Kristitty mystikko, huhuu?!? Kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Olen jälleen lukenut paljon. Tilasin etsivä löytään suositteleman Gary Renardin kirjan, ja huimaan kaikkien teosten toistavan itseään. Erot ovat sangen pieniä, semantiikkaa.

Ole pohtinut, onko anteeksianto, täydellinen hyväksyminen ja kiitollisuus samaa asiaa? Renard puhuu siitä, että valaistumiseen päästään antamalla anteeksi, kaikki pienetkin asiat. Koska olemme yhtä ja samaa, niin viime kädessä annamme anteeksi itsellemme.

Sinä mystikko puhut hyväksymisestä, samoin Tolle. Salaisuus korostaa kiitollisuutta.

Minä olen harjoitellut anteeksiantoa jo kuusi vuotta. Eksälleni joudun antamaan anteeksi lähes joka kerta, kun olemme yhteydessä. Ihmettelen tätä, koska sanotaanhan toisten ihmisten käytöksen olevan omaa projisointia. En tunnista itsessäni tällaista syvää halveksuntaa ja syyllisyyttä. Pienemmän syyllisyyden projisoinnin voisin vielä ymmärtää.

(Käytännön esimerkki: meillä oli eksän kanssa tilanne, jossa muistamme erään sopimuksen eri tavalla. Minun mielestäni kyse on väärinymmärryksestä. Eksän sanojen mukaan syy on tämä: minä olen täysin moraaliton, vailla omaatuntoa ja syvällä petoksen tiellä).

Anyway, minä annan taas anteeksi yhä uudelleen... Mitenkään en pysty manifestoimaan tätä pois.

Ehkä sinun ei eksäsi tapauksessa tarvitse enää antaa anteeksi, vaan pelkästään hyväksyä tilanne. Käytännössä tämä kai tarkoittaa sitä, että tilanne on mikä on - et voi muuttaa toista, vain omaa suhtautumistapaasi häneen/ tilanteeseen. Olet varmasti parhaasi tehnyt hänen kanssaan, joten ole itsellesi armollinen.

Itse pyytäisin kristittyä mystikkoa rukoilemaan puolestani; olen käynyt aikoja sitten läpi pimeän yöni, jollaista en tavallaan kenellekään muulle toivoisi. Ulkoisesti mikään ei näyttänyt siltä, että kävin läpi henkilökohtaisen helvetin, mutta sisällä meni tavallaan kaikki uusiksi ja se mikä ei mennyt, pitää minut tavallaan vielä puolitiessä jostakin.. Eli olen ottanut ison askeleen, luullen aluksi että johtaisi kaikintavoin minut eroon läheisistäni jne, mutta muutoksen pitikin tapahtua vain sisälläni. Tämä muutos on johtanut ainoastaan positiivisiin asioihin elämässäni. Itse en puhu oikeastaan Jumalan löytämisestä, vaan rakkaudesta ja hyväksynnästä. Kuitenkin tuntuu, että olenko sittenkään perillä. Jos ajattelen, että olen perillä - kaikki on tässä mitä tarvitsen - niin olo on hyvä. Ahdistus joka minua on vaivannut melkein lapsuudesta lähtien on poissa, joten luulisi sen riittävän. Mutta en tiedä uskonko silti vieläkään, että kaikki tämä.. On tässä. Toivon rukousta, no en oikeastaan edes tiedä mistä. Olisipa silloin ollut tälläinen ketju, kun kävi läpi omaa pimeää yötäni! Tiedän tästä olevan apua monelle.

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Olen jälleen lukenut paljon. Tilasin etsivä löytään suositteleman Gary Renardin kirjan, ja huimaan kaikkien teosten toistavan itseään. Erot ovat sangen pieniä, semantiikkaa.

Ole pohtinut, onko anteeksianto, täydellinen hyväksyminen ja kiitollisuus samaa asiaa? Renard puhuu siitä, että valaistumiseen päästään antamalla anteeksi, kaikki pienetkin asiat. Koska olemme yhtä ja samaa, niin viime kädessä annamme anteeksi itsellemme.

Sinä mystikko puhut hyväksymisestä, samoin Tolle. Salaisuus korostaa kiitollisuutta.

Minä olen harjoitellut anteeksiantoa jo kuusi vuotta. Eksälleni joudun antamaan anteeksi lähes joka kerta, kun olemme yhteydessä. Ihmettelen tätä, koska sanotaanhan toisten ihmisten käytöksen olevan omaa projisointia. En tunnista itsessäni tällaista syvää halveksuntaa ja syyllisyyttä. Pienemmän syyllisyyden projisoinnin voisin vielä ymmärtää.

(Käytännön esimerkki: meillä oli eksän kanssa tilanne, jossa muistamme erään sopimuksen eri tavalla. Minun mielestäni kyse on väärinymmärryksestä. Eksän sanojen mukaan syy on tämä: minä olen täysin moraaliton, vailla omaatuntoa ja syvällä petoksen tiellä).

Anyway, minä annan taas anteeksi yhä uudelleen... Mitenkään en pysty manifestoimaan tätä pois.

Minäkin kommentoin tätä, vaikka kysymys olikin suunnattu Mystikolle. Itselleni hyväksyminen ja anteeksianto ovat pitkälti samoja asioita, ja anteeksiantokin tarkoittaa vähän eri asiaa kuin mihin sillä normaalisti viitataan. En viittaa anteeksiannolla mihinkään "ylhäältä alaspäin" suuntautuvaan armollisuuden osoitukseen (tyyliin "oletpas huono ihminen, itse en koskaan tekisi noin, mutta koska olen niin armollinen, saat anteeksi"). Minulle se on nimenomaan enemmän hyväksyntää: Näillä eväillä kyseinen ihminen ei vain pysty parempaan, mutta riittävällä rakkaudella asioihin voisi tulla muutos. Ja rakkaus ei siis tarkoita alistumista kynnysmatoksi, vaan aina tilanteen kannalta hyödyllisintä toimintaa, mihin maallinen viha ja kauna ei vaikuta. Sitten on vielä jonkinlainen ajatus siitä, että jos käsityksemme asioista todellakin on harhaa, anteeksiantokin on tavallaan "turhaa", koska ei ole mitään hyvää tai pahaa. Itse koen kuitenkin sitä tarvitsevani vielä tällä maallisella tasolla, koska harrastan vielä mielensisäistä tuomitsemista ja arvottamista. Aina anteeksiantokaan ei onnistu kovin hyvin, mutta usein se helpottaa omaa oloani ja järkevöittää reagointiani asioihin.

Kiitollisuuden näen enemmän sellaisena "maallista onnea" lisäävänä asiana, mutta luulen, että valaistuneena olisin myös kiitollinen lähes jatkuvasti. Sitä ei siis tarvitsisi erikseen harjoittaa, se vain olisi. Minulla on joskus tullut sellaisia tiloja, joissa herkistyn kiitollisuudesta pelkän olemassaolon takia (siihen ei siis ole liittynyt mitään "maallista onnea", tunne on vain tullut yhtäkkiä ja kestänyt vähän aikaa). Luulen noiden olotilojen olleen jonkinlaisia välähdyksiä syvemmästä todellisuudesta, ja kiitollisuus tosiaan kuului siihen kokonaisvaltaiseen tunteeseen yhtenä osana.

Minulle Renardin kirjojen suurin anti oli siinä, että hän ikäänkuin hieroi vähän tylystikin omaa vastuuta asioista päin naamaani. Tuo oli tärkeä hetki tällä tiellä, koska vasta silloin tosiaan ymmärsin, että nämä hengelliset opit täytyy tuoda käytäntöön ja elää todeksi. Että enää ei riitä Raamattujen, Ihmeiden Oppikurssien ym. lukeminen ja pohtiminen, vaan ne omalta tuntuvat opit pitää tuoda syvälle omaan arkeen asti.

Silloin kun elätte Jumalan tahdon mukaan, Hänelle mieluista elämää, olette Jumalan valtakunnassa.

Jokainen, joka on ottanut vastaan Jumalan Pyhän Hengen, ja antaa sen vallita sisintään, on Jumalan lapsi ja elää Hänen valtakunnassaan.

Kirjojen lukeminen ei tosiaan auta, ei edes Raamatun. Raamatussa vain kerrotaan Jumalasta ja Hänen vaikutuksestaan maan päällä, mutta Jumala on Henki ja Häntä palvellaan "hengessä ja totuudessa" - juuri niin kuin Raamatussa lukee.

Pyhä Henki opettaa teille kaikki. Muuta opettajaa ei tarvita, ei sallita, ettette eksyisi.

Vierailija kirjoitti:

Kristitty mystikko, eikö kaloilla ole tietoisuutta?

On toki, kuten myös kasveilla ja elottominakin pidetyillä kappaleilla. Kaikki mitä on, on tietoisuutta ilmenneenä muodossa. Pohjimmiltaan ikuisessa hengellisessä muodossa, jota ei voi satuttaa eikä tappaa. Vain tämän ihmisten kaltaisten tietoisuudentason tulkinnan muodosta voi hävittää tai sille voi tuottaa tuskaa. 

Tällä muodon tasolla on mahdotonta toimia täydellisesti, koska se itsessään on illusorinen. Ja lisäksi tosiaan, sen säännöt sanovat että olentojen on syötävä elääkseen, ja kaikella on tietoisuus joten aina kun syöt jotain, lopetat yhden tietoisen olennon tämän fyysisen tason elämän. On kuitenkin eroja siinä, miten vahvasti erilaiset maan päälliset elämänmuodot ovat samaistuneita muotoonsa ja niillä on ihmisen tyyppinen harha itsestään erillisinä olentoina joilla on halu elää juuri tässä muodossa niin pitkään kuin mahdollista. Toiset, ihmisten usein virheellisesti jotenkin alkeellisempina pitämät elämänmuodot suostuvat eleettömästi ympäristönsä olosuhteisiin ja elämän loppumiseen, ja siksi elämä ei ole niille helposti niin suurta kärsimystä kuin sellaisille lajeille, jotka tiedostavat itsensä erillisinä ja tiedostavat kuoleman todellisuuden. Mutta toki, kipua nekin tuntevat joille sinänsä kuolema ei ole kauhistus.

Ole pohtinut, onko anteeksianto, täydellinen hyväksyminen ja kiitollisuus samaa asiaa? Renard puhuu siitä, että valaistumiseen päästään antamalla anteeksi, kaikki pienetkin asiat.

Tuossa on se ongelma, että nuo sanat tarkoittavat eri ihmisille eri asioita, joten toisen tavassa käyttää kieltä ne ovat sama asia, toisen tavassa täysin eri asia. 

Itselleni esimerkiksi anteeksianto tai kiitollisuus ei ole koskaan olleet mitenkään merkittäviä, hyväksyminen taas on. Jo kauan ennen valaistumiskokemusta koin, että ei ole mitään anteeksiannettavaa kellekään, koska kukaan ei oikeastaan voi sille mitään millainen on. Koin että yhtä lailla me kaikki ihmiset olemme ties minkä satunnaisvoimien kuten biologisen perimän, kasvuympäristön tai elämänkokemusten uhreja ja hyvin vähän voimme sille mitään mitä teemme. Minä en siis nähnyt mitään tarvetta anteeksiannolle itselleni enkä muille, koska näin kaikki syyntakeettomina, sen uhreina millainen tämä maailma on.

Kiitollisuus on ehkä minulle vielä vieraampi. Olin ennen valaistumista pessimistinen ja valittava luonne, ja kaikki yritykset harjoittaa kiitollisuutta tuntuivat typerältä, valheelliselta epäaitoudelta. Ihan kuin yrittäisin Jumalalta ansaita jotain suorittamalla kiitollisuutta kuin jotain taikarituaalia. Ymmärsin, että Luojan huijaaminen taitaa olla turha toivo, joten lopetin aika äkkiä ne pari kiitollisuuden harjoittamiskokeilua joita etsintäni aikana kokeilin.

Hyväksyminen taas toimi pessimisteillekin, sen jälkeen kun oivalsin kuinka suuren osan omista ahdistuksistani aiheutin sillä, että mielessäni vastustin erilaisia asioita joita tapahtui. Jos vaikka auto ei mennyt katsastuksesta läpi, niin mielessäni käynnistyi heti "Ei, ei taas tämmöistä, minä en jaksa", ja siihen perään pitkällinen sisäinen valitus siitä miten mikään muukaan muka ei koskaan onnistu ja aina kaikki on minua vastaan. Jossain vaiheessa ymmärsin että tuollainen ei auta mitään, mutta lisää omaa kärsimystäni. Ja että on omassa vallassani pistää poikki se sisäinen valitus ja vain hoitaa asiat jotka on hoidettava, ilman valittamista. 

On pitkälti kiinni sekä noiden sanojen anteeksianto, kiitollisuus ja hyväksyntä tulkinnasta että myös omasta luonteesta ja siitä mitkä asiat omassa elämässä on ongelmia että mikä toimii. Esim. jos jollain valtava syyllisyys on suuri ongelma, anteeksianto voi tosiaan olla siihen täsmälääkettä. Itselläni taas ei ollut sitä juuri koskaan ongelmaksi asti, mutta sen sijaan vaivasi ankara maallisten olojen sisäinen vastustus ja valitus ja elämän merkityksettömyyden ja tyhjyyden tunne.

jhana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla.

Olen jälleen lukenut paljon. Tilasin etsivä löytään suositteleman Gary Renardin kirjan, ja huimaan kaikkien teosten toistavan itseään. Erot ovat sangen pieniä, semantiikkaa.

Ole pohtinut, onko anteeksianto, täydellinen hyväksyminen ja kiitollisuus samaa asiaa? Renard puhuu siitä, että valaistumiseen päästään antamalla anteeksi, kaikki pienetkin asiat. Koska olemme yhtä ja samaa, niin viime kädessä annamme anteeksi itsellemme.

Sinä mystikko puhut hyväksymisestä, samoin Tolle. Salaisuus korostaa kiitollisuutta.

Minä olen harjoitellut anteeksiantoa jo kuusi vuotta. Eksälleni joudun antamaan anteeksi lähes joka kerta, kun olemme yhteydessä. Ihmettelen tätä, koska sanotaanhan toisten ihmisten käytöksen olevan omaa projisointia. En tunnista itsessäni tällaista syvää halveksuntaa ja syyllisyyttä. Pienemmän syyllisyyden projisoinnin voisin vielä ymmärtää.

(Käytännön esimerkki: meillä oli eksän kanssa tilanne, jossa muistamme erään sopimuksen eri tavalla. Minun mielestäni kyse on väärinymmärryksestä. Eksän sanojen mukaan syy on tämä: minä olen täysin moraaliton, vailla omaatuntoa ja syvällä petoksen tiellä).

Anyway, minä annan taas anteeksi yhä uudelleen... Mitenkään en pysty manifestoimaan tätä pois.

Ehkä sinun ei eksäsi tapauksessa tarvitse enää antaa anteeksi, vaan pelkästään hyväksyä tilanne. Käytännössä tämä kai tarkoittaa sitä, että tilanne on mikä on - et voi muuttaa toista, vain omaa suhtautumistapaasi häneen/ tilanteeseen. Olet varmasti parhaasi tehnyt hänen kanssaan, joten ole itsellesi armollinen.

Itse pyytäisin kristittyä mystikkoa rukoilemaan puolestani; olen käynyt aikoja sitten läpi pimeän yöni, jollaista en tavallaan kenellekään muulle toivoisi. Ulkoisesti mikään ei näyttänyt siltä, että kävin läpi henkilökohtaisen helvetin, mutta sisällä meni tavallaan kaikki uusiksi ja se mikä ei mennyt, pitää minut tavallaan vielä puolitiessä jostakin.. Eli olen ottanut ison askeleen, luullen aluksi että johtaisi kaikintavoin minut eroon läheisistäni jne, mutta muutoksen pitikin tapahtua vain sisälläni. Tämä muutos on johtanut ainoastaan positiivisiin asioihin elämässäni. Itse en puhu oikeastaan Jumalan löytämisestä, vaan rakkaudesta ja hyväksynnästä. Kuitenkin tuntuu, että olenko sittenkään perillä. Jos ajattelen, että olen perillä - kaikki on tässä mitä tarvitsen - niin olo on hyvä. Ahdistus joka minua on vaivannut melkein lapsuudesta lähtien on poissa, joten luulisi sen riittävän. Mutta en tiedä uskonko silti vieläkään, että kaikki tämä.. On tässä. Toivon rukousta, no en oikeastaan edes tiedä mistä. Olisipa silloin ollut tälläinen ketju, kun kävi läpi omaa pimeää yötäni! Tiedän tästä olevan apua monelle.

Rukoilen nyt heti. Eikä se haittaa jos et tiedä mistä asiasta pyydät rukousta, koska minä en kuitenkaan ikinä ihmismielelläni menisi Kaikkitietävälle Jumalalle, joka Minä olen ja Sinä olet, kertomaan mitä pitää tehdä kenenkin elämässä. Minä vain hiljennyn laittaen ihmismieleni ja sen höpötykset ja tahdot sivuun, ja näen kaiken sellaisena kuin se on vailla inhimillisen tietoisuuden vääristäviä suodattimia. Se joka on valinnut kääntyä minun puoleeni tulee osalliseksi siitä mitä minä näen, koska me olemme saman Minän ilmentymiä. Ei se haittaa jos hän ei oman ihmismielensä suodattimien takia tiedosta sitä arkimielen tasolla juurikaan, yhteys on silti tapahtunut.

Kiitollisuuden näen enemmän sellaisena "maallista onnea" lisäävänä asiana, mutta luulen, että valaistuneena olisin myös kiitollinen lähes jatkuvasti. Sitä ei siis tarvitsisi erikseen harjoittaa, se vain olisi. Minulla on joskus tullut sellaisia tiloja, joissa herkistyn kiitollisuudesta pelkän olemassaolon takia (siihen ei siis ole liittynyt mitään "maallista onnea", tunne on vain tullut yhtäkkiä ja kestänyt vähän aikaa). Luulen noiden olotilojen olleen jonkinlaisia välähdyksiä syvemmästä todellisuudesta, ja kiitollisuus tosiaan kuului siihen kokonaisvaltaiseen tunteeseen yhtenä osana.

Hassua kyllä korkeamman Tietoisuuden kanssa koetusta ykseyden tilasta katsoen kaikki kiitollisuus lopulta menettää merkityksensä. Minä olen - kaikki on - Minä olen kaikki-mitä-on. Ei hyvää eikä pahaa, ei kiitollisuutta eikä ei-kiitollisuutta, ei iloa eikä surua, ei ahdistusta eikä mielenrauhaa, vaan vain Oleminen kaikkien dualististen vastinparien ja arvostelmien tuolla puolen. 

Mutta toki, silloin kun vasta alkaa kokea syvintä todellisuutta, mutta pääosin vielä kokee olevansa luonnollinen ihminen, mieli kokee syviä liikutuksia ja kiitollisuuden tunteita siitä, miten valtavan hienoa se mitä kokee on verrattuna siihen, millaista oli elämä pelkästään luonnollisella inhimillisellä tasoilla edes hyvinä hetkinä, saati millaista se oli huonompina.

Vierailija kirjoitti:

Silloin kun elätte Jumalan tahdon mukaan, Hänelle mieluista elämää, olette Jumalan valtakunnassa.

Jokainen, joka on ottanut vastaan Jumalan Pyhän Hengen, ja antaa sen vallita sisintään, on Jumalan lapsi ja elää Hänen valtakunnassaan.

Kirjojen lukeminen ei tosiaan auta, ei edes Raamatun. Raamatussa vain kerrotaan Jumalasta ja Hänen vaikutuksestaan maan päällä, mutta Jumala on Henki ja Häntä palvellaan "hengessä ja totuudessa" - juuri niin kuin Raamatussa lukee.

Pyhä Henki opettaa teille kaikki. Muuta opettajaa ei tarvita, ei sallita, ettette eksyisi.

Useimpien vaan ei ole niin kovinkaan helppo löytää yhteyttä siihen Henkeen, ja juuri siihen monet tarvitsevat erilaisia pyhiä kirjoja ja opetuksia, että saisivat raivattua omasta mielestään pois esteet yhteyden tieltä.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kiitollisuuden näen enemmän sellaisena "maallista onnea" lisäävänä asiana, mutta luulen, että valaistuneena olisin myös kiitollinen lähes jatkuvasti. Sitä ei siis tarvitsisi erikseen harjoittaa, se vain olisi. Minulla on joskus tullut sellaisia tiloja, joissa herkistyn kiitollisuudesta pelkän olemassaolon takia (siihen ei siis ole liittynyt mitään "maallista onnea", tunne on vain tullut yhtäkkiä ja kestänyt vähän aikaa). Luulen noiden olotilojen olleen jonkinlaisia välähdyksiä syvemmästä todellisuudesta, ja kiitollisuus tosiaan kuului siihen kokonaisvaltaiseen tunteeseen yhtenä osana.

Hassua kyllä korkeamman Tietoisuuden kanssa koetusta ykseyden tilasta katsoen kaikki kiitollisuus lopulta menettää merkityksensä. Minä olen - kaikki on - Minä olen kaikki-mitä-on. Ei hyvää eikä pahaa, ei kiitollisuutta eikä ei-kiitollisuutta, ei iloa eikä surua, ei ahdistusta eikä mielenrauhaa, vaan vain Oleminen kaikkien dualististen vastinparien ja arvostelmien tuolla puolen. 

Mutta toki, silloin kun vasta alkaa kokea syvintä todellisuutta, mutta pääosin vielä kokee olevansa luonnollinen ihminen, mieli kokee syviä liikutuksia ja kiitollisuuden tunteita siitä, miten valtavan hienoa se mitä kokee on verrattuna siihen, millaista oli elämä pelkästään luonnollisella inhimillisellä tasoilla edes hyvinä hetkinä, saati millaista se oli huonompina.

Juuri näin, minulla tosiaan tämä matka on vasta ihan alussa, joten käsitteet ja kokemukset tulevat vielä ihmismielen tasolta ja peilautuvat vahvasti niihin. Noilla tunteilla on kyllä syvästi motivoiva vaikutus, vaikka tietysti haluan lopulta kokea sen perimmäisen Totuuden. Yritän olla asettamatta sille mitään odotuksia, koska koko asia on sellainen, ettei varmastikaan ajattelemalla voi saada siitä mitään käsitystä. Nämä kaikenlaiset pienet kokemukset ja välähdykset ovat minulle niitä tekijöitä, jotka auttavat jaksamaan tällä välillä niin yksinäisellä ja turhauttavallakin polulla.

Mystikko, minulla olisi taas kysymys! Toivottavasti et kyllästy näihin. Kirjoitit joskus aiemmin, että tavallaan sinä ja tämä ketju olette meidän vastauksia kaipaavien oma luomus. Törmäsin tähän ajatukseen myös toisaalla, kun taas kerran ärsyynnyin päivän politiikkaan. Lukemani mukaan mm. poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat kollektiivin luomus, ja heidän näkemyksensä heijastelee vain kansakunnan tilaa. Pitääkö tämä paikkansa? Ajatus iski minuun kuin metrinen halko ja tajusin, että nykyinen työttömiä ja muita heikompiosaisia sortava politiikka tosiaan heijastelee melko suoraan vallalla olevia näkemyksiä (tyyliin työttömyys on oma valinta, yhteiskunnan tuilla eläminen on loisimista ym.). Silloinhan ärsyyntyminen nykyisiin päättäjiin on virhearvio, sillä tilanne ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole heidän vikansa. Vai? Entä mitä sitten pitäisi tehdä siinä tapauksessa, jos haluaisi omalta osaltaan luopua vastaavista käsityksistä, muiden arvottamisesta ym., ettei ainakaan tulisi vahvistaneeksi tällaisia kollektiivin luomuksia? Tämä ajatus on toisaalta melko pelottavakin, kun miettii, miten itsekin on alitajuisesti ja tietoisestikin pitänyt vaikkapa tiettyä puoluetta kannattavia jotenkin vähempiarvoisina...

Ap linjoilla. Vielä anteeksiannosta ja hyväksymisestä:

En koe olevani syyllinen, enkä ajattele anteeksiannon olevan mitenkään armollista. Minulle on vain helpompaa antaa anteeksi kuin hyväksyä, ainakin se, mitä eksäni käytökseen tulee. On helpompi antaa anteeksi "koska he eivät tiedä mitä tekevät" kuin hyväksyä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

Mystikko, voisitko jälleen rukoilla puolestani. Minulla on ympärilläni pari-kolme ihmistä (joista yksi eksä), joiden olemassaoloa minun on vaikea hyväksyä. Olen jo vuosia yrittänyt, tiedän etten voi heihin vaikuttaa, tiedän etteivät he tosiasiassa minua satuta vaan kaikki on omassa pääkopassani - mutta en vain pysty hyväksymään. Aina iskee tunne, että haluaisin räjäyttää heidät taivaan tuuliin. Eli tahtoisin sen ihmeen, etteivät nämä ihmiset hetkauta minua enää. Kiitos etukäteen.

Kevennys tähän väliin: "How Enlightened Families Argue"

(Video on teksitetty englanniksi, joten sen voi katsoa vaikka mobiililaitteella ilman ääniä.)

Mystikko, mitä ajattelet ns. Sielunkumppaneista? En tarkoita arkikielessä. Jos me kaikki olemme Yhtä, niin eihän kukaan voi erityisempi olla.

Etsivä löytää kirjoitti:

Mystikko, minulla olisi taas kysymys! Toivottavasti et kyllästy näihin. Kirjoitit joskus aiemmin, että tavallaan sinä ja tämä ketju olette meidän vastauksia kaipaavien oma luomus. Törmäsin tähän ajatukseen myös toisaalla, kun taas kerran ärsyynnyin päivän politiikkaan. Lukemani mukaan mm. poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat kollektiivin luomus, ja heidän näkemyksensä heijastelee vain kansakunnan tilaa. Pitääkö tämä paikkansa? Ajatus iski minuun kuin metrinen halko ja tajusin, että nykyinen työttömiä ja muita heikompiosaisia sortava politiikka tosiaan heijastelee melko suoraan vallalla olevia näkemyksiä (tyyliin työttömyys on oma valinta, yhteiskunnan tuilla eläminen on loisimista ym.). Silloinhan ärsyyntyminen nykyisiin päättäjiin on virhearvio, sillä tilanne ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole heidän vikansa. Vai? Entä mitä sitten pitäisi tehdä siinä tapauksessa, jos haluaisi omalta osaltaan luopua vastaavista käsityksistä, muiden arvottamisesta ym., ettei ainakaan tulisi vahvistaneeksi tällaisia kollektiivin luomuksia? Tämä ajatus on toisaalta melko pelottavakin, kun miettii, miten itsekin on alitajuisesti ja tietoisestikin pitänyt vaikkapa tiettyä puoluetta kannattavia jotenkin vähempiarvoisina...

Kyllä, se millainen tämä maailma on, myös se millaisia poliittisia päättäjiä meillä on, on kollektiivisen tietoisuudentilan ilmaus. Varsinkin demokratiassa tämä toteutuu varsin suoraviivaisesti ja nopein liikkein. On helppo leimata joku yksi pahaksi ja hulluksi, vaikka Hitler, mutta ei Hitler olisi päässyt valtaan eikä pysynyt vallassa, jos jopa tiedemaailma ei siihen aikaan olisi mm. kannattanut rotuoppia nykyihmisiä hirvittävään sävyyn, ja jos vallalla ei olisi ollut yleistä kateutta ja pelkoa usein varakkaita juutalaisia vastaan. Huonot ajat, ja yhdellä ryhmällä näyttää menevän hyvin - helppo demonisoida se ryhmä, ja ottaa kansan keulakuvaksi johtaja joka uskaltaa paukuttaa ääneen sen mitä useimmat vähän ajattelevat mutta eivät ehkä uskaltaisi sanoa. 

Kyllä tämän hetken Suomessakin päättäjillä vallalla olevat varsin kovat arvot on ilmausta siitä, mitä kansan enemmistö ajattelee. Harva se päivä sitä kuulee, miten joku ns. keskiluokkainen esittää näkemyksiä, että kaikki työttömät ovat sitä omasta syystään, että töitä kyllä olisi jos vaan olisi tahtoa tehdä, ja lisää kuria ja pakkotoimia vaan työttömille laiskureille! Samoin kuulee esitettävän jopa esim. terveydenhoidon maksullisuutta ylipainoisille koska ovat itse aiheuttaneet kaikki vaivansa ja muuta mikä minusta vaikuttaa melko kovalta tässä elämässä parhaansa mukaan rämpiviä ihmisiä kohtaan. 

Se mitä yksilö voi tehdä, on huolehtia omasta tietoisuudentilastaan, sillä se vaikuttaa energeettisellä tasolla kokonaistietoisuudentilaan silloinkin, vaikka ei varsinaisesti juurikaan toimisi aktiivisesti esim. yhteiskunnallisten kysymysten parissa. Toki sitten suoremminkin tietoisuudentila vaikuttaa esim. äänestyspäätöksiin ja siihen millaisten ryhmien toimintaan ehkä haluaa osallistua.

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla. Vielä anteeksiannosta ja hyväksymisestä:

En koe olevani syyllinen, enkä ajattele anteeksiannon olevan mitenkään armollista. Minulle on vain helpompaa antaa anteeksi kuin hyväksyä, ainakin se, mitä eksäni käytökseen tulee. On helpompi antaa anteeksi "koska he eivät tiedä mitä tekevät" kuin hyväksyä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

Mystikko, voisitko jälleen rukoilla puolestani. Minulla on ympärilläni pari-kolme ihmistä (joista yksi eksä), joiden olemassaoloa minun on vaikea hyväksyä. Olen jo vuosia yrittänyt, tiedän etten voi heihin vaikuttaa, tiedän etteivät he tosiasiassa minua satuta vaan kaikki on omassa pääkopassani - mutta en vain pysty hyväksymään. Aina iskee tunne, että haluaisin räjäyttää heidät taivaan tuuliin. Eli tahtoisin sen ihmeen, etteivät nämä ihmiset hetkauta minua enää. Kiitos etukäteen.

Rukoilen.  

Mutta ei tuollaisilla ajattelevan mielen ajatuksilla ja tunteilla ole lopulta niin paljon väliä. Sinä et ole ajatteleva ja tunteva mieli, vaan tietoisuus jossa kaikki ajatukset ja tunteet ilmenevät, ääretön tietoisuus... Miksi sillä olisi niin paljoa väliä, mitä yksi pieni hitunen sitä tietoisuutta, yksi ihmismuoto, tuntee tai ajattelee? Sittenkin jos pääset omista kielteisistä ajatuksistasi ja tunteistasi, todennäköisesti koet vielä ajoittain "maailman ajatuksia ja tunteita", heijastuksia tämän maailman muiden ihmisten tietoisuudentilasta. Mutta sillä ei ole enää mitään väliä, kaikki ajatukset ja tunteet saavat tulla, olla ja mennä, eikä mitään niistä tarvitse vastustaa.

Vierailija kirjoitti:

Mystikko, mitä ajattelet ns. Sielunkumppaneista? En tarkoita arkikielessä. Jos me kaikki olemme Yhtä, niin eihän kukaan voi erityisempi olla.

Me olemme yhtä, kuten puun oksat ovat yhtä sitä kautta että ovat samaa puuta, tai meren aallot yhtä sitä kautta että ne ovat saman meren tilapäisiä pinnanmuotoja. Mutta yksilöitymien tasolla me olemme myös erilaisia, ja syystä, sillä Luoja haluaa ilmentää itseään lukemattomissa yksilöllisissä muodoissa, näytellä lukemattomia olevaisten rooleja, samalla ollen Oleminen kokonaisuudessaan. 

Kyllä siis yksilötasolla voi viihtyä paremmin toisten kanssa kuin toisten, tai jopa kokea sielunkumppanuutta suuremmassa mittakaavassa, silti vaikka tiedostaisi että on yhtä kaiken Lähteen kanssa, ja sitä kautta oikeastaan tuo toinen -kaikki muut näennäisen toiset- on Minä ilmenneenä muissa muodoissa. Kaikkia sitä kunnioittaa, sillä kaikki ovat Jumala lihaksi tulleena, Kristus ihmisen valepuvussa, Minä olen toisena ilmentymänä, mutta ihmistasolla kaikkien kanssa ei ole mitään erityistä yhteistä, toisten kanssa taas on.

Itselläni on yli kymmenen vuoden takaa kokemus vahvasta sielunkumppanuudesta. Siinä oli lähes yliluonnollista, vaikken uskonut sellaiseen edes silloin. Mutta ensimmäisellä kerralla kun näin miehen, ajattelin, että niin monessa elämässä olen sinut tuntenut ja aina sinua rakastanut, ja mies kertoi tunteneensa samantapaisesti: "ihmettelin, kun jotenkin tiesin, että olen aina tuntenut sinut, vaikka näin ensi kertaa". Me vaistosimme toistemme olot ja ilot ja ahdistukset välimatkojen takaa, kärsimme ja nautimme yhdessä voimatta muuta koska jotenkin vaistosimme Ykseyden toistemme kanssa vaikka kumpikaan ei tiennyt vielä mitään suuremmasta Ykseydestä. Siitä tuli lopulta myrskyisä, erityisesti miehen mielenterveys- ja alkoholiongelmien varjostama parisuhde, mutta hyviä ystäviä olemme edelleen.

-

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla. Vielä anteeksiannosta ja hyväksymisestä:

En koe olevani syyllinen, enkä ajattele anteeksiannon olevan mitenkään armollista. Minulle on vain helpompaa antaa anteeksi kuin hyväksyä, ainakin se, mitä eksäni käytökseen tulee. On helpompi antaa anteeksi "koska he eivät tiedä mitä tekevät" kuin hyväksyä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

Mystikko, voisitko jälleen rukoilla puolestani. Minulla on ympärilläni pari-kolme ihmistä (joista yksi eksä), joiden olemassaoloa minun on vaikea hyväksyä. Olen jo vuosia yrittänyt, tiedän etten voi heihin vaikuttaa, tiedän etteivät he tosiasiassa minua satuta vaan kaikki on omassa pääkopassani - mutta en vain pysty hyväksymään. Aina iskee tunne, että haluaisin räjäyttää heidät taivaan tuuliin. Eli tahtoisin sen ihmeen, etteivät nämä ihmiset hetkauta minua enää. Kiitos etukäteen.

Rukoilen.  

Mutta ei tuollaisilla ajattelevan mielen ajatuksilla ja tunteilla ole lopulta niin paljon väliä. Sinä et ole ajatteleva ja tunteva mieli, vaan tietoisuus jossa kaikki ajatukset ja tunteet ilmenevät, ääretön tietoisuus... Miksi sillä olisi niin paljoa väliä, mitä yksi pieni hitunen sitä tietoisuutta, yksi ihmismuoto, tuntee tai ajattelee? Sittenkin jos pääset omista kielteisistä ajatuksistasi ja tunteistasi, todennäköisesti koet vielä ajoittain "maailman ajatuksia ja tunteita", heijastuksia tämän maailman muiden ihmisten tietoisuudentilasta. Mutta sillä ei ole enää mitään väliä, kaikki ajatukset ja tunteet saavat tulla, olla ja mennä, eikä mitään niistä tarvitse vastustaa.

Kiitos. Voisitko muuten valaista, mitä sinun rukouksessasi tapahtuu?

Mietin, koska lapseni kärsii migreenistä. Onko jotain, mitä minä voin tehdä?

Muuten, tuosta sielunkumppanuudesta: olen kuullut useita tarinoita siitä ja tuntuu, että ne kaikki kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. Mikään ei ole päättynyt hyvin. Miksiköhän..?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap linjoilla. Vielä anteeksiannosta ja hyväksymisestä:

En koe olevani syyllinen, enkä ajattele anteeksiannon olevan mitenkään armollista. Minulle on vain helpompaa antaa anteeksi kuin hyväksyä, ainakin se, mitä eksäni käytökseen tulee. On helpompi antaa anteeksi "koska he eivät tiedä mitä tekevät" kuin hyväksyä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

Mystikko, voisitko jälleen rukoilla puolestani. Minulla on ympärilläni pari-kolme ihmistä (joista yksi eksä), joiden olemassaoloa minun on vaikea hyväksyä. Olen jo vuosia yrittänyt, tiedän etten voi heihin vaikuttaa, tiedän etteivät he tosiasiassa minua satuta vaan kaikki on omassa pääkopassani - mutta en vain pysty hyväksymään. Aina iskee tunne, että haluaisin räjäyttää heidät taivaan tuuliin. Eli tahtoisin sen ihmeen, etteivät nämä ihmiset hetkauta minua enää. Kiitos etukäteen.

Rukoilen.  

Mutta ei tuollaisilla ajattelevan mielen ajatuksilla ja tunteilla ole lopulta niin paljon väliä. Sinä et ole ajatteleva ja tunteva mieli, vaan tietoisuus jossa kaikki ajatukset ja tunteet ilmenevät, ääretön tietoisuus... Miksi sillä olisi niin paljoa väliä, mitä yksi pieni hitunen sitä tietoisuutta, yksi ihmismuoto, tuntee tai ajattelee? Sittenkin jos pääset omista kielteisistä ajatuksistasi ja tunteistasi, todennäköisesti koet vielä ajoittain "maailman ajatuksia ja tunteita", heijastuksia tämän maailman muiden ihmisten tietoisuudentilasta. Mutta sillä ei ole enää mitään väliä, kaikki ajatukset ja tunteet saavat tulla, olla ja mennä, eikä mitään niistä tarvitse vastustaa.

Kiitos. Voisitko muuten valaista, mitä sinun rukouksessasi tapahtuu?

Mietin, koska lapseni kärsii migreenistä. Onko jotain, mitä minä voin tehdä?

Muuten, tuosta sielunkumppanuudesta: olen kuullut useita tarinoita siitä ja tuntuu, että ne kaikki kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. Mikään ei ole päättynyt hyvin. Miksiköhän..?

Ap

Sielunkumppanuuksissa on se yksi iso ongelma, että usein niistä yritetään väkisin parisuhteita, eikä sielunkumppanuus-tuntemusten sokaisemana välttämättä ymmärretä, että eihän me siinä mielessä sovita yhteen esim. erilaisten elämäntapojen tai toiveiden takia. Itsekin hurmaannuin uudesta tuntemuksesta niin ettei mieleenkään tullut, että huolimatta sielunkumppanuudesta sekakäyttöongelma, paranoidi skitsofrenia ja bipolaarihäiriö tekevät yhdessä elämisestä hieman tukalaa. Alussa sitä uskoo että tämän sielunkumppanin kanssa kuljen vaikka läpi helvetin, mutta jossain vaiheessa voikin realismi omien voimavarojen suhteen iskeä vastaan, esim. siinä kun ihana sielunkumppani näkee sinut vainoharhoissaan Mossadin vakoilijana ja heittää peloissaan veitsellä uhaten pakkasyöhön omasta asunnostasi ;)

Rukouksessa on sitä parempi, mitä vähemmän ihmismieli touhuaa. Ei tarvitse löytää oikeita sanoja, ei tarvitse saada itseään mihinkään tiettyyn mielentilaan. Hiljaisuus, odottaminen, kuunteleminen ovat avaimia. Sillä jokaisen Minä olen, oma tietoisuus on se yksi ainoa ääretön Tietoisuus jota myös Jumalaksi kutsutaan (sillä ei voi olla ääretöntä + jotain muuta, vaan jos jokin on ääretön, kaikkien muiden on oltava osa sitä). Jotta tämä hyödyttää ihmistä käytännön tasolla, hänen täytyy kuitenkin edes jollain tasolla aistia sen läsnäolo, tuntea yhteytensä voimaan joka on enemmän kuin mielen ajatukset ja tunteet. Se yhteys, ja koko tietoisuuden tilan todellinen olemus, on helpointa kokea kun mieli on hiljaa, eikä oma tarkkaavaisuus siis keskity ajatusvirtaan.

Taas olisi kysymyksiä  (14 jälleen).

Katsoin eilen The Wolfpack -dokumentin, joka kertoo newyorkilaisista Angulon veljeksistä, joita vanhemmat pitivät koko lapsuuden ajan lukittuna kerrostaloasuntoon Manhattanin Lower East Sidella. En nyt kerro enempää tuosta poikien kokemuksesta, koska dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa ja suosittelen sen katsomista ihan itse.

Mutta siis jäin miettimään noita poikien vanhempia, erityisesti isää, joka on pääsyy siihen että lapset (kuusi poikaa sekä kehitysvammainen tyttö) elivät lapsuutensa käytännössä katsoen vankeudessa. Isä on perulainen hare krishna, ja lapset nimettiin tämän elämänkatsomuksen mukaisesti mm. Krisnaksi.

Pojat kertoivat dokumentissa isänsä haaveilleen ikään kuin omasta heimosta ja toivoneen enemmänkin lapsia. Molemmat vanhemmat olivat dokumentissa silminnähden pettyneitä siihen, miten asiat olivat lopulta järjestyneet. Molemmilla  vanhemmilla oli "hippitaustaa", ja he kertoivat halunneensa kasvattaa lapset maaseudulla. Tarkemmin he itse asiassa olivat toivoneet voivansa muuttaa Skandinaviaan tai Suomeen, koska ihailivat pohjoismaista elämäntyyliä ja yhteiskuntaa.

Vanhemmat olivat pettyneitä asuinalueeseensa huonolla seudulla, ja erityisesti isä piti ulkomaailmaa uhkana. Siksi siis lapsiakaan ei päästetty ulos kuin äärimmäisen harvoin (dokumentti kertoo enemmän poikien itsenäistymisestä ja vapautumisesta jos tämä jotain kiinnostaa).

Poikien isällä oli/on selkeä alkoholiongelma ja tämä myös pahoinpiteli poikien kertomusten mukaan ainakin perheen äitiä. Pojat kertoivat isän uskovan olevansa jumala. Isä uhoaa dokumentissa että hänen valtansa ulottuu kaikkiin. Lisäksi hän avautuu jonkin verran uskostaan; kuinka omistamisella ja tavaralla ei ole väliä ja kuinka hän haluaisi kauas "kaikesta". Isä ei myöskään käy töissä, koska pitää työntekoa orjuutena. En nyt tiedä tarkemmin hare krishnasta uskontona, mutta isän uskomukset näyttivät sivuavan tässäkin ketjussa käsiteltyjä asioita; isä viittasi haastattelussa siihen, kuinka elämässä on tärkeintä olla.

Kun sielun pimeästä yöstä on jo aiemmin puhuttu, niin jäin miettimään lähinnä sitä, että voisiko Angulon perheen tarina kummuta isän pimeän yön kokemuksesta, joka on jatkunut jo vuosikymmenten ajan?