Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntuu hankkia lapsi ilman vauvakuumetta?
23.08.2016 |
Voisiko joku kuvailla vähän omaa ajatus- ja tunneprosessiaan, joka johti tietoiseen lasten hankkimiseen ilman voimakasta, kokonaisvaltaista tunnetta siitä, että pitää saada lapsi? Vauvakuumeesta on kirjoitettu paljon mutta tällaisista ns. järkipäätöksistä vähemmän.
Tietenkin lapsen hankkimiseen liittyy aina tunne siitä, että lapsi olisi syytä olla, mutta ymmärrätte varmaan eron vauvakuumeen ja ei-vauvakuumeen välillä tässä tapauksessa. Tai jos ette näe eroa, problematisoikaa fiksusti.
Kommentit (43)
Mä olen jollain tasolla aina ajatellut, että haluan jossain vaiheessa elämää lapsen. Mitään varsinaista vauvakuumetta mulla ei ollut koskaan, ei mitään tarvetta ihastella vauvoja tai ottaa syliin eikä vauvat ole musta koskaan olleet erityisen söpöjä. Kun tapasin mieheni ja vakiinnuimme, halusin kyllä lapsen, mutta ei mulla silloinkaan ollut mitään niin vahvaa pakonomaista tarvetta saada lapsi, että kutsuisin sitä vauvakuumeeksi. Jos lasta ei olisi tullut, varmasti se olisi ollut suru, mutta ei ehkä ylitsepääsemätön asia kuitenkaan. En vieläkään koe vauvoja mitenkään älyttömän supersöpöiksi eikä mulle koskaan tullut pakonomaista tarvetta saada toinen lapsi. Lapsenakaan en erityisesti ollut kiinnostunut leikeistä, joissa hoidetaan nukkevauvoja tms.
Nyt mulla on aika iso lapsi, ja oikeastaan kaikki lapsen kanssa tekeminen ja oleminen on koko ajan vaan kivempaa, kun lapsi kasvaa. Toki pienet lapset on hellyyttäviä ja suloisia, mutta en esim. haikaile millään tavalla vauva-aikoja, kuten jotkut ystäväni. Joillekin esim. imetyksenkin loppuminen on joku surutyö, minä en ole koskaan sellaista kokenut. En kaipaa vauvaaikaa takaisin eikä mulla ole koskaan ollut mitään tyhjän sylin syndroomaa.
Silti oma lapsi on tärkein ja rakkain asia maailmassa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
+ Isomman lapsen kanssa olisi kiva tehdä kaikenlaista
+ Tulen ihan hyvin juttuun lasten kanssa
+ Elämä olisi varmaan "täydempää"- Vihaan melua ja mekkalaa
- Synnytys & raskaana oleminen ahdistava ja pelottava ajatus
- Huono turvaverkko
- Itsellä huono lapsuus, en halua toistaa samaa
Ovatko nuo plussapuolet todella asioita, jotka puoltavat oman lapsen hankkimista? Lasten kanssa on tosiaan kiva tehdä asioita, mutta se on mahdollista myös sukulaisen, kummin tai muun sellaisen roolissa tuomatta kotiin epäjärjestystä ja rauhattomuutta. Tällaisesta roolista voi saada paljon merkityksellisyyttä omaan elämäänsä ilman vanhemmuuden sitovuutta, jolloin tilaa jää paremmin myös muille asioille. -ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, mutta olen koko ajan ajatellut, että lapsi olisi syytä olla. En kuitenkaan ole löytänyt vielä ikinä halua tulla raskaaksi, joten lasta ei siis ole, vaikka periaatteessa haluaisin että olisi. Jotenkin tunteet vaan haraa pahasti raskautumista vastaan.
Tämä on supermielenkiintoista. Minkälaiset ajatukset puoltavat lapsen hankkimista, minkälaiset vastustavat sitä? Ovatko nuo "syytä olla" -ajatukset ympäristön asettamia paineita vai omia toiveitasi? -ap
Hmm. Ei minua kiinnosta ympäristön odotukset, mietin vain omia toiveita.
Puoltaa: aina ollut haave siitä, että olisi perhe. Tykkäisin puuhastella vähintään kouluikäisen kanssa kaikkea. Tykkäisin nähdä kun oma lapsi kasvaa ja kehittyy. Uskon että olisi jotenkin täydellisempi olo elämässä jos olisi lapsi/lapsia. Lapset tykkää minusta joten saattaisin olla ihan hyvä lasten kanssa. Tuntuu että elämä on vajaa ilman lapsia.
Vastustaa: luulen että raskaana on epämiellyttävää olla. Synnytys tuhoaa kehoa, ehkä. Jotenkin raskaus on vastenmielinen ajatus. En jaksaisi vauva-aikaa yöheräämisineen. Pikkulapseen olisi liian sidottu, haluan matkustaa ja harrastaa. En ole koskaan kokenut että vauvat on söpöjä tai ihania, osaisinko tykätä omasta vauvasta, en tiedä. Vauvojen jatkuva tarvitsevuus ahdistaa. Pelkään että pikkulapsiarki pilaisi parisuhteen ja johtaisi eroon. Pelkään että mies ei kestäisikään isyyttä ja vastuuta ja jättäisi meidät. Pelkään että joutuisin yksin tekemään kaikki kotityöt ja hoitamaan vauvan, koska mies olisi töissä. Äidin rooli tuntuu minusta vieraalta. En tykkää melusta, rakastan rauhaa. Vihaan kaikkea hössöttämistä, ja tuntuu että raskauden ja vauvojen ympärille kertyy muiden taholta kamalasti hössöttämistä.
Kuulostaa fiksulta ja kypsältä pohdinnalta ja toisin kuin edellisellä kommentoijalla myös ihan oikealta dilemmalta. Arvostaako enemmän mahdollisuutta saada perhe vai mahdollisuutta nauttia parisuhteesta, vapaudesta, itsenäisyydestä ja muusta hyvästä, jota elämässä on lapsettomana? -ap
Se onkin dilemma, koska tiedän että kaikkea ei voi saada eikä kaikkea voi säilyttää. Kun jotain uutta saa, täytyy samalla luopua jostain. Vapaudesta ja itsenäisyydestä tiedän nauttivani, koska sitä olen kokenut. Äitiyttä ja lastensaamista sen sijaan en ole kokenut, en voi tietää nauttisinko niistä. Mutta jos kokeilen, paluuta ei enää ikinä ole. Olen hyvin vastuuntuntoinen, ja tiedän että huolehtisin lapsesta hyvin. Mutta entä jos vain katuisin?
Vauvakuume oli ja meni. Ei ollut miestä silloin. Sitten oli mieskin ja ei muuta kuin raskaaksi yhteisestä sopimuksesta. Vauvakuumeen puuttuminen ei mitenkään vaikuttanut raskauden kulkuun. Olin yhtä kiintynyt vauvaan varmaan näinkin. Ei ollut kiire synnyttääkään, kun jaksoin hyvin odottaa. Sitten tulin toisen kerran raskaaksi. Tiesin jo entuudestaan, että vauvat voivat olla ihania ja raskaita. Kolmannella kerralla taas ajattelin, että synnytys menee toivottavasti taas hyvin ja voin nauttia vielä tämän viimeisen kerran siitäkin. Ei se synnyttäminenkään niin hauskaa ole, mutta palkinto siitä on mahtava, että synnytyskin tuntuu jälkeenpäin kokemuksena merkittävältä. Mielestäni oikea ajoitus vauvalle on tärkeämpi kuin vauvakuume, mutta koska vauvat ovat ainutlaatuisia, niin saavat syntyä, vaikka olisivat jopa vahinkojakin!
Olen tällä hetkellä raskaana ja vauvakuumetta ei ole ikinä ollut. Olen pitkään ollut jopa sitä mieltä, että en aio lapsia koskaan hankkia.
Tämä on todella kamalaa myöntää, mutta suurin syy lapsen hankkimiselle oli ihan pelkästään se, että mies halusi lapsen. Mies ei tätä kuitenkaan tiedä, vaan luulee, että minä halusin tätä yhtä paljon kuin hänkin. Ilman tätä meille olisi tullut avioero. Ei sillä, saattaahan se myöhemminkin tulla ihan muista syistä.
Tunteet raskaudesta on edelleen aika ristiriitaiset. Välillä olen iloinen asiasta, ja välillä haluaisin unohtaa koko asian. Neuvolakäynnit ahdistaa, synnytys ahdistaa...se ihmisten asiasta jatkuva kyseleminen ja kyttääminen ahdistaa!
Uskon kuitenkin että rakastun lapseeni ja minusta tulee hyvä äiti. Eiköhän asiaan kasva enemmän ja enemmän raskauden edetessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa ottaa näissä pohdinnoissa huomioon, et ei se kasvatustehtävä kestä ikuisesti. 40-50 vuotiaiden naisten elämä on aika samanlaista, oli lapsia tai ei (jos ovat aiis toisilla jo isoja/täysi-ikäisiä. Varmaan valtaosa aikuisista lapsista tuo vanhempiensa elämään vain onnea ja rikkautta kuten muutkin ihmissuhteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja moni sanoo, ja tiedän että se on niin, että ei sitä omaa elämää menetä kun lapsi tulee. Että sitten se lapsi on OSA sitä minun OMAA elämääni.
Kautta historian naiset ovat surreet sitä, että ovat äideiksi tultuaan menettäneet aikaisemman elämänsä, identiteettinsä ja monia heille tärkeitä asioita. Sen pitäisi riittää todisteeksi siitä, ettei mitään takeita ole.
Melkein kaikki lapsia hankkineet kaverini, joiden kanssa olen asiasta puhunut, ovat sanoneet, että he halusivat muuttaa elämänsä, luopua entisestä ja saada jotakin uutta tilalle. Tuntuu hullulta ja vastuttomalta halnkkia lapsia siinä uskossa, ettei mistään tarvitisi luopua. Se kun ei pidä paikkaansa. -ap
No ehkä tämä juuri kiteyttää sen, miksi en halua lapsia (ainakaan vielä).
En halua joutua luopumaan mistään, etenkään vapaudestani. Olen myös vuosia tehnyt itsetutkiskelua ja saavuttanut jonkinasteisen mielenrauhan, ja haluan jatkaa tällä itsetuntemuksen kehittämisen tiellä. Jotenkin tuntuu, että seesteiselle itsensä tutkiskelulle ei varmastikaan olisi aikaa enää sitten. Elämässäni ei ole myöskään mitään vikaa, miksi sen täytyisi muuttua. Voi sanoa, että elän hyvää elämää, viimein, ja olen tyytyväinen itseeni. Tuntuu kummalliselta ajatus, että minun tulisi haluta muuttaa tätä elämää mihinkään. Itse asiassa nyt kun ajattelen asiaa näin, tajuan että vauvalla olisi elämässäni varmasti varsin hyvä olla. Vain minun vapauteni kärsisi. Mutta ehkä sinä päivänä kun se vauvakuume iskee, tunnen, että elämäni on jotenkin puutteellista ja sinä päivänä olen valmis luopumaan siitä vapaudestani, lapsen vuoksi. Ja se on sitten tietoinen valinta, ei olosuhteiden pakko tai suostuttelun tulos.
Mutta vaikka vauvakuumeen saisinkin ja tekisin lapsen, en silti lähde mukaan tuohon että haluaisin muuttaa elämäni, ja teen lapsen. Tai tulen raskaaksi ja ajattelen, nyt minä muutan elämäni. En halua että se vauva on mitenkään tekemisissä sen kanssa, koenko omassa elämässäni muutostarvetta vai ei. En halua että vauva olisi muutoksen katalysaattori, tai jokin muutoksen aikaansaava voima, sillä silloin muutos ei lähtisi minusta itsestäni ja se asettaisi väistämättä lapselle odotuksia jotka eivät hänelle kuulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raskaus pelottaa niin paljon, että en pysty tekemään lasta. Vaikka järkitasolla tiedän haluavani lapsen. Eli tunne (pelko) voittaa järjen.
Kolmekymppisenä näitä asioita miettii paljon. vauvakuumetta ei ole ikinä ollut.
plussat:
+ uusia, varmasti upeita tunteita ja kokemuksia
+ pysyisi nuorekkaampana kun joutuisi vipeltämään lasten perässä.
+ vanhana ja raihnaisena voisi edes jonkin verran elää lapsensa kautta: vaikka lapsi ei kävisi katsomassa kuin kerran parissa vuodessa, niin voisi silti mietiskellä tyytyväisenä, että siellä se elää oma elämäänsä onnellisena.
miinukset:
- synnytys ahdistaa. raskaus ei niinkään, kroppani on jo pilalla.
- en kestä 24/7 ihmisiä ympärilläni ja ajatus siitä, että joku on koko ajan minussa kiinni, aiheuttaa kauhunväristyksiä. Eli siis itsenäisyyden menetys, aina jonkun toisen ehdoilla meneminen. Tämä on isoin miinus.
- jatkuva rahanmeno.
Ja sitten ne järkisyyt miksi lapsia ei tule:
- en osaa olla lasten kanssa, en saa mitään heidän kanssa touhaamisestaan eikä minulla tunnu myöskään olevan lapselle mitään annettavaa
- parisuhde on vakaa, mutta puoliso kärsii masennuksesta ja me molemmat elämänhallinnan puutteesta.
- hyvin heikko rahatilanne ja pieni tukiverkko.
- omat huonot elintavat, jota varmaan periytyisivät
- maailman heikentyvä tilanne. itse täältä saattaa vielä selvitä jotensakin kuivin jaloin, mutta lapsi hyvin todennäköisesti joutuu jo elämään seuraavan maailmansodan, ilmastopakolaisten ja/tai yhä yleistyvän yhteiskunnallisen levottomuuden ja kurjistumisen keskellä.
Toivon että järkisyyt voittavat silloinkin, jos mulle vielä vauvakuume iskee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei siis kaduta, mutta emme halua lisää lapsia. Näin on hyvä ja mukavaa, yhden lapsen kanssa on helppo tehdä kaikenlaista, matkustaa ym.
Omasta kokemuksesta, yhden lapsen kanssa on helppo tehdä niitä asioita jotka sopivat lapsen ikäkauteen. Jos itsekkin tykkää tällaisista asioista niin ei mitään ongelmaa. Matkustaminen kaupunki- ja rantakohteissa käy kaiken ikäisen lapsen kanssa. Museoihin keskittyminen kuitenkaan ei onnistu uhmaikäisen kanssa eikä vuoristovaellukset tai avomerikilpapurjehdus alle 16-vuotiaan kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja moni sanoo, ja tiedän että se on niin, että ei sitä omaa elämää menetä kun lapsi tulee. Että sitten se lapsi on OSA sitä minun OMAA elämääni.
Kautta historian naiset ovat surreet sitä, että ovat äideiksi tultuaan menettäneet aikaisemman elämänsä, identiteettinsä ja monia heille tärkeitä asioita. Sen pitäisi riittää todisteeksi siitä, ettei mitään takeita ole.
Melkein kaikki lapsia hankkineet kaverini, joiden kanssa olen asiasta puhunut, ovat sanoneet, että he halusivat muuttaa elämänsä, luopua entisestä ja saada jotakin uutta tilalle. Tuntuu hullulta ja vastuttomalta halnkkia lapsia siinä uskossa, ettei mistään tarvitisi luopua. Se kun ei pidä paikkaansa. -ap
No ehkä tämä juuri kiteyttää sen, miksi en halua lapsia (ainakaan vielä).
En halua joutua luopumaan mistään, etenkään vapaudestani. Olen myös vuosia tehnyt itsetutkiskelua ja saavuttanut jonkinasteisen mielenrauhan, ja haluan jatkaa tällä itsetuntemuksen kehittämisen tiellä. Jotenkin tuntuu, että seesteiselle itsensä tutkiskelulle ei varmastikaan olisi aikaa enää sitten. Elämässäni ei ole myöskään mitään vikaa, miksi sen täytyisi muuttua. Voi sanoa, että elän hyvää elämää, viimein, ja olen tyytyväinen itseeni. Tuntuu kummalliselta ajatus, että minun tulisi haluta muuttaa tätä elämää mihinkään. Itse asiassa nyt kun ajattelen asiaa näin, tajuan että vauvalla olisi elämässäni varmasti varsin hyvä olla. Vain minun vapauteni kärsisi. Mutta ehkä sinä päivänä kun se vauvakuume iskee, tunnen, että elämäni on jotenkin puutteellista ja sinä päivänä olen valmis luopumaan siitä vapaudestani, lapsen vuoksi. Ja se on sitten tietoinen valinta, ei olosuhteiden pakko tai suostuttelun tulos.
Mutta vaikka vauvakuumeen saisinkin ja tekisin lapsen, en silti lähde mukaan tuohon että haluaisin muuttaa elämäni, ja teen lapsen. Tai tulen raskaaksi ja ajattelen, nyt minä muutan elämäni. En halua että se vauva on mitenkään tekemisissä sen kanssa, koenko omassa elämässäni muutostarvetta vai ei. En halua että vauva olisi muutoksen katalysaattori, tai jokin muutoksen aikaansaava voima, sillä silloin muutos ei lähtisi minusta itsestäni ja se asettaisi väistämättä lapselle odotuksia jotka eivät hänelle kuulu.
Joo, kyllä sellainen "Elämäni kaipaa muutosta, pyöräytänpä lapsen" -ajattelu on vierasta ja epäilyttävää. En tarkoittanut, että ystäväni ajattelisivat noin, vaan että he olivat valmiita siihen, että elämä tulee muuttumaan ja se on ihan okei. Suurimmat vaikeudet tulevat kai tämän ikäisistä (30+) heille, jotka koettavat eniten pitää kiinni entisestä elämästään.
Minusta on tosi mielenkiintoista, että ainoastaan vanhemmuus saa ihmiset edes pohtimaan elämänsä kääntämistä nurrinniskoin juuri sen ikäisenä, kun se monilla kulkee viimeinkin uomissaan. Harvemmin kuulee ihmisten kipuilevan sitä, kannattaisiko ryhtyä yrittäjäksi, ettei vain jää yrittäjyyden kokemus saavuttamatta. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua inhottaa se, että raskaana olevaa, synnyttävää ja pienen vauvan äitiä kohdellaan kuin vähä-älyistä. Yritetään kontrolloida elämään tiettyjen normien mukaan, annetaan jatkuvasti neuvoja ja hyysätään. Puhutellaan kuin tuota naista kiinnostaisi vain vauvat, ei aloiteta keskustelua mieluummin vaikka politiikasta tai tekniikasta. Raskaana oleva ja pienen lapsen äiti typistetään lapsentetkokoneeksi, emoksi, jolla ei saisi olla mitään muuta elämää. Ympäristö jättää normaalin elämän ulkopuolelle ja tarjoilee vain vauvahössötyselämää. Olen korkeasti koulutettu uranainen, harrastan tieteitä ja yhteiskunnallisia asioita ja ns. miehisiä juttuja. En tiedä miten henkisesti selviäisin tuosta äitiydestä, en sen lapsen vaan ympäristön takia.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa näissä pohdinnoissa huomioon, et ei se kasvatustehtävä kestä ikuisesti. 40-50 vuotiaiden naisten elämä on aika samanlaista, oli lapsia tai ei (jos ovat aiis toisilla jo isoja/täysi-ikäisiä. Varmaan valtaosa aikuisista lapsista tuo vanhempiensa elämään vain onnea ja rikkautta kuten muutkin ihmissuhteet.
Kyllä parikymmentä vuotta parhaasta iästä on tosi paljon, vaikka se ei ikuisesti olekaan. Ja huolihan ei lopu senkään jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua inhottaa se, että raskaana olevaa, synnyttävää ja pienen vauvan äitiä kohdellaan kuin vähä-älyistä. Yritetään kontrolloida elämään tiettyjen normien mukaan, annetaan jatkuvasti neuvoja ja hyysätään. Puhutellaan kuin tuota naista kiinnostaisi vain vauvat, ei aloiteta keskustelua mieluummin vaikka politiikasta tai tekniikasta. Raskaana oleva ja pienen lapsen äiti typistetään lapsentetkokoneeksi, emoksi, jolla ei saisi olla mitään muuta elämää. Ympäristö jättää normaalin elämän ulkopuolelle ja tarjoilee vain vauvahössötyselämää. Olen korkeasti koulutettu uranainen, harrastan tieteitä ja yhteiskunnallisia asioita ja ns. miehisiä juttuja. En tiedä miten henkisesti selviäisin tuosta äitiydestä, en sen lapsen vaan ympäristön takia.
Oman kokemuksen perusteella en jaa tätä käsitystä. Ei ole lässytetty, ei neuvottu ylhäältäpäin, ei hyysätty. Toki neuvolassa ja muissa raskauteen ja lapsensaantiin liittyvissä yhteyksissä puhutaan vain lapsista ja niihin liittyvistä jutuista, mutta sehän nyt on järkevääkin.
Nuorempana ajattelin, että mulla on lapsi, kun olen n. 25. No ei ollut miestäkään. Kolmekymppisenä oli jo mies, mutta ei tosiaankaan vauvakuumetta. Olen silti aina tykännyt lapsista. Ja erityisesti pienistä lapsista.
Mies taisi olla se, joka ekana ehdotti pillereiden pois jättämistä. Kyllä mulla risteili ajatuksia päässä. Olin viettänyt aika menevää elämää, joten mietin, haluanko sitoa itseni (meillä ei juurikaan tukiverkostoa). Toisaalta mietin, että ikääkin on, se on nyt tai ei koskaan. Sitten rupesin miettimään, että entä jos en saakaan lasta (ikää 34 v / alipainoinen). Eli ajatukset tavallaan kääntyivät ihan päinvastaisiksi.
Itselläni varmaan vaikutti sekin, että olin ollut silloin hiljattain kuolleen äitini kanssa tosi läheinen. Alitajuntaisesti varmaan toivoin, että voisin sitten oman lapseni kanssa muodostaa samanlaisen siteen.
Nyt on lapsia kaksi, enkä ole katunut. Enkä olisi koskaan hyvin töissä viihtyvänä ihmisenä voinut arvata, miten paljon tykkäsin olla lasten kanssa kotona. Matkusteltukin on ihan entiseen tahtiin. Välillä mietin haikeana vapaata nuoruuttani. Mutta ei elämäni olisi enää samanlaista, vaikka lapsia ei olisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua inhottaa se, että raskaana olevaa, synnyttävää ja pienen vauvan äitiä kohdellaan kuin vähä-älyistä. Yritetään kontrolloida elämään tiettyjen normien mukaan, annetaan jatkuvasti neuvoja ja hyysätään. Puhutellaan kuin tuota naista kiinnostaisi vain vauvat, ei aloiteta keskustelua mieluummin vaikka politiikasta tai tekniikasta. Raskaana oleva ja pienen lapsen äiti typistetään lapsentetkokoneeksi, emoksi, jolla ei saisi olla mitään muuta elämää. Ympäristö jättää normaalin elämän ulkopuolelle ja tarjoilee vain vauvahössötyselämää. Olen korkeasti koulutettu uranainen, harrastan tieteitä ja yhteiskunnallisia asioita ja ns. miehisiä juttuja. En tiedä miten henkisesti selviäisin tuosta äitiydestä, en sen lapsen vaan ympäristön takia.
Oman kokemuksen perusteella en jaa tätä käsitystä. Ei ole lässytetty, ei neuvottu ylhäältäpäin, ei hyysätty. Toki neuvolassa ja muissa raskauteen ja lapsensaantiin liittyvissä yhteyksissä puhutaan vain lapsista ja niihin liittyvistä jutuista, mutta sehän nyt on järkevääkin.
Joo voin olla väärässäkin, olen siis itse lapseton. Mutta olen sivusta seurannut ja nähnyt miten ympäristö muuttuu niiden ystävieni ympärillä, jotka saavat lapsia.
Jos vauvan saisi kaupasta, ostaisin ja huolehtisin hyvin aikuisuuteen saakka. Mutta en halua olla raskaana.
Minä olen ongelmaperheestä lähtöisin ja tunnen voimakasta vastenmielisyyttä omia vanhempiani kohtaan. Lisäksi sukuni on varsin riitaisa, ja monet lähisukulaiset ovat olleet puhumatta toisilleen useamman kymmenen vuotta (mikä on vähän hankalaa sukujuhlia järjestettäessä), ja olen siis nähnyt myös sen puolen, kun vanhemmat kokevat tulleensa lastensa hylkäämiksi. Minulle on sen vuoksi ollut aina haasteellista ajatella, että hankkisin itse lapsia, koska pelkään riitoja ja vihaa lapseni taholta, vaikka kuinka ajattelisin olevani ylitsevuotavan rakastava äiti.
Jo puolison hankkiminen oli minulle järjen asia, ei niinkään tunneasia. Samoin lapsen hankkiminen oli tietoinen päätös ilman erillistä vauvakuumetta. Raskausaikana näin painajaisia, joissa lapsi pyrki koko ajan pois sylistäni ja halusi vain isän syliin. Tunsin inhoa sikiötä kohtaan. Hyväksyin lapsen vasta pikkuhiljaa, annoin äidintunteilleni vallan vasta joskus lapsen ollessa yli yksivuotias. Siihen asti toimin "koneellisesti".
Minusta kuitenkin perhe on ihmiselle tärkeä. Olin pitkään yksin, ja tähän hetkeen pääseminen on vaatinut minulta paljon uskallusta ja useampaa hyppyä pimeään. En ole voinut täysin luottaa siihen, että elämä kantaa myös ihmissuhteiden osalta minun kohdallani, mutta niin on onneksi käynyt (ensimmäisen lyhytaikaisen avioliittohelvetin jälkeen).
Olen kääntäjä, en mitään sen hienompaa. Osaan kuitenkin arvostaa toisten ihmisten ammattitaitoa ja kokemusta, enkä koe tarpeelliseksi mitätöidä toisia ihmisiä omien ennakkoluulojeni perusteella.