Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntuu hankkia lapsi ilman vauvakuumetta?
23.08.2016 |
Voisiko joku kuvailla vähän omaa ajatus- ja tunneprosessiaan, joka johti tietoiseen lasten hankkimiseen ilman voimakasta, kokonaisvaltaista tunnetta siitä, että pitää saada lapsi? Vauvakuumeesta on kirjoitettu paljon mutta tällaisista ns. järkipäätöksistä vähemmän.
Tietenkin lapsen hankkimiseen liittyy aina tunne siitä, että lapsi olisi syytä olla, mutta ymmärrätte varmaan eron vauvakuumeen ja ei-vauvakuumeen välillä tässä tapauksessa. Tai jos ette näe eroa, problematisoikaa fiksusti.
Kommentit (43)
Mulla ei ollut koskaan vauvakuumetta, en ole ikinä ollut sitä tyyppiä, joka sekoaa vauvoista.
Sen sijaan pelkäsin raskauden mahdollisia haasteita, synnytystä, pikkulapsiaikaa, unettomuutta, masennusta sekä sitä, että mitä jos kaikista hyvistä aikeistani huolimatta päätyisin toistamaan vanhempieni elämää ja aiheuttaisin lapselleni traumoja.
Toisaalta olen hyvin ihmisläheinen, perhe on minulle tärkeä, ihmiselämä on huikean mielenkiintoista jokaisessa vaiheessaan. Ajattelin, että suhde lapseen on jotain ainutkertaista ja täysin korvaamatonta. Uskalsin toivoa, että ehkä me mieheni kanssa pystyisimme tarjoamaan ihan hyvän perheen uudelle ihmiselle. Ja kiinnosti kovasti, miten sitä itsekin kasvaa ja kehittyy ja muuttuu. Kiinnosti olla osana sukupolvien ketjua ja elämän kiertokulkua. Ja olen aina viihtynyt lasten seurassa. Ehkä ne vauvajutut ei ole auenneet, mutta leikki-ikäisistä eteenpäin sitten. Arvelin, että viihtyisin omienkin lasten kanssa.
Puolisolla oli selkeä toive lapsista. Ja sitten me alettiin olla jo aika vanhoja ja niinpä ihan puhtaalla järkeilyllä päätettiin jättää ehkäisy pois. Laskeskeltiin, että varmaan siinä useampi vuosi menisi ennen kuin mitään tapahtuisi. Mutta eikä mitä, tulin saman tien raskaaksi, siinä oli alkuun vähän sulattelemista sitten.
Nyt meillä on kaksi lasta, tämä varmaan riittää meille. Raskausajat olivat vaikeampia kuin odotin, synnytykset puolestaan helpompia. Vauva-ajoista ensimmäinen oli superraskas, toinen helpompi. Nyt kun lapset on 4 ja 6 en enää yhtään kaipaa vauva-aikoja. Ja koko ajan on kyllä vaan kivempaa.
Olen tosi iloinen, että uskallettiin yrittää. Ja kiitollinen, että saatiin lapsia. Näin on hyvä. Eli kyllä sitä ilman vauvakuumettakin voi tietää, että toivoo lapsia ja se on ihan ookoo myös niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja moni sanoo, ja tiedän että se on niin, että ei sitä omaa elämää menetä kun lapsi tulee. Että sitten se lapsi on OSA sitä minun OMAA elämääni.
Ei se OMA elämä siihen lopu kun lapsi tulee, siitä OMAsta elämästä tulee vain hemmetin paljon ankeampaa. Mitään aikaa ja keskittymistä vaativaa ei enää voi harrastaa.
Höpönlöpö, puoliso hoitaa lapsen 50% ja lapsi kasvaa. Lastenhoitajat ja sukulaiset auttaa monilla. Toki jos on totaaliyh eikä rahaa lastenhoitajaan niin eri asia, mutta harvalla on tuo tilanne. Lapsen kanssa se elämä on sellaista miksi sen teet, itsellä on harrastukset ja menot jatkuneet ihan samaan tapaan kuin ennen lasta.
Itsellä ei ollut vauvakuumetta ja osasin odottaa ettei sitä myöskään tule. Se oli silti itsestäänselvää että halutaan lapsi, tiedettiin että kyllä se oma lapsi olisi silti älyttömän rakas ja koettiin lapsen saaminen muutenkin luontevaksi seuraavaksi askeleeksi. Koin ettei oma elämäni voi olla eletty niin täysipainoisesti kuin haluan jos jäisin lapsettomaksi, sen verran iso asia oma lapsi on.
Lapsi hankittiin, raskaus oli aika inhottavaa kun sitä vauvakuumetta ei ollut mutta heti kun syntyi niin homma lähti rullaamaan kivasti. En ole katunut hetkeäkään, en edes raskaana. Toista en varmaan tee lähinnä siksi että raskaus on mielestäni ihan helkkarin hirveätä, mutta ikää mulla on vasta 27 vuotta joten harkinta-aikaa on vielä monta vuotta.
Normimiehen arkea.