Onko täällä huonosta itsetunnosta kärsiviä? Miksi kärsitte siitä ettekä parane?

Olen niin huono, että jos muut halveksuu minua he ovat ihan oikeassa! Elä nyt siinä sitten ihan onnellisena.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin huonosta itsetunnosta koska olen ruma, tyhmä ja terveysongelmainen. En voi pitää itsestäni.

Oletko mielestäsi oikeasti, vai uskot muiden ajattelevan niin? Entä jos joku ajatteleekin, miksi sinunkin kannattaa ajatella niin? Mielestäni tyhmä ei tajua että on tyhmä jos on siis oikeasti tyhmä, eli et sinä ole tyhmä. Se on vain tekosyy jollekin. Rumuudesta en osaa niin sanoa, rajoittaahan se varmaan, mutta kuinka paljon? Eikö sekin ole vain tunne, miten monen asian toteutuminen OIKEASTI on kiinni ulkonäöstä?

Ap

Olen ihan oikeasti tyhmä, sori. Uskoin vuosia että pystyn "parempaan", samaan kuin muut, jos vain yritän. Vaan en pystynyt, en ikinä pääse opiskelemaan haluamaani ammattia. Rumuus rajoittaa, koska näytän oudolle. Minulle on sanottu päin naamaa monta kertaa että "miksi näytät tuolta". Terveysongelmat rajoittaa loputkin mieleiset uravalinnat pois, en tule ikinä pystymään tai ole pystynyt edes juoksemaan Cooperia hyväksytysti. Tämä muutamasta syystä johtuva todella paska kunto rajoittaa paljon.

Monilla ihmisillä on traumoja jotka on jääneet tuntemuksiksi koko kehoon.Ei siinä pelkkä ajattelun muuttaminen riitä.

Ei huonosta itsetunnosta ole pakko parantua koskaan. Aina voi kääntää kaiken arvosteluksi itseä kohtaan. Useimmat joilla on huono itsetunto ovat oikein mestareita tässä, eikä uudenlaista ajattelutapaa ikinä opita "kun en mä kuitenakaan osaa/pysty"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin huonosta itsetunnosta koska olen ruma, tyhmä ja terveysongelmainen. En voi pitää itsestäni.

Oletko mielestäsi oikeasti, vai uskot muiden ajattelevan niin? Entä jos joku ajatteleekin, miksi sinunkin kannattaa ajatella niin? Mielestäni tyhmä ei tajua että on tyhmä jos on siis oikeasti tyhmä, eli et sinä ole tyhmä. Se on vain tekosyy jollekin. Rumuudesta en osaa niin sanoa, rajoittaahan se varmaan, mutta kuinka paljon? Eikö sekin ole vain tunne, miten monen asian toteutuminen OIKEASTI on kiinni ulkonäöstä?

Ap

Olen ihan oikeasti tyhmä, sori. Uskoin vuosia että pystyn "parempaan", samaan kuin muut, jos vain yritän. Vaan en pystynyt, en ikinä pääse opiskelemaan haluamaani ammattia. Rumuus rajoittaa, koska näytän oudolle. Minulle on sanottu päin naamaa monta kertaa että "miksi näytät tuolta". Terveysongelmat rajoittaa loputkin mieleiset uravalinnat pois, en tule ikinä pystymään tai ole pystynyt edes juoksemaan Cooperia hyväksytysti. Tämä muutamasta syystä johtuva todella paska kunto rajoittaa paljon.

Ja tästä syystä et ikinä pärjää missään koskaan? Itsetunto lähtee siitä, kun oppii tunnistamaan omat vahvuutensa. Et ehkä ikinä pääse haluamaasi ammattiin. En muuten pääse minäkään. En minä silti ole huono. Jokaisella on jotakin rajoituksia, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Ne pitää vain hyväksyä ja löytää ilon aiheet siitä, mihin pystyy ja mitä osaa.

Tavallaan en edes usko että ne jotka minua halveksivat ovat oikeassa koska he eivät näe kokonaiskuvaa minusta. Kuitenkin kyllähän se harmittaa etten ole onnistunut antamaan itsestäni parempaa kuvaa. Muiden ihmisten arvostus on kyllä kriittisen tärkeää aikuisenakin. Olen tosin aika erakoitunut kun en kestä ihmisiä mutta silti hävettää mennä ulos.

Vierailija kirjoitti:

Ei huonosta itsetunnosta ole pakko parantua koskaan. Aina voi kääntää kaiken arvosteluksi itseä kohtaan. Useimmat joilla on huono itsetunto ovat oikein mestareita tässä, eikä uudenlaista ajattelutapaa ikinä opita "kun en mä kuitenakaan osaa/pysty"

Eihän se sillä parane, että valehtelee itselleen kelpaavansa jos ei usko sitä. Ja siitä vain johtuu tuo kuvaamasi ilmiö. Mikset voi itse opetella puhumaan ihmisille niin kuin jokainen kärsisi huonosta itsetunnosta ja vasta jos joku osoittautuu hyväitsetuntoiseksi, niin roisintaa puhetapaasi?

Siis ihan opetella puhumaan muita myötäileväisemmin vai onko sulla jokin pakkomielle suomia ihan pikkaisen muita aina?

Ap

huono itsetunto tai itsetunnon ja kunnioituksen puute ei ole sairaus, josta voi parantua. Monella meistä on kamalia traumoja lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Sitä ei voi muuttaa aivoihin syöpynyttä totuutta, jossa todetaan että olen ruma, tyhmä ja epäkelpo. Jos ei koskaan ole saanut hyväksyntää. aikuisena olen saanut rakkautta, ei se muuta sisintäni, jossa "ikään kuin tiedän" että olen vieläkin se ei-haluttu, epäkelpo yksilö. Voin jankuttaa peilin edessä kelpaavani mutta minusta sisimmissäni asuu vieläkin rikkinäinen pikkutyttö joka ei kelpaa itselleen eikä kenellekkään muulle. Olen myös käynyt pakollisen terapian läpi ja ymmärrän ettei syy ole minun ja oikeasti minussa ei ole ollut ikinä mitään vikaa ja ei ole. mutta se ei muuta sisintäni. Nuoruudessa aivot muovautuvat vahvimmiten, ehkä se selittää asian. häpeä on syöpynyt sieluuni ikuiseksi matkakaverikseni

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan en edes usko että ne jotka minua halveksivat ovat oikeassa koska he eivät näe kokonaiskuvaa minusta. Kuitenkin kyllähän se harmittaa etten ole onnistunut antamaan itsestäni parempaa kuvaa. Muiden ihmisten arvostus on kyllä kriittisen tärkeää aikuisenakin. Olen tosin aika erakoitunut kun en kestä ihmisiä mutta silti hävettää mennä ulos.

Mäkin ajattelen, että kyllähän mun pitäis pystyä käyttäytymään niin ettei mua voi halveksia mutta jos joku suututtaa minua niin en pysty. En välttämättä sano mitään mutta en saa myöskään sanottua jos jokin suututtaa minua mitään ja suuttuminen ei purkaudu. Vähän vaikea siinä sitten edellyttää että minua arvostettaisiin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sinäpäs Kivikissaäiti v****ilija olet :D

Sure.

Ei mut siis oikeesti, mulle sanotaan, että koska olen aikuinen ongelmia ei enää pitäisi olla. Voin ajatella nyt kuulemma miten haluan. Ja sit mulla ois hyvä olla. Niin miks te muut sitten kärsitte mistään?

Ap

Käytkö terapiassa? Jos et, hakeudu niin nopeasti kuin mahdollista. Tuonkaltaiset ongelmat ovat lähes mahdottomia selvittää itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllähän nyt aikuisillakin ongelmia on monenlaisia. Ei kukaan voi vaan päättää, että nyt loppu ongelmat, kun täytin18.

Kyllä kuulemma aikuisena voi. Aikuisena se, millainen äiti oli, ei enää voi aiheuttaa huonoa itsetuntoa tai muitakaan ongelmia, vaan se loppuu, koska olet aikuinen.
Ap

Miksi oletat, että kaikkien itsetunto-ongelmat johtuvat äidistä? Sinullako oli näin? Eivät kaikki edes tiedä, mistä ne johtuvat. Minä sanoisin, että juuri tuohan vielä suurentaa niitä itsetunto-ongelmia, kun olet itse vastuussa kaikesta mitä teet, etkä voi piiloutua vanhempien valintojen taakse, vaan sinun pitää kantaa vastuu valinnoista ja myös niistä epäonnistumisista täysin itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan en edes usko että ne jotka minua halveksivat ovat oikeassa koska he eivät näe kokonaiskuvaa minusta. Kuitenkin kyllähän se harmittaa etten ole onnistunut antamaan itsestäni parempaa kuvaa. Muiden ihmisten arvostus on kyllä kriittisen tärkeää aikuisenakin. Olen tosin aika erakoitunut kun en kestä ihmisiä mutta silti hävettää mennä ulos.

Mäkin ajattelen, että kyllähän mun pitäis pystyä käyttäytymään niin ettei mua voi halveksia mutta jos joku suututtaa minua niin en pysty. En välttämättä sano mitään mutta en saa myöskään sanottua jos jokin suututtaa minua mitään ja suuttuminen ei purkaudu. Vähän vaikea siinä sitten edellyttää että minua arvostettaisiin.

Ap

Kun jos suuttuisin minua pidetään ihan ääliönä ja jos en suutu se kaikki kääntyy itsevihaksi sisääni. Tai halveksunnaksi muita kohtaan. Minun äitini olisi kuulunut olla se jolle saa suuttua ja joka auttaa mutta hän halveksi minua vihaisena niin minulla ei ole mitään tapaa olla vihainen ja saada vihaa aiheuttavia asioita korjattua tai parannettua niin että minäkin voisin hyvin ja olla hyväksytty ihminen.

Ap

Ap, viitsitkö kertoa mikä tuo kivikissa-juttu olikaan, en löydä sitä keskustelua, jossa siitä aikoinaan puhuttiin enkä muista enää mistä se juttu oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllähän nyt aikuisillakin ongelmia on monenlaisia. Ei kukaan voi vaan päättää, että nyt loppu ongelmat, kun täytin18.

Kyllä kuulemma aikuisena voi. Aikuisena se, millainen äiti oli, ei enää voi aiheuttaa huonoa itsetuntoa tai muitakaan ongelmia, vaan se loppuu, koska olet aikuinen.Ap

Miksi oletat, että kaikkien itsetunto-ongelmat johtuvat äidistä? Sinullako oli näin? Eivät kaikki edes tiedä, mistä ne johtuvat. Minä sanoisin, että juuri tuohan vielä suurentaa niitä itsetunto-ongelmia, kun olet itse vastuussa kaikesta mitä teet, etkä voi piiloutua vanhempien valintojen taakse, vaan sinun pitää kantaa vastuu valinnoista ja myös niistä epäonnistumisista täysin itse.

En ymmärrä mitä tarkoitat? Minusta itsetunto-ongelmat ovat aina jonkun muun kuin itsen syy. Mitä järkeä kenenkään olisi itse keksiä vihata itseään? Muiden ymmärtämättömyys herkissä kohdissa lapsuudessa siihen minusta syynä aina on.

Ap

Lapset halusivat tuoda kiviä sisälle leikkikaluiksi (kulmikkaita, ajattelin, että ne naarmuttavat kaikki lattiat) ja ajattelin että se lisää epäjärjestystä kotona. Mies oli antanut siihen luvan edes ajattelematta, että ei sovi mulle. Koitin sitten selvittää miehen kanssa asiaa, mutta häntä kiinnosti katsoa telkkaria enemmän. Suutuin ja raivosin lapsille kun mies vain luumuili tv:n äärellä ja sanoin lapsille että lähden hotelliin yöksi koska vitutti niin hirveästi ja pienempi lapsi vei kivet ulos, etten mä lähtis. Surullinen episodi, mutta miksei mies voinut ajatella, että hän riitelee päätöksestä (kivet ulos vai sisälle) kanssani, ettei mun taas tartte suuttua lasten suuntaan? Ois pitänyt vain raivostua miehelle suoraan mutta ei sekään lapsille ois kiva ollut. En tiedä. Yksi loistava esimerkki huonosta äitiydestäni.

Ap

Vierailija kirjoitti:

huono itsetunto tai itsetunnon ja kunnioituksen puute ei ole sairaus, josta voi parantua. Monella meistä on kamalia traumoja lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Sitä ei voi muuttaa aivoihin syöpynyttä totuutta, jossa todetaan että olen ruma, tyhmä ja epäkelpo. Jos ei koskaan ole saanut hyväksyntää. aikuisena olen saanut rakkautta, ei se muuta sisintäni, jossa "ikään kuin tiedän" että olen vieläkin se ei-haluttu, epäkelpo yksilö. Voin jankuttaa peilin edessä kelpaavani mutta minusta sisimmissäni asuu vieläkin rikkinäinen pikkutyttö joka ei kelpaa itselleen eikä kenellekkään muulle. Olen myös käynyt pakollisen terapian läpi ja ymmärrän ettei syy ole minun ja oikeasti minussa ei ole ollut ikinä mitään vikaa ja ei ole. mutta se ei muuta sisintäni. Nuoruudessa aivot muovautuvat vahvimmiten, ehkä se selittää asian. häpeä on syöpynyt sieluuni ikuiseksi matkakaverikseni

Olen eri mieltä. Sairauksia ne eivät ole, siinä olet oikeassa. Mutta niistä voi parantua. Minä yritin itsemurhaa nuoren useita kertoja koska en kokenut ikinä kelpaavani kenellekään, tiedän siis ne syvät vedet joissa huonoitsetuntoinen ihminen ui. Minua koulukiusattiin koko peruskoulu alusta loppuun. Vanhempani eivät uskoneet, olin vain valehtelija. Tuolloin tiesin, että olen epäkelpo yksilö ja koko maailma olisi parempi paikka ilman minua.

Aloitin valehtelemalla itselleni, että olen ihan hyvä tyyppi. Tämä auttoi, aloin itsekin uskoa omaa valettani ja pääsin siitä ihan pahimmasta yli. Sen jälkeen yksinkertaisesti lakkasin välittämästä. Totesin, että tälläinen minä olen, ei voi mitään. Voin toki itseäni kehittää, mutta tietyt peruspiirteet ovat mitä ovat eivätkä muuksi muutu. Olen temperamenttinen ja kiukkuinen akka, pyrin kuitenkin sitä hillitsemään, aina onnistumatta. Jos ei kelpaa niin olkoon kelpaamatta, en minä muita ihmisiä tarvitse ollakseni onnellinen, he ovat vain bonusta. Nykyään ei juuri hetkauta mitä muut mahtavat ajatella. Minä kelpaan itselleni, minä olen paras minä joka maailmasta löytyy, kukaan muu ei ole yhtä hyvä minä kuin minä olen. En edelleenkään osaa ja onnistu. Aloitin harrastuksen, minulla oli tavoitteita. En ole saavuttanut noita tavoitteita. Mitä sitten? En minä sen takia huonompi ihminen ole. Minä nautin niistä muista positiivisista asioista jotka harrastuksen myötä ovat tulleet, vaikken tavoitteisiini ole päässytkään. Ja  mietin että ehkä joskus pääsenkin, vaikka ikä ehkä alkaa laittaa kohta vastaan.

En nykyään enää edes ymmärrä miksi kuvittelin, että kaikilla muilla olisi kovastikin ajatuksia minusta. En minäkään ajattele muita ihmisiä sillä intensiteetillä millä kuvittelin itseäni muiden ajattelevan ja inhoavan. Muutamia läheisiä ihmisiä lukuunottamatta minähän olen yksi kärpäsen paska tässä universumissa, se miltä näytän tai mitä teen tai jätän tekemättä on muille aivan yhdentekevää, joten miksi he minua ajattelisivat ja halveksisivat? Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen on usein hirivttävän itsekeskeinen juuri siinä, että he kuvittelevat muiden kiinnittävän niin paljon negatiivista huomiota heihin, ja tämä ruokkii heidän kelpaamattomuuden tunnettaan. Näin ainakin oli omalla kohdallani.

Suoritusyhteiskunnassa pitää olla menestyvä opinnoissa ja töissä jotta pääsee mahdollisimman hyvin kapitalistisen järjestelmän huipun suosioon, silloinkin on vain orja heille.

Silti olen täällä koska laajakuva-TV ja Ikean tuotteilla kasattu kämppä on kivempi kuin Siperian vuoristot.

Aloittaja, et ymmärrä mitä sana itsetunto edes tarkoittaa, joten älä puhu sellaisesta asiasta josta et selvästikään tiedä yhtään mitään. Jätä ajattelu fiksummille ja keskity vain niihin normipuuhiin kuten ruoanlaittoon tai siivoamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

huono itsetunto tai itsetunnon ja kunnioituksen puute ei ole sairaus, josta voi parantua. Monella meistä on kamalia traumoja lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Sitä ei voi muuttaa aivoihin syöpynyttä totuutta, jossa todetaan että olen ruma, tyhmä ja epäkelpo. Jos ei koskaan ole saanut hyväksyntää. aikuisena olen saanut rakkautta, ei se muuta sisintäni, jossa "ikään kuin tiedän" että olen vieläkin se ei-haluttu, epäkelpo yksilö. Voin jankuttaa peilin edessä kelpaavani mutta minusta sisimmissäni asuu vieläkin rikkinäinen pikkutyttö joka ei kelpaa itselleen eikä kenellekkään muulle. Olen myös käynyt pakollisen terapian läpi ja ymmärrän ettei syy ole minun ja oikeasti minussa ei ole ollut ikinä mitään vikaa ja ei ole. mutta se ei muuta sisintäni. Nuoruudessa aivot muovautuvat vahvimmiten, ehkä se selittää asian. häpeä on syöpynyt sieluuni ikuiseksi matkakaverikseni

Olen eri mieltä. Sairauksia ne eivät ole, siinä olet oikeassa. Mutta niistä voi parantua. Minä yritin itsemurhaa nuoren useita kertoja koska en kokenut ikinä kelpaavani kenellekään, tiedän siis ne syvät vedet joissa huonoitsetuntoinen ihminen ui. Minua koulukiusattiin koko peruskoulu alusta loppuun. Vanhempani eivät uskoneet, olin vain valehtelija. Tuolloin tiesin, että olen epäkelpo yksilö ja koko maailma olisi parempi paikka ilman minua.

Aloitin valehtelemalla itselleni, että olen ihan hyvä tyyppi. Tämä auttoi, aloin itsekin uskoa omaa valettani ja pääsin siitä ihan pahimmasta yli. Sen jälkeen yksinkertaisesti lakkasin välittämästä. Totesin, että tälläinen minä olen, ei voi mitään. Voin toki itseäni kehittää, mutta tietyt peruspiirteet ovat mitä ovat eivätkä muuksi muutu. Olen temperamenttinen ja kiukkuinen akka, pyrin kuitenkin sitä hillitsemään, aina onnistumatta. Jos ei kelpaa niin olkoon kelpaamatta, en minä muita ihmisiä tarvitse ollakseni onnellinen, he ovat vain bonusta. Nykyään ei juuri hetkauta mitä muut mahtavat ajatella. Minä kelpaan itselleni, minä olen paras minä joka maailmasta löytyy, kukaan muu ei ole yhtä hyvä minä kuin minä olen. En edelleenkään osaa ja onnistu. Aloitin harrastuksen, minulla oli tavoitteita. En ole saavuttanut noita tavoitteita. Mitä sitten? En minä sen takia huonompi ihminen ole. Minä nautin niistä muista positiivisista asioista jotka harrastuksen myötä ovat tulleet, vaikken tavoitteisiini ole päässytkään. Ja  mietin että ehkä joskus pääsenkin, vaikka ikä ehkä alkaa laittaa kohta vastaan.

En nykyään enää edes ymmärrä miksi kuvittelin, että kaikilla muilla olisi kovastikin ajatuksia minusta. En minäkään ajattele muita ihmisiä sillä intensiteetillä millä kuvittelin itseäni muiden ajattelevan ja inhoavan. Muutamia läheisiä ihmisiä lukuunottamatta minähän olen yksi kärpäsen paska tässä universumissa, se miltä näytän tai mitä teen tai jätän tekemättä on muille aivan yhdentekevää, joten miksi he minua ajattelisivat ja halveksisivat? Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen on usein hirivttävän itsekeskeinen juuri siinä, että he kuvittelevat muiden kiinnittävän niin paljon negatiivista huomiota heihin, ja tämä ruokkii heidän kelpaamattomuuden tunnettaan. Näin ainakin oli omalla kohdallani.

Lainaan itseäni koska ymmärrän, että tekstini saa minut varmasti näyttämään melko kovalta ja tunteettomalta. Sitä en kuitenkaan ole. Olen lähinnä realisti. En ole täydellinen, eikä ole kukaan muukaan. Vanhempani sanat "kuinka susta on kasvanut tollanen ihminen" satuttivat vielä pitkään senkin jälkeen, kun muuten olin sinut itseni kanssa. Lapsi haluaa aina kelvata vanhemmilleen, aikuisenakin. Täytyy kuitenkin muistaa, että vanhempi joka lapselleen noin sanoo, ei ole täysin terve. Tälläisen ihmisen voi myö sulkea pois elämästään, lakata välittämästä, edes suurimman osan aikaa. Kaikilla on kipupisteitä, ei kukaan ole aina ja jatkuvasti onnellinen. Me kaikki teemme huonoja valintoja. Tuolloin täytyy vaan ottaa itseään niskasta kiinni, pyytää anteeksi ja korjata minkä voi. Ja sen jälkeen jättää virhe taakseen. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että hyvä itsetunto lähtee sinusta itsestäsi. Siitä, että keinoja kaihtamatta löydät tavan jolla alat nähdä itsesi paremmassa valossa. Muistutat itseäsi päivittäin niistä positiivisista asioista itsessäsi. Ensimmäinen positiivinen asia voisi olla vaikka se, että ainakin sinä tiedät että sinulla on huono itsetunto. Olet jo osannut löytää ongelman. Et myöskään ole narsisti, koska narsisti ei ikinä omaa ongelmaansa näe.

Epäilen, että aloittaja kuuluu niihin moniin, jotka käyttävät hiukan väärin sanaa itsetunto.

Itsetunto tarkoittaa, että tuntee itsensä: tietää heikkoutensa ja vahvuutensa, rajallisuutensa eikä pakene tätä tietoa yksin ollessaan eikä muiden ihmisten edessä. Hyväitsetuntoinen ihminen ei esim. uhoa pystyvänsä johonkin, mihin ei pysty. Hyväitsetuntoinen ei myöskään hauku ja arvostele toista ihmistä tämän heikkouksista, vaan ymmärtää, että hänellä itsellään on sama heikkous tai samansukuinen heikkous, vaikkakin hän ehkä peittää sen tai hänellä sitä ei ole yhtä voimakkaana.

Toinen tässä yhteydessä merkittävä käsite on itseluottamus (tarkoittaa samaa kuin itsevarmuus). Itseluottamus tarkoittaa luottamusta omiin kykyihinsä, vahvuuksiinsa (silloinkin, kun siihen välttämättä ei ole syytä). Jos itsevarmalla ihmisellä on huono itsetunto, hän saattaa toimia juuri siten kuin ensimmäisen esimerkin uhoaja. Ihminen, jolla on sekä hyväitsetunto että hyvä itseluottamus, tarttuu itselle sopiviin haasteisiin ja suoriutuu niistä. Sellaisissa tilanteissa, joissa ei ole varma, sopiiko haaste omaan kykyprofiiliin, itseensä luottava ihminen on taipuvainen ottamaan riskin ja tarttumaan haasteeseen, jossa joko onnistuu tai epäonnistuu. Hyvä itseluottamus todennäköistää onnistumista "riskitilanteissa" eli paineen alla työskentelyssä.

Kolmas merkittävä käsite on omanarvontunto, joka tarkoittaa ihmisen käsitystä omasta arvostaan. Joidenkuiden omanarvontunto saattaa perustua saavutuksiin ja suorituksiin, toisilla se voi perustua vaikka varallisuuteen tai hierarkisiin statuksiin (asemiin), joillakuilla omanarvontunto voi perustua ihmissuhteisiin, ja joillakuilla se voi perustua uskoon, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, jolloin ihmisen arvo ei perustu ominaisuuksiin, valintoihin eikä varallisuuteen, vaan ihmisen ulkopuoliseen olioon, Jumalaan. Huom., omanarvontunto on subjektiivinen käsite eikä se vielä paljasta ihmisen arvon mahd. objektiivista perustaa. Kuten itsetunto ja itseluottamus, myös omanarvontunto voi olla hyvä tai heikko. Esim. joku, jonka omanarvontunto perustuu suorituksiin, saattaa joutua eksistentiaaliseen kriisiin tai jopa päätyä itsemurhaan, jos hän esim. sairastuu / vammautuu siten, ettei enää pysty suorittamaan (omasta mielestään riittävällä tavalla). Joku, jonka omanarvontunto perustuu Jumalaan, kokee itsensä arvokkaaksi, sattuipa hänelle mitä tahansa.

Tulipa pitkä litania tekstiä. Olen melko varma oman jäsennykseni paikkansapitävyydestä, vaikka edellä esittelinkin sen karkeasti.