Lue keskustelun säännöt.
Onko 26-vuotiaan enää järkeä yrittää yhtään mitään?
11.08.2016 |
Niin monia tuhlattuja vuosia. Opiskelusta takana lukio ja ammattitutkinto. Työkokemusta takana joku puoli vuotta, yhteensä. Ei vakituisia ystäviä, ei työpaikkaa. Sillä tavalla olen onnekas, että ihmisiin on helppo tutustua ja kavereita löytyy, esimerkiksi mukaan jonkun bändin keikalle tai rannalle.
En ole muistaakseni koskaan ollut tyytyväinen itseeni. Olen aina pettynyt tosi helposti ja etsinyt vikoja itsestäni. Surin huonoja(7-8,5) koenumeroita tosi kauan ja ulkonäön kanssa aina joku kriisi, milloin pituudesta, painosta, jaloista tai kasvonpiirteitstä. Halusin aina olla hoikka ja kaunis. En vaan pystynyt näkemään itseäni koskaan sellaisena.
Koen olevani huono ja epäonnistunut, kaiken suhteen.
Kommentit (42)
Huoh ap, minkä ikäisenä ajattelit eläköityä/kuolla jos kerran 26v on liian vanha enää mihinkään mahdollisuuksiin?
T.25v ja tuntuu että elämä vasta alkanut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä aloitin uuden alan opiskelut ammattikorkeakoulussa sinun "vasta" 27-vuotiaana. Valmistuin ja sain töitä. Hupsistakeikkaa löysin miehenkin Englannista ja nyt asutaan täällä ja meillä on 2-vuotias tytär. Että kyllä se elämä voi vielä muuttua, mutta se vaatii sen, että sinä itse alat sitä muuttamaan. Minä sain pyrkiä monta kertaa opiskelemaan, lukemaan kursseja avoimessa ja sitten viimein pääsin sisään sinne mihin halusinkin. Töitä se vaati, mutta tässä sitä ollaan. :)
Ymmärrän kyllä tunteen. Olen 28-vuotias ja tuntuu, että elämä on polkenut pitkään paikoillaan. Jos jotain poikkeuksellista on tapahtunut, ne ovat olleet ikäviä tapahtumia. Nyt kuitenkin pääsin opiskelemaan yliopistoon ja on sellainen tunne, että minulla on mahdollisuus muuttaa elämääni parempaan päin. Kyllä vähän nolottaa, että aloitan vasta nyt ja tulen valmistumaan maisteriksi vasta reilusti yli kolmekymppisenä, mutta minkäs teet. Kaikkien elämä ei mene samaa rataa.
Vierailija kirjoitti:
Ei se iästä ole kiinni. Sitä paitsi sähän olet *vasta* 26-vuotias. Mitä ihmettä sä mesoat ihan ku olisit 60-vuotias leski jossain slummissa. Sulla on vasta elämä edessä! Lopeta katkera itsesääli ja keskity positiivisiin asioihin.
Auts, tämä kolahti minuun. Olen 62-vuotias leski ja asun, jos nyt en ihan slummissa, niin sellaisessa harmaassa betonilähiössä kuitenkin. Kaikenlaisia kolhuja on elämän varrella tullut.
Mutta en ole antanut koskaan periksi tai ajatellut, että "tässä iässä" ei kannata enää yrittää. Jäin työttömäksi 40-vuotiaana enkä millään ollut löytää uutta työtä, mutta sitkeästi etsin ja löysinpä vain.
50-vuotiaana päätin, että on aika yrittää jotakin ihan muuta. Hankin uuden ammatin ja aloitin ihan uudella alalla.
Miehen kuoleman kanssa samaan aikaan menetin toisen lähiomaisen ja jäin vielä työttömäksi. Mutta noustiinpa sieltäkin. Nyt olen kiinnostavassa työssä jälleen, ja tarkoitus on jatkaa 68-vuotiaaksi.
Ei IKINÄ kannata luovuttaa. Sinä ap olet vielä niin äärettömän nuorikin, kaikki on vielä edessä!
Ei tietenkään.
Noin korkeassa iässähän olet jo täysin avuton ja yhteiskunnan huollettava ja hoidettava vanhus.
Loppukin alkaa jo häämöttää.
Sano hoitokotisi henkilökunnalle terveisiä täältä av:ltä.
Rauhaisia elämänehtoopäiviä sinulle vain sinne toivottaen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tietenkään.
Noin korkeassa iässähän olet jo täysin avuton ja yhteiskunnan huollettava ja hoidettava vanhus.
Loppukin alkaa jo häämöttää.
Sano hoitokotisi henkilökunnalle terveisiä täältä av:ltä.
Rauhaisia elämänehtoopäiviä sinulle vain sinne toivottaen...
Tämän viestin tarkoitin siis nimenomaan ap:lle.
Vierailija kirjoitti:
Niin monia tuhlattuja vuosia. Opiskelusta takana ammattitutkinto. Työkokemusta takana 4 vuotta, yhteensä. Ei yhtään ystävää, ei työpaikkaa. Sillä tavalla en olen onnekas, että ihmisiin on vaikea tutustua eikä kavereita löydy, esimerkiksi mukaan jonkun bändin keikalle tai rannalle.
t. yli 30v, aika lailla toivo jo menetetty
Täsmälleen sama, paitsi ettei työkokemusta ole yhteensä kuin muutama kuukausi. Voiko 34-vuotias päästä enää jaloilleen? Ääh, oon niin yksinäinen ja köyhä. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun tuttva samoil spekseillä alotti lääkiksen 28-vuotiaana. On nyt sit kerenny tuota ammattiaankin jo harjoittaa useemman vuoden. Sä oot tosi nuori, nyt vaan REALISTISET tavoitteet kehiin ja teet työtä sen eteen mitä haluat. Sulla ON AIKAA!! Listaa kaikki unelmat ja alat tehdä niistä toteutettavissa olevia. Muista että susta ei varmaan tule maailman parasta sydänkirurgia tai miss unoversumia mut voit todellakin saada hyvän koulutuksen, työpaikan ja treenata itselles ihanan vartalon ja hankkia mahtavia harrastuksia. Ystäviä sulla onkin, hieno juttu!! Tsemppiä!!
Mä täytin just 24v ja mulla on lukiokin kesken.
Olin useamman vuoden vaikeasti masentunut, käytin lääkkeitä ja päihteitä selvitäkseni elossa seuraavaan päivään eikä velvoitteet paljoa painaneet.
Nyt pitäisi palata lukioon, mutta pelottaa, onko se liian myöhäistä ts. olenko aivan nolo luuseri.
Nimeäni en ainakaan mihinkään lehtiin halua kunhan kirjoitan.
Se täytyy kuitenkin käydä loppuun, sillä olen vihdoin keksinyt mitä haluan opiskella ja siihen kannattaa tuo lukio käydä.
Lohtuna siis sinulle ap, että on täällä vielä surkeampiakin tapauksia.:D
Ei viitsi edes deittailla, kun elämäntilanne on niin nolo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Whaat, oot työelämässä ja sulla on ammattitutkinto? Mitä hätää sulla on?
Itse olen 28 ja mulla ei oo mitään muuta takana kuin amis ja töissä ollut 9 vuotta.
Hanki seksikumppani. Pysyy pää selvänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla tunne ohi menneestä elämästä tuli kolmikymppisenä ja on jatkunut nyt 45 vuotiaaksi asti. Hirveästi on jäänyt asioita tekemättä ja kokematta siksi että "on liian myöhäistä". Tästä ohi menneen elämän tunteesta ei näköjään pääse eroon.
On vain tehtävä asioita miettimättä osuvatko ne juuri oikeaan ikäkauteen tai herkkyysvaiheeseen. Tämän enempää minulla ei ole halua takoa järkeä itseäni puolta nuorempaan päähän, koska muistan hyvin että en itse samassa tilanteessa suostunut uskomaan mitään perusteluja.
Willy Loman kirjoitti:
Minulla tunne ohi menneestä elämästä tuli kolmikymppisenä ja on jatkunut nyt 45 vuotiaaksi asti. Hirveästi on jäänyt asioita tekemättä ja kokematta siksi että "on liian myöhäistä". Tästä ohi menneen elämän tunteesta ei näköjään pääse eroon.
On vain tehtävä asioita miettimättä osuvatko ne juuri oikeaan ikäkauteen tai herkkyysvaiheeseen. Tämän enempää minulla ei ole halua takoa järkeä itseäni puolta nuorempaan päähän, koska muistan hyvin että en itse samassa tilanteessa suostunut uskomaan mitään perusteluja.
Mistähän tuollainen ohi menneen elämän tunne kumpuaa.. ihmisillä jotka vielä nuoria, onko joku nykyajan ilmiö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Willy Loman kirjoitti:
Minulla tunne ohi menneestä elämästä tuli kolmikymppisenä ja on jatkunut nyt 45 vuotiaaksi asti. Hirveästi on jäänyt asioita tekemättä ja kokematta siksi että "on liian myöhäistä". Tästä ohi menneen elämän tunteesta ei näköjään pääse eroon.
On vain tehtävä asioita miettimättä osuvatko ne juuri oikeaan ikäkauteen tai herkkyysvaiheeseen. Tämän enempää minulla ei ole halua takoa järkeä itseäni puolta nuorempaan päähän, koska muistan hyvin että en itse samassa tilanteessa suostunut uskomaan mitään perusteluja.
Mistähän tuollainen ohi menneen elämän tunne kumpuaa.. ihmisillä jotka vielä nuoria, onko joku nykyajan ilmiö?
Ehkä yllättäin, uskoisin sen johtuu ihmisten aikaisempaa suuremmasta tasa-arvosta ja mahdollisuudesta rakentaa itse elämäänsä. Aiemmin, kun mahdollisia elämänpolkuja oli vähemmän ja ne olivat tiukemmin syntymätaustan määräämiä, ei tällä alueella ollut yhtä suurta mahdollisuutta pettymyksiin ja täyttymättömiin unelmiin. Kun luulemme, että täydellinen elämä on jokaisen ulottuvilla oleva mahdollisuus, käy tieto sen saavuttamatta jäämisestä monelle liian raskaaksi.
Willy Loman kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Willy Loman kirjoitti:
Minulla tunne ohi menneestä elämästä tuli kolmikymppisenä ja on jatkunut nyt 45 vuotiaaksi asti. Hirveästi on jäänyt asioita tekemättä ja kokematta siksi että "on liian myöhäistä". Tästä ohi menneen elämän tunteesta ei näköjään pääse eroon.
On vain tehtävä asioita miettimättä osuvatko ne juuri oikeaan ikäkauteen tai herkkyysvaiheeseen. Tämän enempää minulla ei ole halua takoa järkeä itseäni puolta nuorempaan päähän, koska muistan hyvin että en itse samassa tilanteessa suostunut uskomaan mitään perusteluja.
Mistähän tuollainen ohi menneen elämän tunne kumpuaa.. ihmisillä jotka vielä nuoria, onko joku nykyajan ilmiö?
Ehkä yllättäin, uskoisin sen johtuu ihmisten aikaisempaa suuremmasta tasa-arvosta ja mahdollisuudesta rakentaa itse elämäänsä. Aiemmin, kun mahdollisia elämänpolkuja oli vähemmän ja ne olivat tiukemmin syntymätaustan määräämiä, ei tällä alueella ollut yhtä suurta mahdollisuutta pettymyksiin ja täyttymättömiin unelmiin. Kun luulemme, että täydellinen elämä on jokaisen ulottuvilla oleva mahdollisuus, käy tieto sen saavuttamatta jäämisestä monelle liian raskaaksi.
Voi olla sitäkin kun katsoo itseään nuorempia, jotka matkustelee, ja elää muutenkin täysillä ja vertaa sitten mitä itse teki saman ikäsenä. Itseä ainakin jossain määrin harmittaa, en olisi uskaltanut tai edes osannut elää niin.
Terapian tarpeessa? Mun 80-v. ystävä just remppaa makuuhuonettaan ja aina hänellä on jotain meneillä, opiskelua työväenopistossa tms.
Come on, mitäs jos katsoisit omaa napaasi pidemmälle. Ymmärtääkseni olet fyysisesti terve. Asiat voisivat olla huonomminkin.
Uskalla kokeilla uusia asioita. Ei se että yrittää ja epäonnistuu, ole turhaa. Yrittämättä jättäminen on.
Uhriutuminen on tosi helppoa ja mukavaa. "Oi, olen niin paska, kukaan ei ole niin turha kuin minä!" Se on yksi itsekeskeisyyden muoto.
Mutta vastauksena otsikon kysymykseen: ei kannata enää yrittää kun on j o 26-vuotias. Nyt ei muuta kuin kuolemaa odottamaan, joka suomalaisten naisten elinajanodotteen mukaan tulee n. 50-60 vuoden kuluttua.
Et ole ajatellut vähän huumorintajua tai itseironiaa kokeilla?
Käyttäjä2079 kirjoitti:
Uhriutuminen on tosi helppoa ja mukavaa. "Oi, olen niin paska, kukaan ei ole niin turha kuin minä!" Se on yksi itsekeskeisyyden muoto.
Mutta vastauksena otsikon kysymykseen: ei kannata enää yrittää kun on j o 26-vuotias. Nyt ei muuta kuin kuolemaa odottamaan, joka suomalaisten naisten elinajanodotteen mukaan tulee n. 50-60 vuoden kuluttua.
Et ole ajatellut vähän huumorintajua tai itseironiaa kokeilla?
Uhriutumisesta olisi kyse, jos ap. pitäisi ongelmiaan muiden kuin itsensä aiheuttamina. Sellaista en huomannut, joten en puhuisi uhriutumisestakaan. Oppimiselle ja kasvulle myönteisen ajattelun puute sieltä enemmän paistaa. Googleen kirjoitettu "growth mindset" voisi olla sopivan pehmeä potku persuuksille.
Olen 43 ja koko ajan yritän jotain. Nyt opiskelen Amk.ssa.