Kertokaapas kuinka monta läheistä ihmistä sinua saapuisi lohduttamaan ja auttamaan, jos....

Vierailija kirjoitti:

Luettuani tämän ketjun tähän astiset kommentit, niin osalla ihmisistä näyttää olevan hyvin vähän sellaisia ihmisiä ympärillään ja joillakin ei ketään aloittajan esimerkkitapauksessa, jotka tulisivat kotiin läheisen kuoleman johdosta tuomaan osanottonsa kukkasin läheisensä menettäneelle omaiselle.   Ja eihän sille minkään voi, jos ei niitä läheisiä sukulaisiakaan ole, mutta ehkäpä sitten kannattaisi pitää niistä vähistä ja parhaimmista ystävistään edes sen verran kiinni, että olisi edes sitten joku hyvä ystävä tai ystäviä hädän hetkellä.

Se nyt vaan on niin, että ihminen on sellainen, että ei ole hyvä olla yksin, ja etenkään, kun jotain ikävää tapahtuu niin itselleen kuin läheiselleen.  Ihminen kaipaa silloin toisen ihmisen ymmärtävää jakamista asian käsittelyyn.  Yksin kuorma on raskas kannettavakseen, mutta toisen ihmisen kanssa jakaen se tietyllä tavalla puolittuu.

Olipas ikävä kommentti. Luuletko, että ihmiset (tai ainakaan suurin osa) on omasta tahdostaan ilman ystäviä? Kuten itsekin sanoin, niin olen kyllä yrittänyt kymmeniä vuosia ja kymmenien ihmisten kanssa ystävystyä, mutta jokaikinen ihmissuhde vaan "kuivuu kasaan". Pidä siinä sitten "ystävistä kiinni", kun ketään ei vaan kiinnosta tarpeeksi. Ei niitä ystävyyssuhteita voi yksipuolisesti ylläpitää. Että kiitos vaan alentuvasta, syyllistävästä kommentistasi. Ja siitä, että kerrot kuinka olisi hyvä saada jakaa surunsa. No niin olisi, mutta mitäpä voin kun ei niitä jakajia vaan ole löytynyt?

(Ihan turha sitten tulla sanomaan "no ei ihmekään että ei ole ystäviä, kun kuulostat niin vittumaiselta". Kyllä joo tässä vaiheessa varmaan kuulostankin, kun noin pahasti vähätellään ja lyödään lyötyä. Tiedän kyllä että jotain vikaa minussa pitää olla kun muut tuntuu ystävystyvän niin helposti ja minä en, mutta vaikeapa sellaista vikaa on korjata jonka syytä ei tiedä. Ei ole kukaan vielä suostunut kertomaan miksi minä olen aina se, johon kukaan ei oma-aloitteisesti ota yhteyttä ja joka pikkuhiljaa jätetään jutuista pois. Vaikka itse yritän olla positiivinen, olla yhteyksissä ja keksiä tekemistä sun muuta. Vähemmästäkin vittuuntuu, katkeroituu ja erakoituu kun lopputulos on kaikesta yrittämisestä huolimatta aina sama.)

--31

Toivottavasti ei kukaan muu kuin omat lapset sillä en pystyisi keskittymään surun keskellä muihin ihmisiin.

Haluaisin olla rauhassa!

Vierailija kirjoitti:

Ihan tosissaan haluaisitteko paikalle suvun, ystävät, papin ja diakonissan? Minä haluaisin surra yksin. Inhoan muiden hössöttämistä, oli asia mikä hyvänsä.

En kyllä haluaisi pappia tai diakonissaa sen enempää kuin rabbia tai imaamiakaan, koska en ole uskonnollinen. Mutta olisihan se kivaa jos ainakin TIETÄISI, että on lähimmäisiä joilta saa apua ja tukea JOS tarvitsee. Olisiko sinusta sitten oikeasti kiva, että kukaan ei tulisi eikä välittäisi, enintään saisit pari "otan osaa" tekstaria? Olisiko kiva, että kukaan ei kysyisi "miten menee, kuinka pärjäät, haluatko puhua asiasta" tai että kukaan ei tarjoutuisi auttamaan käytännön asioissa? Olisiko kiva itkeä yksin, ja miettiä kuinka ihmeessä jaksaa, tietäen että ainoa apu löytyisi jostain viranomaisilta jos sieltäkään? En todellakaan usko.