Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Sinä jolla masennusta tms mielenterveysongelmia, miten vanhempasi suhtautuvat?

Vierailija
24.08.2016 |

Vai oletko edes kertonut heille? Minun vanhempani eivät oikein ymmärrä, heidän mielestään olen laiska ja saamaton ja minun pitäisi vain ottaa itseäni niskasta kiinni. He voivottelevat usein minulle, kuinka elämästäni ei tule mitään ja kuinka olen heittänyt kaikki mahdollisuuteni hukkaan. Olen masentunut ja ahdistunut, olen kylläkin työelämässä enkä ole koskaan ollut edes saikulla, mutta olen silti perheeni häpeäpilkku. Onko muilla samanlaista vai saatteko vanhemmiltanne ymmärrystä ja tukea?

Kommentit (22)

Vierailija
1/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ehkä jopa liikaakin tukea että masentaa vielä enemmän.

Vierailija
2/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

En ole kertonut. Toinen vanhemmistani on itse mielenterveyspotilas ja keskeinen syy minun ongelmilleni. Erityisesti häntä täytyy suojella tiedoilta jotka saattaisivat järkyttää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Aika lailla sama reaktio oli meillä kuin sinulla ap. Vuosia sairastettuani äitini alkoi ymmärtää paremmin ja isänikin lopetti jossain vaiheessa "menisit töihin" kommentit. Vaikeinta heille on ollut ottaa vastaan asioita siitä, kuinka olen kokenut asiat lapsena. Isän kanssa erityisesti riidelty "onnellisesta lapsuudesta", meillä kun on kovin eri näkemykset. Vuosien aikana olen kuitenkin arvostanut läsnäoloa, käytännön apua ja sitä että ovat sentään kuunnelleet. On tullut myös huudettua heille, ja olen kiitollinen että ovat jaksaneet. Mutta vielä viime talvena isäni sanoi:"minä luulin että nämä asiat olivat sinulta jo ohi". Minulla on toistuva masennus joten masennusjaksojen uusiutuminen on odotettavaa. Sen olen kuitenkin oppinut, että kaikkea vanhemmatkaan eivät voi ymmärtää. Olen siitä surullinen, mutta samalla jotenkin hyväksynyt sen. Haaveilen että minulla olisi ollut perhe, jossa sairastumiseeni ei olisi suhtauduttu syyllistävästi, mutta ehkä jos minulla olisi ollut sellainen perhe, en olisi alunalkaen sairastunutkaan.

Vierailija
4/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

En ole kertonut. Sairastan bipolaarihäiriötä. Sisaruksille olen kertonut. Vanhempani ovat hyvin keskiluokkaisia ja mielenterveysongelmat ei ole osa heidän (perheen) todellisuutta. He ovat näitä "ei minun lapseni voi sairastua - muiden kyllä".

Vierailija
5/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Äidin mielestä terapia on vain vahingollista. Kuulemma kainalosauva, josta ei sitten pääse ikinä irti. Minussa on kuulemma kaikki vika ja pitäisi vain ryhdistäytyä. Ihan hirveä asenne, luuleeko mokoma, että aion hoitaa häntä kun hän joskus tarvitsee? Ei selkeästi kyllä sitä odotakaan, siinä osuu ihan oikeaan.

Isä taas voivottelee myötätuntoisesti mutta toivoo sitten seuraavaksi, etten häiritse häntä ongelmillani. Mutta se on okei, koska ei lyö minua lyötyä tai lyttää maanrakoon, kuten äiti haluaa tehdä. Äidin asenne on siis sata kertaa pahempi.

Vierailija
6/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nelonen jatkaa... En usko sekuntiakaan, että saisin heiltä minkäänlaista apua. Tieto sairaudestani olisi heille lähinnä ongelma. He tekisivät siitä ongelman (itselleen), en hyötyisi siitä mitenkään. Lähinnä joutuisin kiusaantuneena seuraamaan sivusta heidän kyvyttömyyttään käsitellä asiaa. Mt-ongelmani näkyy heille ainoastaan siten, etten osallistu juhliin, vastaa puhelimeen ja pysyn kaukana. Eli he eivät tiedä elämästäni käytännössä mitään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen sairastanut nyt viimeiset 10 vuotta. Isä on aina suhtautunut hyvin ja koittanut olla tukena vaikka emme oikeastaan ikinä puhu näistä asioista eikä hän oikein kunnolla ymmärrä. On vaan tosi huolissaan. Äiti oli aluksi tosi kylmä eikä esim. edes sanonut sanaakaan kun kerroin masennuksestani, ja on aina haukkunut laiskaksi ja saamattomaksi, jne. Äitikin on kuitenkin lämmennyt vuosien mittaan, etenkin sen jälkeen kun muutin pois kotoa eikä hänen enää tarvitse katsella "saamattomuuttani" päivittäin.

Olen kuitenkin kertonut vain ns. "helpommista" ongelmistani tai sellaisista, jotka on ehkä helpompi sulattaa kuten sosiaalisten tilanteiden pelko, masennus ja syömishäiriö, ja niistäkin tietävät vain pääpiirteittäin. Kumpikaan ei tiedä alkavista psykoosioireistani enkä aio kertoa, koska haluan vähän kuin suojella heitä totuudelta enkä itsekään haluaisi avautua ajatuksistani ja tunteistani liikaa.

Vierailija
8/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mun sairaus todettiin aika myöhään ja olinkin pian osastohoidossa. Vanhempien kanssa oli ollu aika etäistä, äidin kanssa helpompaa, isän kanssa vaikeaa. Heistä tuli suurimmat tukijani erityisesti henkisesti, mutta lopulta myös taloudellisesti. Moninaisten osastohoitojen aikana kävivät usein katsomassa, kävivät siivoamassa kotiani, kuuntelivat, ulkoiluttivat. Sairaus teki hyvää suhteellemme. Minulla siis toistuva masennus, jonka alkuvuosista selvisin niukinnaukin hengissä, epävakaa persoonallisuus, pakko-oireita ja syömishäiriö. Tällä hetkellä nautin elämästä enemmän kuin koskaan terveenäkään. Monesta voi siis selvitä, älkää luovuttako. Ja mä en 20 vuotta sitten ois voinu ikinä uskoa, miten hyvin mulla menee mun vanhempien kanssa nyt, silloin oli niin hankalaa.

Olen hyvin pahoillani, jos omaa sairauttanne ei oteta tosissaan ja vielä jos omat vanhemmat tekee niin. Ottakaa te itsenne tosissaan. Kuunnelkaa ja hellikää. Ottakaa aikalisä. Silloinkin kun tuntuu, ettei mikään voi auttaa, aika voi tuoda avun tullessaan. Vasta kun itse haluaa hyvää itselleen ja vaatii kunnioitusta myös muilta, voi päästä eteenpäin. Ja hei, ei mt-sairaudet ole mystiikkaa vaan verrattavissa vaikka diabetekseen, syöpään, reumaan jne. Ei ne parane ryhdistäytymällä. Tarttukaa kaikkeen tukeen mitä tarjotaan, tuli se maallikoilta tai ammattilaisilta. Uskaltakaa pyytää apua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vanhempani ovat tukeneet minua paljon, myös rahallisesti eli maksaneet terapia (kela-korvausten jälkeen jää yli satanen kuussa maksettavaa). Olen tosi pahoillani teille joiden vanhemmat ei mielen sairauksia osaa tai halua ymmärtää eivätkä anna tukea jota jokaisen vanhemman pitäisi tällaisissa tilanteissa antaa. Toivottavasti teillä on kuitenkin joku muu läheinen joille asioista voi rakentavasti puhua.

Vierailija
10/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sairastuin teinina, en saanut apua ennen kuin vasta kotoa pois muutettuani (ja hain siis apua jostain nuorisoklinikalta silloisen poikaystavani tukemana). Mielenterveydesta ei perheessani puhuta. On ollut aika kivuliasta yrittaa tyostaa ja parannella omia arpiaan, kun vanhemmat oikeastaan kieltaytyvat ottamasta mitaan vastuuta siita, miten helvetillista meidan perheella/perheessa oli silloin kun mina olin lapsi ja nuori.

Otinkin paljon etaisyytta vanhempiini jo teinina kun lahdin kotoa. Nykyaan ollaan jonkinlaisissa valeissa ja nahdaan ehka kerran vuodessa. Mielenterveys ei edelleenkaan ole keskustelun tai juttelun aiheena...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

En ole kertonut. Sairastan bipolaarihäiriötä. Sisaruksille olen kertonut. Vanhempani ovat hyvin keskiluokkaisia ja mielenterveysongelmat ei ole osa heidän (perheen) todellisuutta. He ovat näitä "ei minun lapseni voi sairastua - muiden kyllä".

Surullista. Ette ilmeisesti ole koksaan olleet läheisiä vanhempiesi kanssa. Mitä ihanien asioiden hukkaan heittämistä vanhemmiltasi.

Vierailija
12/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

En ole kertonut. Vanhemmat tuskin ymmärtäs. Tai siis olen väleissä enää äidin kanssa. Isän kanssa en ole puhunut vuosiin, on alko ongelmainen enkä jaksa sitä. Mun mielenterveysongelmat (masennus ja traumaperäinen stressihäiriö ) juontaa traumaattiseen lapsuuteen ja juurikin isän alkon käyttöön.

Onhan se ikävä kun joutuu sepittämään äidille vaikka minkälaista tarinaa siitä, miks en oo töissä jne. Mutta en halua myöskään lisätä sen taakkaa - tarpeeks haastetta asua juopon kanssa.

Ja tunnen olevani perheen sekopää, muut sisarukset on selvinneet, vaikka heillä oli samanlainen lapsuus: ovat töissä ja on perhettä. Itse tuntee lähinnä epäonnistuneensa.

T:N26

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/22 |
24.08.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mun sairaus todettiin aika myöhään ja olinkin pian osastohoidossa. Vanhempien kanssa oli ollu aika etäistä, äidin kanssa helpompaa, isän kanssa vaikeaa. Heistä tuli suurimmat tukijani erityisesti henkisesti, mutta lopulta myös taloudellisesti. Moninaisten osastohoitojen aikana kävivät usein katsomassa, kävivät siivoamassa kotiani, kuuntelivat, ulkoiluttivat. Sairaus teki hyvää suhteellemme. Minulla siis toistuva masennus, jonka alkuvuosista selvisin niukinnaukin hengissä, epävakaa persoonallisuus, pakko-oireita ja syömishäiriö. Tällä hetkellä nautin elämästä enemmän kuin koskaan terveenäkään. Monesta voi siis selvitä, älkää luovuttako. Ja mä en 20 vuotta sitten ois voinu ikinä uskoa, miten hyvin mulla menee mun vanhempien kanssa nyt, silloin oli niin hankalaa.

Olen hyvin pahoillani, jos omaa sairauttanne ei oteta tosissaan ja vielä jos omat vanhemmat tekee niin. Ottakaa te itsenne tosissaan. Kuunnelkaa ja hellikää. Ottakaa aikalisä. Silloinkin kun tuntuu, ettei mikään voi auttaa, aika voi tuoda avun tullessaan. Vasta kun itse haluaa hyvää itselleen ja vaatii kunnioitusta myös muilta, voi päästä eteenpäin. Ja hei, ei mt-sairaudet ole mystiikkaa vaan verrattavissa vaikka diabetekseen, syöpään, reumaan jne. Ei ne parane ryhdistäytymällä. Tarttukaa kaikkeen tukeen mitä tarjotaan, tuli se maallikoilta tai ammattilaisilta. Uskaltakaa pyytää apua.

Sä selvisit ehkä just siks kun sua autettiin. Jotenkin tuntuu, että sun on vähän vaikea ymmärtää sellaisia, joita vain ei tue kukaan läheinen.

Vierailija
14/22 |
21.02.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

olen kertonut heille masennuksesta mutta eivät varmaan jaksa puuttua siihen. Monesti kuulee ku ne on että "miksi et mee ulos" tai että "mikset tyhjentäny tiskikonetta" muttako totuus on se, että jopa pienetki arkiset asiat voi olla tosi haasteellisia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/22 |
21.02.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meillä vanhemmat alkoivat keskittyä siihen sisarukseen, jolla asiat on kunnossa. Minulle on todettu, että "koska ei oikein ole sitä tulevaisuutta, niin me panostetaan Sallan lapsiin". Onhan se kamalaa, kun itsellä ei ole voimia mihinkään eikä vanhemmat kuuntele, vaan vie siskonlapset laskettelemaan. Minua ei pyydetty mukaan, koska "lepää nyt, et kuitenkaan jaksa meidän muiden kanssa".

Vierailija
16/22 |
21.02.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

En ole kertonut. Tai en ole varma, olen äidilleni ehkä joskus kertonut haluavani terapiaan ja miettinyt lääkitystä mutta syvällisemmin ei puhuta niistä.

Jostain syystä minä haluan olla vahva ulospäin. En puhu, tunteitaan täytyy vähätellä ja on vaikea luottaa.

Kyllä voin sanoa, että on huono fiilis tai että jokin ottaa päähän. Voin sillä tavalla osoittaa tunteitani mutta sekin hieman hävettää, joten yritän myös tuoda esille optimistisen puolen.

Vaikka kuinka yritän peitellä niin kyllähän minusta näkee varmaan kilometrin päähän etten voi hyvin. Olen hurjan väsynyt ja etäinen omalla tavallani.

Äiti siten huolissaan selvinpäin ja kännissä soittelee ilkkuen.

Joo, en mä tiedä mikä minua vaivaa. Loputon ymmärtäjä, hukassa oleva ja itsensä lopettamista hautova masentunut nuori nainen täällä vain.

Vierailija
17/22 |
21.02.2022 |
Näytä aiemmat lainaukset

Aina olen tukea saanut. Masennuin jo teininä kiusaamisen seurauksena. Oli myös anoreksia ja bulimia. Päälle parikymppiseksi meni syömisongelmien, masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Nyt olen ollut työelämässä jo useamman vuoden ja valmistun yliopistosta. Eli kaikki on mennyt hyvin. Vanhempani ovat ymmärtäneet ongelmani aina tai ovat ainakin tukeneet.

Vierailija
18/22 |
19.06.2024 |
Näytä aiemmat lainaukset

Luin nämä kaikki ja jokaiselle hirveesti tsemppejä ja halaus. ja toivottavasti vanhimmille viestienkirjoittajille kuuluu myös hyvää.

äitini ei hyväksy mielenterveyssairauksien olemassaoloa eikä minkäänlaisia mt-lääkkeiden käyttöä, sillä hän mieltää ne huumausaineiksi joista menee pää sekaisi. minulle on elämäni aikana diagnisoitu adhd ja paniikkihäiriö. tällä hetkellä minulla on ollut huonompi kausi ja käsittelenkin terapiassa ahdistusta, nuoruusajan traumoja sekä pakko-oireita. minulla ei ole tällä hetkellä lääkitystä mihinkään.

äiti on sitä mieltä, että kaikki mielenterveyteen liittyvät asiat liittyvät ihmisten laiskuuteen ja saamattomuuteen ja ratkaisu tällaisiin asioihin olisi unohtaa omat tunteensa ja ottaa itseään niskasta kiinni. olen yrittänyt hänen kanssaan näistä asioista puhua, mutta ne päätyvät joka kerta käsittämättömään riitaan jossa hän uhriutuu sanomalla mm. oon kai ollut sit niin huono äiti tai eihän kukaan minuakaan ikinä tue missään. tämä on ollut kuormittavaa erityisesti silloin, kun mieleni on käynyt läpi erityisen synkkiä ajatuksia joihin olisin toivonut saavani edes omalta äidiltäni tukea. hänen suhtautumisensa aiemmin mainitsemaan mt-lääkitykseen on myös vaikuttanut minun päätökseeni niiden käyttöön. ei siksi, että tosiaankaan pelkäisin niiden huumaavan minut vaan siksi että tiedän äidin suhtautumisen niihin olevan huono. olen selittänyt hänelle kuinka ne voivat tukea paranemisprosessia, mutta minkäänlainen selitys ei hänelle kelpaa. olen jo pitkään elänyt adhd:een kanssa ilman lääkitystä ja uskoisin, että se olisi voinut jo lapsena tuoda suuren avun esim. koulussa keskittymiseen ja jatkuvaan levottomuuden tunteeseen. 

koska äiti on sanonut minulle jo paljon loukkavia asioita eikä hänen kanssa keskustelu ole kypsää keskustelua, olen sen takia harkinnut jopa väliemme katkaisua kokonaan. aluksi kuitenkin olen koittanut olla hänestä etäämpänä, jonka olen kokenut auttavan. aika näyttää, miten jatkossa. nyt olen myös päättänyt, että terapiaa tulen jatkamaan niin kauan kuin on tarve ja jos siellä katsotaan aiheelliseksi ottaa vointini tueksi lääkitys, olen sen valmis ottamaan. olipa äitini siitä mitä mieltä hyvänsä, vaikka tuskin aion tästä hänelle edes kertoa.

isäni suhtautuu ihan hyvin näihin asioihin, paitsi että emme siitä useasti puhu. vaikka isä onkin melko tietämätön näistä asioista, ei hän ole ikinä minulle niistä suuttunut tai yrittänyt muovata suhtautumistani terapiaan tai lääkkeisiin. hän on aina korostanut, että olen aikuinen ihminen ja teen itse päätökseni.

onhan se sydäntäsärkevää, että oma vanhempi ei edes yritä ymmärtää mt-asioista mitään vaikka ne niin paljon elämääni koskettavatkin. on uuvuttavaa käydä vanhemmilla kylässä, kun en saa puhua näistä asioista tai sitten pitää hyväksyä, että riidaksi se venyy kuitenkin. olen yrittänyt ymmärtää myös äitiä, mutta en voi sille mitään että tietyt asiat särähtää vakavasti korvaani. hyvä esimerkki myös se, että ne eivät ole mielipide asioita eikä ketään voi arvostella sen takia. 

olen myös hyväksynyt sen, että äidilläni on myös jonkinlaisia hoitamattomia mt-asioita ja uskoisin hänen hyötyvän terapiasta. mutta minkäs sille voi, kun suhtautuminen on huono eikä ketään voi sinne pakottaa. toivon, että hänen ajattelumaailmansa muuttuisi, jotta voisimme vielä joskus olla paremmissa väleissä.

Vierailija
19/22 |
19.06.2024 |
Näytä aiemmat lainaukset

Äitini mielestä pitää vain jatkaa avun hakemista, vaikka siitä ei ennenkään ole ollut mitään apua.

Vierailija
20/22 |
19.06.2024 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Nelonen jatkaa... En usko sekuntiakaan, että saisin heiltä minkäänlaista apua. Tieto sairaudestani olisi heille lähinnä ongelma. He tekisivät siitä ongelman (itselleen), en hyötyisi siitä mitenkään. Lähinnä joutuisin kiusaantuneena seuraamaan sivusta heidän kyvyttömyyttään käsitellä asiaa. Mt-ongelmani näkyy heille ainoastaan siten, etten osallistu juhliin, vastaa puhelimeen ja pysyn kaukana. Eli he eivät tiedä elämästäni käytännössä mitään.

Veit sanat suustani. Voihan olla että aavistavat jotain (tosin äiti jo kuollut) mutta ei tulisi edes mieleen kertoa. Se vain vaikeuttaisi omaa oloa, kun joutuisin vielä lisäksi kestämään heidän kyvyttömyyttään käsitellä asiaa, kuunnella syyllistämistä ym. Eli lisäisin vain omaa taakkaani. Isä häpeäisi ja äiti olisi juorunnut kaikille. Puhuvat kyllä tällaisista ihmisistä kuultebi rumasti ja se on yksi syy miksi en kerro.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: viisi yhdeksän yksi