Onko täällä huonosta itsetunnosta kärsiviä? Miksi kärsitte siitä ettekä parane?

Omalla kohdallani tie ulos huonosta itsetunnosta on pysähtynyt vuosia sitten. Suren sitä etten ole saanut lapsena rakkautta, tukea ja rohkaisua, eikä sureminen tunnu loppuvan ollenkaan. On vaikea hyväksyä huonot lähtökohdat ja siirtyä eteenpäin kun suruprosessi asiasta on vielä käynnissä, mutta en tiedä miten sen saisi päätökseen.

Yksi syy suruprosessin pitkittymiseen on se, etten saa mistään vahvistusta sille että minua on kohdeltu huonosti. Vanhempani eivät edes ymmärrä että lapsi tarvitsisi kasvaessaan muuta kuin rangaistuksia ja moitteita, joten heidän puoleensa en voi kääntyä. Ystävieni mielestä minulla on kaikki mitä ihminen voi tarvita, koska olen heidän mielestään kaunis, lahjakas ja pidetty.

Mitä tarkoitan vahvistuksella? Sitä, että edes yksi ihminen sanoisi ymmärtävänsä että minulla on ollut vaikeaa. Samoin kuin kivikissaäiti, olen hakannut päätäni seinään yrittäen saada edes jonkun ymmärtämään. Kun kukaan ei usko että olen kasvanut henkisen väkivallan keskellä, olen päätynyt kertomaan asioita lapsuudestani yrittäen perustella että olen oikeassa. Se on nähty negatiivisuutena ja turhasta valittamisena, joten olen yrittänyt perustella paremmin ja jatkanut tahtomattani väärinymmärrysten kierrettä.

Enää en yritä löytää ymmärrystä, koska tiedän että muiden ihmisten mielestä minulla ei ole mitään syytä voida huonosti ja ainoa syy pahaan olooni olen minä itse. Tavallaan läheiseni siis jatkoivat siitä mihin vanhempani lopettivat, vakuuttaessaan minulle että olen viallinen ja huono ja minun pitää muuttua. 

Hyviä kirjoituksia ^

Voiko itsetunto olla myös persoonan alueittain hyvä ja huono? Tai omanarvontunto? Ilmeisesti voi?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani tie ulos huonosta itsetunnosta on pysähtynyt vuosia sitten. Suren sitä etten ole saanut lapsena rakkautta, tukea ja rohkaisua, eikä sureminen tunnu loppuvan ollenkaan. On vaikea hyväksyä huonot lähtökohdat ja siirtyä eteenpäin kun suruprosessi asiasta on vielä käynnissä, mutta en tiedä miten sen saisi päätökseen.

Yksi syy suruprosessin pitkittymiseen on se, etten saa mistään vahvistusta sille että minua on kohdeltu huonosti. Vanhempani eivät edes ymmärrä että lapsi tarvitsisi kasvaessaan muuta kuin rangaistuksia ja moitteita, joten heidän puoleensa en voi kääntyä. Ystävieni mielestä minulla on kaikki mitä ihminen voi tarvita, koska olen heidän mielestään kaunis, lahjakas ja pidetty.

Mitä tarkoitan vahvistuksella? Sitä, että edes yksi ihminen sanoisi ymmärtävänsä että minulla on ollut vaikeaa. Samoin kuin kivikissaäiti, olen hakannut päätäni seinään yrittäen saada edes jonkun ymmärtämään. Kun kukaan ei usko että olen kasvanut henkisen väkivallan keskellä, olen päätynyt kertomaan asioita lapsuudestani yrittäen perustella että olen oikeassa. Se on nähty negatiivisuutena ja turhasta valittamisena, joten olen yrittänyt perustella paremmin ja jatkanut tahtomattani väärinymmärrysten kierrettä.

Enää en yritä löytää ymmärrystä, koska tiedän että muiden ihmisten mielestä minulla ei ole mitään syytä voida huonosti ja ainoa syy pahaan olooni olen minä itse. Tavallaan läheiseni siis jatkoivat siitä mihin vanhempani lopettivat, vakuuttaessaan minulle että olen viallinen ja huono ja minun pitää muuttua. 

Haa, mulla on niin tätä samaa! ! ! Olen huomannut, että sen sanomisen (että sinun kokemasi on oikeassa, äitisi väite siitä, että sinut on kasvatettu hyvin ja kasvattajasi on hyvä "ihminen" on väärä) pitäisi tulla ihan kaikkeen, jossa syytän itseäni. Aina pitäisi jonkun ulkopuolisen heti sanoa, että e e, sinä olit kaiken aikaa oikeassa. (Tiedän kyllä mielestäni missä minäkin olin väärässä, eli ylpistymisen vaaraan en kohdallani nyt aikuisena enää usko). Mutta on haastavaa kun tällaista sanojaa ei ole. Mulle saatetaan sanoa kyllä, että sinua on kohdeltu väärin, mutta sen aina sitten unohtaa tai se haalenee äkkiä.

"Kivaa" löytää että jollain on hyvin sama menneisyyden taakka kuin itsellä, vaikka en sellaista kellekään toivo. En siis tunne näin ainoana ihmisenä maailmassa (vaikka liekö olenkaan missään niin ainoa laatuaan) ja nyt sain sen tietää.

Mullakin on juuttumista tähän suruun, tähän vaiheeseen. On, on. Ehdottomasti. Kivuliasta. :(( Prkl. Mä vielä toivon pääseväni eteenpäin, mutta en näe sitä tällä hetkellä rehellisesti sanottuna.

Ap

Ehkä säkään et vain näe, 41? Älä luovu toivosta kokonaan, vaikket aktiivisesti asialle mitään tekisikään. Ehkä sulla on vain menossa pitkä lepovaihe...

Ap

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani tie ulos huonosta itsetunnosta on pysähtynyt vuosia sitten. Suren sitä etten ole saanut lapsena rakkautta, tukea ja rohkaisua, eikä sureminen tunnu loppuvan ollenkaan. On vaikea hyväksyä huonot lähtökohdat ja siirtyä eteenpäin kun suruprosessi asiasta on vielä käynnissä, mutta en tiedä miten sen saisi päätökseen.

Yksi syy suruprosessin pitkittymiseen on se, etten saa mistään vahvistusta sille että minua on kohdeltu huonosti. Vanhempani eivät edes ymmärrä että lapsi tarvitsisi kasvaessaan muuta kuin rangaistuksia ja moitteita, joten heidän puoleensa en voi kääntyä. Ystävieni mielestä minulla on kaikki mitä ihminen voi tarvita, koska olen heidän mielestään kaunis, lahjakas ja pidetty.

Mitä tarkoitan vahvistuksella? Sitä, että edes yksi ihminen sanoisi ymmärtävänsä että minulla on ollut vaikeaa. Samoin kuin kivikissaäiti, olen hakannut päätäni seinään yrittäen saada edes jonkun ymmärtämään. Kun kukaan ei usko että olen kasvanut henkisen väkivallan keskellä, olen päätynyt kertomaan asioita lapsuudestani yrittäen perustella että olen oikeassa. Se on nähty negatiivisuutena ja turhasta valittamisena, joten olen yrittänyt perustella paremmin ja jatkanut tahtomattani väärinymmärrysten kierrettä.

Enää en yritä löytää ymmärrystä, koska tiedän että muiden ihmisten mielestä minulla ei ole mitään syytä voida huonosti ja ainoa syy pahaan olooni olen minä itse. Tavallaan läheiseni siis jatkoivat siitä mihin vanhempani lopettivat, vakuuttaessaan minulle että olen viallinen ja huono ja minun pitää muuttua. 

Niin ja tekee vielä mieli poimia tästä kirjoituksestasi se, että sanoit miten sinulla on ollut lapsena vaikeaa. Hieno lause. Siis vaikka noin yksinkertainen. Mun on vaikeaa nähdä itsestäni sitä (tajuan sen nyt), että minullakin nimenomaan on ollut lapsena vaikeaa. En nimittäin "huomannut" tai myöntänyt asiaa itselleni lapsena lainkaan.

En. Esimerkiksi kun olin eräällä psykodraamakurssilla toipumassa työkyvyn ylläpitoa ajatelle, niin sielläkin tunsin välillä itseni ihan idiootiksi, että "mitähän vaikeaa mulla on ollut" vaikka siis tiedän, että tunnetasolla saatoin olla siellä jopa vaikeimmin pärjäävien joukossa, tai uskallan väittää, että olinkin. Minä ja yksi toinen, mies, johon kovasti rakastuinkin, olimme ne, joilla oli selkeästikin ollut samanlainen lapsuus kuin sinullakin. Vanhemmat hienoja mutta lapselle tehneet hyvin vaikean olon jostain syystä. Tämän miehen molemmat vanhemmat olivat opettajia, toinen vielä rehtori. Varmaan "hyvä koti" siis.

Minua hävetti, kun vaikutin ihan perhetytöltä siellä ja ettei mulla voi olla ongelmia varmaan. Olen vain huono nimeämään niitä, kun ei voi kertoa juoposta äidistä. Mutta tunnetasolla tasokaskin vanhempi voi olla tosi vaurioittava. Mutta alan pikkuhiljaa ehkä kuitenkin saada sitä vaa'ankieltä siihen suuntaan, että kyllä äiti ei ollut vaan terve, miten, en osaa sanoa, mutta jotenkin ois eteenpäin päästävä ja itseä rakastettava. Jonain päivänä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ehkä säkään et vain näe, 41? Älä luovu toivosta kokonaan, vaikket aktiivisesti asialle mitään tekisikään. Ehkä sulla on vain menossa pitkä lepovaihe...

Ap

En aio luovuttaa. Monet itkut on näiden asioiden vuoksi tullut itkettyä, viime aikoina taas enemmän. Yritän ajatella että tunteiden sivuun siirtäminen ei auta, itketyt itkut vievät eteenpäin, vaikka "kaikki muut" olisivat sitä mieltä että pitäisi vain yrittää kovemmin unohtaa.

Mun yksi draamanikin oli sellainen, missä kaikki kertovat minulle miten hyvää mun elämäni on. Siis lapsuuden ja nuoruuden aikaiset läheiseni. Ja itse en osaa saada heille perille, että mitä tuo puhe auttaa, voin pahoin? Kaikille oli aina tärkeää nähdä, että mä voin hyvin. Ei sitä, miten todellisuudessa voin. Ja sitten mulle kerrottiin, (muut sukulaiset kuin äiti) jos olin surullinen, miten mulla ei ole yhtään syytä olla.

He ei varmaan voineet kuvitellakaan, että mun äiti osas oikeasti olla ihan hirveä varmaan omassa pahoinvoinnissaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä säkään et vain näe, 41? Älä luovu toivosta kokonaan, vaikket aktiivisesti asialle mitään tekisikään. Ehkä sulla on vain menossa pitkä lepovaihe...

Ap

En aio luovuttaa. Monet itkut on näiden asioiden vuoksi tullut itkettyä, viime aikoina taas enemmän. Yritän ajatella että tunteiden sivuun siirtäminen ei auta, itketyt itkut vievät eteenpäin, vaikka "kaikki muut" olisivat sitä mieltä että pitäisi vain yrittää kovemmin unohtaa.

No juuri näin, juuri näin. Minä haluan myös kaataa kulissejani jos niitä pystyssä pitämällä vain palvelen heitä, joille on tärkeää ettei kellään näytä olevan vaikeaa.

Ap

Sitten sekin lause "minulla oli lapsena vaikeaa"... Monilla lähtee niin kuin jo varmistinkin aseesta. Vihataan sitä, että joku sit vain valittaa.

Ehkä siksi olen koittanut sivuuttaa sen, että miten vaikeaa mulla lapsena oli. Kun oli hyvääkin. Että jos katsois vaan sitä?

Juuuuuu koitin sen ekat 16-18 vuotta, ei auttanut. Masennuin ja romahdin sitten.

Ap

Mutta kiitos sinulle joka sanoit tuon lauseen, minulla oli lapsena vaikeaa, se lause (minusta itsestäni) meni ikään kuin tajuntaani vasta tässä.

En olisi halunnut loukata läheisiäni silloin nuorena kapinoimalla, koska esimerkiksi isäniäiti oli ihmisenä aivan ihana ja elämäni valoja, mutta ei hänkään tässä asiassa oikein vain voinut auttaa. Niinpä sitten "unohdettiin ikävät" kun häntäkin tapasin. Masentuneimmillaan se on aika raskasta, muuten tietty hyvä asia, että on ihmisiäkin, joista sä et ole masentunut, (vaikka olisitkin). Mutta kun sitä apuakin ois kaivannut..

Ap

Olen myös koittanut keskittyä vain hyvään, moneen otteeseen. Rakkaudeton lapsuus on kuitenkin kuin avohaava joka ei koskaan parane. Vaikka aikuisena saisi kuinka paljon rakkautta ja hyväksyntää, se ei täytä sitä vajetta joka persoonaan on kerran syntynyt. Kukaan aikuisen ystävistä ei voi olla se puuttuva äiti, eikä aikuinen voi elää lapsuutta uudelleen. Se on vain hyväksyttävä, mutta miten. 

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani tie ulos huonosta itsetunnosta on pysähtynyt vuosia sitten. Suren sitä etten ole saanut lapsena rakkautta, tukea ja rohkaisua, eikä sureminen tunnu loppuvan ollenkaan. On vaikea hyväksyä huonot lähtökohdat ja siirtyä eteenpäin kun suruprosessi asiasta on vielä käynnissä, mutta en tiedä miten sen saisi päätökseen.

Yksi syy suruprosessin pitkittymiseen on se, etten saa mistään vahvistusta sille että minua on kohdeltu huonosti. Vanhempani eivät edes ymmärrä että lapsi tarvitsisi kasvaessaan muuta kuin rangaistuksia ja moitteita, joten heidän puoleensa en voi kääntyä. Ystävieni mielestä minulla on kaikki mitä ihminen voi tarvita, koska olen heidän mielestään kaunis, lahjakas ja pidetty.

Mitä tarkoitan vahvistuksella? Sitä, että edes yksi ihminen sanoisi ymmärtävänsä että minulla on ollut vaikeaa. Samoin kuin kivikissaäiti, olen hakannut päätäni seinään yrittäen saada edes jonkun ymmärtämään. Kun kukaan ei usko että olen kasvanut henkisen väkivallan keskellä, olen päätynyt kertomaan asioita lapsuudestani yrittäen perustella että olen oikeassa. Se on nähty negatiivisuutena ja turhasta valittamisena, joten olen yrittänyt perustella paremmin ja jatkanut tahtomattani väärinymmärrysten kierrettä.

Enää en yritä löytää ymmärrystä, koska tiedän että muiden ihmisten mielestä minulla ei ole mitään syytä voida huonosti ja ainoa syy pahaan olooni olen minä itse. Tavallaan läheiseni siis jatkoivat siitä mihin vanhempani lopettivat, vakuuttaessaan minulle että olen viallinen ja huono ja minun pitää muuttua. 

Miksi tarvitset vahvistusta sille että sinua on kohdeltu huonosti? huono kohtelu on sitä, mikä saa olosi tuntumaan kurjalta. Jollekin toiselle sama kohtelu ei välttämättä tuota kurjaa oloa, koska hän ei ole siinä asiassa yhtä herkkä. Hän voi olla sinua herkempi taas toisenlaisessa käytöksessä. Eivätkö omat tunteesi riitä vahvistamaan sitä, että kyseinen kohtelu on ollut huonoa? Miksi vahvistusta omille tunteille haetaan ulkopuolelta? Jokaisella on oikeus tuntea niinkuin tuntee. Joskus tunteet ovat typeriä, kuten aiheeton mustasukkaisuus, mutta se ei silti tee mustasukkaisuutta tuntevasta huonoa tai siitä tunteesta jotenkin epäpätevää.

Siinä mielessä ehkä ihmiset ovat oikeassa, että syy pahaan oloosi olet sinä itse, että et jollakin tapaa hyväksy omia tunteitasi sellaisenaan, vaan etsit niille vahvistusta jota et saa.

En nyt haluaisi olla ihminen, joka kulkee ympäriinsä ihmisille kertomassa, että minulla oli lapsena vaikeaa, mutta jos ajatellaan elämää, niin tunnen lapsuuteni olevan tietynlainen laahusankkuri elämässä koko ajan (ehkä jos pääsisi siitä niskanpäälle ja tavallaan eroon se voisi jopa olla voimavara). Mutta koska en ole sen niskanpäällä enkä ole päässyt siitä eroon se on laahusankkuri ja ainakin siellä mistä minä tulen, kukaan ei ymmärrä ihmisillä mitään tällaisia "taakkoja" olevankaan.

On aika vaikeaa ja raskasta sellaisen taakan kanssa, kun tausta ei noteeraa sitä mitenkään ja itsekin odottaa ja vaatii sitten itseltään sen tasoista suoriutumista ja suhtautumista muihin, kuin ois ollut hyvät rakastavat ja lämpimät kaiken tarvittavan antaneet vanhemmat. Ja olettaa että muutkin odottavat, jotka ei siis tunne minua lainkaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani tie ulos huonosta itsetunnosta on pysähtynyt vuosia sitten. Suren sitä etten ole saanut lapsena rakkautta, tukea ja rohkaisua, eikä sureminen tunnu loppuvan ollenkaan. On vaikea hyväksyä huonot lähtökohdat ja siirtyä eteenpäin kun suruprosessi asiasta on vielä käynnissä, mutta en tiedä miten sen saisi päätökseen.

Yksi syy suruprosessin pitkittymiseen on se, etten saa mistään vahvistusta sille että minua on kohdeltu huonosti. Vanhempani eivät edes ymmärrä että lapsi tarvitsisi kasvaessaan muuta kuin rangaistuksia ja moitteita, joten heidän puoleensa en voi kääntyä. Ystävieni mielestä minulla on kaikki mitä ihminen voi tarvita, koska olen heidän mielestään kaunis, lahjakas ja pidetty.

Mitä tarkoitan vahvistuksella? Sitä, että edes yksi ihminen sanoisi ymmärtävänsä että minulla on ollut vaikeaa. Samoin kuin kivikissaäiti, olen hakannut päätäni seinään yrittäen saada edes jonkun ymmärtämään. Kun kukaan ei usko että olen kasvanut henkisen väkivallan keskellä, olen päätynyt kertomaan asioita lapsuudestani yrittäen perustella että olen oikeassa. Se on nähty negatiivisuutena ja turhasta valittamisena, joten olen yrittänyt perustella paremmin ja jatkanut tahtomattani väärinymmärrysten kierrettä.

Enää en yritä löytää ymmärrystä, koska tiedän että muiden ihmisten mielestä minulla ei ole mitään syytä voida huonosti ja ainoa syy pahaan olooni olen minä itse. Tavallaan läheiseni siis jatkoivat siitä mihin vanhempani lopettivat, vakuuttaessaan minulle että olen viallinen ja huono ja minun pitää muuttua. 

Miksi tarvitset vahvistusta sille että sinua on kohdeltu huonosti? huono kohtelu on sitä, mikä saa olosi tuntumaan kurjalta. Jollekin toiselle sama kohtelu ei välttämättä tuota kurjaa oloa, koska hän ei ole siinä asiassa yhtä herkkä. Hän voi olla sinua herkempi taas toisenlaisessa käytöksessä. Eivätkö omat tunteesi riitä vahvistamaan sitä, että kyseinen kohtelu on ollut huonoa? Miksi vahvistusta omille tunteille haetaan ulkopuolelta? Jokaisella on oikeus tuntea niinkuin tuntee. Joskus tunteet ovat typeriä, kuten aiheeton mustasukkaisuus, mutta se ei silti tee mustasukkaisuutta tuntevasta huonoa tai siitä tunteesta jotenkin epäpätevää.

Siinä mielessä ehkä ihmiset ovat oikeassa, että syy pahaan oloosi olet sinä itse, että et jollakin tapaa hyväksy omia tunteitasi sellaisenaan, vaan etsit niille vahvistusta jota et saa.

Mutta ainahan täällä palstallakin väitetään, että jos jokin on tuntunut ikävältä niin se tulee siitä, kun et halua noudattaa yhteisiä sääntöjä ja joku huomauttaa siitä! Minun äitini mielestä minusta myös tuntui ikävältä siksi . Ei siksi, että kohtelussani olisi ollut mitään vikaa.

Olen siis samaa mieltä kanssasi, mutta vahvistus omalle tunteelle puuttuu, koska on näin ajattelevia kanssaihmisiä, kuin kirjoitin. Siis tämä "jos jokin on tuntunut ikävältä niin se tulee siitä, kun et halua noudattaa yhteisiä sääntöjä ja joku huomauttaa siitä".

Ap

Ja minä en lapsena tiennyt miksi minusta tuntui ikävältä, oliko se kuten äiti väitti (vaikka sitä epäilin, koska olin sen verran kosketuksissa muihinkin aikuisiin, mm. isääni ja hän väitti muuta) vai oliko se niin, että tuntuu pahalta koska toisessa, eli äidissä vaikkapa, on vikaa. Äiti veti pitemmän korren lapsensa suhteen ja aina laittoi minut olemaan syypää pahaan olooni, koskaan se ei ollut kukaan muu minusta ulkopuolinen taho. Ei äiti ainakaan. Tai kaverit.

Ap

Vierailija kirjoitti:

En nyt haluaisi olla ihminen, joka kulkee ympäriinsä ihmisille kertomassa, että minulla oli lapsena vaikeaa, mutta jos ajatellaan elämää, niin tunnen lapsuuteni olevan tietynlainen laahusankkuri elämässä koko ajan (ehkä jos pääsisi siitä niskanpäälle ja tavallaan eroon se voisi jopa olla voimavara). Mutta koska en ole sen niskanpäällä enkä ole päässyt siitä eroon se on laahusankkuri ja ainakin siellä mistä minä tulen, kukaan ei ymmärrä ihmisillä mitään tällaisia "taakkoja" olevankaan.

On aika vaikeaa ja raskasta sellaisen taakan kanssa, kun tausta ei noteeraa sitä mitenkään ja itsekin odottaa ja vaatii sitten itseltään sen tasoista suoriutumista ja suhtautumista muihin, kuin ois ollut hyvät rakastavat ja lämpimät kaiken tarvittavan antaneet vanhemmat. Ja olettaa että muutkin odottavat, jotka ei siis tunne minua lainkaan.

Ap

No tuossahan sinä metsään menetkin. Kukaan joka sinua ei tunne ei oleta kuin korkeintaan perus käytöstapoja. Kukaan joka ei sinua tunne ei edes kiinnitä sinuun huomiota kuin sen ohikiitävän hetken jonka olette toistenne näköpiirissä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tuo on juuri sitä oman navan ympärillä pyörimistä, luuloa että se oma napa kiinnostaa muitakin yhtä paljon kuin itseä. Onko sinulla sarvet? Häntä? Sorkat? Pahoja epämuodostumia kasvoissa? Miksi kukaan joka ei sinua tunne kiinnittäisi sinuun ja tekemisiisi niin paljon huomiota että alkaisi miettiä kelpaatko vai et johonkin hänen määrittämiinsä rajoihin?

Ap todistaa, että on olemassa todellakin tyhmiä ihmisiä.

Ja kun siis tarkoitan, että tilanteitakin, joissa tulee riitaa (eli joku nyt huomauttaa vaikka jostakin) on niin monenlaisia, että kenen syy, kenen kuuluisi huomauttaa ja kelle ja vielä sekin, että miten huomauttaminen hoidetaan.

Silti näissä tilanteissa äiti menetteli mielestään aina oikein ja minä olin väärässä. Aivan sama mikä tilanne oli kyseessä.

Joku sanoi, että äitini ois pitänyt hakea minulle apua, ehkä hänen olisi pitänytkin. Jos siis käyttäydyin niin, että siitä piti aina aiheuttaa huono olo minulle . En kyllä mielestäni edes käyttäytynyt niin, että mua kuului siitä rangaista. Esim. omalla pojallani on selvästi jotain lievää neurologista epätyypillisyyttä ja oli nytkin yksi päivä koulussa kuulemma hermostunut eräässä tehtävässä retkellä ulkona. Ei ollut ymmärtänyt mitä piti tehdä. Ja oli raivonnut ryhmälleen. Ope vain informoi tilanteesta. Niin mies sanoi, että riittää, kun me tiedämme asiasta, emme ala poikaa tenttaamaan. Hänen on vaikeaa kuulla ohjeita, mitä se häntä auttaisi, jos nyt tolkuttaisimme hänelle, että kuuntele ohjeita. Hänet tuntien kun ei tee sitä tahallaan. Ja jos tunteet keittikin yli, niin lapsi siinä itse eniten kärsii, jos raivosi (sanallisesti siis) ryhmälleen. Ei ne ryhmäläiset. Mun äiti is kuollu häpeästä ja ajatellut vain niiden ryhmäläisten tunteita. Eiköhän ne ole selvinneet elämästä ihan hyvin minusta riippumatta, sen sijaan se, miten äiti rankaisi minua on haitannut minua sata kertaa enemmän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt haluaisi olla ihminen, joka kulkee ympäriinsä ihmisille kertomassa, että minulla oli lapsena vaikeaa, mutta jos ajatellaan elämää, niin tunnen lapsuuteni olevan tietynlainen laahusankkuri elämässä koko ajan (ehkä jos pääsisi siitä niskanpäälle ja tavallaan eroon se voisi jopa olla voimavara). Mutta koska en ole sen niskanpäällä enkä ole päässyt siitä eroon se on laahusankkuri ja ainakin siellä mistä minä tulen, kukaan ei ymmärrä ihmisillä mitään tällaisia "taakkoja" olevankaan.

On aika vaikeaa ja raskasta sellaisen taakan kanssa, kun tausta ei noteeraa sitä mitenkään ja itsekin odottaa ja vaatii sitten itseltään sen tasoista suoriutumista ja suhtautumista muihin, kuin ois ollut hyvät rakastavat ja lämpimät kaiken tarvittavan antaneet vanhemmat. Ja olettaa että muutkin odottavat, jotka ei siis tunne minua lainkaan.

Ap

No tuossahan sinä metsään menetkin. Kukaan joka sinua ei tunne ei oleta kuin korkeintaan perus käytöstapoja. Kukaan joka ei sinua tunne ei edes kiinnitä sinuun huomiota kuin sen ohikiitävän hetken jonka olette toistenne näköpiirissä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tuo on juuri sitä oman navan ympärillä pyörimistä, luuloa että se oma napa kiinnostaa muitakin yhtä paljon kuin itseä. Onko sinulla sarvet? Häntä? Sorkat? Pahoja epämuodostumia kasvoissa? Miksi kukaan joka ei sinua tunne kiinnittäisi sinuun ja tekemisiisi niin paljon huomiota että alkaisi miettiä kelpaatko vai et johonkin hänen määrittämiinsä rajoihin?

Joo mutta se tekee tutustumisesta vaikeaa kun on kuitenkin nämä oletukset. Ja siis jos haluaisin elämässäni saavuttaa jotain ja edetä, niin sitten tuo vasta haittaisikin. Esiintymiskammo ym. juontaa juurensa juuri tuollaisesta. Ties mikä kaikki muukin estoisuus. En nyt ala kanssasi (toivottavasti) väittelemään asiasta, kivaa jos sinusta on vaikka Nokian pääjohtajaksi, eikä estoja ole.

Ap