Onko muita jotka flopanneet oikein kunnolla hyvin sujuneen lapsuuden ja opiskeluajan jälkeen

Minulla oli kotona vaikeaa, vaikka kulissit oli ulospäin pystyssä. Lannistettuna olin lapsena alisuorittaja. Kaikki sen jälkeen on ollut vain plussaa. Kukaan ei ikinä olisi uskonut minusta tulevan yhtään mitään. Lapsuus varjostaa edelleen niin, että en usko mitään hyvää tapahtuvan itselleni. Joillain elämänalueilla olen vielä onneton heikon itsetunnon vuoksi.

Mieluummin hyvä lapsuus. Jos vielä on varakas perhe, niin rahasta on paljon apua elämän karikoissa. Huono lapsuus on henkinen onnettomuus, joka on sinussa aina vaikka mitä tekisit.

N53 kirjoitti:

#30 - 31

Kuulostat kohtalotoverilta. Saako sinuun yhteyttä?  

OK, rekisteröin tätä varten  ta19719@mail.com

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä kaikki naiset ovat alisuoriutujia työelämässä.

Ainoat työpaikat missä ne edes jossain määrin pärjäävät ovat julkisen sektorin suojatyäpaikat. Yksityisellä puolella ne on joko suorittavassa portaassa (eli joku kertoo just mitä pitää tehdä) tai sitten popsivat mielialalääkkeitä kuin poppiksia.

Yrittäjistä naisia on vain 20% (missä on lasikatto?) ja niistäkin valtaosa pyörittää yhtä parturintuolia.

Ilmankos naisilla on kova hinku uudelleenkouluttautua kun koulu on ainoa paikka elämässä missä ne tuntee edes jossain määrin pärjäävänsä. Kun pitäisi siirtyä työelämään ja ottaa vastuu omasta taloudesta ja elämästä niin tulee heti stoppi eteen.

Tän palstan nimestä saat vähän vinkkiä siitä mikä naisilla noin yleensä ottaen on esteenä uraputkelle. Jos ei uraäitiys kiinnosta niin sitten on valittava  panostaako enemmän työhön tai perheeseen, valitettavasti.

Tää menee nyt off topic mutta tän ketjun kommentit herättivät mussa kaikenlaisia mietteitä. Mä en ole koskaan halunnut olla uratykki enkä kaipaa suurta omakotitaloa, hyväpalkkaista työtä, suurta kaveripiiriä ym. ulkoisia menestymisen merkkejä. Mielenrauha ja kiitollisuus, hyvät ihmissuhteet, luovuus ja kiireetön arki ovat mulle luksusta ja niitä kohti pyrin. Tuolla joku kirjoitti että voisi alkaa downshiftaamaan "Joisin rapistuneella partsilla halpaa kahvia jostain elämänviisausmukista ja seuraisin "muurahaisten" menoa ☺" Tää kuulostaa mun korviin just hyvältä! :D

Eloise kirjoitti:

Välillä miettii sitä että miten eri tavalla asiat olisivat jos en olisi masentunut ja tullut myöhemmin vielä irtisanotuksi. Kun tarpeeksi nuorena menettää tärkeän työn, menettää vähän uskoakin työelämään. En luota enää yhtään siihen että saisin ikinä vakituista paikkaa mistään, hyvä jos töitä ollenkaan. Kouluihin en pääse näillä keskittymiskyvyillä ja numeroilla.

Olen kuitenkin ilmeisesti nuorimmasta päästä tätä keskustelua (täytän 27), joten ehkä toivoa vielä on, mutta kuitenkin tuntuu että tässäkö se elämä on. En ole onnistunut edes miestäkään löytämään. Ystävät ympärillä seurustelevat onnellisesti, opiskelevat tai ovat töissä, ja kaikilla on kaikki niin hemmetin hyvin. Olisiko mullakin jos en olisi sairastunut? Tai tullut irtisanotuksi?

Minulla oli sama tilanne -80 luvun lopulla ja -90 alussa. Olin hukassa avioeron jälkeen, vetäydyin kuoreen, harrastukseeni ja jossa kehitin osaamistani, että olisin vahvempi kun lama loppuu ja saisin (kuten sitten sainkin parin vuoden päästä) työtä. (#30 & #31)

Mutta mutta mutta, koko tuon ajan ja sen jälkeen sitten tein hullun lailla työtä vuosikymmenen työntäen uuden kumppanin etsinnän mielestäni ja tein siinä ison virheen, koska en ymmärtänyt että ihmisuhteiden luominen vaikeutuu vuosi vuodelta iän myötä. Eikä vain siksi, että suhde edellyttää joustavuutta puolin & toisin ja vaikka sinulla ei olisi luurankoja kaapissa, niin et välttämättä edes pääse keskustelussa niin pitkälle että olet hyvä tyyppi kun sinut jo lokeroidaan ja todetaan että sorry vaan ei kiinnosta kun et ole prikulleen just se mitä etsin :/

Olet vielä kuitenkin alle kolmekymppinen ja sikäli koko ikää ajatellen nuori. Yritä olla aktiivinen sosiaalisesti siitäkin huolimatta että se ei aina jaksaa kiinnostaa. Älä ajelehdi elämässäsi ja lykkää ja jätä ajan huomaan -- aika kuluu pikemmin kuin arvaatkaan. Siinä käy niin, että aika kuluu kuin huomaamatta ja olet kohta sen ikäinen että asia mutkistuu.  Ala tehdä asialle jotain. Hanki uusi harrastus/harrastuksia, jossa olet tekemisissä muiden ihmisten ja vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Olemme kukin oman onnemme seppiä ja rautaa on taottava kun se on vielä kuumaa (olipa kliseistä ääääh). Minulta se unohtui liian pitkäksi aikaa avioliiton kariuduttua enkä havainnut asiaa kuin vasta niin pitkän ajan päästä, että vaikka elämäni oli työsektorilla aktiivista ja antoisaa, niin henkilökohtaisella puolella olen jäänyt paljosta paitsi. En silti ole vielä täysin antanut peräksi, teen pienia aloitteita silloin tällöin ja yritän, mutta toki jos nyt tällä ymmärtämyksellä maailmasta olisin kolmekymppinen niin en todellakaan jättäisi tilaisuutta käyttämättä.

Tsemppiä, usko itseesi, älä lannistu ja anna periksi. Nousu alkaa siitä, että uskot itseesi, arvostat sitä mitä olet tehnyt ja teet nykyisin, olivat ne vaikka kuinka pieniä ja tylsiä asioita sinusta. Se mitä olet tehnyt ja missä et ole onnistunut, anna itsellesi anteeksi virheet ja pyri olemaan toistamatta niitä. Mutta älä jää pyörittämään menneitä mielessäsi, pidä katse ja ajatukset tulevassa. Menneisyyttä murehtimalla ja siinä pyörimällä asiat eivät edisty, aika vain kuluu sitä miettiessä. Menneisyys on menneisyyttä, sitä emme voi muuttaa se meidän on hyväksyttävä. Tulevaisuuteen voimme vaikuttaa, keskity siksi siihen ja päätä että se on parempi kuin nykyisyys ja menneisyyteen jätetyt asiat olivat :)

Vierailija kirjoitti:

Olisi hauska nähdä niiden lapsuuden ja nuoruuden tuttujeni ilmeet kun kertoisin että olen ollut viimeiset 10 vuotta työttömänä vailla mitään suuntaa elämässä. Ikää tällä hetkellä 38. Totuin olemaan luokkani paras, saamaan stipendejä, menestymään käytännössä kaikessa, pääsin helposti opiskelemaan haluamaani alaa, olin sosiaalinen, juhlin paljon. Elämäni ei ollut täydellistä mutta kaikki oli katettu elinikäistä menestystä varten aloittaessani työt.

Sitten mielenkiinto työhön ja osittain myös elämään katosi. Mitään huumeita en ole koskaan käyttänyt koska ne vain olisivat niin toisesta maailmasta, missä olen elänyt, mutta taantumiseni vastannee samaa kuin heroiinikoukkuun jääneellä.

Onko täällä muita jotka ovat tippuneet menestyneimmästä 5 prosentista surkeimpaan 5 prosenttiin?

Olin aivan samanlainen nuorena. Koulu ja opiskelut menivät hyvin, olin sosiaalinen jne. Kaikki, mihin ryhdyin, meni hyvin ja menestyin. Sitten sairastuin masennukseen ja nyt olen yksi niistä köyhistä, jonka pitää valita joka ruoka tai lääkkeet, koska molempiin ei ole varaa.

Mä olen kans noita, joilla koulu, opiskelu, työnsaanti yms. on aina sujuneet kuin leikiten, kunnes nelikymppisenä en enää jaksanut. Vitutti kaikki. Koin että en ole koskaan tehnyt elämässäni niinkuin olisin itse halunnut, vaan aina jonkun muun mieliksi. Näihin aikoihin elämässä oli muitakin raskaita tapahtumia. Jos mulla ei olisi rikasta miestä, olisin varmaan tippunut johonkin todella pohjamutiin myös rahallisesti. Käyn töissä, mutta todellisuudessa mulla on koko ajan sellainen olo, että en ole mentaalisesti työkuntoinen, en vain kehtaa myöntää sitä ja siksi yritän sinnitellä.

Sama juttu mulla - luokan paras, stipendejä, pääsin opiskelemaan minne ikinä halusin. Mutta sitten tuli isoja notkahduksia elämässä alkaen n. 25-vuotiaasta aina nelikymppiseksi asti. Koko aika ei ollut matalaliitoa, vaan väliin mahtui hyväpalkkaisia (mutta määräaikaisia) duunejakin ja lapsen syntymä. Suurimman osan aikaa olin kuitenkin työttömänä, työllisyyskursseilla tai huonopalkkaisissa "paskaduuneissa".

Suurin syy tilanteelleni oli 90-luvun alun suuri lama, joka iski juuri valmistumiseni aikoihin. Ja se lapsen syntymäkin osui juuri sellaiseen saumaan, kun olin saanut hyvän työuran viimein alulle, ja romutti urakehityksen siihen paikkaan. Pahimpina aikoinani olin jonkinlaisessa puolittaisessa masentuneisuuden tilassa, jota pahensi tieto siitä, että minusta olisi parempaankin, ja että kaikki lahjakkuuteni valui hukkaan tässä kärvistellessä. Siinä tilanteessa vain lapseni pystyi minua ilahduttamaan ja esti vajoamasta kokonaan masennuksen syövereihin. 

Jälkikäteen ajatellen näen rosoisessa työhistoriassani paljon hyvääkin. Säästyin jumittumasta yhdelle alalle, yhteen työpaikkaan, samoihin maisemiin. Jatkuva muuntautumisen ja sopeutumisen pakko on pitänyt henkisesti nuorena ja virkeänä. Ja lopulta löysin oman erityisalani, kouluttauduin uudelleen, perustin toiminimen ja olen nyt onnellisempi kuin koskaan. Se hyväpalkkainen työura, joka katkesi äidiksi tuloon, olisi polttanut minut loppuun parissa vuodessa, ja ehkä en olisi koskaan keksinyt tätä nykyistä työtäni. Ansioni eivät ole varsinaisesti päätähuimaavia, mutta koen olevani täsmälleen omalla alallani ja työ on tosi mielenkiintoista. Jälkiviisaasti voin nyt ajatella, että tämä kaikki oli käytävä läpi, jotta nykyinen hyvä elämäni olisi mahdollinen.

Tarkoitukseni ei ole tässä mitenkään jeesustella, vaan antaa toivoa vaikeassa elämänvaiheessa kamppaileville. Ehkä sinunkin on vain löydettävä kaikkien lahjojesi keskeltä se perimmäisin intohimosi ja kun sen löydät, palaset alkavat loksahdella paikoilleen.

Ei varsinaista floppaamista, mutta eipä varsinaisia odotuksiakaan. Elintaso ja elämänlaatu käyränä noususuhdanteinen, lapsena tuli sielä pohjamudissa oltua, teininä halusin vain muuttaa pois, joten panostin kaiken opiskeluun. Olin kasin oppilas. Yliopistossa tuli eteeni vuosi kun en saanut opintoja eteenpäin ja keskityin juhlimiseen ja elämästä nauttimiseen. Jälkikäteen miettien taisi kyseinen toiminta pelastaa minut loppuunpalamiselta. Täälä useampikin maininnut burnoutin, alkavista oireista päätellen ei ollut kaukana mullakaan. Henkinen floppaaminen siinä mielessä, että jäin jumittamaan samaan työhön kymmeneksi vuodeksi yliopiston jälkeen. Downsiftaaminen kuullostaisi ihan passelilta mulle. Haluan lisää vapaa-aikaa. Tosin siinä tietenkin on oma leimansa kun joku kuitenkin kutsuisi sitä floppaamiseksi. Noin yleisesti ottaen, miksi tarvitsee edelleen täyttää jotain suorituspisteitä elämässä, miksei voi vaan elää? Vai onko se toi että paremmin menestyville kohdistetaan liikaa odotuksia ja sitten tulee pettymys kun ei saavuteta jotain ihan mahdotonta. Taidan olla viimeninkin tyytyväinen jopa niistä muutamista seiskoista, jos ei muuta niin ne vähensi lähipiirin odotuksia.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä alamäki alkoi lukion aikana.

Peruskoulu meni 9 keskiarvolla läpi oikeastaan koskaan opiskelematta. En koskaan päntännyt kokeisiin tai muuten, olin vain luonnostani fiksu. Jo pienestä asti puhuttiin että "Tuosta tytöstä tulee vielä jotain suurta!", kun aina kaikki meni niin hyvin. Vaikeudet alkoivat kun yo-kirjoitukset lähenivät, enkä oikein osannut niihin lukea, koska en ollut koskaan oikeasti opiskellut mitään. Asiat jäivät oppitunneilla päähän ja osasin toistaa ne hyvin kokeisiin, mutta kun kirjoitukset lähenivät tajusin että se ei tällä kertaa riitä, ja koitin kovasti päntätä. Olin kursseista saanut 9 pääasiassa, ja kun eka aine oli kirjoitettu olin paniikin partaalla kun tajusin, että ei hyvin mennyt. Koitin kovasti lukea, mutta kun en koskaan ollut tehnyt sitä ennen tuntui se hemmetin vaikealta. Pelkästään muistiinpanojen tekeminen oli kipua. 

Kun kirjoitusten tulokset tulivat takaisin, oli selvä että voisin unohtaa yliopistosta haaveilun ja amk-kutsui. No ajattelin että siellä sentään pärjäisin vaikka olinkin hyväksynyt sen, että en osaa opiskella.

Ensimmäinen kurssi palautui 2 arvosanalla, ja romahdin aika pahasti. En ollut koskaan ennen saanut niin huonoa arviointia ja tuntui pahalta. Koitin tosissani opiskella, mutta arvosanat jumittuivat 3. Olin niin tottunut siihen, että aina jokainen opettaja oli kehunut kuinka fiksu olen, että sitten kun tajusin olevani keskinkertainen, tai jopa sitä huonompi, se tuntui pahalta. Opinnäytetyö palautui onneksi 4, mutta olin silti ihan rikki.

Oman alan töitä ei tuntunut mistään saavan. Hain kaikki paikat ympäri maan, ja vain kerran 2 vuoden sisään pääsin edes haastatteluun. Tuntui pahalta. Piinasin itseäni kun minusta piti tulla joku suuri hieno rouva, ja asuinkin pienessä yksiössä papereilla jotka olisi yhtä hyvin paperilennokeiksi taitella, yhtä hyödyllisiä olisivat niin olleet. Sain viimein töitä, ei omalta alalta kuitenkaan, ja nyt olen jo muutaman vuoden tehnyt tätä pienipalkkaista työtä.

Olen jo hyväksynyt aikapäiviä sen, että vaikka saatan olla hyvä muistamaan asioita, en ole viisas. Joskus kadun sitä etten opetellut opiskelemaan lukiossa ennen kuin ihan kirjoitusten alla, mutta olen nykyään suht sinut sen asian kanssa. Näin kävi, enkä sitä enään pysty muuttamaan. 

Tämä viesti voisi olla minun kirjoittamani. On ollut pitkään mieli maassa. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että piru vie saan mukavan oman alan työpaikan, vaikka mikä olisi! Jos en saa sitä heti, pyrin ensin vähän "sinne päin" työhön ja yritän sitä kautta. Ajat on tosi hankalat muutenkin, ja satun vielä olemaan epävarmalla alalla, mutta ei auta kuin yrittää.

Kaikille ketjuun kirjoittaneille toivon paljon voimia ja tsemppiä. Koittakaa jaksaa edelleen hakea töitä, kyllä se unelmaduunikin voi vielä osua kohdalle. Ja muistakaa, että työ tai asema ei määritä teidän arvoanne ihmisenä.

Jos opiskelee väärälle alalle, työ ei kiinnosta tai sitä ei edes ole tarjolla.

Muistakaa tämä yksinkertainen asia.

Jaa, enkös minä olekaan ainoa menetetty toivo ...

Viiskymppisenä huomaa että enempään olisi pitänyt niistä lähtökohdista pystyä. Viiltävän älykkäästä ja huikean ulospäinsuuntautuneesta pojasta ei tullutkaan ammatillisesti tai parisuhteellisesti menestystarinaa vaan syrjäänvetäytyvä ikisinkku. Työt tietenkin vaatii sen että ulospäin näytetään jonkin verran sivistynyttä ja sosiaalista vaikka oikeesti haluais vain löytää jonkun jonka kanssa voisi syrjäytyä lopullisesti.

Järjestääköhän kukaan missään jotain aikuisten ihmisten luuseridiscoa  ? Heti lähtisin.

Helppo samaistua. En ehkä koskaan ole kuulunut mihinkään parhaiten pärjäävään enkä nykyään huonoiten pärjäävään 5%:iin, mutta jos prosentit tuplataan niin kuulostaa kyllä tutulta. Luulen että nykyään kyseessä on myös aikamoinen joukkoharha; todellisuudessa hirveän isolla osalla porukasta menee huonommin kuin olisivat koskaan viime laman jälkeisen nousukauden aikana kuvitelleetkaan. Ainakin mun ikäpolvi (80-luvun puolin välin tienoilla syntyneet) on kasvatettu ajattelemaan että meistä on suuriin tekoihin ja menestyminen on vain itsestä kiinni. Monesti varmasti onkin, mutta ei takuulla samassa mittakaavassa kuin mihin me ollaan totuttu kasvatuksen ja teinivuosien aikana ajattelemaan. Tämä kirjoitus tiivistää aika hyvin ainakin omia ajatuksiani aiheesta, suosittelen lukemaan jos kuulostaa vähänkään tutulta:

https://willpowermanual.com/2016/07/27/havahduin-vakaat-lansimaat-voiva…

Pihtiputaan mummo kirjoitti:

Jos opiskelee väärälle alalle, työ ei kiinnosta tai sitä ei edes ole tarjolla.

Muistakaa tämä yksinkertainen asia.

Muistan, näin kolmatta ammattia opiskelevana.

väärinpäinoikeinpäin kirjoitti:

Mä olen taas miettinyt olenko ainoa jolla on käynyt toistepäin siis tuon koulun suhteen. Peruskoulussa jopa yritin ja silti olin keskiverto-oppilas, ehkä vähän huonompikin. Menin amikseen jonka lopetin. Tein siivoojan hommia kunnes alkoi vituttaa oma saamattomuuteni/tyhmyyteni oli se mikä sitten olikaan. Facessa kävi ilmi että kaikki entiset luokkatoverini opiskelevat yliopistoissa/ym. korkea kouluissa. Päätin alkaa opiskella. Ensin menin kauppikseen jonka sain käydä yo-pohjaisten kanssa, sillä sain hyväksilujua edellisistä opinnoistani. Suoritin kauppiksen vasemmalla kädellä samalla töitä tehden ja miettien että miten vitussa nuo muut voivat olla jotain ylioppilaita kun olen luokkani paras ja taustalla 1,5 vuotta ravintola-alan opintoja. No siitä sitten innostuneena amkiin ja sieltä taas melkein luokan parhaana ulos. Nyt on ihan hyvä työpaikka ja palkkakin. Olen miettinyt maisteriopintoja mutta toistaalta näinkin on hyvä. 

Anhteeksi jos ymmarsin vaarin, mutta miten paasit kauppikseen ilman toiseen asteen tutkintoa (lukio/ammattikoulu)?

Vierailija kirjoitti:

Olin hyvä opinnoissa, suoritin arvostetun korkeakoulututkinnon ja olin juuri hakeutumassa työelämään, kunnes tulin raiskatuksi tosi väkivaltaisesti. Sanokaa vaan "uhriutujaksi", mutta tuosta seurasi ptsd, ahdistusta ja paniikkihäiriö ja olen kuin invalidi edelleen, vaikka tapahtumasta on jo neljä vuotta. Kaikki tämä on aiheuttanut myös masennusta ja ei vain kiinnosta enää. En jaksa.

Tää. Miten usein muakin on nälväisty uhriutujaksi jopa parhaiden ystävien toimesta kun on ollut koulukiusaamisen ja muun ikävän (huonot olot lapsena kotona) vuoksi. Sanotaan, että kun ihminen on 30 pitäisi näistä päästä yli.

Mitä ei tiedetä on, että koen sisäisesti lähinnä tyhjyyttä. Tyhjyyttä, tyhjyyttä, turvattomuuden tunnetta. Sama se mitkä puitteet, rakastavia ja välittäviä ihmisiä ympärillä on, elämää, töitä, koulua, harrastuksia, hyvää ruokaa ja juomaa. Juomista ainoastaan alkoholi vie sen tyhjyyden hetkeksi pois. Lenkilläkin se pysyy hetken pois, mutta kun pääsen kotiin se palaa.

Tämä masentaa minua ja vie motivaation. Minusta olisi niin moneen. Olen huippuälykäs ja lahjakas monessa asiassa. Mikään ei vain tunnu miltään kuin olisin sisältä kuollut. Haen töitä ja työhistoriaa on, kouluja on käyty ja maailmalla käyty muutaman kerran. Raamattua olen välillä avannut ja sieltä täyttymystä hakenut, mutta se ei minua jotenkin vain auta.

Alko alkaa olla ongelma, mutta se on myös tärkein lohduttaja. Sitten ei olisi ilman sitä enää mitään.

Juu, kutsukaa vaan uhriutujaksi. Eipä tähän mennessä ole osattu kertoa miten päästä tyhjyydestä. Olen umpikujassa.

Mielenkiintoinen ketju.

Minäkin kai kuulun siihen kastiin, jota joku voisi nimittää luuseriksi - olen päälle kolmikymppinen ja roikun yhä yliopistolla, gradu tekemättä.

Mutta en tunne olevani luuseri ollenkaan. Minulla on ihana pieni perhe ja koti, ja alani on mielenkiintoinen ja olen päässyt sen kautta kiinnostaviin projekteihin. Nautin jokaisesta päivästä, vaikka opintojen keskeneräisyys stressaakin hieman. Olen saanut tehdä opintojen ohella pätkittäin oman alan töitä.

Pieni epävarmuus vaivaa, en ole luonteeltani kunnianhimoinen tai uraihminen, enkä ole varma kuinka pärjään kilpailussa työpaikoista kun valmistun pitkiksi venyneiden opintojen jälkeen.

Mutta olen nähnyt niin monta kertaa sen, miten työpaikka tai tutkintopaperi eivät takaa onnellisuutta tai edes vakaata mielenterveyttä, mitenkään tutkintoja vähättelemättä.

Kuulun juuri niihin haahuilijoihin, joiden on vaikea edetä arkielämässä, kun meinaa aina unohtua tuntikausiksi tuijottelemaan sitä muurahaisten vaeltelua :) Kun kulkee ulkona ja kukat loistavat niin kauniisti ja pilvet piirtävät ihania muodostelmia taivaanrantaan, pääskyt kirkuvat ja paahteisilla kallioilla tuoksuu pihka, siihen meinaa unohtua. Tuntuu kuin nukkuisin hyvää unta suurimman osan ajasta ja välillä vaivalla herään ja ponnistelen jotain arkista suoritusta eteenpäin, koska täytyy, vaikkei se oikeasti niin kiinnostakaan. Mieluiten kävelisin vain ulkona ja katselisin maailmaa.

Voiko olla luuseri jos on kuitenkin onnellinen? Kuka määrittelee vaikkapa minun tapauksessani sen, olenko luuseri? Joku vanha luokkakaveri saattaisi ajatella että olen, mutta toisaalta hänellä ei ole pääsyä sisäiseen olotilaani.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju.

Minäkin kai kuulun siihen kastiin, jota joku voisi nimittää luuseriksi - olen päälle kolmikymppinen ja roikun yhä yliopistolla, gradu tekemättä.

Mutta en tunne olevani luuseri ollenkaan. Minulla on ihana pieni perhe ja koti, ja alani on mielenkiintoinen ja olen päässyt sen kautta kiinnostaviin projekteihin. Nautin jokaisesta päivästä, vaikka opintojen keskeneräisyys stressaakin hieman. Olen saanut tehdä opintojen ohella pätkittäin oman alan töitä.

Pieni epävarmuus vaivaa, en ole luonteeltani kunnianhimoinen tai uraihminen, enkä ole varma kuinka pärjään kilpailussa työpaikoista kun valmistun pitkiksi venyneiden opintojen jälkeen.

Mutta olen nähnyt niin monta kertaa sen, miten työpaikka tai tutkintopaperi eivät takaa onnellisuutta tai edes vakaata mielenterveyttä, mitenkään tutkintoja vähättelemättä.

Kuulun juuri niihin haahuilijoihin, joiden on vaikea edetä arkielämässä, kun meinaa aina unohtua tuntikausiksi tuijottelemaan sitä muurahaisten vaeltelua :) Kun kulkee ulkona ja kukat loistavat niin kauniisti ja pilvet piirtävät ihania muodostelmia taivaanrantaan, pääskyt kirkuvat ja paahteisilla kallioilla tuoksuu pihka, siihen meinaa unohtua. Tuntuu kuin nukkuisin hyvää unta suurimman osan ajasta ja välillä vaivalla herään ja ponnistelen jotain arkista suoritusta eteenpäin, koska täytyy, vaikkei se oikeasti niin kiinnostakaan. Mieluiten kävelisin vain ulkona ja katselisin maailmaa.

Voiko olla luuseri jos on kuitenkin onnellinen? Kuka määrittelee vaikkapa minun tapauksessani sen, olenko luuseri? Joku vanha luokkakaveri saattaisi ajatella että olen, mutta toisaalta hänellä ei ole pääsyä sisäiseen olotilaani.

Et ole luuseri, kuka sitäkään määrittää. Olen tuo edellissivun uhriutujatyyppi, josta olisi ilman traumojen aiheuttamaa tyhjyyttä kehittynyt kaltaisesi. Lapsena ennen muita kokemuksia olin sellainen.

Oletko ajatellut harrastaa valokuvausta? Voisit hyödyntää haahuilutaipumusta. Selkeästi sinulla on täyttymättömiä sisäisiä tarpeita ja ne ovat ehkä hengellisiä tai taiteellisia. En ole kyllä mikään psykologi paitsi keittiö-sellainen :-D

Vierailija kirjoitti:

Työt tietenkin vaatii sen että ulospäin näytetään jonkin verran sivistynyttä ja sosiaalista vaikka oikeesti haluais vain löytää jonkun jonka kanssa voisi syrjäytyä lopullisesti.

Järjestääköhän kukaan missään jotain aikuisten ihmisten luuseridiscoa  ? Heti lähtisin.

Kyllä noita kuppiloita on joka kunnassa, jos uskaltaa sisään astua. Tosin ohjelmistossa kyllä karaokea eikä discoa, tosin joukossa voi "jytääkin" olla 😁 Sinne voi mennä excursiolle ja miettiä, haluaako oikeasti syrjäytyä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä kaikki naiset ovat alisuoriutujia työelämässä.

Ainoat työpaikat missä ne edes jossain määrin pärjäävät ovat julkisen sektorin suojatyäpaikat. Yksityisellä puolella ne on joko suorittavassa portaassa (eli joku kertoo just mitä pitää tehdä) tai sitten popsivat mielialalääkkeitä kuin poppiksia.

Yrittäjistä naisia on vain 20% (missä on lasikatto?) ja niistäkin valtaosa pyörittää yhtä parturintuolia.

Ilmankos naisilla on kova hinku uudelleenkouluttautua kun koulu on ainoa paikka elämässä missä ne tuntee edes jossain määrin pärjäävänsä. Kun pitäisi siirtyä työelämään ja ottaa vastuu omasta taloudesta ja elämästä niin tulee heti stoppi eteen.

Tän palstan nimestä saat vähän vinkkiä siitä mikä naisilla noin yleensä ottaen on esteenä uraputkelle. Jos ei uraäitiys kiinnosta niin sitten on valittava  panostaako enemmän työhön tai perheeseen, valitettavasti.

Tää menee nyt off topic mutta tän ketjun kommentit herättivät mussa kaikenlaisia mietteitä. Mä en ole koskaan halunnut olla uratykki enkä kaipaa suurta omakotitaloa, hyväpalkkaista työtä, suurta kaveripiiriä ym. ulkoisia menestymisen merkkejä. Mielenrauha ja kiitollisuus, hyvät ihmissuhteet, luovuus ja kiireetön arki ovat mulle luksusta ja niitä kohti pyrin. Tuolla joku kirjoitti että voisi alkaa downshiftaamaan "Joisin rapistuneella partsilla halpaa kahvia jostain elämänviisausmukista ja seuraisin "muurahaisten" menoa ☺" Tää kuulostaa mun korviin just hyvältä! :D

Mäkin herkuttelin tolla ajatuksella rivikarkuruudesta. Jotenkin sellainen kaurismäkeläinen Esson-baariromantiikka on aina kiehtonut. Mutta... Tutut meni ja toteutti sen. Jättivät työt, myivät omaisuuden, pitivät sapattivuoden ja hankkivat vain niukasti uutta kierrätyskeskuksista jne. Ajattelin, että löysivät rauhan ja onnen, mutta nyt on alkanut kuulua katumusta kommenteissa. Muut ikäiset onkin mennyt eteen- eikä taaksepäin, niillä on kaikkea ja itse pitäisi aloittaa alusta, ehtiikö enää mitään jne.

Eli romantisoiko sitä vain halpiskahvit partsilla? Haikailisiko sitä kuitenkin choccocinoa omalla terassilla, vihreämmän nurmen ääressä...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä kaikki naiset ovat alisuoriutujia työelämässä.

Ainoat työpaikat missä ne edes jossain määrin pärjäävät ovat julkisen sektorin suojatyäpaikat. Yksityisellä puolella ne on joko suorittavassa portaassa (eli joku kertoo just mitä pitää tehdä) tai sitten popsivat mielialalääkkeitä kuin poppiksia.

Yrittäjistä naisia on vain 20% (missä on lasikatto?) ja niistäkin valtaosa pyörittää yhtä parturintuolia.

Ilmankos naisilla on kova hinku uudelleenkouluttautua kun koulu on ainoa paikka elämässä missä ne tuntee edes jossain määrin pärjäävänsä. Kun pitäisi siirtyä työelämään ja ottaa vastuu omasta taloudesta ja elämästä niin tulee heti stoppi eteen.

Tän palstan nimestä saat vähän vinkkiä siitä mikä naisilla noin yleensä ottaen on esteenä uraputkelle. Jos ei uraäitiys kiinnosta niin sitten on valittava  panostaako enemmän työhön tai perheeseen, valitettavasti.

Tää menee nyt off topic mutta tän ketjun kommentit herättivät mussa kaikenlaisia mietteitä. Mä en ole koskaan halunnut olla uratykki enkä kaipaa suurta omakotitaloa, hyväpalkkaista työtä, suurta kaveripiiriä ym. ulkoisia menestymisen merkkejä. Mielenrauha ja kiitollisuus, hyvät ihmissuhteet, luovuus ja kiireetön arki ovat mulle luksusta ja niitä kohti pyrin. Tuolla joku kirjoitti että voisi alkaa downshiftaamaan "Joisin rapistuneella partsilla halpaa kahvia jostain elämänviisausmukista ja seuraisin "muurahaisten" menoa ☺" Tää kuulostaa mun korviin just hyvältä! :D

Mäkin herkuttelin tolla ajatuksella rivikarkuruudesta. Jotenkin sellainen kaurismäkeläinen Esson-baariromantiikka on aina kiehtonut. Mutta... Tutut meni ja toteutti sen. Jättivät työt, myivät omaisuuden, pitivät sapattivuoden ja hankkivat vain niukasti uutta kierrätyskeskuksista jne. Ajattelin, että löysivät rauhan ja onnen, mutta nyt on alkanut kuulua katumusta kommenteissa. Muut ikäiset onkin mennyt eteen- eikä taaksepäin, niillä on kaikkea ja itse pitäisi aloittaa alusta, ehtiikö enää mitään jne.

Eli romantisoiko sitä vain halpiskahvit partsilla? Haikailisiko sitä kuitenkin choccocinoa omalla terassilla, vihreämmän nurmen ääressä...?

Voisiko valita välimallin eli tehdä puolipäiväisenä töitä, asua pienemmässä rapistuneessa tönössä ja käydä luonnossa lenkkeilemässä aamukahvin jälkeen?

Joudun häpeäkseni myöntämään, että vaikka työttömyyttä miten inhoan on se silti täyspäiväistä työntekoa mielekkäämpi vaihtoehto. Lienen joku luonnonloisiva pummi, kauniimmin sanottuna downshiftaaja, joka haaveilee laiskottelusta...en tosin kehtaa tehdä sitä, koska olen nyt työttömänä riippana muiden veronmaksajien niskassa.

Kompromissi on puolipäiväinen työ, pienet tulot ja panostaminen muuhun kuin materiaan. Tai sitten yritän rakentaa toimeentulon jonkin uuden taiteellisen projektin varaan, joka nostaa sieltä tuloloukusta ja tuo vapautta. Samalla tiedostan kyllä 30-vuotiaassa päässäni miten hataria ja haihattelevia haaveeni ovat, mutta ilman niitäkään ei ole mitään.

Oikeastaan en tiedä miksi odottaa pitkää elämää. Kunhan elän pitempään kuin vanhempani ja opin vielä toteuttamaan taiteellisia kykyjäni. Se voisi riittää.

Joo, olen se uhriutuja-ruikuttaja :-D