Pariutumisen, yhteisasumisen ja lapsientekemisen "sallittu kaava" ahdistaa. Ketään muita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen perustanut elämäni sille, että teen niin kuin haluan, siis päätökset, enkä niin kuin muut/yhteiskunta/sukulaiset tms haluaa. Seurusteltiin miehen kanssa vuosikausia ennen yhteen muuttoa, lapsia ei ole eikä tule. Molemmat kaivataan omaa aikaa ja tilaa paljon, mutta ollaan kyllä yhdessäkin paljon. Koska halutaan.

Se, mitä koet, että yhteiskunta mukamas määrittää, ei ole mitään muuta kuin omaa epävarmuuttasi. Tee ihan rohkeasti niin kuin haluat (olettaen ettei se satuta muita). Silloin (ja minun mielestäni vain silloin) voit olla aidosti onnellinen. Ja parisuhteitakin on niin hirveästi erilaisia, että kyllä ihmettelisin miksi juuri sinä jäisit sen ulkopuolelle. Eikä siinäkään kannata tyytyä, tai tuudittautua. Jos mitään, niin energinen parisuhde vaatii työtä. Mutta on se sitten sen arvoistakin. :) Tsemppiä! Rohkeasti vain ottamaan vastuuta omasta elämästä.

En pelkää toteuttaa elämää, jossa olisin parisuhteessa, asuisin eri kämpässä ja olisin lapseton. Olen tämän viimeisimmän suhteen jälkeen saanut rauhan asian kanssa. Voin ihan hyvin olla näinkin, joskus toki kaipana hyvää seksiä. Ehkä löydän joskus kumppanin, en tiedä. 

Mutta siis en todellakaan tee vastoin omaa olotilaani ympäristön painostuksesta, olen aina ollut omien polkujen kulkija. 

Mutta on myös valetta väittää ettei ulkopuolelta tulevat paineet vaikuttaisi meihin jokaiseen jollain tavalla. Eri asia on se, antaako niiden vaikutteiden vaikuttaa omiin päätöksiin. Minä en ole antanut. Yrittänyt olen sopeutua kyllä (esim tämä yhdessä asuminen), huonolla menestyksellä.

Kiitos vastauksesta!

-ap

Olen huomannut, että useat ystäväni ajattelevat eron jälkeen samoin (oli heillä lapsia tai ei). Että mieluiten olisivat parisuhteessa, jossa ei tarvitse olla saman katon alla. Luulen, että se on osittain jo iän tuomaa, oman elämän vakiintumista, joka olisi aina hankalampaa jakaa toisen kummallisten oikkujen mukaan. Muutama onkin onnistunut näissä toiveissaan, osa pyörtänyt puheensa uuden ihmisen astuttua kuvioihin ja yksi alkoi tapailla varattuja...sanoi että eipähän ole pelkoa parisuhteesta. meitä on moneksi.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kukaan pakota mihinkään? Minulle tuli eteen reilu parikymppisenä mies, jota tuli ikävä heti jos toisen piti lähteä omaan kotiin. Oli luonnollista muuttaa yhteen, riitoja oli mutta sovimme omat kuviomme esim rahan suhteen. 28-v minulle tuli mieletön kaipuu että haluan lapsen, mies innostui myös, tuli toinenkin. Nyt lapset ovat lähes yläkoululaisia molemmat, me miehen kanssa opettelemme taas olemaan kahdestaankin kun pikkulapsiaika on ohi. Tämä se vasta paljon vaatiikin!

Vau, tuollaisen ikävän tunteen haluaisin itsekin tuntea. Tai no, olen tietenkin tuntenut ikävää toisen lähtiessä jne mutta yleensä koskenut sitä seurustelun alkuaikaa. 

Varmasti teillä on uusi elämänvaihe kun pitää kohdata se kumnppani nyt jotenkin muuten kuin lasten kautta. Varmasti vahvistaa teitä kuitenkin :)

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen perustanut elämäni sille, että teen niin kuin haluan, siis päätökset, enkä niin kuin muut/yhteiskunta/sukulaiset tms haluaa. Seurusteltiin miehen kanssa vuosikausia ennen yhteen muuttoa, lapsia ei ole eikä tule. Molemmat kaivataan omaa aikaa ja tilaa paljon, mutta ollaan kyllä yhdessäkin paljon. Koska halutaan.

Se, mitä koet, että yhteiskunta mukamas määrittää, ei ole mitään muuta kuin omaa epävarmuuttasi. Tee ihan rohkeasti niin kuin haluat (olettaen ettei se satuta muita). Silloin (ja minun mielestäni vain silloin) voit olla aidosti onnellinen. Ja parisuhteitakin on niin hirveästi erilaisia, että kyllä ihmettelisin miksi juuri sinä jäisit sen ulkopuolelle. Eikä siinäkään kannata tyytyä, tai tuudittautua. Jos mitään, niin energinen parisuhde vaatii työtä. Mutta on se sitten sen arvoistakin. :) Tsemppiä! Rohkeasti vain ottamaan vastuuta omasta elämästä.

En pelkää toteuttaa elämää, jossa olisin parisuhteessa, asuisin eri kämpässä ja olisin lapseton. Olen tämän viimeisimmän suhteen jälkeen saanut rauhan asian kanssa. Voin ihan hyvin olla näinkin, joskus toki kaipana hyvää seksiä. Ehkä löydän joskus kumppanin, en tiedä. 

Mutta siis en todellakaan tee vastoin omaa olotilaani ympäristön painostuksesta, olen aina ollut omien polkujen kulkija. 

Mutta on myös valetta väittää ettei ulkopuolelta tulevat paineet vaikuttaisi meihin jokaiseen jollain tavalla. Eri asia on se, antaako niiden vaikutteiden vaikuttaa omiin päätöksiin. Minä en ole antanut. Yrittänyt olen sopeutua kyllä (esim tämä yhdessä asuminen), huonolla menestyksellä.

Kiitos vastauksesta!

-ap

Olen huomannut, että useat ystäväni ajattelevat eron jälkeen samoin (oli heillä lapsia tai ei). Että mieluiten olisivat parisuhteessa, jossa ei tarvitse olla saman katon alla. Luulen, että se on osittain jo iän tuomaa, oman elämän vakiintumista, joka olisi aina hankalampaa jakaa toisen kummallisten oikkujen mukaan. Muutama onkin onnistunut näissä toiveissaan, osa pyörtänyt puheensa uuden ihmisen astuttua kuvioihin ja yksi alkoi tapailla varattuja...sanoi että eipähän ole pelkoa parisuhteesta. meitä on moneksi.

Kyllä, ja nykyään mun on helppo ymmärtää erilaisiin ratkaisuihin päätyjiä. 

-ap

Siitä yleisestä elämänkaavasta voi poimia itseä kiinnostavat jutut kuin ruskinat pullasta tai heittää kaiken roskiin, jos ei nappaa. Niin kauan kuin ihmiselläei ole lapsia, hänellä on viime kädessä vastuu vain itsestään ja vapaus muokata elämää haluamansa suuntaan on kaikista terveyden, taloustilanteen ja luokka-aseman asettamista rajoituksista huolimatta yllättävän laaja. Monenlaiset parisuhteet ovat mahdollisia, ja etenkin kolmenkympin jälkeen aika monet ovat valmiita harkitsemaan myös muita kuvioita kuin sitä kliseistä ydinperheideaalia.

Täytyy nyt muistaa ettei tuo sinkkumalli niin uusi ja ihmeellinen ole. Köyhillä ei ennen ollut vara mennä naimisiin ennenkuin sinun ikäisenä, ensi piikomalla ja renkeinä tehtiin tilit. Ja aikan vapaaehtoisia sinkkuja löytyi paljon koulutetuista naisista joille perhe olisi tarkoittanut kotiin joutumista. Ja noita suhteita joissa asuttiin vain välillä saman katon alla - on ollut puusavottoja, merimiehiä, sotaa. Ja tuo yhteenmuuttamattomuus, kauanko ruotsinkielessä on ollut jo termi särbo, seurustellaan muttei asuta yhdessä. Malleja on kun niistä vaan sen itselleen sopivan valitsee, ne paineet ja odotukset on eniten omien korvien välissä.

Enemmän ahdistaa ne naisten vaatimukset ja niiden yhdenmukaisuus. Miehen pitää olla sitä ja tätä, elämän sitä ja tätä ja sisustuksen sitä ja tätä ja sitten pitää olla lomamatkoja ja glamouria ja läpä läpä. Miehen osuus tuossa on vain olla miehen muotoinen sisustusesine joka pitää suunsa kiinni.

Teet elämäsi sellaiseksi kuin haluat. Unohda miten muut tekevät. Meillä rakennettiin mökkiä ennen omistusasunnon hankintaa. Lapsi oli jo, kun menimme kihloihin, sitten vasta hankimme sen omistusasunnon. Onhan tuota joku kommentoinut asioiden mielenkiintoista järjestystä, mutta näin ollut meille hyvä. Lapsia ei ole hommattava, jos ei halua. Eikä muuttaa yhteen. Ehkä sinun kannattaa olla avoimempi näistä asioista jo tapailuvaiheessa. On olemassa takertujia ja sitten muita, jotka kaipaavat omaa aikaa, omaa tilaa ja omaa rauhaa. Todennäköisemmin löydät etsimäsi, jos avoimesti kerrot asiasta ennen kuin mies kaipaa jo yhteenmuuttoa.

Vierailija kirjoitti:

Enemmän ahdistaa ne naisten vaatimukset ja niiden yhdenmukaisuus. Miehen pitää olla sitä ja tätä, elämän sitä ja tätä ja sisustuksen sitä ja tätä ja sitten pitää olla lomamatkoja ja glamouria ja läpä läpä. Miehen osuus tuossa on vain olla miehen muotoinen sisustusesine joka pitää suunsa kiinni.

Voi ressukkaa. En usko, että sinusta on sisustusesineeksi.

.

Vierailija kirjoitti:

Enemmän ahdistaa ne naisten vaatimukset ja niiden yhdenmukaisuus. Miehen pitää olla sitä ja tätä, elämän sitä ja tätä ja sisustuksen sitä ja tätä ja sitten pitää olla lomamatkoja ja glamouria ja läpä läpä. Miehen osuus tuossa on vain olla miehen muotoinen sisustusesine joka pitää suunsa kiinni.

Mua on monessa suhteessa syytetty miesten taholta siitä etten vaadi heiltä tarpeeksi 😀. Nämä miehet näin itse sanoivat. Mun mielestä on turha asettaa kriteerejä toiselle, koska useimmiten juuri se meidän mielestä ei-sopivin on juuri se sopivin.

Tupakointi ja runsas alkonkäyttö (puhumattakaan huumeista) on se missä en voisi joustaa. Päihteet ei kuulu mun elämään. Turn-off juttuja toki on (niinkuin sinullakin naisissa), mutta olen oppinut että on turha luulla että voisimme päättää järkevästo kehen rakastumme. With that said, täytyy vain yoivoa ettei omalle kohdalle osu miestä jolla valmiiksi lapsia 😀

-ap

osta dildo, hanki lääkkeet ahdistukseesi ja haistele oman paskasi tuoksuja, haiseeko kukkasille?

Vierailija kirjoitti:

Teet elämäsi sellaiseksi kuin haluat. Unohda miten muut tekevät. Meillä rakennettiin mökkiä ennen omistusasunnon hankintaa. Lapsi oli jo, kun menimme kihloihin, sitten vasta hankimme sen omistusasunnon. Onhan tuota joku kommentoinut asioiden mielenkiintoista järjestystä, mutta näin ollut meille hyvä. Lapsia ei ole hommattava, jos ei halua. Eikä muuttaa yhteen. Ehkä sinun kannattaa olla avoimempi näistä asioista jo tapailuvaiheessa. On olemassa takertujia ja sitten muita, jotka kaipaavat omaa aikaa, omaa tilaa ja omaa rauhaa. Todennäköisemmin löydät etsimäsi, jos avoimesti kerrot asiasta ennen kuin mies kaipaa jo yhteenmuuttoa.

Juu, aion olla tuossa asiassa hyvinkin tarkka tulevaisuudessa ja kertoa näistä jutuista jo alussa.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Avoero tuli tuossa joku aika sitten. Se on herättänyt ajatuksia siitä, sopiiko yhteiskuntamme tyrkyttämä kaava parisuhteesta, yhteisasumisesta ja lapsijutuista minulle ollenkaan.

Ihan aidosti nyt siis ihmettelen, en tuomitse kenenkään valintoja vaan ehkä haluan ymmärtää ja osata nähdä eri tavalla asioita kuin mitä nyt näen.

Otetaan nyt ensin tämä seurustelu. Jostain syystä kaksi viimeistä parisuhdetta on ollut sitä, että miehellä on ollut kauhea tarve viettää paljon aikaa kanssani. Siis siinä mielessä paljon, että minulle riittäisi vähempi. Näistä asioita on puhuttu, mutta silti viesti ei mennyt perille. Arki kummankin kanssa meni siihen että möllötetään viikonloppuna yhdessä, koska jos minulla oli omia suunnitelmia niin niihin suhtauduttiin joko suoraan negatiivisesti tai energeettisesti sain tuntea nahoissani kuinka huono juttu tämä oma aika olikaan. PItkiä juttuja, ja varmasti minussakin on ollut vikaa, sitä en kiellä.

Tähän kun lisätään yhdessäasuminen, niin karisee vimeinenkin jännitys suhteesta. Vessassa haisee p*ska, riidellään siivoamisesta, seksistä, yhteisestä ajasta.. Seksistä tuleekin tylsää jyystämistä, jossa kumpikin salaa haaveilee saavansa sänkyyn jonkun muun.

Lisäksi kun lukee vaikka av- palstaa tai mitä tahansa palstaa, niin menee usko ihmisiin. Petetään, valehdellaan ja inhotaan, kumppani on ruma ja epäsopiva.

En ymmärrä miksi yhdessäasuminen parisuhteessa on normi. Vaikea ylipäätään ajatella, että voisin nauttia jonkun toisen kanssa asumisesta enemmän kuin omasta kodista. Lisäksi aikaa toisen kanssa voi arvostaa enemmän kun toista ei näe koko ajan.

Sitten lapset. Lähipiirissäni on paljon lapsia, ja olen päässyt/joutunut hoitamaan niitä jonkin verran. Kiinnostusta lapsen saamiseen ei ole, vaikka ikä on jo lähempänä 35v. Lähinnä tulee vastareaktio koko asiasta: joutuisin luopumaan omasta ajasta täysin jos saisin lapsen. Tiedän etten pysty sellaiseen, koen "normaalin" elämän tarpeeksi kuormittavana jo valmiiksi. Toivonkin ettei mitään vauvakuumetta tulekaan.

Tiedän että olen monen mielestä varmaan ihan toivoton tapaus. Ulkonäöltäni olen ikäistäni nuoremman näköinen (muidenkin kuin omani mielestä), kiitos terveiden elämäntapojen. Tästä teksistä huolimatta suhtaudun valoisasti tulevaisuuteen, ja alkanut hyväksymään sen, että olen siinä määrin outo ihminen ettei minunlaiselleni välttämättä löydy "minulle sopivaa "parisuhdetta. Kenties olen vain liian itsekäs tilantarpeineni jne.

N33

Luulen että tämä on vain Naisten ongelma, miehelle on ollut luontevaa olla onnellinen kavereiden kanssa ja sinkkuna jo 100 vuotta.

Olet huomannut vain saman jonka kaikki nuoret jo tiettääkin rikkaissa länsimaissa, he eivät mene naimisiin, he eivät perusta perhettä, he elävät omaa elämäänsä, he matkustelevat ympäri maailmaa, he ovat töissä ympäri maailmaa, he deittailevat ympäri maailmaa, he pitävät yhtä kavereiden kanssa ja kavereitaan pitävät paljon tärkeämpänä... kuin jotain satunnaisia mies/nais suhteitaan...niitä suhteita tulee ja menee...mutta kaverit ja oma asunto pysyy.

Minä elän Suomessa vuonna 2016 enkä tunnista tuollaisia yhteiskunnan vaatimuksia. Entä jos keksit ne itse?

Vierailija kirjoitti:

Minä elän Suomessa vuonna 2016 enkä tunnista tuollaisia yhteiskunnan vaatimuksia. Entä jos keksit ne itse?

Niin, koska jokin asia ei mahdu kokemukseesi, sitä ei varmastikaan ole olemassa.

Mä luovuin jo hyvin nuorena ajatuksesta siitä että haluaisin miestä tai lapsia. Seurustelin pari kertaa, totesin että olen niin introvertti, että vakisuhde vaan on minulle ihan liikaa ahdistavaa sosiaalisuutta. 28-vuotiaana tein lopullisen päätöksen loppuiän parisuhteettomuudesta. Nyt ikää on 42 ja se on pitänyt. Alunperin ei ollut suunnitelmissa myös loppuiän selibaatti, mutta sekin siitä on tullut, koska ei vaan kiinnosta seksikään niin paljon että mitään tilapäismiehiä viitsisi etsiä. Olen tyytyväinen näin eläen.

Ei ahdista yhtään. Omaat näköjään vielä liian vähän elämänkokemusta ymärtääksesi sen että sinun pitää elää ja olla niin kuin sinusta on paras. Sillä ei ole mitään merkitystä mitä muut ovat mieltä tai miten asiat yleensä tehdään.

Muutama vuosi vielä niin hoksaat asian 😊. Ehkä myös osaltaan tuon kokemasi "yhteiskunta-ahdistuksen" takia suhteesikaan ei onnistu. Ei voi olla parisuhteessa jos ei ole sinut itsensä kanssa.

Minusta on alkanut tuntumaan, että ihmiset jotka eivät halua enää parisuhdetta tai sanovat, ettei parisuhde oikeasti sovi ihmisille, ovat niitä jotka ovat olleet epäsopivan tai liian erilaisen kanssa yhdessä tai sanoisinko väkisin kitkutellut yhdessä.

Itse olen löytänyt sen sopivan kaikkien epäsopivien jälkeen. Yhdessäolo ei ahdista, vaikka välillä oltaisiin kahdestaan paljonkin. Toisaalta olen vapaa menemään ja tulemaan omien menojen mukaan ilman, että niistä valitetaan. Eli voin olla oma itseni tässä suhteessa. Harrastan ja minulla on paljon kavereita, sellaista se nyt vain on, jos siitä valitettaisiin, se kertoisi vain siitä, ettei mies hyväksy minua, eli on epäsopiva minulle.

Enkä ymmärrää joka asiasta riitelyä, seksistä, siivouksesta yms. Jos näistä pitää riidellä, puoliso ei ole sopiva. Asioista joutuu joskus keskustelemaan, mutta on oikeasti olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka jakavat samat käsitykset esim. siivouksesta, jolloin riitely on turhaa.

Yhdessä on mukava asua, helpottaa asioita. Haluan puhua puolisolleni, viettää ne pienetkin hetket hänen kanssaan. Joskus on kiireistä, mutta kun illalla saa hetken olla yhdessä ja jutella, niin huonoki päivä muuttuu hyväksi.

Mitä tulee lapsiin, niin ei niitä kaikki halua, se ei ole mitenkään outoa.

Asuin poikaystävän kanssa kimpassa puolikkaan kesälomaa 80-luvun loppupuolella ja huomasin jo nipin napin kaksikymppisenä, että yhdessä asuminen ei oikein sopinut minulle (poikaystävän mielestä oli kuitenkin ollut tosi hienoa). Tuon jälkeen pisimmät saman katon alla asumiset olivat eri miesystävien kanssa tehtyjä parin viikon lomamatkoja, joilla kävi selväksi, että edes irti arjesta -ilmapiirissä en viihdy ympärivuorokautisessa suhteessa. Samoin kävi myös tyttökaverien kanssa reissatessa. Minä nyt vain tarvitsen runsaasti aikaa olla itsekseni, tai oikeastaan runsaasti aikaa olla olematta muiden seurassa.

Seurustelusuhteet ovat aina päättyneet siihen, että mies etenee liian nopeasti. Pahimmillaan on jo ensitapaamisella yritetty lyödä lukkoon asuinpaikkaa ja lapsilukua. Ja vaikka mies olisi vaikuttanut aluksi kuinka itsenäiseltä ja "vapaamieliseltä", perinteiset käsitykset parisuhteesta ja sen fyysisistä järjestelyistä ovat ennen pitkää nousseet esille sinä oikeana ja ainoana vaihtoehtona.

Koska perinteisessä parisuhde-elämässä on minun kannaltani liikaa huonoja puolia, olen ihan mielelläni viettänyt sinkkuelämää todella pitkän aikaa, eikä minulla olisi vaikeuksia jatkaa näin loppuikääni. Uskomatonta kyllä, olen äskettäin löytänyt miehen, jonka ajan ja yksityisyyden tarve ja parisuhdehistoria on samanlainen kuin minulla. Olen tuntenut hänet jo pitkään muista yhteyksistä, joten mistään uudelle tuttavuudelle esittämisestä ei ole kysymys. Onnenpotkusta tekee uskomattomamman se, että asumme omistusasunnoissamme pitkän kerrostalokompleksin vastakkaisissa päissä, joiden välillä pääsee kulkemaan yhdystunnelin ja saunaosaston kautta vaikka aamutossuissa ja kylpytakissa. Kiitos Onnettarelle tästä järjestelystä, vaikka se sitten lyhyeksi jäisikin.