Lue keskustelun säännöt.
Miksi halveksit uusperheitä?
Uusperheessä kasvanut
13.08.2016 |
Uusperheessä kasvaneena, onnellisen lapsuuden viettäneenä, en jaksa ymmärtää tätä. Mielestäni oli paras ratkaisu minunkin kannaltani, että vanhempani erosivat ollessani alle 3-vuotias, eivätkä jääneet väkisin roikkumaan riitaisaksi muuttuneeseen avioliittoonsa. Siten sain viettää hyvän lapsuuden turvallisten aikuisten kanssa, jotka rakastivat toisiaan ja riitoja tms. oli hyvin harvoin. Ja kumpaakin vanhempaa ja näiden kumppaneita näin, pikkuveljeni isästä tuli minulle kolmas vanhempi ja loistavasti sen roolin vetikin ja opetti minulle paljon asioita, mihin omat vanhempani eivät olisi kyenneet. (Antoi esim. liikenteeseen asiallsen kuskin mallin, kun kummaltakaan vanhemmistani ei ajokorttia löydy.)
Ja olihan tästä isäpuolelle hyötyä omankin lapsensa kannalta - itse aikuisena olen ollut nyt teini-ikäisen veljeni tukena ja hän on esim. koska vaan tervetullut minun ja mieheni luo ja autan häntä kaikin tavoin, jos joskus tarvitsee esim. taloudellista tukea.
Kaikki nämä neljä ihmistä - isä, isäpuoli, äiti ja veli - ovat minulle erittäin rakkaita ja tärkeitä ihmisiä.
Uusperheessä eläminen ei ole mikään häpeä. Se on, jos halveksii toisen ihmisen perhemallia tai suhtautuu asiattomasti omaan perheenjäseneen siksi, ettei tämä ole verisukulainen. Sellaisten ihmisten sietäisi hävetä.
Kommentit (38)
Hyvin toimiva uusperhe on hyvä asia.
Tällä palstalla näkyy vain liikaa ei-toimivia uusperheitä, joissa miehen lapset koetaan rasitteena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäpä kerron. Ärsyynnyn siitä uusperheissä paljon käytettävästä sanonnasta, että lapset sopeutuu. Tällä voidaan perustella se, että uusi isi tai äiti vaihtuu säännöllisin väliajoin, muutellaan pitkin poikin, lapset vaihtaa koulua ja hoitopaikkaa sen mukaan missä uusi isi tai äiti sattuu asumaan, toisen vanhemman näkemistä rajoitetaan ja mitä milloinkin. Ja lapset ne vaan sopeutuu. Lapset on niin helppoja sopeutumaan.
Uusperhe on useimmiten lasten kannalta huono ratkaisu. Toimivia uusperheitä on harvassa. Olen eronnut, mutta en missään nimessä perustaisi uusperhettä, koska en halua ongelmia. Seurustelen kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
Halveksin ainoastaan yksinhuoltajia.
Eli jos puolisoni kuolee, sinä halveksit minua.
Tuo on jo harvinaisen suurta tyhmyyttä.
Minulla taas on toisenlainen tarina.
Äiti kuoli, kun olin 5v ja seuraavana vuonna isä löysi elämäänsä uuden naisen. Hyvä asia periaatteessa, mutta nainen ja lapsensa muuttivat samantien meille ja "siskopuoli" sai minun huoneeni, jouduin veljen kanssa samaan huoneeseen. Samantien alkoi kodin raivaaminen äitipuolelle sopivaksi eli kaikki äidistä muistuttava vietiin kirppikselle tai roskiin. Jopa äidin hääpuku ja kaikki hääkuvat piti hävittää. Samalla tyhjeni valokuva-albumit kaikista äidin kuvista.
Tietty yhteydenpito äidin sukuun loppui siihen, isoäiti kävi meitä salaa tapaamassa päiväkodin aidan luona (ajoi siis kotoaan 30 km nähdäkseen meidät siellä pihalla, onneksi päiväkodissa oli fiksua porukkaa, eikä tästä kerrottu isälle tai äitipuolelle). Menetimme tädit, sedät ja serkut ja tilalle saimme äitipuolen sukulaiset, jotka samantien ottivat kesämökkimme haltuun (äiti omisti sen yksin ja oli testamentannut meille lapsille).
Uusperheen elämä oli sitä, että minä ja veljeni emme olleet mitään, äitipuolen tyttö oli tärkein. Harrastaa ei saatu, koska rahat (myös meidä lasten eläke) meni sisarpuolen ratsastusharratukseen ja myöhemmin ajokortiin jne. Minä ja veli jouduimme muuttamaan 16v iässä pois kotoa, koska äitipuolen mielestä peruskoulun jälkeen ei kotona enää asuta. Lisäksi meitä 2 vuotta vanhemman sisarpuolen poikakaveri tarvitsi tilaa hänkin muutettuaan kotiimme asumaan.
Että siksi halveksin ja vihaan uusperheitä, koska yksi sellaine tuhosi minun elämäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halveksin vain pakkomiellettä vääntää kakara jokaisen kumppanin kanssa. Huonoon suhteeseen ei voi jäädä,eroaminen on joskus järkevää ja erota saa vaikkei se järkevää olisi, jos vaan ei yhdessä halua olla. Mutta miksi muksuja uuden kanssa? Ja pahimmassa tapauksessa vielä kolmannenkin.
Minä en halveksi ketään. Miksi joku jaksaa kuluttaa energiaa halveksimalla jotain joka ei omaa napaa kaiva millään lailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halveksi vaan nostan hattua. Mieletöntä, että joku perheellinen uskaltaa tehdä tuollaisen ratkaisun ja saa vielä uusperheen toimimaankin. Itse en uskalla edes lähteä ja säälittää lapsetkin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on toisenlainen tarina.
Äiti kuoli, kun olin 5v ja seuraavana vuonna isä löysi elämäänsä uuden naisen. Hyvä asia periaatteessa, mutta nainen ja lapsensa muuttivat samantien meille ja "siskopuoli" sai minun huoneeni, jouduin veljen kanssa samaan huoneeseen. Samantien alkoi kodin raivaaminen äitipuolelle sopivaksi eli kaikki äidistä muistuttava vietiin kirppikselle tai roskiin. Jopa äidin hääpuku ja kaikki hääkuvat piti hävittää. Samalla tyhjeni valokuva-albumit kaikista äidin kuvista.
Tietty yhteydenpito äidin sukuun loppui siihen, isoäiti kävi meitä salaa tapaamassa päiväkodin aidan luona (ajoi siis kotoaan 30 km nähdäkseen meidät siellä pihalla, onneksi päiväkodissa oli fiksua porukkaa, eikä tästä kerrottu isälle tai äitipuolelle). Menetimme tädit, sedät ja serkut ja tilalle saimme äitipuolen sukulaiset, jotka samantien ottivat kesämökkimme haltuun (äiti omisti sen yksin ja oli testamentannut meille lapsille).
Uusperheen elämä oli sitä, että minä ja veljeni emme olleet mitään, äitipuolen tyttö oli tärkein. Harrastaa ei saatu, koska rahat (myös meidä lasten eläke) meni sisarpuolen ratsastusharratukseen ja myöhemmin ajokortiin jne. Minä ja veli jouduimme muuttamaan 16v iässä pois kotoa, koska äitipuolen mielestä peruskoulun jälkeen ei kotona enää asuta. Lisäksi meitä 2 vuotta vanhemman sisarpuolen poikakaveri tarvitsi tilaa hänkin muutettuaan kotiimme asumaan.
Että siksi halveksin ja vihaan uusperheitä, koska yksi sellaine tuhosi minun elämäni.
Saittehan kuitenkin kesämökkinne itsellenne, kun tulitte täysi-ikäisiksi. Toivon sitä todella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
omalta kohdaltani en löydä bioloista isää mistään väestörekisteristä enää, joten en tiedä onko elossa, kuollut, muuttanut synnyinmaahaan (ei löydy sieltäkään)
en minä osannut lapsena järjestää oma-aloitteisesti tapaamisia, eikä äiti auttanut asiassa yhtään eikä hän edes välittänyt
isäpuoli narsistinen, mutta tukee tarpeen vaatiessa rahallisesti. en ole koskaan pitänyt äijästä, mutta löytyy sitä pahempiakin ihmisiä
veli(puoli) muuttunut puhemyllystä todella hiljaiseksi.
en haluais enää viettää jouluja yhdessä kun se vietetään aina saman kaavan mukaisesti, joka on isäpuolen määrmänä. muut ei ymmärrä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on toisenlainen tarina.
Äiti kuoli, kun olin 5v ja seuraavana vuonna isä löysi elämäänsä uuden naisen. Hyvä asia periaatteessa, mutta nainen ja lapsensa muuttivat samantien meille ja "siskopuoli" sai minun huoneeni, jouduin veljen kanssa samaan huoneeseen. Samantien alkoi kodin raivaaminen äitipuolelle sopivaksi eli kaikki äidistä muistuttava vietiin kirppikselle tai roskiin. Jopa äidin hääpuku ja kaikki hääkuvat piti hävittää. Samalla tyhjeni valokuva-albumit kaikista äidin kuvista.
Tietty yhteydenpito äidin sukuun loppui siihen, isoäiti kävi meitä salaa tapaamassa päiväkodin aidan luona (ajoi siis kotoaan 30 km nähdäkseen meidät siellä pihalla, onneksi päiväkodissa oli fiksua porukkaa, eikä tästä kerrottu isälle tai äitipuolelle). Menetimme tädit, sedät ja serkut ja tilalle saimme äitipuolen sukulaiset, jotka samantien ottivat kesämökkimme haltuun (äiti omisti sen yksin ja oli testamentannut meille lapsille).
Uusperheen elämä oli sitä, että minä ja veljeni emme olleet mitään, äitipuolen tyttö oli tärkein. Harrastaa ei saatu, koska rahat (myös meidä lasten eläke) meni sisarpuolen ratsastusharratukseen ja myöhemmin ajokortiin jne. Minä ja veli jouduimme muuttamaan 16v iässä pois kotoa, koska äitipuolen mielestä peruskoulun jälkeen ei kotona enää asuta. Lisäksi meitä 2 vuotta vanhemman sisarpuolen poikakaveri tarvitsi tilaa hänkin muutettuaan kotiimme asumaan.
Että siksi halveksin ja vihaan uusperheitä, koska yksi sellaine tuhosi minun elämäni.
Saittehan kuitenkin kesämökkinne itsellenne, kun tulitte täysi-ikäisiksi. Toivon sitä todella.
Saimme, mutta luvattoman surkeassa kunnossa. Saimme myös laskun äitipuolen suvun sinne tekemästä laiturista, maansiirtotöistä ja jopa nuohouslaskut 11 vuoden ajalta. Emme veljen kanssa maksaneet. Kiinteistöveron oli maksettu eläkkeistämme, sitä äitipuoli yritti karhuta väittäen, että oli joutunut sen maksamaan, kun meillä ei ollut rahaa.
Äitipuolen suvulla oli vielä muutaman vuosi tämän jälkeen tapana yrittää mennä mökille kuin omalleen, emmehän me kaksi opiskelijaa siellä ennättäneet olemaan. Onneksi äidin siskon mökki oli siinä vieressä ja hän esti esimerkiksi sen, kun äitipuolen veli oli varastamassa venettämme ja toisella kertaa haki polttopuita peräkärryynsä puuvajastamme. Molemmilla kerroilla hän vetosi siihen, että on mökin entinen omistaja (minkä täti toki tiesi palturiksi).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on toisenlainen tarina.
Äiti kuoli, kun olin 5v ja seuraavana vuonna isä löysi elämäänsä uuden naisen. Hyvä asia periaatteessa, mutta nainen ja lapsensa muuttivat samantien meille ja "siskopuoli" sai minun huoneeni, jouduin veljen kanssa samaan huoneeseen. Samantien alkoi kodin raivaaminen äitipuolelle sopivaksi eli kaikki äidistä muistuttava vietiin kirppikselle tai roskiin. Jopa äidin hääpuku ja kaikki hääkuvat piti hävittää. Samalla tyhjeni valokuva-albumit kaikista äidin kuvista.
Tietty yhteydenpito äidin sukuun loppui siihen, isoäiti kävi meitä salaa tapaamassa päiväkodin aidan luona (ajoi siis kotoaan 30 km nähdäkseen meidät siellä pihalla, onneksi päiväkodissa oli fiksua porukkaa, eikä tästä kerrottu isälle tai äitipuolelle). Menetimme tädit, sedät ja serkut ja tilalle saimme äitipuolen sukulaiset, jotka samantien ottivat kesämökkimme haltuun (äiti omisti sen yksin ja oli testamentannut meille lapsille).
Uusperheen elämä oli sitä, että minä ja veljeni emme olleet mitään, äitipuolen tyttö oli tärkein. Harrastaa ei saatu, koska rahat (myös meidä lasten eläke) meni sisarpuolen ratsastusharratukseen ja myöhemmin ajokortiin jne. Minä ja veli jouduimme muuttamaan 16v iässä pois kotoa, koska äitipuolen mielestä peruskoulun jälkeen ei kotona enää asuta. Lisäksi meitä 2 vuotta vanhemman sisarpuolen poikakaveri tarvitsi tilaa hänkin muutettuaan kotiimme asumaan.
Että siksi halveksin ja vihaan uusperheitä, koska yksi sellaine tuhosi minun elämäni.
Miten sinun isäsi ja äitipuolesi ilkeys liittyy muihin uusperheisiin? Ei meillä ollut tuollaista, joten miten voit minun lapsuudenperhettäni tai nykyistä perhettäni vihata ja halveksia? Tunnen monia uusperheitä, ja hyvin on nillä kaikilla mennyt, ei ole äiti tehnyt kakaroita monen miehen kanssa, kyllä se siihen korkeintaan kahteen jää.
En ymmärrä miksi pitäisi uusperheitä halveksia? Minä halveksin ilkeitä ihmisiä, ja se on ihan sama onko hän ydinperheessä vai uusperheessä. Eihän mitään perhemuotoa voi halveksia, se on ihan sama kuin halveksisit vaikka vasenkätisiä, ei mitään järkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on toisenlainen tarina.
Äiti kuoli, kun olin 5v ja seuraavana vuonna isä löysi elämäänsä uuden naisen. Hyvä asia periaatteessa, mutta nainen ja lapsensa muuttivat samantien meille ja "siskopuoli" sai minun huoneeni, jouduin veljen kanssa samaan huoneeseen. Samantien alkoi kodin raivaaminen äitipuolelle sopivaksi eli kaikki äidistä muistuttava vietiin kirppikselle tai roskiin. Jopa äidin hääpuku ja kaikki hääkuvat piti hävittää. Samalla tyhjeni valokuva-albumit kaikista äidin kuvista.
Tietty yhteydenpito äidin sukuun loppui siihen, isoäiti kävi meitä salaa tapaamassa päiväkodin aidan luona (ajoi siis kotoaan 30 km nähdäkseen meidät siellä pihalla, onneksi päiväkodissa oli fiksua porukkaa, eikä tästä kerrottu isälle tai äitipuolelle). Menetimme tädit, sedät ja serkut ja tilalle saimme äitipuolen sukulaiset, jotka samantien ottivat kesämökkimme haltuun (äiti omisti sen yksin ja oli testamentannut meille lapsille).
Uusperheen elämä oli sitä, että minä ja veljeni emme olleet mitään, äitipuolen tyttö oli tärkein. Harrastaa ei saatu, koska rahat (myös meidä lasten eläke) meni sisarpuolen ratsastusharratukseen ja myöhemmin ajokortiin jne. Minä ja veli jouduimme muuttamaan 16v iässä pois kotoa, koska äitipuolen mielestä peruskoulun jälkeen ei kotona enää asuta. Lisäksi meitä 2 vuotta vanhemman sisarpuolen poikakaveri tarvitsi tilaa hänkin muutettuaan kotiimme asumaan.
Että siksi halveksin ja vihaan uusperheitä, koska yksi sellaine tuhosi minun elämäni.
Olen pahoillani puolestasi. Mutta nuo ongelmat eivät ole uusperheilmiön aiheuttamia. Syynä on äitipuolesi kammottava persoona, ja myös isäsi, joka ei pitänyt omien lastensa puolia. Monella on ihan yhtä kammottava biologinen vanhempi, ja taas isä- tai äitipuoli voi olla todella hyvä ihminen. En siis syyttäisi uusperheitä yleensä tämän kaltaisista ongelmista.
Vierailija kirjoitti:
Hyvin toimiva uusperhe on hyvä asia.
Tällä palstalla näkyy vain liikaa ei-toimivia uusperheitä, joissa miehen lapset koetaan rasitteena.
Tämä. Niitä halveksitaan niissä elävien joidenkin aikuisten itsekeskeisyyden takia ja sen, millaisia kakaroita monista aikuisista nähdään kuoriutuvan uusioperhekuvioiden myötä. Todella huono asia nämä yhä yleistyvät uusperheet. Ei ihmiset osaa niissä käyttäytyä ja ottaa esim. kumppaninsa ENSIMMÄISET lapset huomioon kuin harvoin.
En halveksi, mutta inhottaa se, kun jotkut luulevat vaimon lasten ja miehen lasten yhtäkkiä kokevansa olevan yhtä iloista perhettä.
Siksi että alkuperäinen oikea perhe on rikottu. Kodinrikkojat tekee tätä ovat kieroja ja ahneita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on toisenlainen tarina.
Äiti kuoli, kun olin 5v ja seuraavana vuonna isä löysi elämäänsä uuden naisen. Hyvä asia periaatteessa, mutta nainen ja lapsensa muuttivat samantien meille ja "siskopuoli" sai minun huoneeni, jouduin veljen kanssa samaan huoneeseen. Samantien alkoi kodin raivaaminen äitipuolelle sopivaksi eli kaikki äidistä muistuttava vietiin kirppikselle tai roskiin. Jopa äidin hääpuku ja kaikki hääkuvat piti hävittää. Samalla tyhjeni valokuva-albumit kaikista äidin kuvista.
Tietty yhteydenpito äidin sukuun loppui siihen, isoäiti kävi meitä salaa tapaamassa päiväkodin aidan luona (ajoi siis kotoaan 30 km nähdäkseen meidät siellä pihalla, onneksi päiväkodissa oli fiksua porukkaa, eikä tästä kerrottu isälle tai äitipuolelle). Menetimme tädit, sedät ja serkut ja tilalle saimme äitipuolen sukulaiset, jotka samantien ottivat kesämökkimme haltuun (äiti omisti sen yksin ja oli testamentannut meille lapsille).
Uusperheen elämä oli sitä, että minä ja veljeni emme olleet mitään, äitipuolen tyttö oli tärkein. Harrastaa ei saatu, koska rahat (myös meidä lasten eläke) meni sisarpuolen ratsastusharratukseen ja myöhemmin ajokortiin jne. Minä ja veli jouduimme muuttamaan 16v iässä pois kotoa, koska äitipuolen mielestä peruskoulun jälkeen ei kotona enää asuta. Lisäksi meitä 2 vuotta vanhemman sisarpuolen poikakaveri tarvitsi tilaa hänkin muutettuaan kotiimme asumaan.
Että siksi halveksin ja vihaan uusperheitä, koska yksi sellaine tuhosi minun elämäni.
Olen pahoillani puolestasi. Mutta nuo ongelmat eivät ole uusperheilmiön aiheuttamia. Syynä on äitipuolesi kammottava persoona, ja myös isäsi, joka ei pitänyt omien lastensa puolia. Monella on ihan yhtä kammottava biologinen vanhempi, ja taas isä- tai äitipuoli voi olla todella hyvä ihminen. En siis syyttäisi uusperheitä yleensä tämän kaltaisista ongelmista.
Juuri näin monet sanovat tajuamatta lainkaan sitä, että nimenomaan uusperhe aiheutti sen, mitä jouduin kokemaan. Jos isä olisi ollut aikuisempi ja tyytynyt seurustelemaan yhteenmuuton sijaan, olisi minulla ollut ehjä (tosin äiditön) perhe ja olisin säästynyt monelta surulta. Äitipuoli ei olisi päässyt tuhoamaan äitini tavaroita, ei ottamaan mökkiä omalle suvulleen, ei estämään yhteyttä äidin sukuun, jos ei olisi ollut uusperhettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas on toisenlainen tarina.
Äiti kuoli, kun olin 5v ja seuraavana vuonna isä löysi elämäänsä uuden naisen. Hyvä asia periaatteessa, mutta nainen ja lapsensa muuttivat samantien meille ja "siskopuoli" sai minun huoneeni, jouduin veljen kanssa samaan huoneeseen. Samantien alkoi kodin raivaaminen äitipuolelle sopivaksi eli kaikki äidistä muistuttava vietiin kirppikselle tai roskiin. Jopa äidin hääpuku ja kaikki hääkuvat piti hävittää. Samalla tyhjeni valokuva-albumit kaikista äidin kuvista.
Tietty yhteydenpito äidin sukuun loppui siihen, isoäiti kävi meitä salaa tapaamassa päiväkodin aidan luona (ajoi siis kotoaan 30 km nähdäkseen meidät siellä pihalla, onneksi päiväkodissa oli fiksua porukkaa, eikä tästä kerrottu isälle tai äitipuolelle). Menetimme tädit, sedät ja serkut ja tilalle saimme äitipuolen sukulaiset, jotka samantien ottivat kesämökkimme haltuun (äiti omisti sen yksin ja oli testamentannut meille lapsille).
Uusperheen elämä oli sitä, että minä ja veljeni emme olleet mitään, äitipuolen tyttö oli tärkein. Harrastaa ei saatu, koska rahat (myös meidä lasten eläke) meni sisarpuolen ratsastusharratukseen ja myöhemmin ajokortiin jne. Minä ja veli jouduimme muuttamaan 16v iässä pois kotoa, koska äitipuolen mielestä peruskoulun jälkeen ei kotona enää asuta. Lisäksi meitä 2 vuotta vanhemman sisarpuolen poikakaveri tarvitsi tilaa hänkin muutettuaan kotiimme asumaan.
Että siksi halveksin ja vihaan uusperheitä, koska yksi sellaine tuhosi minun elämäni.
Saittehan kuitenkin kesämökkinne itsellenne, kun tulitte täysi-ikäisiksi. Toivon sitä todella.
Mahtava korvaus tuosta tarinasta. On sulla oikeudentaju kohdillaan.
Halveksin ainoastaan yksinhuoltajia.