta. Mutta en osaa ajatella niinkään, että tämän takia kukaan ei saisi kysyä muilta mitään ryhmässä. Se on kuitenkin aika tavallista vuorovaikutusta toisin kuin moni noista oudon kuuloisista "leikeistä". Toivottavasti et koe loukkaavaksi että kirjoitan näin.

Teininä piti jollain leirillä osallistua peliin, jossa piti esittää ammatteja. Osallistujat jaettiin pareihin, ja sitten pareittain piti mennä muiden eteen. Parista toinen nosti hatusta lapun, jossa luki ammatti, ja sitä piti sitten esittää toiselle niin pitkään, että tämä arvasi. Sanoja ei saanut käyttää. Noh, ihan hauska muuten, mutta mulle tuli esitettäväksi "nuoriso-ohjaaja". Silloin 13-vuotiaana en edes tiennyt, mitä kyseiseen ammattiin kuuluvat tehtävät ovat, muuten kuin katsoa just leireillä perään, ettei kakarat listi toisiaan. Nykyisin ehkä vähän vahvempi haju siitä, mitä kaikkea nuoriso-ohjaajat tekevät, mutta en, pärkkele, kyllä tiedä vieläkään, miten sellaista esittäisin. Ja se piina kesti IKUISUUDEN! Ei saanut tulla pois ennen kuin toinen arvaa. Meinasi mennä jo itkuksi, kun ahdisti olla siellä kaikkien tuijotettavana, kun minähän se tietysti olin se epäonnistuja, kun en osannut esittää. Ehkä vartin jälkeen näytin lapusta leikin ohjaajalle, mistä ammatista on kyse, ja kysyin, saanko vaihtaa, mutta hän suuressa viisaudessaan oli sitä mieltä, että kyllä tämä on esitettävissä ja arvattavissa, ja niin vain jatkettiin siihen asti, että minulta lopulta paloi hihat ja totesin vain, että "no tämä on Minna X:n ammatti" (kyseisellä leirillä ollut nuoriso-ohjaaja). Onneksi kaveri muisti. En tiedä, seisottaisko siellä vielä tänäkin päivänä, jos ei olisi muistanut.

Sori ohis. Ei tuo mikään tutustumisleikki ollut. Trauma vain.

Vierailija kirjoitti:

Yhden ainoan hauskan "tutustumisleikin" muistan, ja se oli srk:n nuortenillasta, jossa meidät jaettiin ryhmiin ja ryhmille annettiin isot, valkoiset paperit, tusseja sekä kasa vanhoja aikakauslehtiä. Meidän piti keksiä seurakunnan työntekijöitä siihen paperille kuvien kera, ja tietty sen ikäisenä saatiin kovat naurut kun leikeltiin jonkun ikivanhan papparaisen kuva lehdestä ja hän oli sitten "Nuorisotyöntekijä" + joku narkkarin näköinen ihminen päätyi vuorostaan "Päihdetyöntekijäksi". :) Tähän puuhaan osallistuivat myös ujotkin, ja tuli juteltua kaikenlaista siinä askartelun lomassa kuin itsestään (+ vilkuiltua toisten nimilappuja). Hieno keksintö siltä, joka tähän "leikkiin" päätyi!

Ymmärrän tämän hauskuuden siinä tilanteessa. Silti mietin niitä, joilla on vaikkapa narkomaaniläheinen. Voi olla aika kipeä ulkopuolisuuden tunne, ne usein tulee aika yllättävissä tilanteissa. Ja sitten on vaikea puhua, kun on kuullut sen toisten naurun. Ihan sama iäkkäästä, iälle nauraminen on myös kipeä asia heille, jotka eivät kelpaa enää mihinkään iän vuoksi. Tai nuorille, joilla on iäkkäät vanhemmat, isovanhempi huoltajana jne.

Tällaisen sanominen saa usein aikaan ei saa enää mitään sanoa -kommentteja ihmisiltä, joilla ei ole kokemusta siitä, että tämmöinen on satuttanut ja saanut aikaan kauhean ulkopuolisuuden kokemuksen ja häpeän jne.

Mutta nauru ja puuhailu taas on niin hyvä asia. Enkä pidä mahdottomana keksiä tekemistä, joka ryhmäyttää, ei ole teennäistä eikä satuttavaa ja saa ryhmän jäsenet tuntemaan luottamusta ja yhteyttä toisiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttävää, kun lomien, etenkin kesälomien jälkeen palavereissa jokaisen on kerrottava miten loma meni, mitä teki, missä matkusteli jne. Ja kerrottuasi alkaa heti  jatkokuulustelu. Mitä se työpaikan ihmisille kuuluu, mitä kukin vapaa-ajallaan tekee. Ystävät ovat eri juttu.

minä olen päässyt pälkähästä alkamalla kertoa "too much information" utelijoille tyyliin: no.. eka viikolla tuli ripuli, tiedättekö sellaista keltaisen vihreää ulostetta ja hirveän hajuista, hyvä kun vessaan ehti, kerran lirahti housuihinkin sitä! --- namm... onpa tämä pulla hyvää! Sitten iski oksennustauti ja kun seuraavalla viikolla alkoi menkkapanetus, niin mies joutui sitten panemaan monta kertaa päivässä - ei tosin valittanut-- hei! mikä teidän lempiasento on? haluaako teidän miehet anaalia, omani ei ole kiinnostunut --- onneksi!"

Minä tykkään tutustumisleikeistä, mutta jos on joku, jonka mielestä on vaivaannuttavaa, ja joka ei halua osallistua, yritän aina olla salaisena henkisenä tukena ja esim. kieltäytyä kertomasta/osallistumasta itsekin, ettei joku olisi kokonaan yksin. Tuo "kerro lomasta" nyt ei ollut tutustumisleikki, mutta kerran mulla oli kollega, jota ahdisti ihan hirveästi juuri tuollainen pakotettu small talk. Olin onneksi häntä ennen vuorossa, niin ehdin ekana sanomaan vain, että "loma meni kivasti". Alkoi tenttaus, että mitä tein, missä kävin jne. Toistin vain uudestaan vähän eri sanoin, että "kiva loma oli, siinäpä se". Valehtelematta seitsemän kertaa yrittivät nyhtää lisätietoa, kunnes kysyin, että miksi minun pitää kertoa enemmän kuin olen halukas kertomaan. Siihen loppui kysely. Sain lisävahvistusta sille, että jatkan samalla linjalla. Hitto, miten rasittavaa, ettei vain oteta vastaan sitä tietoa, mikä tulee, vaan pitäisi ihan kaikki elämästään kertoa!

Introverteille tällaiset on aivan jäätävää paskaa, varsinkin aikuisena kun on muuten täysivaltainen vapaatahtoinen ihminen mutta jos jossain työpaikalla tms. joutuu vielä tällaiseen ryhmäytymispelleilyyn väkisin mukaan mikä aiheuttaa minussa vain Halla-Ahomaista silmien pyörittelyä turhautuneena...

1990, rippileiri.

Osa rippilapsista ohjataan leirikeskuksen päärakennuksen kellarikerrokseen. Kaikki muut odottavat ylemmän kerroksen salissa. Leikin nimi: juna.

Junan ”veturina” toimii eräs isosista. Ensimmäisinä ”vaunuina” on myös isosia.

Ensimmäisenä junaan liittynyt isos-vaunu asettaa kätensä veturi-isosen harteille; seuraavat isoset aina edellisen ”vaunun” harteille.

Sitten aletaan kutsua kellarikerroksesta lisää ”vaunuja” (rippilapsia) junaan liitettäviksi, yksi kerrallaan.

Aina kun uusi vaunu on liittynyt junan jatkoksi, lähtee juna liikkeelle. Salia kierrellään letkassa kädet toisten vaunujen (ja veturin) harteilla jonkin aikaa, kunnes veturi pysähtyy ja ilmoittaa menneensä rikki.

”Mutta ei hätää! Junan voi korjata näin!” julistaa veturi iloisesti. Veturi-isonen kääntyy ensimmäisen vaununsa puoleen... ja halaa tätä. Halauksen jälkeen ensimmäinen vaunu kääntyy seuraavan vaunun puoleen... ja halaa tätä. Tämä puolestaan kääntyy kolmatta vaunua kohti, jne. Samaa toistetaan aina toiseksiviimeiseen vaunuun saakka.

Toiseksiviimeinen vaunu kääntyy viimeisen vaunun suuntaan, joka jo ojentaa kätensä halaukseen... ja saakin (suorittajasta riippuen) joko kevyemmän tai raskaamman litsarin poskelleen!

Kun on hetken aikaa naurettu viimeisen vaunun yllätykselle ja tyrmistykselle, kutsutaan seuraava vaunu kellarista junan jatkoksi. Juna lähtee taas liikkeelle... ja menee hetken päästä jälleen rikki.

Sama kuvio toistuu... ja toistuu... ja toistuu. Litsarin viimeksi itse saanut antaa sen aina (haluamallaan voimakkuudella) eteenpäin seuraavaksi junaan liittyneelle, joka ei junan ”rikkouduttua” ja korjaushalausten alettua vielä tiedä, mitä on luvassa, koska on ollut kellarissa eristyksissä, eikä ole nähnyt edeltäneitä tapahtumia.

Ei tuosta itselle traumoja jäänyt... mutta olinkin katsomossa, enkä siellä kellarissa, saati junaan kutsuttuna.

Olen samaa mieltä, että leikit ovat järkyttävää paskaa, mutta olisi kiva, jos ihmiset etäpalaverissa edes pitäisivät kamerat päällä, jotta ihmiset tunnistaa sitten myös livenä.

T: uutena työntekijänä ekan kerran kun näin muut työntekijät kasvokkain, en tunnistanut ketään ja jouduin kysymään, olenko oikeassa paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Mitää? Mä rakastan tutustumisleikkejä! Kivaa välillä hullutella ja hassutella, vaikka aikuinen olenkin. :)

Sama täällä. Alkaa usein seistä kun pääsee koskettelemaan toisia.

Vaikuttaa, että nämä varsinkin lapsille tehdyt "leikit" ovat enempi sadista näytöstä jota aikuinen (lue opettaja) sitten saa seurata jotain? nautintoa tuntien. Tässä käytetään tehokkaasti apuna ryhmäpainetta jotta saadaan uhri(t) käskytettyä mielen mukaan vrt. luokan edessä nolaaminen jota mm. oman aikani opettajat käyttivät. Nostetaan yksi oppilas tikunnokkaan muiden edessä. Olisipa itsellä ollut kanttia pistää vastaan

Siis hirvein ikinä oli sellainen missä muut seisoo piirinä ympärillä ja pyörit keskellä silmät kiinni ja kaadut taaksepäin. Takana oleva ottaa sit kiinni. Ihan luonnotonta että luottaisi tuntemattomaan. En kyennyt tähän kunnolla. Tämä amiksessa.

Vierailija kirjoitti:

Eräällä kurssilla piti isosta laatikosta kaivaa nappi. Ihan tavallinen nappi mitä käytetään vaatteissa...

Mutta sille napille piti kirjoittaa elämäntarina ja miksi se nappi on joutunut siihen isoon laatikkoon.

Minä sitten pilasin vetäjä tätien päivän kun tarinani oli lyhyesti,

" Tämä nappi on ollut jonkun ihmisen vaatteessa kiinni. Siitä se on irronnut ja joku ihminen on poiminut sen. Lopulta sitten on päätynyt isoon laatikkoon muiden nappien seuraksi. "

Miten helvetissä toi muka auttaa tutustumisessa??

Vierailija kirjoitti:

Meillä laulettiin joskus lastentarhassa 80-luvulla.

1."Kävelin eilen illalla Tammerkosken sillalla!." (Pariton määrä lapsia käveli ristiin rastiin)

2. Sanat jatku jotenkin ja sitten tuli kohta "..eikä kukaan saa jäädä ilman." ( Siinä vaiheessa jokainen yritti tarttua kiireen vilkkaa jotain lähellä molemmista käsistä)

3. Joku jäi ilman paria ja sille alkoivat kaikki laulaa :

" Se oli oikein, se oli oikein, se oli oikein hyyvä, ettei kukaan *Minnasta* huoli, se oli oikein hyyvä"

Nykyäänhän tuommoinen inhottava ns.leikki ei olisi edes sallittu. Muistan vieläkin, miten pahalta se tuntui, kun usein jäin muutenkin yksin. Sitten siinä tarhatädit vielä hymyilivät tekomaireana vieressä.

🤣😅😂 eiiij jummijammi miten noloa!

12-vuotiaana taidemaalauskurssilla piti leikkiä hippaa. Teininä ei oikein napannut ja tunsin myötähäpeää.

Marco Bjurströmin esittäytymisleikki oli sellainen, että kaikki seisottiin piirissä ja jokaisen piti vuorotellen mennä piirin keskellä ja tehdä nimeensä sopiva tanssi. Esim. Mat-ti Mei-kä-läi-nen ja rytmikkäästi vatkaat kroppaasi nimesi tahtiin. Aivan järkyttävää.

Emme ole millään tavalla heittäytyviä ihmisiä ja Marco veti aivan järkyttävät kilarit, kun kukaan ei innostunut leikistä, vaan veti sen ihan läskiksi tyyliin lausumalla nimensä ja nostamalla kätensä samalla ilmaan. Olimme kuulemma tylsin ja huonoin ryhmä, jota hän on ikinä joutunut ohjaamaan. Otimme tämän kehuna...

Olen ollut joskus lomilla ja vertaistukiryhmissä, joissa pakotetaan aikuiset aina keskustelemaan paskaa. Joskus piirrellään unelmakarttaa. Onpa joskus joku sanonut suoran mielipiteensä näistä hommista ja kieltäytynyt. Ainakin on rehellinen. Inhoan paskan jauhamista, enkä hae enää tämmöisiin. En halua paljastella mitään henkilökohtaista itsestäni. Hyvä kun nimeni paljastan.

Kaikki missä on riski, että joudut huomion keskipisteeksi. Eli vaikka se tuolileikki missä on aina yksi tuoli vähemmän kuin istujia. Myös kaikki missä pitää olla vierasta ihmistä lähellä, hyi. Eräs riparimuisto tuli mieleen: En tarkkaan enää muista mikä leikki oli kyseessä kun siitä on yli 20vuotta aikaa mutta siinä piti halata paria. No epäsuosittuna tyttönä eräs pikkukoviskundi sanoi "Hyi hel****i, en todella halaa TOTA".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitää? Mä rakastan tutustumisleikkejä! Kivaa välillä hullutella ja hassutella, vaikka aikuinen olenkin. :)

Sama täällä. Alkaa usein seistä kun pääsee koskettelemaan toisia.

Saisiko vapautuksen kosketusleikeistä, kun sanoisi vetäjälle kahden kesken, että on bi ja alkaa kosketuksesta seistä tai kostua pikkuhousut. Ja siksi ei voi osallistua.

Se leikki, missä ollaan ringissä ja pitää sanoa ensin oma nimi ja sitten joku samalla alkukirjaimella alkava eläin tai vastaava. Sitten seuraavan pitää sanoa vieressä seisovan tai istuvan tyypin nimi ja se eläin ja lopussa viimeisen on sanottava kaikkien ringissä olevien nimet ja eläimet päälle. Oon joutunut olemaan tota sellaisissa ryhmissä, missä melkein kaikki tuntee toisensa ja itse ei oikein ketään ja kuulet ekaa kertaa ihmisten nimet. Tosi ahdistavaa muistella ja änkätä ihmisten nimiä ja sitten vielä niitä eläimiä päälle, etenkin jos on viimeisten joukossa.

Rasittavaa, että extrovertit yrittävät muuttaa introverttejä itsensä kaltaisiksi. Ei kai vaan eriarvoisteta suomalaisia?

Jotkut leikit, joskus, ovat paikallaan, mutta nykyään tämä menee jo vähän yli. Työpaikollakin joku työkseen, kalliilla palkalla, miettii näitä ja työntekijät kaipaisivat vain lisää käsiä kiireen purkuun, kannustusta esimiehiltä ja palkkaa, jolla tulee toimeen kalliissa Suomessa.

Kaikki ne ovat yhtä hanurista. Jos jotain on pakko tehdä, niin sitten jokainen voi lyhyesti esitellä itsensä.