Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Ap kysyy myös:

Jos perheessä tai pienellä työpaikalla (eli paikassa, joss ihmiset viettävät paljon aikaa yhdessä) yksi valaistunut ja loput egon tasolla eläviä, niin miten valaistunut vaikuttaa muuhun porukkaan? Vai onko monta egoa vahvempia yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

Kun sielun pimeästä yöstä on jo aiemmin puhuttu, niin jäin miettimään lähinnä sitä, että voisiko Angulon perheen tarina kummuta isän pimeän yön kokemuksesta, joka on jatkunut jo vuosikymmenten ajan?

Ei vaikuta siltä että tästä olisi kysymys, koska on kestänyt niin pitkään ja lisäksi ilmeisimmin minkäänlaista hyvää henkistä tai hengellistä hedelmää ei ole ilmennyt, vaan henkilö on mennyt yhä syvemmälle pelkoihinsa ja ongelmiinsa. 

Vaikka ihmisellä on sielun pimeässä yössä ahdistus ja tuska, ja tämä voi oireilla ulospäinkin, niin kuitenkin se prosessi on "ylhäältä" johdettu, eikä se aiheuta kohtuutonta kärsimystä muille. Yökokemuksen intensiivisyys tarvittaessa hiljenee ja tahti hidastuu, jos muuten joko itse yössä olija ei kerta kaikkiaan kestä, tai jos läheiset kärsisivät siitä liikaa. 

Mielenkiintoisen ristiriitaisia uskomuksia voi kyllä ihmismielessä olla, kuten tuo yllä kuvattu, että toisaalta uskoo olevansa jumala ja valtansa ulottuvan kaikkiin, mutta samaan aikaan pelkää ulkomaailmaa niin, että ei uskalla päästää lapsiaan ulos normaaliin tapaan. Ei kaikkivaltiaalla jumalalla ole mitään pelättävää missään, ja tuo henkilö taas tuntuu pelkäävän jopa enemmän kuin tavalliset ihmiset jotka eivät koe olevansa muuta kuin ihmisiä ilman epätavallisia voimia.

Vierailija kirjoitti:

Ap kysyy myös:

Jos perheessä tai pienellä työpaikalla (eli paikassa, joss ihmiset viettävät paljon aikaa yhdessä) yksi valaistunut ja loput egon tasolla eläviä, niin miten valaistunut vaikuttaa muuhun porukkaan? Vai onko monta egoa vahvempia yhdessä?

Kunkin reaktio riippuu hänen omasta tietoisuudentilastaan ja vastaanottavaisuudestaan. Suurin osa ei tietoisesti todennäköisesti huomaa mitään erityistä valaistuneessa. Syvällä egosamaistumisessa olevia valaistunut voi ärsyttää, ilman että oikein itsekään tietää että mikä siinä ihmisessä niin ärsyttää. Tai sitten he voivat pitää valaistunutta totaalisen ei-merkittävänä mitättömyytenä, koska heille merkittävyys ihmisenä tarkoittaa vahvaa, itsevarmaa egoa, ja valaistunut taas voi vaikuttaa egottomuudessaan heistä ei oikein keltään tai miltään. 

Mutta aina on niitä, jotka vaistoavat jotain erityistä valaistuneessa, ja heille valaistuneen läsnäolossa olemisesta on hyötyä jopa silti vaikka hengellisistä asioista ei koskaan puhuttaisi, ja vaikka he eivät olisi vielä edes tietoisesti Tiellä kohti Ykseyttä. Luonnollinen ihmismieli ei kykene tunnistamaan valaistuneen tietoisuuden erityislaatua, koska se ei näy minään minkä voi luonnollisin aistein aistia, joten jo se että tiedostaa jotain valaistuneessa tarkoittaa, että itsessä on heräämässä tai herännyt sellainen tietoisuuden taso, jonka tarkoitus on lopulta johtaa ihminen rauhaan ja ykseyteen, valaistukseen tai uudestisyntymään tai miksi sitä kukin kutsuu.

Itse olen kokemukseni jälkeen kuullut ihmisiltä mm. seuraavanlaisia kommentteja, kun he ovat huomanneet jotain erityistä: "sinun täytyy olla poikkeuksellisen onnellinen ihminen", "miten sinä olet aina noin rauhallinen vaikka kaikki muut tärisee täällä stressistä ja kiireestä", "oletko uskovainen, kysyn vaan kun aistin sellaisen tietynlaisen rauhan", "se on jännä, että vaikeimmatkin asiakkaat kohtelevat sinua kuin olisit kuningatar, ilman että sinun täytyy tehdä mitään erityistä sen eteen".

Kristitty mystikko, ehkä hieman epämääräinen kysymys, mutta mitä sanoisit lasten suhteesta ykseyteen, läsnäoloon jne.? Jeesuskin tuntui suhtautuvan lapsiin jotenkin eri tavalla arvostavasti. Usein myös kuulee lapsista, joilla on esim. erityisiä kykyjä, jotka sitten jotenkin katoavat kasvamisen ja mm. ympäristön paineen ja normien myötä.

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko, ehkä hieman epämääräinen kysymys, mutta mitä sanoisit lasten suhteesta ykseyteen, läsnäoloon jne.? Jeesuskin tuntui suhtautuvan lapsiin jotenkin eri tavalla arvostavasti. Usein myös kuulee lapsista, joilla on esim. erityisiä kykyjä, jotka sitten jotenkin katoavat kasvamisen ja mm. ympäristön paineen ja normien myötä.

Kyllä, lapsilla on luontainen yhteys Olemisen tasoon, Jumalaan, syvempään Itseensä, koska tämän maailman ehdollistaminen ei ole vielä ehtinyt täysin peittää sitä alleen. Heille se on niin luonnollinen asia, ettei sille tarvita mitään käsitteellistämistä edes. 

Sama koskee myös eläimiä - niiden ns. vaistotoiminnot eivät toimisi ollenkaan, jos niilläkin olisi ihmisen kaltainen höpöttävä egon hallussa oleva mieli, joka jatkuvasti murehtisi kaikesta eikä sallisi vain luottavaisesti tehdä juuri tällä hetkellä sitä mitä vaistot nyt käskevät. Minä olen aina ihmetellyt sitä, että jotkut ihmiset puhuvat vaistoista kuin ne olisivat jotain alempaa kuin ajattelu - sillä ne ovat itse asiassa suoraa Luovan viisauden johdatuksessa olemista, joka johtaa harmonisempaan ja huolettomampaan elämään kuin ihmisten tapa yrittää kontrolloida elämäänsä pelkästään ajattelevan mielensä keinoin. Ihmiselläkin olisi paljon vaistoja - ja lapsilla ne toimivatkin - ellei ihminen olisi rakentanut niin korkeaa psyykkistä muuria ympärilleen, että ei pysty kokemaan impulsseja siltä tasolta juurikaan.

Valaistuessa ihmisestä tulee monella tapaa lapsen kaltainen. Hän ei enää käsitteellistä Jumalaa (muuta kuin keskustelun helpottamiseksi muiden kanssa), koska Jumala on hänelle maailman luonnollisin asia: oma Tietoisuus, oma Oleminen, oma Elämä, jonka hän tuntee joka hetki. Koska hän kokee olevansa yhtä kaikkivaltiaan luovan voiman kanssa, ei ole mitään tarvetta murehtia mistään, sillä omasta tietoisuudesta, joka on Jumalan tietoisuus, tulee kyllä kaikki tarvittava inspiraatio ja viisaus ilman omia ponnistelujakin. Sitä voi vain elää ja nauttia, vailla huolta huomisesta, vailla pelkoa mistään.

KM, tapaatko usein "kaltaisiasi" ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

KM, tapaatko usein "kaltaisiasi" ihmisiä?

Tavallaan kaikki ovat kaltaisiani - mutta useimmat eivät vain tiedä sitä vielä. Jotta minä voisin olla hyödyksi kenellekään, minun täytyy torjua  ihmisten illuusiot -myös heidän omansa- ja nähdä heidät heidän todellisessa, hengellisessä, puhtaassa ja ikuisessa olemuksessaan. Kohdella heitä Jumalan lapsina joita he ovat, silti vaikka he itse uskoisivat olevansa pahoja tai rappiolla tai jotain ihan muuta kuin Jumalan lapsia. 

Mutta tiedän mitä tarkoitat, sitä että tapaanko ihmisiä jotka tiedostavat ykseytensä Lähteen kanssa, sen kanssa joka on Kaikki-mitä-on. Hyvin harvoin. Olen itse asiassa tavannut spontaanisti vain kahdesti, ja se on mielenkiintoinen kokemus: kuin salaseuralainen kohtaisi toisen, ja tunnistaisi tämän salaisesta merkistä - hymyilisi sitten ovelasti tai vinkkaisi silmää merkiksi tunnistamisesta, josta muilla ympärillä ei ole aavistustakaan. Sen sijaan etsijöitä tapaan paljon, ja sitä varten vielä valitsen olla tässä illuusiossa huolimatta siitä ettei se ole minulle mitenkään enää luonnollinen olotila, että koen tehtäväkseni auttaa niitä jotka ovat samalla tiellä. Uskonnollisuutta on tarjolla paljon, mutta niille jotka kaipaavat mystistä kokemusta, on nykyajan materialistisessa maailmassa niin vähän niitä, joilla on siitä omaa kokemusta.

Hei Kristitty mystikko, pyydän taas sun rukousta. Olen ollut erakoitumisvaiheessa pitkään, meditoinut ja kellunut käsittämättömässä tyhjyydessä, mut nyt taas olen hitaasti palaamassa takaisin tähän maailmaan. Sydän on välillä tulessa, välillä hiljenee... edelleenkään en kuule johdatusta vaikka sitä joka päivä yritän. En tiedä miten voisin palvella Jumalaa ja olen hieman hämmennyksissä. 

up

Vierailija kirjoitti:

Hei Kristitty mystikko, pyydän taas sun rukousta. Olen ollut erakoitumisvaiheessa pitkään, meditoinut ja kellunut käsittämättömässä tyhjyydessä, mut nyt taas olen hitaasti palaamassa takaisin tähän maailmaan. Sydän on välillä tulessa, välillä hiljenee... edelleenkään en kuule johdatusta vaikka sitä joka päivä yritän. En tiedä miten voisin palvella Jumalaa ja olen hieman hämmennyksissä. 

Rukoilen. 

Älä odota mitään, älä johdatustakaan. Ole vain, lepää olemisessa, sillä Jumala on Oleminen. Ja Jumala on Henki, eli ihmisen luonnollisille aisteille tyhjyyttä. Useimpien on käytävä läpi vaihe, jossa on laitettava kaikki toivonsa ja luottamuksensa tyhjyyden varaan, sen varaan mitä ei mitenkään aisti eikä koe. Kaikki ajatukset ja kuvitelmat Jumalasta ovat vain ihmismielen tuotoksia, ja on edistyneempää kokea Tyhjyys kuin mielen luoma epäjumala. Tulee päivä, jolloin tyhjyydestä tulee sitä isolla alkukirjaimella, jolloin siinä tunnistaa muutakin, mutta ensin tulee uskon varassa heittäytyminen, se että uskoo vaikkei vielä koe.

Ap linjoilla.

Mystikko, kerrot monesti eri vaiheista, mitä polulla tapahtuu. Onko olemassa jotain järjestystä näillä vaiheilla? Olisi vain kiva seurata, mitä kaikkea on jo kokenut ja mitä on ehkä vielä tiedossa....

Riippuvuuksista vielä yksi kysymys.

Olen pitänyt omia riippuvuuksiani pakokeinona "todellisuudesta", siis arkielämästä ja sen ongelmista. Näinhän riippuvuudet - kuten alkoholismi tai peliongelmat - yleensä selitetäänkin. Omalla kohdallani olen ajatellut, että syömishäiriöni sekä nettiriippuvuus ovat sijaistoimintoja - välttelen siis ns. oikeiden asioiden tekemistä ja pakenen tunteitani tuttuihin käytösmalleihin.

Mutta entä jos addiktiivinen käytös ei olekaan pakoa "todellisen elämän ongelmilta", vaan siltä, ettei noita ongelmia eikä "todellista elämää" ole olemassa?

Että tavallaan ihminen tiedostaa egon ja materiaalisen maailman illusorisen luonteen, mutta pyrkii kuitenkin täyttämään muuten paikalle jäävän "tyhjiön" jollain, koska illuusion tiedostaminen ja siitä irrottautuminen on kuitenkin vielä liikaa?

Muistelen, että täällä ketjussa joku kirjoittajista totesi jokseenkin näin, että hän on miettinyt miksi toiset saavat kaiken niin helpolla ja hänen täytyy peräti yrittää valaistua saavuttaakseen edes siedettävän elämän.

Halusin nyt takertua tuohon, kun itselleni tämä tuntuu olevan perimmäinen kysymys. En vaan voi käsittää eroja ihmisten lähtökohdissa ja maailman epäoikeudenmukaisuutta, vaikkapa tätä, että joku meistä syntyy hyvien ihmisten keskelle turvaverkkojen ympäröimänä ja saa elämälle pehmeän alun ja siitä se sitten liukuukin mukavasti eteenpäin ilman että henkilön tarvitsisi koskaan tietää mistään valaistumisista. Sitten toinen lapsi syntyy hyljeksittynä ja saa kantaakseen alusta asti muiden pahuuden. Tästähän tulee kehä, syntyminen esim. päihdeperheeseen saa aikaan vaikeuksien kasaantumisen. En oikein ymmärrä tätä lasten kohdalla, kun hehän ovat vielä yhteydessä lähteeseen ja eivät ole itse voineet ajatuksillaan luoda vaikeuksiaan. Karmako aiheuttaa nämä erot lähtötilanteessa? 

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Mystikko, kerrot monesti eri vaiheista, mitä polulla tapahtuu. Onko olemassa jotain järjestystä näillä vaiheilla? Olisi vain kiva seurata, mitä kaikkea on jo kokenut ja mitä on ehkä vielä tiedossa....

Kyllä monet näistä asioista kirjoittaneet kirjoissa esittävät erilaisia vaiheita ja kuvauksia, mutta itse en ainakaan ole nähnyt mitään johdonmukaista, yhtenäistä ja kaikkiin sopivaa kuvausta - sen verran yksilöllisiä nämä tiet ovat.

Se ei niinkään mene niin, että jossain (kirjassa, opettajalla, yhteisössä tms) olisi ultimaattinen, oikea opetus tien vaiheista, vaan teitä on monenlaisia, ja usein etsijä johdatetaan sellaisten kirjojen ja opetusten pariin, joista hän oivaltaa itselleen jotain juuri hänelle sopivaa. Toiselle sama opetus ei merkitsisi yhtään mitään, ei koskettaisi mitenkään. Esim. Ristin Johanneksen Pimeä yö on yksi tällainen: toisen mielestä sekavaa horinaa ja yritystä selittää masennus tai muu mielenterveyden ongelma väkisin hengellisesti, kun taas itse sielun ja hengen pimeitä öitä kokeva tai kokenut kokee suurta iloa että löytyi kirja joka kuvaa mitä itselle tapahtuu.

Nro 14 kirjoitti:

Riippuvuuksista vielä yksi kysymys.

Olen pitänyt omia riippuvuuksiani pakokeinona "todellisuudesta", siis arkielämästä ja sen ongelmista. Näinhän riippuvuudet - kuten alkoholismi tai peliongelmat - yleensä selitetäänkin. Omalla kohdallani olen ajatellut, että syömishäiriöni sekä nettiriippuvuus ovat sijaistoimintoja - välttelen siis ns. oikeiden asioiden tekemistä ja pakenen tunteitani tuttuihin käytösmalleihin.

Mutta entä jos addiktiivinen käytös ei olekaan pakoa "todellisen elämän ongelmilta", vaan siltä, ettei noita ongelmia eikä "todellista elämää" ole olemassa?

Että tavallaan ihminen tiedostaa egon ja materiaalisen maailman illusorisen luonteen, mutta pyrkii kuitenkin täyttämään muuten paikalle jäävän "tyhjiön" jollain, koska illuusion tiedostaminen ja siitä irrottautuminen on kuitenkin vielä liikaa?

Olet erittäin olennaisen äärellä. Myös minä tiedostin niinä hengen pimeän yön kammottavina aikoina, jolloin minun oli pakko juoda alkoholia (vaikkei siitä tullut edes hyvä olo, vaan lähinnä turtumus) lääkkeeksi, että minä en pelkää elämää enkä kuolemaa, vaan tyhjyyttä, sitä että mitään ei ole olemassa, ja siksi kaikki on totaalisen merkityksetöntä. Pelkkää harhaa ja roskaa, arvotonta. Tästä seurasi myös hyvin ahdistavia ajatusleikkejä siitä, että jos tappaisin ihmisen, olisiko silläkään mitään väliä, vai kokisinko sen tapahtuneen kuin tietokonepelissä, harhassa ja leikisti. 

Sellainen tila on askeleen päässä hulluudesta, mutta askeleen päässä valaistumisesta. Se minkä oivaltaa jos ja kun pääsee sinne valaistumisen puolelle on, että kyllä, kaikki ON tyhjyyttä ihmisaistien mukaan, mutta se ei ole enää ahdistavaa, sillä tyhjyys on vain suhteellista ja riippuvaista luonnollisten aistien rajoituksista. Hengellinen todellisuus on silloin totta, ja paljon merkityksellisempi kuin tämä maailma jossa koi syö ja ruoste raiskaa; jossa pienet lapset kuolevat kivuliaisiin tauteihin jättäen vanhemmat epätoivoon ja suruun, jossa jokaista ilon kautta seuraa huonompi kausi koska tämän maailman laki on että mikään ei kestä, kaikki muuttuu koko ajan. On toisenlainen todellisuus ja se on tässä ja nyt. 

Mutta se kestää aikansa että ihminen oppii näkemään ihan toisin aistein kuin mihin tämä maailma ehdollistaa, aistein joita ei tiennyt omaavansakaan, ja se ahdistus mikä syntyy kaiken tunnetun menettämisestä kun ei vielä ole saanut mitään tilalle on kyllä melkoista.

Vierailija kirjoitti:

Muistelen, että täällä ketjussa joku kirjoittajista totesi jokseenkin näin, että hän on miettinyt miksi toiset saavat kaiken niin helpolla ja hänen täytyy peräti yrittää valaistua saavuttaakseen edes siedettävän elämän.

Halusin nyt takertua tuohon, kun itselleni tämä tuntuu olevan perimmäinen kysymys. En vaan voi käsittää eroja ihmisten lähtökohdissa ja maailman epäoikeudenmukaisuutta, vaikkapa tätä, että joku meistä syntyy hyvien ihmisten keskelle turvaverkkojen ympäröimänä ja saa elämälle pehmeän alun ja siitä se sitten liukuukin mukavasti eteenpäin ilman että henkilön tarvitsisi koskaan tietää mistään valaistumisista. Sitten toinen lapsi syntyy hyljeksittynä ja saa kantaakseen alusta asti muiden pahuuden. Tästähän tulee kehä, syntyminen esim. päihdeperheeseen saa aikaan vaikeuksien kasaantumisen. En oikein ymmärrä tätä lasten kohdalla, kun hehän ovat vielä yhteydessä lähteeseen ja eivät ole itse voineet ajatuksillaan luoda vaikeuksiaan. Karmako aiheuttaa nämä erot lähtötilanteessa? 

Ihmiskunnan uskomukset pääasiassa. Ihmiset luovat tämän maailmansa kollektiivisesti, ja täällä nyt uskotaan yleisesti, että osa syntyy köyhyyteen, osa rikkauteen, osa vammaisina tai sairaina ja osa terveinä, osa päihdeperheeseen ja osa hyvään lämpimään perheeseen. 

Myös karma, joka on sama kuin kristillisessä kielessä "mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää" tai syyn ja seurauksen laki ulotettuna yli yhden elinajan, on yksi ihmiskunnan kollektiivisten uskomusten rakennelma, joka toimii koska siihen uskotaan. Tästä juuri puhuu kristillisyydessä "lain alta armon alle tuleminen", että ihminen on luonnostaan tuollaisten uskomusperäisten voimien alainen, jopa silti vaikkei hänellä itselläään olisi niitä uskomuksia, mutta aina on mahdollisuus herätä, tajuta kuvion illusorisuus ja irrottautua siitä. Palata tähän hetkeen ja ymmärtää että voi alottaa puhtaalta pöydältä, silti vaikka menneisyys olisi mitä.

Mutta se ei onnistu, jos uhriutuu ja selittelee, että kun minun lapsuuteni sitä, tai ominaisuuteni tätä. Se vaatii, että tajuaa että on Jumalan lapsi, joka on olemassa täällä syystä, ilmentämässä Jumalaa itseään muodossa Jumalan tahdosta, ja että on vapaa kaikista kahleista heti kun päättää olla. Ihmiskunnan uskomukset yrittävät väittää että se ei ole mahdollista, mutta on paljon ihmisiä jotka ovat onnistuneet jättämään taakseen mitä hirvittävimmät menneisyyden kokemukset - ja osalle juuri ne kauhut ovat olleet syy heräämiseen.

Minulla olisi hieman henkilökohtaisempi kysymys Mystikolle.

Ymmärtääkseni olet vaativassa työssä? Miten mystikon tie käy yksiin maallisen työn kanssa?

Pohdin asiaa lähinnä siltä kannalta, kun itselläni on sekä perhe että akateeminen ura. Hengellisissä piireissä näkee usein väitettävän, että valaistuminen tjsp. onnistuu vain perheettömiltä ihmisiltä (koska mm. Buddha jätti perheensä jne.). Ja kieltämättä sekä perheeni että työni vievät tehokkaasti huomioni materiaalisen todellisuuden asioihin.

Nro 14 kirjoitti:

Minulla olisi hieman henkilökohtaisempi kysymys Mystikolle.

Ymmärtääkseni olet vaativassa työssä? Miten mystikon tie käy yksiin maallisen työn kanssa?

Pohdin asiaa lähinnä siltä kannalta, kun itselläni on sekä perhe että akateeminen ura. Hengellisissä piireissä näkee usein väitettävän, että valaistuminen tjsp. onnistuu vain perheettömiltä ihmisiltä (koska mm. Buddha jätti perheensä jne.). Ja kieltämättä sekä perheeni että työni vievät tehokkaasti huomioni materiaalisen todellisuuden asioihin.

Se voi käydä hyvinkin yksiin maallisen työn kanssa, samoin perhe-elämän. Se on aina henkilökohtaista, ja ihminen kyllä tuntee sisäistä kutsumusta muutokseen, jos hän on hengellisellä tiellä ja nykyinen elämäntapa jollain tapaa estää etenemistä. Mutta useimmat eivät tarvitse mitään isompia muutoksia, vaan oman elämänsä keskellä vain esim. pienten hetkien omistamista päivittäin lyhyelle meditaatiolle (joka ei välttämättä edes ole perinteistä istumameditaatiota yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, vaan voi olla täydellistä nykyhetkeen keskittymistä keskellä ihmisiä ja elämää), alan kirjallisuuden lukemista silloin kun tuntee siihen kutsua jne.

Sitten kun löytää sen mitä etsii, muutoksia voi joskus tulla yllättävään suuntaankin. On ihmisiä, jotka ovat ennen olleet hengellisessä työssä, mutta valaistuttuaan tunteneet kutsua maalliseen, tavalliseen työhön. Ja tietysti toisinpäin, mutta sitä ei pidetä erikoisena eikä ihmetellä. On ihmisiä jotka löytävät kykyjä joita eivät todellakaan tienneet omaavansa ja tekevät niitä ammatin. Ja enemmistö niitä, jotka jatkavat ulkoisesti ihan kuten ennenkin, vain tietoisuuden tila muuttuneena. Vähän niin kuin siinä vanhassa zen-sanonnassa, jossa munkki alussa kantaa vettä ja keittää riisiä. Sitten hän valaistuu, ja mitä yllättävää tapahtuu? Hän edelleen kantaa vettä ja keittää riisiä, elää ihan kuten ennenkin. Silti sisäisesti kaikki on muuttunut, hän näkee toisenlaisen maailman, joka ei enää ole samalla tavalla materiaalinen kuin luonnollisen ihmisen silmin.

Kun nyt tänne kirjoitin, kirjoitan samalla asiasta mikä tuli puheeksi eilen erään etsijän kanssa.

Monet ajattelevat, että heidän elämänsä alkaa vasta kun he saavuttavat hengellisesti jotain konkreettista, esim. kokevat Jumalan tai Pyhän Hengen kosketuksen, kokevat korkeamman tietoisuuden tilan, tai valaistuvat. Hyvin usein törmää siihen, että ajatellaan, että ymmärrän että se voi kestää että saavuttaa valaistuksen ja sitten on kaikki hyvin, mutta miten ihmeessä jaksan tätä ahdistavaa elämääni siihen asti! Etten lankeaisi kokonaan pois hengellisestä kun en enää jaksa rämpiä suossa ja samalla etsiä hengellisesti.

Elämän ei kuitenkaan tarvitse olla ahdistavaa siihen asti. Sitä voi heti omaksua ja alkaa harjoitella luottamusta ja totuutta, ja sitä kautta alkaa myös kokea sitä. Se mitä ihminen kokee elämässään tulee oman tietoisuuden kautta, ja jokainen voi valita, mitä tietoisuudessaan säilöö, ja mitä siis ilmentää. Niin kuin Vetovoiman lakikin sanoo: mihin uskot, sen saat.

Parempi kuin odottaa jotain suurta henkistä tapahtumaa tapahtuvaksi tulevaisuudessa on tänä hetkenä alkaa tiedostaa, että "minä ja Isäni olemme yhtä", että kaikki maailmankaikkeuden viisaus ja voima on käytössäni. Että joka hetkelle tulee kyllä sinä hetkenä tarvittava manna. Sitä ei voi vaatia etukäteen - se olisi kuin joku vaatisi, että minun on saatava etukäteen varastoon hengitysilmaa seuraavankin henkäyksen ajaksi, koska miten minä muuten voin luottaa että ilmaa riittää, ja sellainen epätietoisuus ahdistaa minua! Ei, ihmiset vetävät henkäyksen kerrallaan, automaattisesti luottaen että ilmaa riittää. Samoin voi itse valita luottaa, että kaikki tarvittava tulee kyllä ajallaan, ja siksi ei ole mitään syytä hätäillä vaan voi elää hetki kerrallaan luottavaisesti. Eikä se ole luonnollisen ihmisen oman ponnistelun varassa, vaan luottamuksen syvempään Itseen, tai Jumalaan, varassa.

Menneisyys ei tavallisesti ihmisillä tosin tue tällaista näkemystä, mutta se onkin omien, ihmisen luonnollisten uskomusten tuotos. Ihminen on uskonut sattuman voimiin, siihen että on mahdollista jäädä pulaan, että on omillaan, omien resurssiensa varassa, eikä ne resurssit aina vaan riitä. Näin on myös varmasti jokaiselle joskus käynyt, milloin taloudellisten, milloin älyllisten, milloin minkäkin resurssien kanssa. Jos katsoo taaksepäin ja käyttää sitä todisteena siitä mitä on totta, ei näytä järkevältä alkaa uskoa, että kaikki mitä tarvitsen, tulee minulle oikealla ajallaan. Mutta jos ymmärtää, että uskomukset luovat koetun todellisuuden, niin silloin siinä on paljonkin järkeä muuttaa uskomuksensa, ja katsoa todellisuuden muuttuvan.

Ap linjoilla.

Mystikko, kiva kuulla sinusta taas. Olen kaivannut sinua.

Tuo sinun viimeinen viesti tuli minulle oikea-aikaisesti. Olen juuri miettinyt, että uskominen on vaikeaa "koska eihän se ole ennenkään onnistunut".

Ymmärrän, että minulle on elämän varrella iskostunut pessimistisyys, mutta eihän pienellä lapsella ole sellaisia uskomuksia. Hän uskoo saavansa kaiken, ja joutuu pettymään. Ja pikkuhiljaa oppii pessimistiksi. Miksi lapsella vetovoiman laki ei toimikaan?

Olen myös miettinyt sitä, että ulkoinen elämä on sisäisen elämän heijastumaa. Uskon siihen. Minulla on nykyään erittäin seesteistä, myös ulkoisesti. Mutta rahapuolta en vain saa onnistumaan... En elä puutteessa, mutta ihan sitä luksusta en saa, mitä haluaisin. En millään löydä sitä blokkia, joka on esteenä. siksi mietinkin, voiko esteenä olla se, että olen liian tyytyväinen kaikkeen?