Jari Sillanpään vaikea isäsuhde - isä kieltää kaiken. :(

Kyllähän se ruumiillinen kurittaminen oli ihan tavallista siihen aikaan. Valitettavasti. Ei sitä kaikki tehneet, mutta moni, kun siihen oli yleinen hyväksyntä.

Eikä ne ihmiset olleet silloin sen väkivaltaisempia kuin nytkään. Toisille teki jopa pahaa kurittaa lastansa selkäsaunalla tai piiskaamalla. Silti se tehtiin, kun se oli yleisesti hyväksytty kasvatusmenetelmä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se ruumiillinen kurittaminen oli ihan tavallista siihen aikaan. Valitettavasti. Ei sitä kaikki tehneet, mutta moni, kun siihen oli yleinen hyväksyntä.

Eikä ne ihmiset olleet silloin sen väkivaltaisempia kuin nytkään. Toisille teki jopa pahaa kurittaa lastansa selkäsaunalla tai piiskaamalla. Silti se tehtiin, kun se oli yleisesti hyväksytty kasvatusmenetelmä.

Kyllä. Näinhän se on ollut.

Mutta miksi ihmeessä osa näistä kurittajavanhemmista kieltää nyt myöhemmin ilmiselvän asian ja syyttää lastaan valehtelijaksi? Sitä en ymmärrä. :(

SAMAISTUN.

Meillä vanhemmat kiistää myös kaiken ruumiillisen kurituksen. Ja voi herrajestas että se todella oli kovassa käytössä minun lapsuudessani 80-luvulla, aina teini-ikään vuosiin 1995-96 asti. Remmi viuhui, välillä koivunoksa, tukkapöllyä tuli vähänväliä. Varhaisin lapsuusmuistoni on kun olin ratikassa äidin ja pikkuveljen kanssa. Oli talvi. Olen ollut alle kouluikäinen, ehkä 4-5 vuotias. Raitiovaunun seinässä on mainos jossa on piirretty mies jolla on iso nenä.Näytän kuvaa äidille ja sanon että ompa tuolla iso nenä. Äiti luulee että tarkoitan kuvan alla istuvaa matkustajaa ja antaa muka huomaamattomasti tukkapöllyä joka sattui aivan tajuttomasti. Kotona otan talvihatun pois ja samalla huomaan hatussa kasan irronneita hiuksia jotka on lähteneet päästä irti äidin tukkapöllyn seurauksena.

Muutkin rangaistukset oli käytössä, nurkassaseisottamisesta lähtien ja yleinen nöyryytys eli se että rangaistuksia tykättiin antaa lapselle mahdollisimman kiusallisella hetkellä, vaikkapa silloin jos oli kavereita kylässä. Kerran koulusta oltiin yhteydessä vanhempiin kun opettaja oli huomannut selvät risun jäljet takareisissä, kun olin ekaluokkalaisena liikuntatunnilla. 

Vanhempani kiistävät kaiken, siis aivan kaiken. Väittävät minun keksineen kaiken, sanovat että veljenikin sanoo ettei tuollaista ole ollut (aivan kuten Sillanpään jutussa). Veljeni sanoo että tietysti tuo kaikki on tapahtunut ja hän todella muistaa kaikki remmitykset mutta myötäilee vanhempiani ja kiistää koska "pääsee helpommalla".

Itse äitinä tajuntaani ei mene lasten kurittaminen väkivallalla, ei vaikka sitä kuinka perusteltaisiin rakkaudella. En ikinä voisi satuttaa lapsiani.

Minä muistan lapsuuteni ahdistavana ja kamalana, kolme sisarustani muistaa ihan toisin. Veli totesi, että hän muistaa parhaiten sen, miten olin aina vastaan kaikkea ja kiukuttelin joka paikassa, intin ja intin niin kauan, että sain aikuisen hermostumaan.

Voisiko olla niin, että lapsuudestaan muistaa sen, mitä haluaa muistaa ja jättää kokonaan sivuun sen, mitä oikeasti tapahtui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isä antoi remmiä ja piiskaa mutta silti mulla on hyvät välit isäni kanssa.

Miksi alapeukutatte tätä?

Siksi, että se antaa tällä hetkellä lapsiaan piiskaaville isille ja äideille synninpäästön: sehän on ihan oikein ja ok pahoinpidellä lapsiaan, kun siitä tulee niin läheiset ja ihanat välit sitten myöhemmin. Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa, tämähän on Suomessa aina tiedetty.

Jos sinulla on hyvät välit väkivaltaisen isän kanssa, se kertonee joko, että olet läpikäynyt useampivuotisen intensiivisen terapian tai sitten vetänyt asfalttia isojen haavojen päälle ja kovettanut itsesi.

En ole tuo kirjoittaja, mutta minun isäni oli myös väkivaltainen kun olin lapsi, ja olemme todella lämpimissä ja läheisissä väleissä hänen kanssaan.

Kovettanut en itseäni ole enkä terapiassa käynyt, vaan asioista on puhuttu isän itsensä kanssa ja hänen aloitteestaan.

Hän on monet, monet kerrat itkenyt asiaa ja pyytänyt anteeksi, inhoaa kuulemma itseään kun on voinut omalle lapselleen niin tehdä jne.

Lapselleni on mitä hellin ukki.

Ja toisaalta isä oli jo lapsena paljon muutakin kuin ajoittain väkivaltainen.

Hän esim. halaili ja antoi pusuja päivittäin, otti syliin ja kertoi joka päivä rakastavansa, jutteli kaikesta mistä halusin ja oli henkisesti hyvin läsnä ja lämmin - lukuunottamatta niitä hetkiä (muutaman kerran kuukaudessa) kun hänellä "pimeni" ja käytti väkivaltaa meihin lapsiin.

Pyysi kyllä aina anteeksi ja kertoi meille, että isä teki nyt väärin, mutta lopetti väkivallan vasta kun olin 12-vuotias (meni meidän lasten ja äidin painostamana terapiaan).

Ja yhä edelleen muutaman kerran vuodessa saa jonkun itkukohtauksen ja ajautuu itsevihaan muistellessaan noita asioita, on tehnyt harvinaisen selväksi olleensa itse se väärintekijä ja ettei me lapset oltaisi sellaista ansaittu jne.

Eli: asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Minäkin jos kertoisin isästäni vain väkivaltaisuuden, olisi reaktiot säälivät ja vihaiset häntä kohtaan, pidettäisiin paskana faijana.

Jos taas kertoisin kaiken muun ja jättäisin väkivallan kertomatta, häntä pidettäisiin todella hyvänä isänä ja sanottaisiin "olisipa minullakin noin ihana isä" (tämän olen kuullut usein kavereiltani, kuulin jo lapsena).

Sillanpään pitäisi miettiä minkä pettymyksen vanhemmilleen tuotti. Ei kukaan äitä anna pojalleen rintaa lapsena jotta tämän suussa pyörii jonkun äijän saastainen kulli.

En minäkään oisi halunnu tietää miten siltsun perse on kipeä ekan homoyhdynnän jälkeen :s

Vierailija kirjoitti:

Miksi Sillanpää olisi nuo jutut keksinyt? Paskahousuista ja raukkamaista isältä olla ottamatta vastuuta. Juuri noin pelkureita väkivaltaiset "kasvattajat" ovat.

Koska keikkapalkkiot ovat laskussa ja kirjalle pitää saada klikkauksia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isä antoi remmiä ja piiskaa mutta silti mulla on hyvät välit isäni kanssa.

Miksi alapeukutatte tätä?

Siksi, että se antaa tällä hetkellä lapsiaan piiskaaville isille ja äideille synninpäästön: sehän on ihan oikein ja ok pahoinpidellä lapsiaan, kun siitä tulee niin läheiset ja ihanat välit sitten myöhemmin. Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa, tämähän on Suomessa aina tiedetty.

Jos sinulla on hyvät välit väkivaltaisen isän kanssa, se kertonee joko, että olet läpikäynyt useampivuotisen intensiivisen terapian tai sitten vetänyt asfalttia isojen haavojen päälle ja kovettanut itsesi.

En ole tuo kirjoittaja, mutta minun isäni oli myös väkivaltainen kun olin lapsi, ja olemme todella lämpimissä ja läheisissä väleissä hänen kanssaan.

Kovettanut en itseäni ole enkä terapiassa käynyt, vaan asioista on puhuttu isän itsensä kanssa ja hänen aloitteestaan.

Hän on monet, monet kerrat itkenyt asiaa ja pyytänyt anteeksi, inhoaa kuulemma itseään kun on voinut omalle lapselleen niin tehdä jne.

Lapselleni on mitä hellin ukki.

Ja toisaalta isä oli jo lapsena paljon muutakin kuin ajoittain väkivaltainen.

Hän esim. halaili ja antoi pusuja päivittäin, otti syliin ja kertoi joka päivä rakastavansa, jutteli kaikesta mistä halusin ja oli henkisesti hyvin läsnä ja lämmin - lukuunottamatta niitä hetkiä (muutaman kerran kuukaudessa) kun hänellä "pimeni" ja käytti väkivaltaa meihin lapsiin.

Pyysi kyllä aina anteeksi ja kertoi meille, että isä teki nyt väärin, mutta lopetti väkivallan vasta kun olin 12-vuotias (meni meidän lasten ja äidin painostamana terapiaan).

Ja yhä edelleen muutaman kerran vuodessa saa jonkun itkukohtauksen ja ajautuu itsevihaan muistellessaan noita asioita, on tehnyt harvinaisen selväksi olleensa itse se väärintekijä ja ettei me lapset oltaisi sellaista ansaittu jne.

Eli: asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Minäkin jos kertoisin isästäni vain väkivaltaisuuden, olisi reaktiot säälivät ja vihaiset häntä kohtaan, pidettäisiin paskana faijana.

Jos taas kertoisin kaiken muun ja jättäisin väkivallan kertomatta, häntä pidettäisiin todella hyvänä isänä ja sanottaisiin "olisipa minullakin noin ihana isä" (tämän olen kuullut usein kavereiltani, kuulin jo lapsena).

Ei kellään "piemene" jos ei itse halua. Voi ainakin mennä terapiaan heti tai vaikka katkaista itseltää kädet jos omat lapset on itseä tärkeämpiä. Sinun isälle sinä et ole ollut kovin tärkeä vaikka kuinka yrittää esittää itkuista ja katuvaa jälkeenpäin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isä antoi remmiä ja piiskaa mutta silti mulla on hyvät välit isäni kanssa.

Miksi alapeukutatte tätä?

Siksi, että se antaa tällä hetkellä lapsiaan piiskaaville isille ja äideille synninpäästön: sehän on ihan oikein ja ok pahoinpidellä lapsiaan, kun siitä tulee niin läheiset ja ihanat välit sitten myöhemmin. Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa, tämähän on Suomessa aina tiedetty.

Jos sinulla on hyvät välit väkivaltaisen isän kanssa, se kertonee joko, että olet läpikäynyt useampivuotisen intensiivisen terapian tai sitten vetänyt asfalttia isojen haavojen päälle ja kovettanut itsesi.

En ole tuo kirjoittaja, mutta minun isäni oli myös väkivaltainen kun olin lapsi, ja olemme todella lämpimissä ja läheisissä väleissä hänen kanssaan.

Kovettanut en itseäni ole enkä terapiassa käynyt, vaan asioista on puhuttu isän itsensä kanssa ja hänen aloitteestaan.

Hän on monet, monet kerrat itkenyt asiaa ja pyytänyt anteeksi, inhoaa kuulemma itseään kun on voinut omalle lapselleen niin tehdä jne.

Lapselleni on mitä hellin ukki.

Ja toisaalta isä oli jo lapsena paljon muutakin kuin ajoittain väkivaltainen.

Hän esim. halaili ja antoi pusuja päivittäin, otti syliin ja kertoi joka päivä rakastavansa, jutteli kaikesta mistä halusin ja oli henkisesti hyvin läsnä ja lämmin - lukuunottamatta niitä hetkiä (muutaman kerran kuukaudessa) kun hänellä "pimeni" ja käytti väkivaltaa meihin lapsiin.

Pyysi kyllä aina anteeksi ja kertoi meille, että isä teki nyt väärin, mutta lopetti väkivallan vasta kun olin 12-vuotias (meni meidän lasten ja äidin painostamana terapiaan).

Ja yhä edelleen muutaman kerran vuodessa saa jonkun itkukohtauksen ja ajautuu itsevihaan muistellessaan noita asioita, on tehnyt harvinaisen selväksi olleensa itse se väärintekijä ja ettei me lapset oltaisi sellaista ansaittu jne.

Eli: asiat eivät ole niin mustavalkoisia.

Minäkin jos kertoisin isästäni vain väkivaltaisuuden, olisi reaktiot säälivät ja vihaiset häntä kohtaan, pidettäisiin paskana faijana.

Jos taas kertoisin kaiken muun ja jättäisin väkivallan kertomatta, häntä pidettäisiin todella hyvänä isänä ja sanottaisiin "olisipa minullakin noin ihana isä" (tämän olen kuullut usein kavereiltani, kuulin jo lapsena).

Ei kellään "piemene" jos ei itse halua. Voi ainakin mennä terapiaan heti tai vaikka katkaista itseltää kädet jos omat lapset on itseä tärkeämpiä. Sinun isälle sinä et ole ollut kovin tärkeä vaikka kuinka yrittää esittää itkuista ja katuvaa jälkeenpäin

Paskaa puhut.:)

Vierailija kirjoitti:

Voi miten myötätuntoni onkaan Jari Sillanpään puolella!

Uudessa kirjassaan hän kertoo (kuten joskus aiemminkin olen lukenut), että isänsä piiskasi häntä remmillä ja oli muutenkin hyvin vaativa ja ankara. Kysyttäessä isä luonnollisesti kieltää kaiken.

Sillanpää toteaa myös, etteivät välit isään ole kovin hyvät tai lämpöiset (isä kieltää tämänkin) ja muistaa, miten näki isänsä ilmiselvän pettymyksen, kun hän ei taiteellisesti suuntautuneena lapsena ollutkaan ikinä kiinnostunut isän miehisistä harrastuksista metsästämisestä tai kalastuksesta. Isä ei muista olleensa pettynyt. Kehottaa kyselemään asiasta tyttäreltään, toiselta lapseltaan - tällähän on pakko olla samalta ajalta muistoja.

Kuvio on sama kuin omassa elämässäni!! Isäni on ollut henkisesti sairas, narsistinen, väkivaltainen, aggressiivinen ja emotionaalisesti tunnekylmä koko lapsuuteni (ja myös aikuisikäni). Välini häneen eivät ole ikinä olleet avoimet, lämpöiset, luottavaiset, rakastavat....kaikkea muuta. Joskus terapeutin rohkaisemana uskalsin kohdata hänet ja kyseenalaistaa hänen käytöksensä, kysyä syitä ja selityksiä. Mitäpä tekee hän? Kieltää kaiken, nauraa sydänverisille muistoilleni ja väittää, että olen vain kuvitellut kaiken. Ei hän itse (muka) muista mitään sellaista, joten ei hän ole siis tehnyt mitään. Puolustuksekseen hän vetää mukaan lempilapsensa (veljeni) ja tämän "onnelliset lapsuusmuistot". No tottakai veljellä on erilaiset muistot: hänen ei ikinä tarvinnut olla narsistisen isän nyrkkeilysäkkinä tai oksennusämpärinä kuten minun on pitänyt! :(

Oma isäni oli myös isäni väkivallan kohde. Isällä oli vielä aikuisena arpia niistä pahoinpitelyistä, joita lapsena sai. Nuoremmat kolme sisarusta eivät saaneet kokea tätä, heille isä oli hyvä isä. He eivät muista vanhimman veljen saamia selkäsaunoja jne. Minulla on myös naispuolinen ystävä, jota haukuttiin ja hakattiin koko lapsuus, nuorempi tytär oli vanhempien, etenkin isän silmäterä. Kumma kyllä vanhemmasta tuli ns. kunnon kansalainen, nuorempi ollut koko ikänsä työtön, alkoholisoitunut ja liikkunut ns. huonossa seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi miten myötätuntoni onkaan Jari Sillanpään puolella!

Uudessa kirjassaan hän kertoo (kuten joskus aiemminkin olen lukenut), että isänsä piiskasi häntä remmillä ja oli muutenkin hyvin vaativa ja ankara. Kysyttäessä isä luonnollisesti kieltää kaiken.

Sillanpää toteaa myös, etteivät välit isään ole kovin hyvät tai lämpöiset (isä kieltää tämänkin) ja muistaa, miten näki isänsä ilmiselvän pettymyksen, kun hän ei taiteellisesti suuntautuneena lapsena ollutkaan ikinä kiinnostunut isän miehisistä harrastuksista metsästämisestä tai kalastuksesta. Isä ei muista olleensa pettynyt. Kehottaa kyselemään asiasta tyttäreltään, toiselta lapseltaan - tällähän on pakko olla samalta ajalta muistoja.

Kuvio on sama kuin omassa elämässäni!! Isäni on ollut henkisesti sairas, narsistinen, väkivaltainen, aggressiivinen ja emotionaalisesti tunnekylmä koko lapsuuteni (ja myös aikuisikäni). Välini häneen eivät ole ikinä olleet avoimet, lämpöiset, luottavaiset, rakastavat....kaikkea muuta. Joskus terapeutin rohkaisemana uskalsin kohdata hänet ja kyseenalaistaa hänen käytöksensä, kysyä syitä ja selityksiä. Mitäpä tekee hän? Kieltää kaiken, nauraa sydänverisille muistoilleni ja väittää, että olen vain kuvitellut kaiken. Ei hän itse (muka) muista mitään sellaista, joten ei hän ole siis tehnyt mitään. Puolustuksekseen hän vetää mukaan lempilapsensa (veljeni) ja tämän "onnelliset lapsuusmuistot". No tottakai veljellä on erilaiset muistot: hänen ei ikinä tarvinnut olla narsistisen isän nyrkkeilysäkkinä tai oksennusämpärinä kuten minun on pitänyt! :(

Oma isäni oli myös isäni väkivallan kohde. Isällä oli vielä aikuisena arpia niistä pahoinpitelyistä, joita lapsena sai. Nuoremmat kolme sisarusta eivät saaneet kokea tätä, heille isä oli hyvä isä. He eivät muista vanhimman veljen saamia selkäsaunoja jne. Minulla on myös naispuolinen ystävä, jota haukuttiin ja hakattiin koko lapsuus, nuorempi tytär oli vanhempien, etenkin isän silmäterä. Kumma kyllä vanhemmasta tuli ns. kunnon kansalainen, nuorempi ollut koko ikänsä työtön, alkoholisoitunut ja liikkunut ns. huonossa seurassa.

Oma isäni oli myös isänsä* väkivallan kohde.