Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Jatkoa edelliseen...

Nuo kokemukset missä olen kokenut tulleeni autetuksi ovat välillä olleet melkein yliluonnollisen tuntuisia ja välillä tosi arkisia. Usein joku asia, vaikkapa esimerkiksi raha-asioihin liittyen on ratkennut käsittämättömällä tavalla. Tilanne on näyttänyt siltä, että ulospääsyä ei enää ole, enkä keksi mitä voisin tehdä. Siinä kohtaa on ollut pakko nostaa vaan kädet pystyyn ja todeta, että tulkoon mitä tulee ja herran haltuun. Tilanne on yleensä ollut siinä kohtaa jo niin kriittinen, että en ole enää edes jaksanut ahdistua asiasta. Ja hupsista, tarvittava rahasumma on vaan tullut jostain melkeen kuin tyhjästä.

Terveys vaivoja minulla on ollut myös, mutta ei onneksi mitään kovin pysyväksi luokiteltavaa. Ihmeparantumisesta on siis ehkä turha puhua. Mutta joku pitkään jatkunut vaiva on saattanut ratketa suht arkipäiväisellä tavalla, kun olen jo luovuttanut ja miettinyt, että olkoon sitten vaikka loppuelämän vaiva. Ja yht äkkiä tulee vastaan  joku lehtijuttu "oletko kärsinyt näistä oireista, kokeile tätä" tai joku tuttu kertoo, että jollain hänen tutullaan oli sama vaiva, joka hoitui esim. luontaistuotteella jonka kokeileminen ei olisi muuten tullut mieleenkään. Intuitio on myös tullut paljon vahvemmaksi. Kun pahimmat valitusvirret tilanteesta ja sen kamaluudesta on kuorittu pois ja pää on suht hiljaa, olen saattanut saada ratkaisun tai ainakin lohdutuksen sanoja sitä kautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koe näin. Tällainen vastaus harvemmin vie ketään eteenpäin, varsinkaan matkan alkutaipaleella. Ymmärrys tuskin tulee hokemalla "tämä ei ole totta, tämä ei ole totta". Kärsimys ja nautinto kuuluvat ihmiselämään tavalla tai toisella niin kauan kuin olemme täällä. Itsensä oivaltamisen kautta näiden merkitys varmasti katoaa kokonaan tai vähenee huomattavasti, mutta elämä jatkuu silti. Se, että joku toinen kehottaa sinua lopettamaan elämisen ei varmaan monellakaan johda heräämiseen. Ehkä vähän käytännönläheisemmät neuvos olisivat hyödyllisempiä. Parhaat neuvot mitä itse olen saanut ovat olleet todella simppeleitä toimintaohjeita mihin keskittyä, kun tulee joku hankala tilanne. Näin näistä vaikeuksita on tullut kultaakin kalliimpia opetuksia.

Alkuperäiseen kysymykseen en osaa oikeen vastata muuta kuin, että vaikka kärsimys täällä ollessa voi tuntua aivan sietämättömältä ja epäreilulta, se menee kuitenkin ohi. Viimeistään kun tämä elämä päättyy. Ehkä siitä opiksi ottaneena voi todeta, että ehkä vähän helpompia haasteita seuraavalle kierrokselle. Ehkä tuolla toisella puolella on vaan vaikea arvioida kuinka hurja kokemus todella onkaan, kun suunnitelmaa laatiessa tiedät kuitenkin, että mitään vaaraa ei oikeasti ole. Ehkä me täällä nyt kovia kokevat sielut olemme vähän hurjapäitä ja extreme urheilijoita. Olen kyllä itse kokenut saavani apua ja armoa. Tämä on omasta mielestäni tapahtunut antautumisen ja luopumisen kautta. Ei se aina helppoa ole, mutta harjoitellaan harjoitellaan. 

Kiitos, kirjoitit ymmärtäväisesti. Ja onneksi olet saanut apua ja armoa. Ihana tietää.

Luuletko, että se, saako joku ihmiseksi inkarnoitunut sielu elämänsä aikana apua/armoa, on jotenkin kyseisen ihmisen sielunsuunnitelmaan etukäteen "kirjattu"?

Ihmetyttää, kun moni saa apua, mutta moni ei. On jopa ihmeellisiä kertomuksia hypnooseissa selvinneistä asioista, esim. humanderit olisivat auttaneet joitakin ihmisiä paranemaan - mm. Dolores Cannon kertoo niistä kirjoissaan, mutta myös monet muut. Ovatko kaikki väärässä?

Minullekin on eräs selvänäkijä kertonut, että olisin vielä paljon huonommassa kunnossa, jollen olisi saanut apua humandereilta. Onko sekin vain hänen kuvitteluaan...

Tänäänkin jokainen askel fyysistä tuskaa - vähän henkistäkin. Kahta kertaa (lääkäri ja fyssari) lukuunottamatta olen ollut kotona jo monta kuukautta seinien sisällä ja rukoillut apua välillä itkien, välillä raivoten ja usein suuresti ihmetellen, että miksi joidenkin ihmisten (minunkin) koko elämä on ollut fyysisten kipujen kanssa taistelua. Mikä ihmeen tarkoitus tällä voi olla. Ei tämä todellakaan jalosta. Ja mistä saa voimia jatkaa.

En osaa sanoa, mitä sopparissa lukee. Toisaalta mitä pidemmälle olen tätä polkua tallannut, sen vähemmän sillä oikeastaan on merkitystä. Kirjoitin tuossa aikaisemmin, että olen saanut kokea armoa juuri luopumisen ja antautumisen kautta. Fyysinen ja henkinen tuska on minullekin tuttua ja monet itkut on tullut itkettyä niiden takia. Apua on yleensä tullut siinä kohtaa, kun olen luovuttanut täysin ja todennut, että annan mieluusti ohjat korkeamman käsiin ja jos tämän hetkinen tilanne on Jumalan tahto, niin olkoon niin. En tiedä, onko se vastustus se joka pitää ihmisen siinä vaikeassa tilanteessa. Se on kyllä julmetun vaikeaa välillä vaan hyväksyä kaikki, jopa se kiukku. Minä jään usein jumiin siihen kohtaan, jossa yritän väittää itselleni, että tuntemani negatiiviset tunteet olisivat väärin ja pitää vaan väkisin vääntää se naama hymyyn ja "muka hyväksyä" tilanne liimaamalla siihen oikeen paljon kiiltokuvia päälle. Samalla jätän kuitenkin hyväksymättä omat negatiiviset tunteeni ja ne jäävät kytemään pinnan alle.  Sieltä ne sitten taas hyökkäävät sopivan hetken tultua ja olen taas kokussa tarinaan, missä minua kohdellaan väärin ja elämä on epäreilua. Parempi on antaa niiden nousta pintaan ja pysyä niiden tarkkailijana. Tämän kaltaisen harjoituksen kautta monet asiat ovatkin yllättäen ratkenneet, luottamus on kasvanut ja rauha lisääntynyt. Jokaiseen ongelmaan ei tietenkään ole löytynyt vastausta, mutta koitan ajatella, että niin sen sitten pitää mennä.

Komppaan myös tuota toista kirjoittajaa, joka tähän vastasi. Empatiakyky on selvästi lisääntynyt vastoinkäymisten myötä. Välillä ihan järkytyn, kuinka vähän ihmiset pystyvät ymmärtämään toisten vaikeuksia ja olemaan armollisia niitä kohtaan kenellä ei mene niin hyvin. Parjataan työttömiä, köyhiä, sairaita ja päihteidenkäyttäjiä. Ehkä heidän elämänsä on ollut niin helppoa, että on vaikea ymmärtää, että kaikki ei ole aina itsestä kiinni. Vaikeat kokemukset vaikka lapsuudessa voivat ajaa ihmisen vaikka millaiseen ahdinkoon ja joskus jopa näennäisesti typeriin tekoihin. En toki esimerkiksi pidä mur haa mitenkään hyväksyttävänä ratkaisuna mihinkään, mutta pystyn kyllä ymmärtämään, että liian vaikeat kokemukset voivat aiheuttaa sen viimeisen napsahduksen. Siksi tykkäänkin kovasti Jeesuksen sanoista "älä tuomitse, ettet tulisi itse tuomituksi. 

Jeesus, jonka koen itselleni kaikkein läheisimmäksi opettajaksi taitaa myös olla malli esimerkki antautumisesta. Hän kuitenkin hyväksyi kuoleman ristilläkin aika lunkisti, koska koki, että se on Jumalan tahto tietäen, että tämä ihmishahmo on katoavainen kuitenkin, mutta hänen todellinen minänsä on ikuinen. Sitä voi vain arvailla, mitä liikkui Jeesuksen päässä noina hetkinä, mutta tuskin hänen tarinansa eläisi näinäkin päivinä, jos suhtautuminen tilanteeseen olisi ollut kuin tällaisella matti meikäläisellä. Tuohon on vielä matkaa, mutta onhan se hyvä, että on esikuivia.

Kovasti tsemppiä sinulle <3

Kiitos viisaista sanoistasi ja tsempeistä myös. Tsemppiä sinullekin. <3

Monilta osin kirjoituksesi oli tuttua sikäli, mitä itsekin ajattelen, ja myös itseäni välillä järkyttää ihmisten empatiakyvyttömyys ja itsekkyys. Samoin Jeesus on ollut minulle hyvin tärkeä -  jo lapsesta asti.

Ehkä minun pitäisi vain luovuttaa, lopettaa kaikki sinnillä yrittäminen ja jäädä makaamaan sänkyyn eikä enää yrittää kuntouttaa itseäni. Jospa sitä oppisi antamaan kaiken Herran haltuun ja katsoisi, kuinka huonoon kuntoon sitä tällä kertaa voi mennä. Useampia kertoja olen ollut niin huonossa kunnosa, etten ole päässyt sängystä ilman saattajaa. On vain jotenkin vaikea uskoa, että olisi elämäni tarkoitus.

Toivottavasti voit olla armollinen itsellesi, että voit antaa niiden negatiivistenkin tunteiden tulla esiin, jopa voimalla. Ehkä ne sitten vähitellen poistuvat. Onko meillä molemmilla ns. kiltin tytön syndrooma?

Jäin miettimään sitä sinun armon kokemista. Ehkä kerrot siitä joskus, mutta jos et halua kertoa, sekin on ok. Kaikkea hyvää! <3

Teksti oli liian pitkä joten laitan kahdessa osassa.

Minulle myös on Jeesus olu tärkeä jo ihan pienestä :)

Olen myös ollut tilanteessa, että tekisi mieli vaan jäädä ns. sänkyyn kuolemaan. Ihan noin äärimmäisyyksiin ei tietenkään ole pakko mennä, mutta joskus jopa siitä on ollut apua. Kai tuossa tilanteessa kokee jonkun pienen egokuoleman, kun ei enää jaksa taistella ja voi myöntää, että en pysty tilannetta hallitsemaan ja oikeastaan koko ajatus tilanteen hallitsemisesta on vain harhaa. Valitettavasti ego haluaa niin tiukasti olla puikoissa ja ratkaista asiat lähinnä järjen ja päättelyn keinoin, että niistä irti päästäminen on välillä tosi hankalaa. Toisaalta, jos koet saavasi vaikka vain hetkeksi hyvää oloa elämään esimerkiksi meditaatiosta tai terveellisestä ruuasta, niin miksipä sellaista lopettaa? Ehkäpä sitä ei vain kannata tehdä sillää asenteella, että minulla on nyt tämä ongelma ja aion ratkaista sen tekemällä toimenpiteet x y ja z. Oletpahan ainakin vähän vahvempi ja paremmassa kunnossa, jos se kakka taas osuu tuulettimeen. 

Elämän tarkoitus... Joskus ajattelin, että pitää saavuttaa jotain tai ainakin pitää olla mahdollisimman kivaa. Aivan kuin elämä olisi lomamatka joka ei saa mennä pieleen. Mutta voihan olla, että oman elämän tarkoitus ei edes valkene varsinaisesti meneillään olevan elämän aikana. Sehän voi olla vaikka jotain sellaista, että omien kovien kokemustesi kautta onnistut sanomaan jollekin toiselle juuri ne oikeat sanat jotka tekevät hänen taipaleestaan vähän helpomman. Ihan jo omalla olemisella voi olla suuri vaikutus toisen elämään. Esimerkkinä vaikka siskoni, joka keroi vastikään, että minun elämäntyylini ja suhtautumiseni asioihin auttoi häntä selviämään rankasta teini-iästä. Omasta mielestäni en tehnyt mitään ja olin enemmän huono esimerkki, mutta vaikutus olikin yllättävä. Voi olla, että sinäkin olet tietämättäsi auttanut monia muita ja täyttänyt elämäsi tarkoitusta. Ehkä joku toinen on saanut kokea iloa ja onnistumista auttaessaan sinua. Tai olet itse saanut sen lämpimän fiiliksen siitä, että joku on ollut tukena ja tämä sitten virtaa molempiin suuntiin. 

Ja joo, itsestä sen armon on lähdettävä. Jos en voi olla itse itselleni armollinen, niin miten voin kokea olevani armon arvoinen. Juuri tuo kiltin tytön syndrooma on varmaan itsellänikin ollut vaivana. Olen kantapään kautta oppinut tuon, että se negatiivisten tunteiden kannattaa antaa purkautua. Ei niin, että lähtisi niihin 100% mukaan, vaan lähinnä niitä seuraten. Sitä kautta olen saanut itsestäni kaivettua esiin niin kummallisia uskomuksia, ettei tosikaan. Vaikka kuinka olisin esimerkiksi väittänyt, että kyllä minä uskon, että ansaitsen  rakkautta, niin yhden tällaisen "prosessin" aikana jäin itselleni kiinni siitä, että en kyllä ihan oikeasti uskokkaan. 

Kiitos, kun vastasit. Halusin vastata sinulle jo aiemmin, mutta se ei onnistunut, sillä olen ollut niin kipeä, etten ole voinut tietsikan ääressä juurikaan istua. Minulla on kahdeksan erilaista sairautta/vaivaa - suurin osa ollut lapsesta asti, eli ovat kroonisia. Ihmeitä kai pitäisi tapahtua, että ne loppuisivat. Jos olisi kymppitonni ylimääräistä, niin voisi käydä selkäleikkauksessa yksityisellä, mutta näihin vaivoihin, moni on joutunut käymään leikkauksessa uudestaan, jopa kolmekin kertaa.

Tuosta elämäntarkoituksesta. Silloin joskus nuorempana mietin kovastikin, mikä on elämäni tarkoitus. Halusin tehdä jotain merkityksellistä, mutta en kaivannut kiitosta, kehuja enkä egon pönkitystä. Parasta olisi tehdä hyvää muille ja planeetalle salaa. :) Kun kirjoitin jotain sellaista, että mikä tarkoitus tällaisella elämällä (kipujen vankina kotona koko ajan) voi olla, niin en tarkoittanut elämän tarkoituksen etsimistä, vaan yleensäkin sitä, että jos vaikka joku ihminen, nuori, vammainen, vanhus tai muusta syystä kotinsa ja kehonsa vangiksi joutunut, ei ole edes juuri tekemisissä muiden ihmisten tai eläintenkään kanssa, niin mikä voi olla sellaisen ihmisen elämän tarkoitus. Ehkä se on sitä karman purkua, tai kuten hyvin kirjoitit, ettei se ehkä selviäkään meneillään olevan elämän aikana.

Ihana, että olet ollut tietämättäsi apuna siskollesi. :)

Ja kirjoitit hyvin tuosta negatiivisten tunteiden purkamisesta ja armosta. Kiitos. <3

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa edelliseen...

Nuo kokemukset missä olen kokenut tulleeni autetuksi ovat välillä olleet melkein yliluonnollisen tuntuisia ja välillä tosi arkisia. Usein joku asia, vaikkapa esimerkiksi raha-asioihin liittyen on ratkennut käsittämättömällä tavalla. Tilanne on näyttänyt siltä, että ulospääsyä ei enää ole, enkä keksi mitä voisin tehdä. Siinä kohtaa on ollut pakko nostaa vaan kädet pystyyn ja todeta, että tulkoon mitä tulee ja herran haltuun. Tilanne on yleensä ollut siinä kohtaa jo niin kriittinen, että en ole enää edes jaksanut ahdistua asiasta. Ja hupsista, tarvittava rahasumma on vaan tullut jostain melkeen kuin tyhjästä.

Terveys vaivoja minulla on ollut myös, mutta ei onneksi mitään kovin pysyväksi luokiteltavaa. Ihmeparantumisesta on siis ehkä turha puhua. Mutta joku pitkään jatkunut vaiva on saattanut ratketa suht arkipäiväisellä tavalla, kun olen jo luovuttanut ja miettinyt, että olkoon sitten vaikka loppuelämän vaiva. Ja yht äkkiä tulee vastaan  joku lehtijuttu "oletko kärsinyt näistä oireista, kokeile tätä" tai joku tuttu kertoo, että jollain hänen tutullaan oli sama vaiva, joka hoitui esim. luontaistuotteella jonka kokeileminen ei olisi muuten tullut mieleenkään. Intuitio on myös tullut paljon vahvemmaksi. Kun pahimmat valitusvirret tilanteesta ja sen kamaluudesta on kuorittu pois ja pää on suht hiljaa, olen saattanut saada ratkaisun tai ainakin lohdutuksen sanoja sitä kautta. 

Onpa todella ihanaa, että olet saanut apua, ja välillä lähes yliluonnollisesti. Se aina ilahduttaa, kun kuulee joidenkin saaneen apua vaikeaan tilanteeseensa.

Onpa mukava, että olet löytänyt ratkaisuja joihinkin terveyshaasteisiisi, jotka ilmeisesti, ja onneksi, eivät ole kroonistuneet. Itse olen varmasti kokeillut kaiken mahdollisen vuosikymmenten aikana. Välillä meinaa tulla katkeruus ja kyynisyys, mutta jos yksi päivä on edes pikkuisen helpompi, siitä on joka kerta todella kiitollinen ja vieläpä ihan varma, että tästä lähtee paraneminen, kunnes tulee taas takapakkia, ja sitten tulee pettymys, itkukin joskus.

Ihmismieli on ihmeellinen, että se vain jaksaa uskoa paranemiseen, vaikka koko ajan menisi huonompaan suuntaan. Ja olen tietenkin kokeillut sitä luovuttamistakin monet kerrat, mutta niin siinä aina käy, että pienikin helpompi tunti herättää toivon, että pääsisi joskus ruokakauppaan tai kävelylle, vaikka siitä kipuja seuraisikin.

Olen joskus miettinyt, miksi Jumala ei anna sellaisten ihmisten parantua, jotka parannuttuaan auttaisivat muita ihmisiä tai eläimiä tai luontoa tms., eli tuottaisivat hyvää maailmaan. Onko sellaisia auttajia täällä muka liikaa, vai toteutuuko ihmisten karma paremmin, kun auttajat pidetään kaukana avuntarvitsijoista. Haaveilen välillä, mitä hyvää tekisin ihmisten ja eläinten hyväksi, jos saisin olla terve ja toimintakykyinen. Ehkä pitäisi haaveilla enemmän. Siitä tulee hyvä mieli ainakin siihen asti, kunnes huomaa, ettei se onnistu. Toisaalta, jos jaksaisi uskoa riittävän vahvasti siihen, mitä haaveilee, visualisoi, niin ehkä se toteutuisi.

Sorry, tuli vähän valitettua. Moni tosin valittaa paljon pienemmistäkin asioista, kuten vaikka siitä, että meni tekokynsi poikki. Kaikki eivät hoksaa, että jo se, että pääsee kodistaan ulos, on lahja.

Olet jo auttanut minua paljon. En oleta, että enää minulle vastaat. Se on ihan ok. Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille. <3

Vierailija:

"Olen joskus miettinyt, miksi Jumala ei anna sellaisten ihmisten parantua, jotka parannuttuaan auttaisivat muita ihmisiä tai eläimiä tai luontoa tms., eli tuottaisivat hyvää maailmaan. Onko sellaisia auttajia täällä muka liikaa, vai toteutuuko ihmisten karma paremmin, kun auttajat pidetään kaukana avuntarvitsijoista."

Niinpä! Samat mietteet. Miten ihmeessä ne pahantekijät saavat terveenä ja vahvoina tehdä monenlaista pahaa maailmassa niin ihmisille kuin luonnollekin?

Väkisinkin tulee mieleen että Jumala kokee tärkeämmäksi rangaista ihmisiä (joitain eläinparkojakin) karman ja pahisten avulla kuin että olisi armollinen ja antaisi katuvien ja sairaiden parantua. Miksi Jumala ei anna heidän hyvittää karmaansa hyvillä teoilla ja auttamalla? Enemmän kai hyvyyden töistä olisi apua sille karman velkaa maksavalle ja muillekin verrattuna siihen että kipeät "karmalaiset" kärsivät karmaansa.

Ajatelkaas jos auttajien sairaudet vois siirtää pahiksille. Pahikset jäisivät nurkkiinsa ja hyvikset lähtisivät auttaan muita ja maailmaa. Joidenkin mielestä ihmisluonto on sellainen että hyviksestäkin tulis sitten pahis. Ehkä joistain tulis jos he eivät ole kärsineet vielä riittävästi empatiakyvyn saavuttamiseksi mutta paljon kärsineillä (ja varsinkin tiedostavilla) on varmasti niin paljon empatiakykyä ettei heistä tulisi pahiksia vaikka saisivatkin mahdollisuuden vaihtaa karmansa hyväntekeväisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joidenkin mielestä karmaa on, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä enkelit auttavat aina, kun heitä pyytää apuun, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä Jumala on rakkaus, joidenkin mielestä ei.

Joidenkin mielestä henkioppaat ovat yhdessä sielun kanssa suunitelleet kyseisen sielun tulevan elämän haasteet ja joskus jopa varoitelleet sielua ottamasta liikaa haasteita, mutta jos sielu on kuitenkin valinnut  liian haasteellisen elämän, niin yllätys yllätys, armoa ei tule eikä haasteita voi perua, kun on tähän fyysiseen kehoon ehtinyt syntyä, eli sen tolvanan sielun olisi pitänyt silloin kehottomana sielun tasolla ollessaan itse  ymmärtää, että kyllä tuo elämänsuunnitelma on aivan liian raskas kantaa.

Onko se rakkaudellista ja armollista toimintaa enkeleiltä ja henkioppailta ym. "auttajilta", että jos sieluraukka on valinnut väärin, niin häntä ei maanpäällä auteta? No ei ole rakkaudellista, ei empaattista ei auttavaista, ei mitään hyvää eikä kaunista.

Kuka siellä on se kylmä, kova empatiakyvytön päättäjä, joka ei voi antaa armoa ja siirtää kehollistuneen sielun, eli ihmisen kärsimyksistä osaa vaikka seuraavaan kehollistumaan???

Ei loputon vuosikymmeniä kestävä kärsimys jalosta ketään.

Ykseydessä ei ole nautintoa eikä kärsimystä, kaikki vain On.

  Vastasit, mutta et kysymykseen.

Turha keskittyä asioihin, jotka ovat illusorisia.

Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koe näin. Tällainen vastaus harvemmin vie ketään eteenpäin, varsinkaan matkan alkutaipaleella. Ymmärrys tuskin tulee hokemalla "tämä ei ole totta, tämä ei ole totta". Kärsimys ja nautinto kuuluvat ihmiselämään tavalla tai toisella niin kauan kuin olemme täällä. Itsensä oivaltamisen kautta näiden merkitys varmasti katoaa kokonaan tai vähenee huomattavasti, mutta elämä jatkuu silti. Se, että joku toinen kehottaa sinua lopettamaan elämisen ei varmaan monellakaan johda heräämiseen. Ehkä vähän käytännönläheisemmät neuvos olisivat hyödyllisempiä. Parhaat neuvot mitä itse olen saanut ovat olleet todella simppeleitä toimintaohjeita mihin keskittyä, kun tulee joku hankala tilanne. Näin näistä vaikeuksita on tullut kultaakin kalliimpia opetuksia.

Alkuperäiseen kysymykseen en osaa oikeen vastata muuta kuin, että vaikka kärsimys täällä ollessa voi tuntua aivan sietämättömältä ja epäreilulta, se menee kuitenkin ohi. Viimeistään kun tämä elämä päättyy. Ehkä siitä opiksi ottaneena voi todeta, että ehkä vähän helpompia haasteita seuraavalle kierrokselle. Ehkä tuolla toisella puolella on vaan vaikea arvioida kuinka hurja kokemus todella onkaan, kun suunnitelmaa laatiessa tiedät kuitenkin, että mitään vaaraa ei oikeasti ole. Ehkä me täällä nyt kovia kokevat sielut olemme vähän hurjapäitä ja extreme urheilijoita. Olen kyllä itse kokenut saavani apua ja armoa. Tämä on omasta mielestäni tapahtunut antautumisen ja luopumisen kautta. Ei se aina helppoa ole, mutta harjoitellaan harjoitellaan. 

Kiitos, kirjoitit ymmärtäväisesti. Ja onneksi olet saanut apua ja armoa. Ihana tietää.

Luuletko, että se, saako joku ihmiseksi inkarnoitunut sielu elämänsä aikana apua/armoa, on jotenkin kyseisen ihmisen sielunsuunnitelmaan etukäteen "kirjattu"?

Ihmetyttää, kun moni saa apua, mutta moni ei. On jopa ihmeellisiä kertomuksia hypnooseissa selvinneistä asioista, esim. humanderit olisivat auttaneet joitakin ihmisiä paranemaan - mm. Dolores Cannon kertoo niistä kirjoissaan, mutta myös monet muut. Ovatko kaikki väärässä?

Minullekin on eräs selvänäkijä kertonut, että olisin vielä paljon huonommassa kunnossa, jollen olisi saanut apua humandereilta. Onko sekin vain hänen kuvitteluaan...

Tänäänkin jokainen askel fyysistä tuskaa - vähän henkistäkin. Kahta kertaa (lääkäri ja fyssari) lukuunottamatta olen ollut kotona jo monta kuukautta seinien sisällä ja rukoillut apua välillä itkien, välillä raivoten ja usein suuresti ihmetellen, että miksi joidenkin ihmisten (minunkin) koko elämä on ollut fyysisten kipujen kanssa taistelua. Mikä ihmeen tarkoitus tällä voi olla. Ei tämä todellakaan jalosta. Ja mistä saa voimia jatkaa.

Se on ainoastaan sinusta kiinni, jalostaako vai ei.

Kärsimys, tuska, suru, henkilökohtaisesti koettuna jalostaa sinua ymmärtämään näitä asioita kanssakulkiota kohtaan, niin, että eivät ole sinulle teoriaa.

Ilman käytännön kokemusta jostakin asiasta, syvempi ymmärrys jää uupumaan.

Olet täysin oikeassa. Vasta koettuaan omakohtaisesti jonkin asian, voi ymmärtää sitä sydämellä, sitä ennen pelkästään järjellä.

Toisessa tiedostat, miltä asia teoriassa saattaisi tuntua, toisessa pystyt eläytymään siihen koko sielullasi ja ruumiillasi. Ero on aivan valtaisa.

Siksi kovia kokenut ihminen yleensä ymmärtääkin niin paljon myös toisten ihmisten tuskaa ja jos ei vielä silloinkaan ymmärrä, silloin hän ei todella ole paljoakaan oppinut.

Kärsimys onkin tässä mielessä hyvin arvokasta elämänkokemusta.

Kärsimyksellä on myös tapana ohjata ihmistä maallisista ja pinnallisemmista asioista syvällisempään ja henkisempään suuntaan. Harva jaksaa kovia koettuaan enää samalla tavoin innostua uudesta autosta, some päivityksistä tai urakehityksestä, sen sijaan yhteys Jumalaan tai ainakin johonkin ylimaalliseen alkaa monia puhutella enemmän.

Kuunnelkaapa, mitä eräs Seneca nuorempi tuumaa aiheesta:

"Elämän vastoinkäymisissä on kyse vain siitä, että Jumala on nähnyt meidät ansiokkaiksi koetellakseen meissä, kuinka paljon inhimillinen luonto jaksaa kestää

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä näkemys. Kenties, kenties, ojanpohjia pitkin kulkeva ryysyläinen, sängynpohjalla vuosikausia makaava masentunut ja kovimpia fyysisiä kipuja kärsivä sairas ovatkin tämän maailman todellisia kuninkaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa edelliseen...

Nuo kokemukset missä olen kokenut tulleeni autetuksi ovat välillä olleet melkein yliluonnollisen tuntuisia ja välillä tosi arkisia. Usein joku asia, vaikkapa esimerkiksi raha-asioihin liittyen on ratkennut käsittämättömällä tavalla. Tilanne on näyttänyt siltä, että ulospääsyä ei enää ole, enkä keksi mitä voisin tehdä. Siinä kohtaa on ollut pakko nostaa vaan kädet pystyyn ja todeta, että tulkoon mitä tulee ja herran haltuun. Tilanne on yleensä ollut siinä kohtaa jo niin kriittinen, että en ole enää edes jaksanut ahdistua asiasta. Ja hupsista, tarvittava rahasumma on vaan tullut jostain melkeen kuin tyhjästä.

Terveys vaivoja minulla on ollut myös, mutta ei onneksi mitään kovin pysyväksi luokiteltavaa. Ihmeparantumisesta on siis ehkä turha puhua. Mutta joku pitkään jatkunut vaiva on saattanut ratketa suht arkipäiväisellä tavalla, kun olen jo luovuttanut ja miettinyt, että olkoon sitten vaikka loppuelämän vaiva. Ja yht äkkiä tulee vastaan  joku lehtijuttu "oletko kärsinyt näistä oireista, kokeile tätä" tai joku tuttu kertoo, että jollain hänen tutullaan oli sama vaiva, joka hoitui esim. luontaistuotteella jonka kokeileminen ei olisi muuten tullut mieleenkään. Intuitio on myös tullut paljon vahvemmaksi. Kun pahimmat valitusvirret tilanteesta ja sen kamaluudesta on kuorittu pois ja pää on suht hiljaa, olen saattanut saada ratkaisun tai ainakin lohdutuksen sanoja sitä kautta. 

Onpa todella ihanaa, että olet saanut apua, ja välillä lähes yliluonnollisesti. Se aina ilahduttaa, kun kuulee joidenkin saaneen apua vaikeaan tilanteeseensa.

Onpa mukava, että olet löytänyt ratkaisuja joihinkin terveyshaasteisiisi, jotka ilmeisesti, ja onneksi, eivät ole kroonistuneet. Itse olen varmasti kokeillut kaiken mahdollisen vuosikymmenten aikana. Välillä meinaa tulla katkeruus ja kyynisyys, mutta jos yksi päivä on edes pikkuisen helpompi, siitä on joka kerta todella kiitollinen ja vieläpä ihan varma, että tästä lähtee paraneminen, kunnes tulee taas takapakkia, ja sitten tulee pettymys, itkukin joskus.

Ihmismieli on ihmeellinen, että se vain jaksaa uskoa paranemiseen, vaikka koko ajan menisi huonompaan suuntaan. Ja olen tietenkin kokeillut sitä luovuttamistakin monet kerrat, mutta niin siinä aina käy, että pienikin helpompi tunti herättää toivon, että pääsisi joskus ruokakauppaan tai kävelylle, vaikka siitä kipuja seuraisikin.

Olen joskus miettinyt, miksi Jumala ei anna sellaisten ihmisten parantua, jotka parannuttuaan auttaisivat muita ihmisiä tai eläimiä tai luontoa tms., eli tuottaisivat hyvää maailmaan. Onko sellaisia auttajia täällä muka liikaa, vai toteutuuko ihmisten karma paremmin, kun auttajat pidetään kaukana avuntarvitsijoista. Haaveilen välillä, mitä hyvää tekisin ihmisten ja eläinten hyväksi, jos saisin olla terve ja toimintakykyinen. Ehkä pitäisi haaveilla enemmän. Siitä tulee hyvä mieli ainakin siihen asti, kunnes huomaa, ettei se onnistu. Toisaalta, jos jaksaisi uskoa riittävän vahvasti siihen, mitä haaveilee, visualisoi, niin ehkä se toteutuisi.

Sorry, tuli vähän valitettua. Moni tosin valittaa paljon pienemmistäkin asioista, kuten vaikka siitä, että meni tekokynsi poikki. Kaikki eivät hoksaa, että jo se, että pääsee kodistaan ulos, on lahja.

Olet jo auttanut minua paljon. En oleta, että enää minulle vastaat. Se on ihan ok. Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille. <3

Sinulla on kauniita ajatuksia, pidä niistä kiinni, äläkä menetä uskoasi. Kaikkea hyvää sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa edelliseen...

Nuo kokemukset missä olen kokenut tulleeni autetuksi ovat välillä olleet melkein yliluonnollisen tuntuisia ja välillä tosi arkisia. Usein joku asia, vaikkapa esimerkiksi raha-asioihin liittyen on ratkennut käsittämättömällä tavalla. Tilanne on näyttänyt siltä, että ulospääsyä ei enää ole, enkä keksi mitä voisin tehdä. Siinä kohtaa on ollut pakko nostaa vaan kädet pystyyn ja todeta, että tulkoon mitä tulee ja herran haltuun. Tilanne on yleensä ollut siinä kohtaa jo niin kriittinen, että en ole enää edes jaksanut ahdistua asiasta. Ja hupsista, tarvittava rahasumma on vaan tullut jostain melkeen kuin tyhjästä.

Terveys vaivoja minulla on ollut myös, mutta ei onneksi mitään kovin pysyväksi luokiteltavaa. Ihmeparantumisesta on siis ehkä turha puhua. Mutta joku pitkään jatkunut vaiva on saattanut ratketa suht arkipäiväisellä tavalla, kun olen jo luovuttanut ja miettinyt, että olkoon sitten vaikka loppuelämän vaiva. Ja yht äkkiä tulee vastaan  joku lehtijuttu "oletko kärsinyt näistä oireista, kokeile tätä" tai joku tuttu kertoo, että jollain hänen tutullaan oli sama vaiva, joka hoitui esim. luontaistuotteella jonka kokeileminen ei olisi muuten tullut mieleenkään. Intuitio on myös tullut paljon vahvemmaksi. Kun pahimmat valitusvirret tilanteesta ja sen kamaluudesta on kuorittu pois ja pää on suht hiljaa, olen saattanut saada ratkaisun tai ainakin lohdutuksen sanoja sitä kautta. 

Onpa todella ihanaa, että olet saanut apua, ja välillä lähes yliluonnollisesti. Se aina ilahduttaa, kun kuulee joidenkin saaneen apua vaikeaan tilanteeseensa.

Onpa mukava, että olet löytänyt ratkaisuja joihinkin terveyshaasteisiisi, jotka ilmeisesti, ja onneksi, eivät ole kroonistuneet. Itse olen varmasti kokeillut kaiken mahdollisen vuosikymmenten aikana. Välillä meinaa tulla katkeruus ja kyynisyys, mutta jos yksi päivä on edes pikkuisen helpompi, siitä on joka kerta todella kiitollinen ja vieläpä ihan varma, että tästä lähtee paraneminen, kunnes tulee taas takapakkia, ja sitten tulee pettymys, itkukin joskus.

Ihmismieli on ihmeellinen, että se vain jaksaa uskoa paranemiseen, vaikka koko ajan menisi huonompaan suuntaan. Ja olen tietenkin kokeillut sitä luovuttamistakin monet kerrat, mutta niin siinä aina käy, että pienikin helpompi tunti herättää toivon, että pääsisi joskus ruokakauppaan tai kävelylle, vaikka siitä kipuja seuraisikin.

Olen joskus miettinyt, miksi Jumala ei anna sellaisten ihmisten parantua, jotka parannuttuaan auttaisivat muita ihmisiä tai eläimiä tai luontoa tms., eli tuottaisivat hyvää maailmaan. Onko sellaisia auttajia täällä muka liikaa, vai toteutuuko ihmisten karma paremmin, kun auttajat pidetään kaukana avuntarvitsijoista. Haaveilen välillä, mitä hyvää tekisin ihmisten ja eläinten hyväksi, jos saisin olla terve ja toimintakykyinen. Ehkä pitäisi haaveilla enemmän. Siitä tulee hyvä mieli ainakin siihen asti, kunnes huomaa, ettei se onnistu. Toisaalta, jos jaksaisi uskoa riittävän vahvasti siihen, mitä haaveilee, visualisoi, niin ehkä se toteutuisi.

Sorry, tuli vähän valitettua. Moni tosin valittaa paljon pienemmistäkin asioista, kuten vaikka siitä, että meni tekokynsi poikki. Kaikki eivät hoksaa, että jo se, että pääsee kodistaan ulos, on lahja.

Olet jo auttanut minua paljon. En oleta, että enää minulle vastaat. Se on ihan ok. Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille. <3

Sinulla on kauniita ajatuksia, pidä niistä kiinni, äläkä menetä uskoasi. Kaikkea hyvää sinulle.

Lämmin kiitos! <3 Ja uudestaan vielä toivotan kaikkea hyvää sinulle - ja kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa edelliseen...

Nuo kokemukset missä olen kokenut tulleeni autetuksi ovat välillä olleet melkein yliluonnollisen tuntuisia ja välillä tosi arkisia. Usein joku asia, vaikkapa esimerkiksi raha-asioihin liittyen on ratkennut käsittämättömällä tavalla. Tilanne on näyttänyt siltä, että ulospääsyä ei enää ole, enkä keksi mitä voisin tehdä. Siinä kohtaa on ollut pakko nostaa vaan kädet pystyyn ja todeta, että tulkoon mitä tulee ja herran haltuun. Tilanne on yleensä ollut siinä kohtaa jo niin kriittinen, että en ole enää edes jaksanut ahdistua asiasta. Ja hupsista, tarvittava rahasumma on vaan tullut jostain melkeen kuin tyhjästä.

Terveys vaivoja minulla on ollut myös, mutta ei onneksi mitään kovin pysyväksi luokiteltavaa. Ihmeparantumisesta on siis ehkä turha puhua. Mutta joku pitkään jatkunut vaiva on saattanut ratketa suht arkipäiväisellä tavalla, kun olen jo luovuttanut ja miettinyt, että olkoon sitten vaikka loppuelämän vaiva. Ja yht äkkiä tulee vastaan  joku lehtijuttu "oletko kärsinyt näistä oireista, kokeile tätä" tai joku tuttu kertoo, että jollain hänen tutullaan oli sama vaiva, joka hoitui esim. luontaistuotteella jonka kokeileminen ei olisi muuten tullut mieleenkään. Intuitio on myös tullut paljon vahvemmaksi. Kun pahimmat valitusvirret tilanteesta ja sen kamaluudesta on kuorittu pois ja pää on suht hiljaa, olen saattanut saada ratkaisun tai ainakin lohdutuksen sanoja sitä kautta. 

Onpa todella ihanaa, että olet saanut apua, ja välillä lähes yliluonnollisesti. Se aina ilahduttaa, kun kuulee joidenkin saaneen apua vaikeaan tilanteeseensa.

Onpa mukava, että olet löytänyt ratkaisuja joihinkin terveyshaasteisiisi, jotka ilmeisesti, ja onneksi, eivät ole kroonistuneet. Itse olen varmasti kokeillut kaiken mahdollisen vuosikymmenten aikana. Välillä meinaa tulla katkeruus ja kyynisyys, mutta jos yksi päivä on edes pikkuisen helpompi, siitä on joka kerta todella kiitollinen ja vieläpä ihan varma, että tästä lähtee paraneminen, kunnes tulee taas takapakkia, ja sitten tulee pettymys, itkukin joskus.

Ihmismieli on ihmeellinen, että se vain jaksaa uskoa paranemiseen, vaikka koko ajan menisi huonompaan suuntaan. Ja olen tietenkin kokeillut sitä luovuttamistakin monet kerrat, mutta niin siinä aina käy, että pienikin helpompi tunti herättää toivon, että pääsisi joskus ruokakauppaan tai kävelylle, vaikka siitä kipuja seuraisikin.

Olen joskus miettinyt, miksi Jumala ei anna sellaisten ihmisten parantua, jotka parannuttuaan auttaisivat muita ihmisiä tai eläimiä tai luontoa tms., eli tuottaisivat hyvää maailmaan. Onko sellaisia auttajia täällä muka liikaa, vai toteutuuko ihmisten karma paremmin, kun auttajat pidetään kaukana avuntarvitsijoista. Haaveilen välillä, mitä hyvää tekisin ihmisten ja eläinten hyväksi, jos saisin olla terve ja toimintakykyinen. Ehkä pitäisi haaveilla enemmän. Siitä tulee hyvä mieli ainakin siihen asti, kunnes huomaa, ettei se onnistu. Toisaalta, jos jaksaisi uskoa riittävän vahvasti siihen, mitä haaveilee, visualisoi, niin ehkä se toteutuisi.

Sorry, tuli vähän valitettua. Moni tosin valittaa paljon pienemmistäkin asioista, kuten vaikka siitä, että meni tekokynsi poikki. Kaikki eivät hoksaa, että jo se, että pääsee kodistaan ulos, on lahja.

Olet jo auttanut minua paljon. En oleta, että enää minulle vastaat. Se on ihan ok. Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille. <3

Olen eri, kuin tuo jolle vastasit. Myös minulla on sairastelun vuoksi samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia kanssasi. Teen työtä, jossa autan ihmisiä, mutta työkyky on mennyt alaspäin ja silloin kun olen töissä, ponnistelen päästäkseni takaisin rutiiniin ja jaksaminen on kortilla. Minulla on myös läheisiä, joilla on tuen tarvetta ja haluaisin olla enemmän läsnä heille. Mutta entistä enemmän aikaa menee sairauden kanssa rajoittunutta arkea eläen. Vähän kuin sadun ruma ankanpoikanen, joka ui ympäri aina vain pienemmäksi käyvässä jäätyvässä lammikossa.

En oikeastaan mieti rooliani tai kohtaloani "kosmisella" tasolla tai karman lain kautta. Kuten sinäkin, olen kokenut tilanteesta surua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Olen kuitenkin huomannut, että tämä vaihe, kuten muutkin menneisyyden vastoinkäymiset (niitä on ollut) ovat olleet luonteelleni ja minuudelleni kehityshaasteita. Normaalin elämän pysähtyminen tai ehkä muuttuminen sairastelijan elämäksi ovat antaneet aikaa esimerkiksi miettiä luontoa ja kokea syvällisempää rakkautta niin luontoa kuin ihmisiä kohtaan. Olen ollut elämässäni usein syrjäänvetäytyvä ja estynyt ihmissuhteissani. Se on muuttunut viime vuosina, koska olen tajunnut miten paljon hyvää voi syntyä pelköstä yhteydestä toisiin. Yhteydet ovat olemassa ja niiden kautta voin rohkaista, tukea ja antaa hyväksyntää, vaikken itse ole kovinkaan aktiivinen toimija. Voin kiinnittää ihmisten huomiota asioihin sosiaalisessa mediassa. Joten jos tuota karmaa jne. nyt miettii niin en näe että hyvän tekemistä estetään sairauksien kautta.

"Elämän vastoinkäymisissä on kyse vain siitä, että Jumala on nähnyt meidät ansiokkaiksi koetellakseen meissä, kuinka paljon inhimillinen luonto jaksaa kestää"

Jos joku äiti, isä, sisko, veli, ystävä, sukulainen,työnantaja, tai kuka tahansa alkaisi kid.uttaa henkisesti ja/tai fyysisesti jotain ihmistä tai ihmisiä, niin eipä heitä paljon lohduta tai heidän tuskaansa lievitä se ajatus, että Jumala näkee heidät niin ansiokkaiksi, että ihan vaan siksi heitä koettelee äärirajoille saakka.

Kun on katsonut muutaman dokkarin kid.utuksen uhreista, jotka ovat esim. van.kiloissa tai sairauden kourissa joutuneet vuosia kokemaan aivan hurjia ja epäinhimillisiä juttuja niin kyllä siitä on Jumalan rakkaus tai kenen tahansa rakkaus kaukana.

Uskon kirkon pappismiehien aikoinaan keksineen tuon lainatun ajatuksen, jotta he voivat pitää ihmisiä vallassaan ja nöyrinä.

Vierailija kirjoitti:

"Elämän vastoinkäymisissä on kyse vain siitä, että Jumala on nähnyt meidät ansiokkaiksi koetellakseen meissä, kuinka paljon inhimillinen luonto jaksaa kestää"

Jos joku äiti, isä, sisko, veli, ystävä, sukulainen,työnantaja, tai kuka tahansa alkaisi kid.uttaa henkisesti ja/tai fyysisesti jotain ihmistä tai ihmisiä, niin eipä heitä paljon lohduta tai heidän tuskaansa lievitä se ajatus, että Jumala näkee heidät niin ansiokkaiksi, että ihan vaan siksi heitä koettelee äärirajoille saakka.

Kun on katsonut muutaman dokkarin kid.utuksen uhreista, jotka ovat esim. van.kiloissa tai sairauden kourissa joutuneet vuosia kokemaan aivan hurjia ja epäinhimillisiä juttuja niin kyllä siitä on Jumalan rakkaus tai kenen tahansa rakkaus kaukana.

Uskon kirkon pappismiehien aikoinaan keksineen tuon lainatun ajatuksen, jotta he voivat pitää ihmisiä vallassaan ja nöyrinä.

Samalla tavalla ajattelen minäkin. Jos Jeesus tulisi takaisin maan päälle, ei hänkään raskisi laittaa ihmisiä kärsimään siten, miten moni täällä kärsii. Miksi siis Jumalakaan, joka on samalla tavalla Rakkaus ja Armo. Ihmisten keksimää juttua: "Kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat." Myös samalla heikon ihmisen egon hivelyä, mutta vallankäyttäjän omaksi eduksi.

Tietty myös joku lämmin ja empaattinen ihminen voi lohduttaa kärsivää samalla tavalla sanoen:

"Elämän vastoinkäymisissä on kyse vain siitä, että Jumala on nähnyt meidät ansiokkaiksi koetellakseen meissä, kuinka paljon inhimillinen luonto jaksaa kestää", koska empaattiselle on vaikeaa nähdä toisen kärsivän ja hän haluaa sekä lohduttaa, tuoda kärsivän elämään tarkoituksentunnetta että samalla  säästää myös itseään, kun ajattelee, että toisen kärsimys on tarkoituksellista ja kyseessä on Jumalankin mielestä ansiokas sielu, kuten hän itsekin on, koska eihän hänestäkään olisi empaattista kehittynyt, ellei hän olisi kärsinyt itsekin.

Mielestäni Jumala tai Tietoisuus on Rakkaus eikä mikään tahallaan tuskaa tuottava "Jokin".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa edelliseen...

Nuo kokemukset missä olen kokenut tulleeni autetuksi ovat välillä olleet melkein yliluonnollisen tuntuisia ja välillä tosi arkisia. Usein joku asia, vaikkapa esimerkiksi raha-asioihin liittyen on ratkennut käsittämättömällä tavalla. Tilanne on näyttänyt siltä, että ulospääsyä ei enää ole, enkä keksi mitä voisin tehdä. Siinä kohtaa on ollut pakko nostaa vaan kädet pystyyn ja todeta, että tulkoon mitä tulee ja herran haltuun. Tilanne on yleensä ollut siinä kohtaa jo niin kriittinen, että en ole enää edes jaksanut ahdistua asiasta. Ja hupsista, tarvittava rahasumma on vaan tullut jostain melkeen kuin tyhjästä.

Terveys vaivoja minulla on ollut myös, mutta ei onneksi mitään kovin pysyväksi luokiteltavaa. Ihmeparantumisesta on siis ehkä turha puhua. Mutta joku pitkään jatkunut vaiva on saattanut ratketa suht arkipäiväisellä tavalla, kun olen jo luovuttanut ja miettinyt, että olkoon sitten vaikka loppuelämän vaiva. Ja yht äkkiä tulee vastaan  joku lehtijuttu "oletko kärsinyt näistä oireista, kokeile tätä" tai joku tuttu kertoo, että jollain hänen tutullaan oli sama vaiva, joka hoitui esim. luontaistuotteella jonka kokeileminen ei olisi muuten tullut mieleenkään. Intuitio on myös tullut paljon vahvemmaksi. Kun pahimmat valitusvirret tilanteesta ja sen kamaluudesta on kuorittu pois ja pää on suht hiljaa, olen saattanut saada ratkaisun tai ainakin lohdutuksen sanoja sitä kautta. 

Onpa todella ihanaa, että olet saanut apua, ja välillä lähes yliluonnollisesti. Se aina ilahduttaa, kun kuulee joidenkin saaneen apua vaikeaan tilanteeseensa.

Onpa mukava, että olet löytänyt ratkaisuja joihinkin terveyshaasteisiisi, jotka ilmeisesti, ja onneksi, eivät ole kroonistuneet. Itse olen varmasti kokeillut kaiken mahdollisen vuosikymmenten aikana. Välillä meinaa tulla katkeruus ja kyynisyys, mutta jos yksi päivä on edes pikkuisen helpompi, siitä on joka kerta todella kiitollinen ja vieläpä ihan varma, että tästä lähtee paraneminen, kunnes tulee taas takapakkia, ja sitten tulee pettymys, itkukin joskus.

Ihmismieli on ihmeellinen, että se vain jaksaa uskoa paranemiseen, vaikka koko ajan menisi huonompaan suuntaan. Ja olen tietenkin kokeillut sitä luovuttamistakin monet kerrat, mutta niin siinä aina käy, että pienikin helpompi tunti herättää toivon, että pääsisi joskus ruokakauppaan tai kävelylle, vaikka siitä kipuja seuraisikin.

Olen joskus miettinyt, miksi Jumala ei anna sellaisten ihmisten parantua, jotka parannuttuaan auttaisivat muita ihmisiä tai eläimiä tai luontoa tms., eli tuottaisivat hyvää maailmaan. Onko sellaisia auttajia täällä muka liikaa, vai toteutuuko ihmisten karma paremmin, kun auttajat pidetään kaukana avuntarvitsijoista. Haaveilen välillä, mitä hyvää tekisin ihmisten ja eläinten hyväksi, jos saisin olla terve ja toimintakykyinen. Ehkä pitäisi haaveilla enemmän. Siitä tulee hyvä mieli ainakin siihen asti, kunnes huomaa, ettei se onnistu. Toisaalta, jos jaksaisi uskoa riittävän vahvasti siihen, mitä haaveilee, visualisoi, niin ehkä se toteutuisi.

Sorry, tuli vähän valitettua. Moni tosin valittaa paljon pienemmistäkin asioista, kuten vaikka siitä, että meni tekokynsi poikki. Kaikki eivät hoksaa, että jo se, että pääsee kodistaan ulos, on lahja.

Olet jo auttanut minua paljon. En oleta, että enää minulle vastaat. Se on ihan ok. Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille. <3

Olen eri, kuin tuo jolle vastasit. Myös minulla on sairastelun vuoksi samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia kanssasi. Teen työtä, jossa autan ihmisiä, mutta työkyky on mennyt alaspäin ja silloin kun olen töissä, ponnistelen päästäkseni takaisin rutiiniin ja jaksaminen on kortilla. Minulla on myös läheisiä, joilla on tuen tarvetta ja haluaisin olla enemmän läsnä heille. Mutta entistä enemmän aikaa menee sairauden kanssa rajoittunutta arkea eläen. Vähän kuin sadun ruma ankanpoikanen, joka ui ympäri aina vain pienemmäksi käyvässä jäätyvässä lammikossa.

En oikeastaan mieti rooliani tai kohtaloani "kosmisella" tasolla tai karman lain kautta. Kuten sinäkin, olen kokenut tilanteesta surua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Olen kuitenkin huomannut, että tämä vaihe, kuten muutkin menneisyyden vastoinkäymiset (niitä on ollut) ovat olleet luonteelleni ja minuudelleni kehityshaasteita. Normaalin elämän pysähtyminen tai ehkä muuttuminen sairastelijan elämäksi ovat antaneet aikaa esimerkiksi miettiä luontoa ja kokea syvällisempää rakkautta niin luontoa kuin ihmisiä kohtaan. Olen ollut elämässäni usein syrjäänvetäytyvä ja estynyt ihmissuhteissani. Se on muuttunut viime vuosina, koska olen tajunnut miten paljon hyvää voi syntyä pelköstä yhteydestä toisiin. Yhteydet ovat olemassa ja niiden kautta voin rohkaista, tukea ja antaa hyväksyntää, vaikken itse ole kovinkaan aktiivinen toimija. Voin kiinnittää ihmisten huomiota asioihin sosiaalisessa mediassa. Joten jos tuota karmaa jne. nyt miettii niin en näe että hyvän tekemistä estetään sairauksien kautta.

Kiitos sinulle, joka lainasit viestiäni. Olen pahoillani, että sinullakin on terveydellisiä haasteita, jotka jo vaikuttavat isosti elämääsi. Toivon sydämestäni, että saisit parantua. Oletkin jo huomannut monia hyviä asioita, mitä terveyden menettäminen on tuonut tullessaan. Niin yleensä käy. Oppii arvostamaan asioita eri tavalla, kokee kiitollisuutta ja syvempää rakkautta esim. luontoa, ihmisiä ja myös eläimiä kohtaan.

Totta sekin, että auttamistyötä voi tehdä vaikka netissäkin, ja niin itsekin olen tehnyt jo yli 15 vuotta, ja osan aikaa myös ihan livenä. Nykyään olen aika yksinäinen, kun en sairauksien vuoksi pääse juuri koskaan lähtemään kodistani, ja siksi kovasti toivon, että voisin parantua edes sen verran, että voisin käydä auttamassa ihmisiä ihan konkreettisesti heitä tapaamalla. Minulla saattaa mennä helposti kuukausi, että juttelen vain yhden ihmisen kanssa, mutta olen todella onnekas, että hän on elämässäni. Hienoa, että sinulla on yhteys kai useampiin ihmisiin, ja onneksi voit käydä vielä töissä, vaikka varmasti se on raskasta, kun et ole ihan työkuntoinen. Olisiko sinulla mahdollista päästä osa-aikatyöhön?

Seuraavan tiedon kirjoitan intuitioni kehoituksesta enkä tiedä, kenelle se on tarkoitettu.

Monet naiset saattavat menettää kovastikin terveyttään ja toimintakykyään jo esivaihdevuosien aikana. Heitä saatetaan tutkia paljonkin esim. terveyskeskuksessa tai työpaikkalääkärillä, mutta kenelläkään ei tule mieleen, että kyseessä olisi esivaihdevuodet tai jo alkaneet vaihdevuodet. Te kaikki naiset, joilla on epämääräisiä oireita, unettomuutta, lihaskipuja, heikkoutta, masennusta, melkeinpä mitä vaan uutta, tai vähitellen tullutta oiretta, mihin ei syytä löydy, niin kannattaa käydä juttelemassa gynekologin kanssa.

Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle! <3

Mystikko on mielestäni kertonut, että ihmisten vaikeudet täällä eivät ole Jumalasta lähtöisin. En vain muista, miten hän asian ilmaisi - hyvin kuitenkin. Jos joku sen muistaa, niin kirjoittaisitko. Luen joskus taas uudestaan ketjun alusta asti, ja jos tieto tulee vastaan, niin lainaan sen sitten tänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa edelliseen...

Nuo kokemukset missä olen kokenut tulleeni autetuksi ovat välillä olleet melkein yliluonnollisen tuntuisia ja välillä tosi arkisia. Usein joku asia, vaikkapa esimerkiksi raha-asioihin liittyen on ratkennut käsittämättömällä tavalla. Tilanne on näyttänyt siltä, että ulospääsyä ei enää ole, enkä keksi mitä voisin tehdä. Siinä kohtaa on ollut pakko nostaa vaan kädet pystyyn ja todeta, että tulkoon mitä tulee ja herran haltuun. Tilanne on yleensä ollut siinä kohtaa jo niin kriittinen, että en ole enää edes jaksanut ahdistua asiasta. Ja hupsista, tarvittava rahasumma on vaan tullut jostain melkeen kuin tyhjästä.

Terveys vaivoja minulla on ollut myös, mutta ei onneksi mitään kovin pysyväksi luokiteltavaa. Ihmeparantumisesta on siis ehkä turha puhua. Mutta joku pitkään jatkunut vaiva on saattanut ratketa suht arkipäiväisellä tavalla, kun olen jo luovuttanut ja miettinyt, että olkoon sitten vaikka loppuelämän vaiva. Ja yht äkkiä tulee vastaan  joku lehtijuttu "oletko kärsinyt näistä oireista, kokeile tätä" tai joku tuttu kertoo, että jollain hänen tutullaan oli sama vaiva, joka hoitui esim. luontaistuotteella jonka kokeileminen ei olisi muuten tullut mieleenkään. Intuitio on myös tullut paljon vahvemmaksi. Kun pahimmat valitusvirret tilanteesta ja sen kamaluudesta on kuorittu pois ja pää on suht hiljaa, olen saattanut saada ratkaisun tai ainakin lohdutuksen sanoja sitä kautta. 

Onpa todella ihanaa, että olet saanut apua, ja välillä lähes yliluonnollisesti. Se aina ilahduttaa, kun kuulee joidenkin saaneen apua vaikeaan tilanteeseensa.

Onpa mukava, että olet löytänyt ratkaisuja joihinkin terveyshaasteisiisi, jotka ilmeisesti, ja onneksi, eivät ole kroonistuneet. Itse olen varmasti kokeillut kaiken mahdollisen vuosikymmenten aikana. Välillä meinaa tulla katkeruus ja kyynisyys, mutta jos yksi päivä on edes pikkuisen helpompi, siitä on joka kerta todella kiitollinen ja vieläpä ihan varma, että tästä lähtee paraneminen, kunnes tulee taas takapakkia, ja sitten tulee pettymys, itkukin joskus.

Ihmismieli on ihmeellinen, että se vain jaksaa uskoa paranemiseen, vaikka koko ajan menisi huonompaan suuntaan. Ja olen tietenkin kokeillut sitä luovuttamistakin monet kerrat, mutta niin siinä aina käy, että pienikin helpompi tunti herättää toivon, että pääsisi joskus ruokakauppaan tai kävelylle, vaikka siitä kipuja seuraisikin.

Olen joskus miettinyt, miksi Jumala ei anna sellaisten ihmisten parantua, jotka parannuttuaan auttaisivat muita ihmisiä tai eläimiä tai luontoa tms., eli tuottaisivat hyvää maailmaan. Onko sellaisia auttajia täällä muka liikaa, vai toteutuuko ihmisten karma paremmin, kun auttajat pidetään kaukana avuntarvitsijoista. Haaveilen välillä, mitä hyvää tekisin ihmisten ja eläinten hyväksi, jos saisin olla terve ja toimintakykyinen. Ehkä pitäisi haaveilla enemmän. Siitä tulee hyvä mieli ainakin siihen asti, kunnes huomaa, ettei se onnistu. Toisaalta, jos jaksaisi uskoa riittävän vahvasti siihen, mitä haaveilee, visualisoi, niin ehkä se toteutuisi.

Sorry, tuli vähän valitettua. Moni tosin valittaa paljon pienemmistäkin asioista, kuten vaikka siitä, että meni tekokynsi poikki. Kaikki eivät hoksaa, että jo se, että pääsee kodistaan ulos, on lahja.

Olet jo auttanut minua paljon. En oleta, että enää minulle vastaat. Se on ihan ok. Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille. <3

Olen eri, kuin tuo jolle vastasit. Myös minulla on sairastelun vuoksi samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia kanssasi. Teen työtä, jossa autan ihmisiä, mutta työkyky on mennyt alaspäin ja silloin kun olen töissä, ponnistelen päästäkseni takaisin rutiiniin ja jaksaminen on kortilla. Minulla on myös läheisiä, joilla on tuen tarvetta ja haluaisin olla enemmän läsnä heille. Mutta entistä enemmän aikaa menee sairauden kanssa rajoittunutta arkea eläen. Vähän kuin sadun ruma ankanpoikanen, joka ui ympäri aina vain pienemmäksi käyvässä jäätyvässä lammikossa.

En oikeastaan mieti rooliani tai kohtaloani "kosmisella" tasolla tai karman lain kautta. Kuten sinäkin, olen kokenut tilanteesta surua ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Olen kuitenkin huomannut, että tämä vaihe, kuten muutkin menneisyyden vastoinkäymiset (niitä on ollut) ovat olleet luonteelleni ja minuudelleni kehityshaasteita. Normaalin elämän pysähtyminen tai ehkä muuttuminen sairastelijan elämäksi ovat antaneet aikaa esimerkiksi miettiä luontoa ja kokea syvällisempää rakkautta niin luontoa kuin ihmisiä kohtaan. Olen ollut elämässäni usein syrjäänvetäytyvä ja estynyt ihmissuhteissani. Se on muuttunut viime vuosina, koska olen tajunnut miten paljon hyvää voi syntyä pelköstä yhteydestä toisiin. Yhteydet ovat olemassa ja niiden kautta voin rohkaista, tukea ja antaa hyväksyntää, vaikken itse ole kovinkaan aktiivinen toimija. Voin kiinnittää ihmisten huomiota asioihin sosiaalisessa mediassa. Joten jos tuota karmaa jne. nyt miettii niin en näe että hyvän tekemistä estetään sairauksien kautta.

Kiitos sinulle, joka lainasit viestiäni. Olen pahoillani, että sinullakin on terveydellisiä haasteita, jotka jo vaikuttavat isosti elämääsi. Toivon sydämestäni, että saisit parantua. Oletkin jo huomannut monia hyviä asioita, mitä terveyden menettäminen on tuonut tullessaan. Niin yleensä käy. Oppii arvostamaan asioita eri tavalla, kokee kiitollisuutta ja syvempää rakkautta esim. luontoa, ihmisiä ja myös eläimiä kohtaan.

Totta sekin, että auttamistyötä voi tehdä vaikka netissäkin, ja niin itsekin olen tehnyt jo yli 15 vuotta, ja osan aikaa myös ihan livenä. Nykyään olen aika yksinäinen, kun en sairauksien vuoksi pääse juuri koskaan lähtemään kodistani, ja siksi kovasti toivon, että voisin parantua edes sen verran, että voisin käydä auttamassa ihmisiä ihan konkreettisesti heitä tapaamalla. Minulla saattaa mennä helposti kuukausi, että juttelen vain yhden ihmisen kanssa, mutta olen todella onnekas, että hän on elämässäni. Hienoa, että sinulla on yhteys kai useampiin ihmisiin, ja onneksi voit käydä vielä töissä, vaikka varmasti se on raskasta, kun et ole ihan työkuntoinen. Olisiko sinulla mahdollista päästä osa-aikatyöhön?

Seuraavan tiedon kirjoitan intuitioni kehoituksesta enkä tiedä, kenelle se on tarkoitettu.

Monet naiset saattavat menettää kovastikin terveyttään ja toimintakykyään jo esivaihdevuosien aikana. Heitä saatetaan tutkia paljonkin esim. terveyskeskuksessa tai työpaikkalääkärillä, mutta kenelläkään ei tule mieleen, että kyseessä olisi esivaihdevuodet tai jo alkaneet vaihdevuodet. Te kaikki naiset, joilla on epämääräisiä oireita, unettomuutta, lihaskipuja, heikkoutta, masennusta, melkeinpä mitä vaan uutta, tai vähitellen tullutta oiretta, mihin ei syytä löydy, niin kannattaa käydä juttelemassa gynekologin kanssa.

Tsemppiä ja kaikkea hyvää sinulle! <3

Mystikko on mielestäni kertonut, että ihmisten vaikeudet täällä eivät ole Jumalasta lähtöisin. En vain muista, miten hän asian ilmaisi - hyvin kuitenkin. Jos joku sen muistaa, niin kirjoittaisitko. Luen joskus taas uudestaan ketjun alusta asti, ja jos tieto tulee vastaan, niin lainaan sen sitten tänne.

Kiitos! Kaikkea hyvää myös sinulle! Olen jo osa-aikaisella ollutkin, valitettavasti rahatilanteen vuoksi tämä ei ole vaihtoehto kuin pakon edessä. Jonkinlainen kilpa aikaa vastaan tämä omakin tilanne on. Minulla on tosiaan onneksi muutama hyvä ystävä lähellä ja heilläkin omista kokemuksista hankittua ymmärrystä.

Joskus ajattelen, että pitikin terveyden pettää, kun olin päässyt muista elämän haasteista paremmalle puolelle. Mutta toisaalta, onneksi olin jo niiden yli päässyt.

Minulta on kuollut erinäisiä läheisiä ystäviä vaikeisiin sairauksiin. Ajattelen heitä usein kiitollisuudella ja itkukin pääsee usein ikävästä ja rakkaudesta. Katumuksestakin, kun en osannut tai ehtinyt ihan kaikkea kertoa heille siitä, miten paljon heitä arvostin. Kun ajattelen jotakuta heistä, kuulen "sieluni korvilla" hänen nauravan ja ikään kuin sanovan jotain lohduttavaa ja iloista. Voihan se olla, että kuvittelen sen mitä haluan, pää alkanut pehmetä. Mutta itse uskon, että se on sydämeni joka on pehmentynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Elämän vastoinkäymisissä on kyse vain siitä, että Jumala on nähnyt meidät ansiokkaiksi koetellakseen meissä, kuinka paljon inhimillinen luonto jaksaa kestää"

Jos joku äiti, isä, sisko, veli, ystävä, sukulainen,työnantaja, tai kuka tahansa alkaisi kid.uttaa henkisesti ja/tai fyysisesti jotain ihmistä tai ihmisiä, niin eipä heitä paljon lohduta tai heidän tuskaansa lievitä se ajatus, että Jumala näkee heidät niin ansiokkaiksi, että ihan vaan siksi heitä koettelee äärirajoille saakka.

Kun on katsonut muutaman dokkarin kid.utuksen uhreista, jotka ovat esim. van.kiloissa tai sairauden kourissa joutuneet vuosia kokemaan aivan hurjia ja epäinhimillisiä juttuja niin kyllä siitä on Jumalan rakkaus tai kenen tahansa rakkaus kaukana.

Uskon kirkon pappismiehien aikoinaan keksineen tuon lainatun ajatuksen, jotta he voivat pitää ihmisiä vallassaan ja nöyrinä.

Samalla tavalla ajattelen minäkin. Jos Jeesus tulisi takaisin maan päälle, ei hänkään raskisi laittaa ihmisiä kärsimään siten, miten moni täällä kärsii. Miksi siis Jumalakaan, joka on samalla tavalla Rakkaus ja Armo. Ihmisten keksimää juttua: "Kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat." Myös samalla heikon ihmisen egon hivelyä, mutta vallankäyttäjän omaksi eduksi.

Tietty myös joku lämmin ja empaattinen ihminen voi lohduttaa kärsivää samalla tavalla sanoen:

"Elämän vastoinkäymisissä on kyse vain siitä, että Jumala on nähnyt meidät ansiokkaiksi koetellakseen meissä, kuinka paljon inhimillinen luonto jaksaa kestää", koska empaattiselle on vaikeaa nähdä toisen kärsivän ja hän haluaa sekä lohduttaa, tuoda kärsivän elämään tarkoituksentunnetta että samalla  säästää myös itseään, kun ajattelee, että toisen kärsimys on tarkoituksellista ja kyseessä on Jumalankin mielestä ansiokas sielu, kuten hän itsekin on, koska eihän hänestäkään olisi empaattista kehittynyt, ellei hän olisi kärsinyt itsekin.

Mielestäni Jumala tai Tietoisuus on Rakkaus eikä mikään tahallaan tuskaa tuottava "Jokin".

Itse kyllä uskon aivan vilpittömästi siihen, että kaikella elämässä tapahtuvalla on jokin tarkoituksensa, mitään ei käy sattumanvaraisesti tai vahingossa. Ja sanon tämän melkoisella kokemuksella myös siitä elämän kärsimys puolesta. Monesti tapahtumien tarkoituksen ja mahdollisen opetuksen näkee vasta matkojen päästä.

Empatiahan on eräs Jumalallisen rakkauden ilmentymä täällä maanpäällä, Jumalallista rakkautta meidän ihmisten kautta ilmenneenä. Sitähän Jeesuskin ihmiskunnalle opetti, "rakasta kaikkia". Erikoista, että kritisoit empaattisuutta, mutta kuitenkin pidät Jumalaa rakkautena..

Tuskinpa Jumala kenenkään kärsimyksestä sinällään nauttii, mutta kysymys kuuluukin, oppiiko ja kehittyykö ihminen riittävästi ilmankaan kärsimystä? Mahtaisiko onnesta onneen ja ilosta iloon liihotteleva elämänsä sankari paljoakaan jaksaa kurjien asioita ymmärtää, no jotkut kaunosielut toki kylläkin, mutta että useimmat heistä?

Kärsimys tuskin hivelee harvankaan egoa, ja jos hivelee, silloin puhumme valitettavasta mielisairaudesta. Yleensä kärsimys kuitenkin opettaa nöyryyttä elämää kohtaan sekä ymmärtämään muidenkin tuskaa. Ihminen joka ei ole omakohtaisesti kokenut kovaa kärsimystä ei voi vielä sanoa tietävänsä siitä kovinkaan paljoa, niin se vain on.

Enhän itsekään voi väittää tietäväni miltä tuntuu hypätä base hyppy pilvenpiirtäjästä, koska en ole sitä tehnyt. Voin kyllä lukea kuvauksia siitä ja yrittää ymmärtää sitä tunnekokemusta mielikuvituksellani, mutta kyllähän se melko miedoksi tunnekokemukseksi jää todellisuuteen verrattuna. Harvoja myöskään kiinnostaa vaikkapa syöpäsairaiden kovat koettelemukset kunnes itsekin sairastuu syöpää jolloin tuleekin aktivoiduttua vertaistukiryhmissä jne.

Voihan ihminen toki yrittää ymmärtää ja lohduttaa toista, vaikkei itse olisikaan mitään ikävää kokenut, mutta useimmiten se vain on ihmisille kovin vaikeaa. Melko harvalta sellainen spontaani empaattisuus onnistuu, ainakaan kovin säännöllisesti ja pitkäkestoisesti tai muita kuin läheisimpiä ihmisiä kohtaan. Ei ihminen yleensä halua kovinkaan paljoa kärsimystä tai kärsiviä miettiä, ellei sellainen jo ole koskettanut vahvasti omaakin elämänpiiriä ja tietoisuutta. Kuolema ja tuska kun ovat aika pelottavia aiheita useimmille meistä.

Ehkä me ymmärrämme koko rakkauden käsitteenä hieman väärin? Ajattelemmeko ehkä liiankin rajoittuneesti, että Jumalan rakkaus olisi pelkästään jotakin hyvää ja mukavaa yksilöllistä onnea, eikö se olisi jo vähän itsekäskin ajattelutapa? Eikö Jumalallinen rakkaus voisi yhtä hyvin ilmetä myös koettelemuksina ja kärsimyksinä, jotka opettavat ja karaisevat kulkijaa?

Jes. 45:7 Minä, joka teen valkeuden ja luon pimeyden, joka tuotan onnen ja luon onnettomuuden; minä, Herra, teen kaiken tämän.

ASTUA SYDÄMEEN

Eräs palvoja, joka oli äkkiä menettänyt ainoan poikansa tuli Bhagavanin luo

ankaran surun kourissa etsimään huojennusta. Hän esitti muutamia kysymyksiä,

joissa hänen surunsa oli ilmeinen. Kuten tavallista, Bhagavan pyysi häntä tutkimaan

Itseä ja selvittämään sen kuka oli surullinen. Palvoja ei ollut tyytyväinen. Silloin

Bhagavan sanoi: 'Hyvä on. Minä kerron sinulle tarinan Vichara Sagaramista.

Kuuntele.'

Kaksi nuorukaista, nimeltään Rama ja Krishna kertoivat kunnioitetuille vanhemmilleen,

että he tahtoisivat mennä ulkomaille saadakseen lisää oppia ja sitten ansaita paljon rahaa.

Jonkin ajan kuluttua toinen heistä kuoli siellä äkisti. Toinen menestyi opinnoissaan, ansaitsi

paljon ja eli onnellisena. Jonkin ajan päästä hän pyysi kauppiasta, joka oli menossa hänen

kotiseudulleen kertomaan hänen isälleen, että hän voi hyvin ja oli onnellinen ja että toinen

poika, joka oli tullut hänen kanssaan, oli kuollut. Toden kertomisen sijasta, kauppias kertoi

sen pojan isälle, joka oli elossa, että hänen poikansa oli kuollut ja kuolleen pojan isälle, että

hänen poikansa oli ansainnut hyvin ja eli onnellisena. Pojan, joka todellisuudessa oli kuollut,

vanhemmat olivat onnellisia ajatellen, että heidän poikansa tulisi takaisin jonkin ajan päästä,

kun taas vanhemmat, joiden poika todellisuudessa eli, mutta jonka oli kerrottu olevan kuol-

lut, olivat syvän surun vallassa. Todellisuudessa kummatkaan heistä eivät olleet nähneet

poikiaan vaan he kokivat onnellisuutta ja surua riippuen sanomasta jonka olivat saaneet.

Siinä kaikki. Myös me olemme samassa tilanteessa. Me uskomme kaikenlaisia asioita, joita

mieli kertoo meille ja saa meidät menemään harhaan ja uskomaan, että se joka on olemassa

ei olekaan olemassa ja että mikä ei ole onkin olemassa. Jos emme usko mieltä vaan astumme

sydämeen ja näemme pojan joka on sisällä, ei ole tarvetta nähdä lasta joka on ulkona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Elämän vastoinkäymisissä on kyse vain siitä, että Jumala on nähnyt meidät ansiokkaiksi koetellakseen meissä, kuinka paljon inhimillinen luonto jaksaa kestää"

Jos joku äiti, isä, sisko, veli, ystävä, sukulainen,työnantaja, tai kuka tahansa alkaisi kid.uttaa henkisesti ja/tai fyysisesti jotain ihmistä tai ihmisiä, niin eipä heitä paljon lohduta tai heidän tuskaansa lievitä se ajatus, että Jumala näkee heidät niin ansiokkaiksi, että ihan vaan siksi heitä koettelee äärirajoille saakka.

Kun on katsonut muutaman dokkarin kid.utuksen uhreista, jotka ovat esim. van.kiloissa tai sairauden kourissa joutuneet vuosia kokemaan aivan hurjia ja epäinhimillisiä juttuja niin kyllä siitä on Jumalan rakkaus tai kenen tahansa rakkaus kaukana.

Uskon kirkon pappismiehien aikoinaan keksineen tuon lainatun ajatuksen, jotta he voivat pitää ihmisiä vallassaan ja nöyrinä.

Samalla tavalla ajattelen minäkin. Jos Jeesus tulisi takaisin maan päälle, ei hänkään raskisi laittaa ihmisiä kärsimään siten, miten moni täällä kärsii. Miksi siis Jumalakaan, joka on samalla tavalla Rakkaus ja Armo. Ihmisten keksimää juttua: "Kärsi, kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat." Myös samalla heikon ihmisen egon hivelyä, mutta vallankäyttäjän omaksi eduksi.

Tietty myös joku lämmin ja empaattinen ihminen voi lohduttaa kärsivää samalla tavalla sanoen:

"Elämän vastoinkäymisissä on kyse vain siitä, että Jumala on nähnyt meidät ansiokkaiksi koetellakseen meissä, kuinka paljon inhimillinen luonto jaksaa kestää", koska empaattiselle on vaikeaa nähdä toisen kärsivän ja hän haluaa sekä lohduttaa, tuoda kärsivän elämään tarkoituksentunnetta että samalla  säästää myös itseään, kun ajattelee, että toisen kärsimys on tarkoituksellista ja kyseessä on Jumalankin mielestä ansiokas sielu, kuten hän itsekin on, koska eihän hänestäkään olisi empaattista kehittynyt, ellei hän olisi kärsinyt itsekin.

Mielestäni Jumala tai Tietoisuus on Rakkaus eikä mikään tahallaan tuskaa tuottava "Jokin".

Itse kyllä uskon aivan vilpittömästi siihen, että kaikella elämässä tapahtuvalla on jokin tarkoituksensa, mitään ei käy sattumanvaraisesti tai vahingossa. Ja sanon tämän melkoisella kokemuksella myös siitä elämän kärsimys puolesta. Monesti tapahtumien tarkoituksen ja mahdollisen opetuksen näkee vasta matkojen päästä.

Empatiahan on eräs Jumalallisen rakkauden ilmentymä täällä maanpäällä, Jumalallista rakkautta meidän ihmisten kautta ilmenneenä. Sitähän Jeesuskin ihmiskunnalle opetti, "rakasta kaikkia". Erikoista, että kritisoit empaattisuutta, mutta kuitenkin pidät Jumalaa rakkautena..

Tuskinpa Jumala kenenkään kärsimyksestä sinällään nauttii, mutta kysymys kuuluukin, oppiiko ja kehittyykö ihminen riittävästi ilmankaan kärsimystä? Mahtaisiko onnesta onneen ja ilosta iloon liihotteleva elämänsä sankari paljoakaan jaksaa kurjien asioita ymmärtää, no jotkut kaunosielut toki kylläkin, mutta että useimmat heistä?

Kärsimys tuskin hivelee harvankaan egoa, ja jos hivelee, silloin puhumme valitettavasta mielisairaudesta. Yleensä kärsimys kuitenkin opettaa nöyryyttä elämää kohtaan sekä ymmärtämään muidenkin tuskaa. Ihminen joka ei ole omakohtaisesti kokenut kovaa kärsimystä ei voi vielä sanoa tietävänsä siitä kovinkaan paljoa, niin se vain on.

Enhän itsekään voi väittää tietäväni miltä tuntuu hypätä base hyppy pilvenpiirtäjästä, koska en ole sitä tehnyt. Voin kyllä lukea kuvauksia siitä ja yrittää ymmärtää sitä tunnekokemusta mielikuvituksellani, mutta kyllähän se melko miedoksi tunnekokemukseksi jää todellisuuteen verrattuna. Harvoja myöskään kiinnostaa vaikkapa syöpäsairaiden kovat koettelemukset kunnes itsekin sairastuu syöpää jolloin tuleekin aktivoiduttua vertaistukiryhmissä jne.

Voihan ihminen toki yrittää ymmärtää ja lohduttaa toista, vaikkei itse olisikaan mitään ikävää kokenut, mutta useimmiten se vain on ihmisille kovin vaikeaa. Melko harvalta sellainen spontaani empaattisuus onnistuu, ainakaan kovin säännöllisesti ja pitkäkestoisesti tai muita kuin läheisimpiä ihmisiä kohtaan. Ei ihminen yleensä halua kovinkaan paljoa kärsimystä tai kärsiviä miettiä, ellei sellainen jo ole koskettanut vahvasti omaakin elämänpiiriä ja tietoisuutta. Kuolema ja tuska kun ovat aika pelottavia aiheita useimmille meistä.

Ehkä me ymmärrämme koko rakkauden käsitteenä hieman väärin? Ajattelemmeko ehkä liiankin rajoittuneesti, että Jumalan rakkaus olisi pelkästään jotakin hyvää ja mukavaa yksilöllistä onnea, eikö se olisi jo vähän itsekäskin ajattelutapa? Eikö Jumalallinen rakkaus voisi yhtä hyvin ilmetä myös koettelemuksina ja kärsimyksinä, jotka opettavat ja karaisevat kulkijaa?

Jes. 45:7 Minä, joka teen valkeuden ja luon pimeyden, joka tuotan onnen ja luon onnettomuuden; minä, Herra, teen kaiken tämän.

Hmm... En oikein tiedä, mitä vastata mutta haluan vastata, koska tässä nyt on tullut selvästi väärinkäsitys. Kirjoitin kyllä liian nopeasti. Olisi pitänyt muotoilla asia tarkemmin, mutta luitkohan sinäkin nopeasti...

Sinä kirjoitit näin: "Erikoista, että kritisoit empaattisuutta, mutta kuitenkin pidät Jumalaa rakkautena." Mistä päättelit, että kritisoin empaattisuutta? En missään nimessä, vaan laitoin sen siihen kuin vastakohdaksi itsekkäiden ja vallanhaluisten ihmisten toiminnalle, että on (onneksi) empaattisiakin ihmisiä. Mutta vaikka empaattinenkin ihminen/auttaja ihan aidosti lohduttaakseen ja auttaakseen sanoisi kärsivälle tuon:

"Elämän vastoinkäymisissä on kyse vain siitä, että Jumala on nähnyt meidät ansiokkaiksi koetellakseen meissä, kuinka paljon inhimillinen luonto jaksaa kestää", niin silti ajattelen, että Jumala ei halua meitä koetella kohtuuttomasti ja loputtomasti äärirajoille asti, koska Jumala on rakkaudellinen ja armollinen.

Tiedätkin varmaan, miten vaikkapa itänaapurimme kohtelee vankiloissaan olevia. Se on jotain aivan käsittämätöntä, mitä en voi uskoa Jumalan tahdoksi ihmisille. Samalla tavalla kuin vanhemmat rakastavat lapsiaan ja laittavat lapsille rajoja ja vähän koettelemuksiakin, eivätkä anna heidän kokea vain ihania asioita ja yksilöllistä onnea, koska siitähän ei hyvää seurasi, niin samalla tavalla Jumalakin rakastaa meitä ihmisiä. Vain erittäin harva narsisitinen vanhempi voi haluta lapselleen hirvittävää kärsimystä ja sekään ei ole Jumalasta lähtöisin. Niinpä ei Jumalakaan halua ihmiselle hirvittävää, yli kaiken mahdollisen sietorajan menevää kärsimystä.

Sinä kirjoitit myös: "Kärsimys tuskin hivelee harvankaan egoa, ja jos hivelee, silloin puhumme valitettavasta mielisairaudesta."

Olen samaa mieltä, mutta olen myös sitä mieltä, että kaukaisessa historiassa (ja vieläkin) jotkut vallanhaluiset ihmiset hivelivät kärsivän ihmisen egoa sillä, että kertoivat hänen kärsimyksensä syyn olevan siinä, mitä aiempikin kirjoittaja mainitsi, että kärsivä olisi jotenkin Jumalan mielestä ansiokas ihminen, ansiokas sielu, jota Jumala haluaa koetella. Vähän kuin Jumala haluaisi hioa tästä hienosta sielusta vielä hienomman.

No takaisin tuohon vallanhaluisten ja itsekkäiden motiiveihin. Kun he olivat vakuuttaneet heikolle ja kärsivälle tuon em. tiedon, niin tämän kärsivän oli (on) helpompi suostua jäämään siihen kärsimykseen, kun hän ajattelee, että hän tosiaan on Jumalan mielestä ansiokas, eli hänessä on ainesta johonkin parempaan, mitä Jumala viisaudessaan haluaa vielä hioa, antamalla hänen kärsiä lisää. Ja niin hän hyväksyi kärsimyksensä eikä noussut vastustamaan vallanpitäjiä, esim. keskiaikaisia kirkonmiehiä. Vähän samanlaista "köyhien ja sairaiden kyykytystä" on hienommassa muodossa olemassa vieläkin. Sen voi havaita kun käy esim. terveyskeskuksessa ja kohdalle sattuu vähän kylmä ja empatiakyvytön lääkäri. Sitä samaa tapaa ehkä vielä enemmän erilaisissa uskontokunnissa.

Luulen, ettemme tule ymmärtämään toisiamme täysin, vaikka lienemme kumpikin empaattisia ja kärsimyksen kautta kasvaneita. Pahoittelen.

5998.

Onko etsijä erillinen etsintänsä kohteesta?

Vierailija kirjoitti:

Onko etsijä erillinen etsintänsä kohteesta?

Eikö se mene vähän niin, että riippuu, miltä tasolta asiaa/kysymystä katsoo? On ja ei - kai. :)

Meidän tehtävä ei ole valaistumisen tavoitteleminen, vaan oman hämmennyksemme, levottomuutemme ja kärsimyksemme ymmärtämlnen.

-J.Krishnamurti-

Vierailija kirjoitti:

Meidän tehtävä ei ole valaistumisen tavoitteleminen, vaan oman hämmennyksemme, levottomuutemme ja kärsimyksemme ymmärtämlnen.

-J.Krishnamurti-

Oletko sinä oppinut ymmärtämään esim. kärsimyksestä(si) jotain olennaista, mitä haluaisit jakaa meillekin?