Lue keskustelun säännöt.
Pariutumisen, yhteisasumisen ja lapsientekemisen "sallittu kaava" ahdistaa. Ketään muita?
02.08.2016 |
Avoero tuli tuossa joku aika sitten. Se on herättänyt ajatuksia siitä, sopiiko yhteiskuntamme tyrkyttämä kaava parisuhteesta, yhteisasumisesta ja lapsijutuista minulle ollenkaan.
Ihan aidosti nyt siis ihmettelen, en tuomitse kenenkään valintoja vaan ehkä haluan ymmärtää ja osata nähdä eri tavalla asioita kuin mitä nyt näen.
Otetaan nyt ensin tämä seurustelu. Jostain syystä kaksi viimeistä parisuhdetta on ollut sitä, että miehellä on ollut kauhea tarve viettää paljon aikaa kanssani. Siis siinä mielessä paljon, että minulle riittäisi vähempi. Näistä asioita on puhuttu, mutta silti viesti ei mennyt perille. Arki kummankin kanssa meni siihen että möllötetään viikonloppuna yhdessä, koska jos minulla oli omia suunnitelmia niin niihin suhtauduttiin joko suoraan negatiivisesti tai energeettisesti sain tuntea nahoissani kuinka huono juttu tämä oma aika olikaan. PItkiä juttuja, ja varmasti minussakin on ollut vikaa, sitä en kiellä.
Tähän kun lisätään yhdessäasuminen, niin karisee vimeinenkin jännitys suhteesta. Vessassa haisee p*ska, riidellään siivoamisesta, seksistä, yhteisestä ajasta.. Seksistä tuleekin tylsää jyystämistä, jossa kumpikin salaa haaveilee saavansa sänkyyn jonkun muun.
Lisäksi kun lukee vaikka av- palstaa tai mitä tahansa palstaa, niin menee usko ihmisiin. Petetään, valehdellaan ja inhotaan, kumppani on ruma ja epäsopiva.
En ymmärrä miksi yhdessäasuminen parisuhteessa on normi. Vaikea ylipäätään ajatella, että voisin nauttia jonkun toisen kanssa asumisesta enemmän kuin omasta kodista. Lisäksi aikaa toisen kanssa voi arvostaa enemmän kun toista ei näe koko ajan.
Sitten lapset. Lähipiirissäni on paljon lapsia, ja olen päässyt/joutunut hoitamaan niitä jonkin verran. Kiinnostusta lapsen saamiseen ei ole, vaikka ikä on jo lähempänä 35v. Lähinnä tulee vastareaktio koko asiasta: joutuisin luopumaan omasta ajasta täysin jos saisin lapsen. Tiedän etten pysty sellaiseen, koen "normaalin" elämän tarpeeksi kuormittavana jo valmiiksi. Toivonkin ettei mitään vauvakuumetta tulekaan.
Tiedän että olen monen mielestä varmaan ihan toivoton tapaus. Ulkonäöltäni olen ikäistäni nuoremman näköinen (muidenkin kuin omani mielestä), kiitos terveiden elämäntapojen. Tästä teksistä huolimatta suhtaudun valoisasti tulevaisuuteen, ja alkanut hyväksymään sen, että olen siinä määrin outo ihminen ettei minunlaiselleni välttämättä löydy "minulle sopivaa "parisuhdetta. Kenties olen vain liian itsekäs tilantarpeineni jne.
N33
Kommentit (39)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei jaksanu lukee.
Ymmärrän :D
ap
Miten niin yhteiskuntamme? Kyllä se on ihan kaikkien yhteiskuntien peruskaava. Perheyksikkö > yhteiskunta.
Vierailija kirjoitti:
Miten niin yhteiskuntamme? Kyllä se on ihan kaikkien yhteiskuntien peruskaava. Perheyksikkö > yhteiskunta.
No tavallaan on ja ei ole. Meillä on monigamia normi, mutta maailmalla on monia heimoja ja kansoja joissa miehellä tai naisella voi olla useampi kumppani ja se on ihan normaalia.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ahdistaa, harmi vaan että olen ehtinyt tekemään nuo kaikki mokat ja nyt suorastaan vituttaa olla pallo jalassa kun tehtyjä ei saa peruuttamattomaksi. Perheellistyminen vaan on nostettu sellaiselle jalustalle mitä se ei yksinkertaisesti ansaitse.
Mä olen perustanut elämäni sille, että teen niin kuin haluan, siis päätökset, enkä niin kuin muut/yhteiskunta/sukulaiset tms haluaa. Seurusteltiin miehen kanssa vuosikausia ennen yhteen muuttoa, lapsia ei ole eikä tule. Molemmat kaivataan omaa aikaa ja tilaa paljon, mutta ollaan kyllä yhdessäkin paljon. Koska halutaan.
Se, mitä koet, että yhteiskunta mukamas määrittää, ei ole mitään muuta kuin omaa epävarmuuttasi. Tee ihan rohkeasti niin kuin haluat (olettaen ettei se satuta muita). Silloin (ja minun mielestäni vain silloin) voit olla aidosti onnellinen. Ja parisuhteitakin on niin hirveästi erilaisia, että kyllä ihmettelisin miksi juuri sinä jäisit sen ulkopuolelle. Eikä siinäkään kannata tyytyä, tai tuudittautua. Jos mitään, niin energinen parisuhde vaatii työtä. Mutta on se sitten sen arvoistakin. :) Tsemppiä! Rohkeasti vain ottamaan vastuuta omasta elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ymmärrettävää ap. Osa tekstistä oli kuin omasta suustani. Jos alan vielä seurustelemaan,
haluan, että molemmat pitävät oman kotinsa, en halua asua saman katon alla.Se ahdistaa vähemmästäkin.
Tarvitsen myös paljon omaa aikaa, enkä jaksa miestä, jolla ei ole mitään omia menija ja joka haluaa nyhjätä kaiken aikaa yhdessä.nounou
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli hyvin samankaltaiset fiilikset viimeksi eron jälkeen, kuin sinulla on nyt. Ajattelin, että en vain oikeasti sovi parisuhteeseen, kun taas yksi suhde kaatui, ja siinäkin tuli jo roikuttua liian pitkään. Minä tosin halusin lapsia, mutta ajatus lapsista jonkun ihan ok:n miehen kanssa oli ahdistava, kun tosiaan edes kahdestaan yhteiselo ei toiminut. Kaiken lisäksi lähempänä kolmeakymmentä uusien ihmisten tapaaminen oli paljon hankalampaa kuin nuorempana. Yritin katsella jotain treffipalveluita, mutta koko konsepti on mielestäni todella epämiellyttävä, joten en käynyt kertaakaan edes treffeillä tai tutustunut keneenkään muutenkaan. Ajattelin sitten, että parempi pysyä sinkkuna, kuin roikkua keskinkertaisessa parisuhteeessa.
Tapasin kuitenkin nykyisen mieheni ihan sattumalta netissä ja ihastuin. Kaikki vaan loksahti ihan täydellisesti kohdalleen, ja parisuhde toimii mahtavasti. Ehkä siis sinullekin käy niin, että löydät jonkun, jonka kanssa yhteiselokin toimii. Tai sitten jonkun, jonka kanssa voitte asua erillään, ja se toimii. Tai sitten et löydä ketään, mutta nautit sinkkuudestasi, mikä ei myöskään ole huono asia varsinkaan, jos et välttämättä kaipaa lapsia tai perhettä. Siinä mielessä kannattaa nyt ottaa ilo irti ja pohdiskella mitä haluaa, niin tunnistaa sen, jos se tulee vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Ihan ymmärrettävää ap. Osa tekstistä oli kuin omasta suustani. Jos alan vielä seurustelemaan,
haluan, että molemmat pitävät oman kotinsa, en halua asua saman katon alla.Se ahdistaa vähemmästäkin.
Tarvitsen myös paljon omaa aikaa, enkä jaksa miestä, jolla ei ole mitään omia menija ja joka haluaa nyhjätä kaiken aikaa yhdessä.nounou
*menoja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistaa lähinnä oletus lisääntymisestä. Yhdessä on ihan jepa asua, kunhan ei mene vessaan ihan heti tyttöystävän jälkeen. En tajua, miten ihmisestä voi lähteä niin jäätävä haju.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen perustanut elämäni sille, että teen niin kuin haluan, siis päätökset, enkä niin kuin muut/yhteiskunta/sukulaiset tms haluaa. Seurusteltiin miehen kanssa vuosikausia ennen yhteen muuttoa, lapsia ei ole eikä tule. Molemmat kaivataan omaa aikaa ja tilaa paljon, mutta ollaan kyllä yhdessäkin paljon. Koska halutaan.
Se, mitä koet, että yhteiskunta mukamas määrittää, ei ole mitään muuta kuin omaa epävarmuuttasi. Tee ihan rohkeasti niin kuin haluat (olettaen ettei se satuta muita). Silloin (ja minun mielestäni vain silloin) voit olla aidosti onnellinen. Ja parisuhteitakin on niin hirveästi erilaisia, että kyllä ihmettelisin miksi juuri sinä jäisit sen ulkopuolelle. Eikä siinäkään kannata tyytyä, tai tuudittautua. Jos mitään, niin energinen parisuhde vaatii työtä. Mutta on se sitten sen arvoistakin. :) Tsemppiä! Rohkeasti vain ottamaan vastuuta omasta elämästä.
En pelkää toteuttaa elämää, jossa olisin parisuhteessa, asuisin eri kämpässä ja olisin lapseton. Olen tämän viimeisimmän suhteen jälkeen saanut rauhan asian kanssa. Voin ihan hyvin olla näinkin, joskus toki kaipana hyvää seksiä. Ehkä löydän joskus kumppanin, en tiedä.
Mutta siis en todellakaan tee vastoin omaa olotilaani ympäristön painostuksesta, olen aina ollut omien polkujen kulkija.
Mutta on myös valetta väittää ettei ulkopuolelta tulevat paineet vaikuttaisi meihin jokaiseen jollain tavalla. Eri asia on se, antaako niiden vaikutteiden vaikuttaa omiin päätöksiin. Minä en ole antanut. Yrittänyt olen sopeutua kyllä (esim tämä yhdessä asuminen), huonolla menestyksellä.
Kiitos vastauksesta!
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan ymmärrettävää ap. Osa tekstistä oli kuin omasta suustani. Jos alan vielä seurustelemaan,
haluan, että molemmat pitävät oman kotinsa, en halua asua saman katon alla.Se ahdistaa vähemmästäkin.
Tarvitsen myös paljon omaa aikaa, enkä jaksa miestä, jolla ei ole mitään omia menija ja joka haluaa nyhjätä kaiken aikaa yhdessä.nounou
Juuri näin!
-ap
Taidan olla aika samanlainen kuin sinä, tai ainakin mulla on hyvin samanlaisia ajatuksia. Ja varmasti monilla muillakin on, vaikka enemmistö elää enemmän tai vähemmän valmiin kaavan mukaan. Toisaalta voihan munkin elämä ja aloittajan myös, vielä mennä siihen perhe-elämään, eihän sitä tiedä kun joillakin se tulee myöhemmin vaikka vielä kolmenkympin kieppeillä oiskin sitä mieltä että ei sellaista halua. Löytyy sopiva kumppani ja jostain vielä biologinen kellokin herää tikittämään vähän myöhäisheränneenä mutta silti. Onhan näitä tällaisiakin tapauksia.
Ei kai kukaan pakota mihinkään? Minulle tuli eteen reilu parikymppisenä mies, jota tuli ikävä heti jos toisen piti lähteä omaan kotiin. Oli luonnollista muuttaa yhteen, riitoja oli mutta sovimme omat kuviomme esim rahan suhteen. 28-v minulle tuli mieletön kaipuu että haluan lapsen, mies innostui myös, tuli toinenkin. Nyt lapset ovat lähes yläkoululaisia molemmat, me miehen kanssa opettelemme taas olemaan kahdestaankin kun pikkulapsiaika on ohi. Tämä se vasta paljon vaatiikin!
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli hyvin samankaltaiset fiilikset viimeksi eron jälkeen, kuin sinulla on nyt. Ajattelin, että en vain oikeasti sovi parisuhteeseen, kun taas yksi suhde kaatui, ja siinäkin tuli jo roikuttua liian pitkään. Minä tosin halusin lapsia, mutta ajatus lapsista jonkun ihan ok:n miehen kanssa oli ahdistava, kun tosiaan edes kahdestaan yhteiselo ei toiminut. Kaiken lisäksi lähempänä kolmeakymmentä uusien ihmisten tapaaminen oli paljon hankalampaa kuin nuorempana. Yritin katsella jotain treffipalveluita, mutta koko konsepti on mielestäni todella epämiellyttävä, joten en käynyt kertaakaan edes treffeillä tai tutustunut keneenkään muutenkaan. Ajattelin sitten, että parempi pysyä sinkkuna, kuin roikkua keskinkertaisessa parisuhteeessa.
Tapasin kuitenkin nykyisen mieheni ihan sattumalta netissä ja ihastuin. Kaikki vaan loksahti ihan täydellisesti kohdalleen, ja parisuhde toimii mahtavasti. Ehkä siis sinullekin käy niin, että löydät jonkun, jonka kanssa yhteiselokin toimii. Tai sitten jonkun, jonka kanssa voitte asua erillään, ja se toimii. Tai sitten et löydä ketään, mutta nautit sinkkuudestasi, mikä ei myöskään ole huono asia varsinkaan, jos et välttämättä kaipaa lapsia tai perhettä. Siinä mielessä kannattaa nyt ottaa ilo irti ja pohdiskella mitä haluaa, niin tunnistaa sen, jos se tulee vastaan.
Olipas piristävää luettavaa. Ihanaa että sulle kävi noin! Kyllä, todellakin aion nyt ottaa aikani ja pohdiskella :)
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten niin yhteiskuntamme? Kyllä se on ihan kaikkien yhteiskuntien peruskaava. Perheyksikkö > yhteiskunta.
No tavallaan on ja ei ole. Meillä on monigamia normi, mutta maailmalla on monia heimoja ja kansoja joissa miehellä tai naisella voi olla useampi kumppani ja se on ihan normaalia.
ap
Heimoja ja kansoja :D
Kyllä näissäkin muodostetaan perheyksikkö. Ei yksikään "heimo ja kansa" perustu normiin, että elellään yksinään.
Vierailija kirjoitti:
Taidan olla aika samanlainen kuin sinä, tai ainakin mulla on hyvin samanlaisia ajatuksia. Ja varmasti monilla muillakin on, vaikka enemmistö elää enemmän tai vähemmän valmiin kaavan mukaan. Toisaalta voihan munkin elämä ja aloittajan myös, vielä mennä siihen perhe-elämään, eihän sitä tiedä kun joillakin se tulee myöhemmin vaikka vielä kolmenkympin kieppeillä oiskin sitä mieltä että ei sellaista halua. Löytyy sopiva kumppani ja jostain vielä biologinen kellokin herää tikittämään vähän myöhäisheränneenä mutta silti. Onhan näitä tällaisiakin tapauksia.
Juu sitähän ei siis koskaan tiedä, vaikka neljääkymppiä lähempänä iskisi hillitön vauvakuume! Tai että joku mies sen saisi mussa aikaan (?!). Toivon kuitenkin ettei sitä tule, voin vaan kuvitella mitä sen ikäisenä on valvoa öitä lapsen pitäessä hereillä, kun nyt jo ihan tarpeeksi kiireisenä huomaa väsymyksen muistuttavan humalatilaa.. enkä väitä tietäväni edes mitään mitä on herätä joka yö lapsen itkuun vuoden tai parin ajan. Mutta pystyn jollain tasolla kuvittelemaan.
-ap
up