Onko muita jotka flopanneet oikein kunnolla hyvin sujuneen lapsuuden ja opiskeluajan jälkeen

Tämä on mielenkiintoista.

Koska olen aina kouluissa (peruskoulu, lukio, amk, yliopisto) ollut paras. Tausta paskaa, mt- ja alkoholiongelmaisen yh:n kersa vuokrakasarmista. Kyllä bettrefolkia hatutti meikäläisen jyrätessä niiden etuoikeutetun jälikasvun opintiellä. Ja pingottamatta, juhlien.

Nykyään on autot ja okt:t, lapset ja manager-titteli.

Mielenkiintoista tämä on siksi, että pohdin juuri haluanko director-polulle vai floppaanko. Vai pitäisikö sanoa "downshiftaanko". Sinänsä työ on ok; haastavaa ja arvostettua ja saankin siitä jotain, mutta en tiedä jaksanko suorittaa. Tuntuu, että kaikista itse itselleen asettamista haasteista selviämiseen tarvitaan liikaa voimia ja kiukulla pitää painaa.

Jos siis haistattaisikin pitkät kaikelle, myisi omaisuuden ja jäisi kotiin. Ennen pitkää yhteiskunta maksaa. Selvisinhän itsekin sieltä vuokrakasarmista parempaan (?) elämään, joten lapsilla ei liene nokan koputtamista?

Joisin rapistuneella partsilla halpaa kahvia jostain elämänviisausmukista ja seuraisin "muurahaisten" menoa ☺. Ehkä luovuus puhkeaisi kukkaan ja alkaisin kirjoittaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä kaikki naiset ovat alisuoriutujia työelämässä.

Ainoat työpaikat missä ne edes jossain määrin pärjäävät ovat julkisen sektorin suojatyäpaikat. Yksityisellä puolella ne on joko suorittavassa portaassa (eli joku kertoo just mitä pitää tehdä) tai sitten popsivat mielialalääkkeitä kuin poppiksia.

Yrittäjistä naisia on vain 20% (missä on lasikatto?) ja niistäkin valtaosa pyörittää yhtä parturintuolia.

Ilmankos naisilla on kova hinku uudelleenkouluttautua kun koulu on ainoa paikka elämässä missä ne tuntee edes jossain määrin pärjäävänsä. Kun pitäisi siirtyä työelämään ja ottaa vastuu omasta taloudesta ja elämästä niin tulee heti stoppi eteen.

No onneksi sinä ainakin niin kauniisti koetat kannustaa :')

Tottahan tuo on usein. Sanoisin kuitenkin, että pahin este työelämässä naisille on toiset naiset. Miehet antavat naisten menestyä, toiset naiset eivät.

Minulla meni koulun, työn yms suhteen hienosti siihen asti kunnes läheiseni teki itsemurhan (täysin puun takaa) ja samaan aikaan meni työpaikka alta. Omalle kohdalle se oli liian suuri henkinen isku kerralla enkä löytänyt voimia päästä takaisin raiteille ajoissa. Kyllähän se hävettää ettei saanut itseänsä keräiltyä niin kuin olisi pitänyt.

Opinnot ovat venähtäneet, eikä näistä monista yliopistovuosista ole jäänyt juuri mitään oppia päähän. Ei mitään mihin itse olisin tyytyväinen, eikä mitään minkä avulla työllistyisin. En ole tehnyt päivääkään mitään muita töitä kuin perustason asiakaspalveluhommia ja siivousta. En ihan oikeasti tiedä, mitä tapahtuu sitten, kun opinto-oikeuden loppumisen myötä menee kämppä alta (opiskelija-asunto) eikä minulla välttämättä ole töitä, tai jos onkin niin minimipalkkainen osa-aikatyö eli tulot n. 900e/kk. Ei kukaan vuokraa yksityiseltä asuntoa työttömälle vaikka saisin takuuvuokran raavittua kasaan, jonot kaupungin asuntoihin ovat vuosikausia.

Päämäärättömyyden ja edessä häämöttävän työttömyyden lisäksi olen myös sinkku. Joskus vielä haaveilin parisuhteesta, mutta nyt on oikeastaan nekin haaveet vain hävinneet ja olen joutunut myöntämään itselleni, että edessä on yksinäinen tulevaisuus ja elän tällä hetkellä elämäni parasta aikaa kun voin vielä elättää itseni mukavasti näillä tuloilla halvan vuokran ansiosta. Tulevaisuus tulee olemaan vapauden menettämistä ja kädestä suuhun elämistä ja sossutukipapereiden täyttämistä.

Kiitos tarinoista tähän asti. On todella mielenkiintoista ja opettavaista lukea ihmisten rehellisiä elämäntarinoita, floppaamisesta ja muustakin. Toivottavasti kirjoitatte näitä lisää.

Kaikille "flopanneille" lähetän suuren myötätuntoni ja kannustukseni. Muistakaa, että maallinen menestys ei määritä ihmistä ja olette tuon epäonnistumisen jälkeenkin edelleen yhtä arvokkaita ihmisinä.

Omalla kohdallani floppaaminen oli lähellä yliopistossa graduvaiheessa. Valtavat paineet ja odotukset, sekä ulko- että sisäsyntyiset, aiheuttivat opinnäyteprosessin venymisen todella pitkäksi ja itse kävin jälkeenpäin ajatellen aika varmasti mielenterveyteni rajoilla siinä samalla. Mutta loppuun asti kuitenkin päästiin, mitä seurasi noin kuukauden pituinen toipumisen jakso, minkä jälkeen elämässä lähdettiin eteenpäin.

Tunnistan hyvin, että toisinkin olisi tuolloin voinut käydä.

Niin paljon kiitoksia että niin moni on rohkeasti kertonut näitä tarinoita. Tuo lohtua tällaiselle oman elämänsä alisuorittajalle. :D Ei ole selvästikään yksin.

Mulla on ollut oikein hyvä lapsuus. Rakastava ja turvallinen perhe, ystäviä ja mahdollisuus harrastaa paljon. Koulussa olin huono. Joissain yksittäisissä aineissa loistin, mutta sitten taas oli se toinen ääripää että monissa aineissa olin aivan surkea. Loppujen kohdalla en vaan jaksanut nähdä vaivaa. Olisin varmasti ollut parempi jos olisin vähän jaksanut keskittyä. Harrastukset vaan kiinnostivat enemmän.

En ole koskaan ollut mitenkään tyhmä, en vain ole jaksanut kiinnostua opiskelemisesta. Menin amikseen, jossa pärjäsin oikeastaan hyvin. Mulla olisi varmasti ollut saumaa jatkaa kaupallisella alalla ja mennä ehkä pitkällekin, vanhempieni jalanjäljissä. Valitettavasti siinä pisteessä vain iski kuvaan paniikkikohtaukset, masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Olin pari vuotta lähes työkyvytön, tein jotain yksittäisiä työjuttuja esimerkiksi tuttujen kautta.

Lopulta pääsin vähän taas jaloilleni ja aloitin vakituiset työt mieluisassa paikassa. Joskin sieltä tuli neljän vuoden jälkeen lähtö, yt-neuvottelut koitui mun ja monen muun kohtaloksi. Sen jälkeen en ole onnistunut työllistymään kuin vain palkattomiin harjoitteluihin. Masentaa, ahdistaa ja suoraan sanottuna vituttaa. Tuntuu, että olen aivan epäonnistunut, vaikka taloustilanne on mitä on ja ei kaikesta voi itseäänkään syyttää niin julmasti. Olen kuitenkin töitä hakenut todella paljon ja tehnyt noita palkattomia harjoitteluja mukisematta. Ne eivät koskaan kuitenkin johda mihinkään, kun eihän ne ketään halua palkata lopulta.

Välillä miettii sitä että miten eri tavalla asiat olisivat jos en olisi masentunut ja tullut myöhemmin vielä irtisanotuksi. Kun tarpeeksi nuorena menettää tärkeän työn, menettää vähän uskoakin työelämään. En luota enää yhtään siihen että saisin ikinä vakituista paikkaa mistään, hyvä jos töitä ollenkaan. Kouluihin en pääse näillä keskittymiskyvyillä ja numeroilla.

Olen kuitenkin ilmeisesti nuorimmasta päästä tätä keskustelua (täytän 27), joten ehkä toivoa vielä on, mutta kuitenkin tuntuu että tässäkö se elämä on. En ole onnistunut edes miestäkään löytämään. Ystävät ympärillä seurustelevat onnellisesti, opiskelevat tai ovat töissä, ja kaikilla on kaikki niin hemmetin hyvin. Olisiko mullakin jos en olisi sairastunut? Tai tullut irtisanotuksi?

Vierailija kirjoitti:

Mun veli, hänen elämänsä oli lukion jälkeen tuollaista yli kymmen vuotta. Koulussa hän oli superlahjakas, jätän kertomatta detaljeja, mutta todella harvinaisen hyvä matematiikassa, kielissä, logiikasta jne. Sai valita opiskelupaikan vapaasti, kävi pääsykokeissa muodon vuoksi vetämässä täydet pisteet. Aloitti opiskelut linjalla johon on vaikein nykyisinkin päästä. Opiskeli pari vuotta, sitten kiinnostus lopahti ja harrastukset sekä alkoholi maistuivat enemmän vuosi vuodelta. Jätti opinnot, lähti maailmalle ja päätyi myöhemmin hanttihommiin naapurimaassa.

Oltuaan sitten maailmalla ja saatuaan yhden naisen kanssa tytön elämän suunta muuttui kun elämällä oli tarkoitus, olla hyvä isä lapselle. Menivät naimisiin, palasi korkeakouluun ja valmistui todella hyvillä papereilla DI:ksi. Oli sen jälkeen jonkin aikaa yrittäjänä, myi osuutensa yhtiökumppanille, vaihtoi isoon suomalaiseen firmaan merkittävälle paikalle, teki hyvän uran ja jäi muutamia vuosia sitten yli kuuskymppisenä eläkkeelle.

Eli oli parikymppinen 70-luvun alussa. Silloin vielä pystyi tekemään noin, koska työpaikkoja oli, ja koulutuskanavat oli juuri avattu duunariperheidenkin lapsille päästä yliopistoon. Nykyään jos jäät muutamaksi vuodeksi lukion jälkeen viettämään sapattia, niin sielläpä olet sitten pysyvästi.

Minusta varmasti odotettiin kotona jotain parempaa. Että suoritan yliopistotutkinnon normiajassa ja siitä sitten suikkaan kätevästi työhön johonkin vakaaseen ja mukavaan työpaikkaan, niin kuin ennen aikaan yo-tutkinnon jälkeen oli tapana.

No, elämä ei mennyt niin. Monta mutkaa tuli matkaan, niistä en tässä voi kertoa tarkemmin koska en halua tulla tunnistetuksi, jos joku tuttu sattuisi lukemaan. Tutkinnon olen suorittanut nyt vasta keski-iässä, mutta töitäpä ei ole löytynyt. Alallamme on muutenkin vaikea työllisyystilanne, saati tällaisella, joka valmistuu kypsemmässä iässä.

Oikeastaan en jaksa taistella, kovasti edes yrittää. Töitä olen hakenut, mutta huomaan alkaneeni suojella itseäni pettymyksiltä olemalla yrittämättä liikaa. Taidan olla masentunut, mutta en osaa sillekään oikein mitään tehdä. Lääkkeitäkö pitäisi loppuelämä syödä?

Vuokra-asunnossa elelen yksin velkoineni. Joskus olin juhlittu kuuden laudaturin ylioppilas. Jotenkin en vain usko vakityöpaikan saamiseen enää.

En ole menestynyt koulussa, mutta kerron tarinani anyways.

Hyvä lapsuus, paljon kavereita ja harrasteltiin kaikenlaista, aina oltiin pelaamassa jotain. Koulua suoritin kasin keskiarvolla. Teini-iässä alkoi muutos ja kaverit jäi. Yläaste ajoista on 15-vuotta, mutta elämäni on aikalailla samassa pisteessä kuin silloin. Nykyään olen täysin yksin, työelämässä olen ollut 4-vuotta viimeisen 12-vuoden aikana. Taskussa amispaperit, työkokemus alalta 0v. AMK:ssa kävin pyörähtämässä, mutta menestys kehno.

Olen duunarisuvusta, muut perheestä ovat aina olleet työteliäitä eikä työttömyysjaksoja ole. Sisaruksilla laaja ystäväpiiri ja paljon mm. kummilapsia. Mulla taas ei ensimmäistäkään ystävää. Parisuhteeseen pääsin tuurilla, kun netistä löysin toisen yksinäisen. Tosin hän kun sai oman elämän kuntoon niin nosti kytkintä.

Mitään syytä tälle surkeudelle ei ole, ei sairauksia, ei järkyttäviä tapahtumia, olen vain huono. Monesti olen miettinyt onko tässä mitään järkeä ja kuinka kauan tätä jaksan. 20-vuotta sitten, jos olisin kurkannut elämääni nyt, tuskin olisin sitä uskonut.

t. Suomen surkein henkilö

Tämä on oikeasti sellainen aihe, joka on mietityttänyt. Et ne odotukset ihmisillä on väistämättä erilaisia, väkisin tulee vertailtua omaa elämää vanhempien elämään ja vähän muihinkin, vaikka kuinka toitotettaisiin, et vertailu on turhaa, elä vain omaa elämääsi. Itselläni on ollut hyvin vaikea lapsuus ja nuoruus, täällä moni leimaisi lapsuudenkotini wt:ksi ilman muuta, ongelmia oli paljon ja köyhyyttä. Minun ja sisarusteni kohdalla tämä on kääntynyt - uskaltaisiko käyttää jopa sanaa - voimavaraksi. Olen itse kouluttautunut (löytyy niin  amk- kuin yliopistotutkinto), olen hyvässä työpaikassa, olen vakavarainen, minulla ei ole päihdeongelmia minkäänlaisia, terveys on hyvä, ei mt-ongelmia. Olen ulkoisesti ja taloudellisesti hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa kuin vanhempani. Että ulkoisesti minun on ollut paljon helpompaa ns. tehdä asioille jotakin, nostaa itseni pois köyhyydestä ja ongelmista, se näkyy se minun työn tulos helpommin kuin sellaisella, jonka perhe on vaikkapa vakaata keskiluokkaa, vanhemmat koulutettuja ja varallisuutta on kasautunut. Silloin ne odotukset ovat jo toista luokkaa. Minulta ei kukaan ole odottanut muuta kuin epäonnistumisia, lähtökohdat kun olivat mitä olivat.

Henkisestä tai muusta syvällisemmästä on vaikeampi tehdä vertailua. Mitä painaa ihmisen vaakakupissa turvallinen ja onnellinen lapsuus? Vaikka sitten isona menisi huonommin? Merkitseekö se oikeasti mitään? Minä en tiedä, kun en sellaista ole kokenut. Arvostaako jotenkin erilaisia asioita? No, sen ainakin huomasin nuorena, et siinä missä keskiluokkaiset kermapersusystäväni ihailivat suuresti ns jännämiehiä, minä tsiigailin koulun nörttipoikia ja niitä ujoja runopoikia. Jännämiehiä kun oli tullut nähtyä ja koettua ihan tarpeeksi jo taaperosta lähtien, niistä puuttui sekä jännittyvyys, että ennen kaikkea miehuus.

Vierailija kirjoitti:

Jännämiehiä kun oli tullut nähtyä ja koettua ihan tarpeeksi jo taaperosta lähtien, niistä puuttui sekä jännittyvyys, että ennen kaikkea miehuus.

Todellakin.

Ja mietin myös tuota lapsuuskotilähtökohtaa. Monella tuntemallani "hyvän perheen" lapsella menee surkeasti, itsellä pohjamudista rämpineellä ihan jees.

Ei voi tippua mistään, kun pohjalta ponnistaa ☺

Vierailija kirjoitti:

Tämä on oikeasti sellainen aihe, joka on mietityttänyt. Et ne odotukset ihmisillä on väistämättä erilaisia, väkisin tulee vertailtua omaa elämää vanhempien elämään ja vähän muihinkin, vaikka kuinka toitotettaisiin, et vertailu on turhaa, elä vain omaa elämääsi. Itselläni on ollut hyvin vaikea lapsuus ja nuoruus, täällä moni leimaisi lapsuudenkotini wt:ksi ilman muuta, ongelmia oli paljon ja köyhyyttä. Minun ja sisarusteni kohdalla tämä on kääntynyt - uskaltaisiko käyttää jopa sanaa - voimavaraksi. Olen itse kouluttautunut (löytyy niin  amk- kuin yliopistotutkinto), olen hyvässä työpaikassa, olen vakavarainen, minulla ei ole päihdeongelmia minkäänlaisia, terveys on hyvä, ei mt-ongelmia. Olen ulkoisesti ja taloudellisesti hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa kuin vanhempani. Että ulkoisesti minun on ollut paljon helpompaa ns. tehdä asioille jotakin, nostaa itseni pois köyhyydestä ja ongelmista, se näkyy se minun työn tulos helpommin kuin sellaisella, jonka perhe on vaikkapa vakaata keskiluokkaa, vanhemmat koulutettuja ja varallisuutta on kasautunut. Silloin ne odotukset ovat jo toista luokkaa. Minulta ei kukaan ole odottanut muuta kuin epäonnistumisia, lähtökohdat kun olivat mitä olivat.

Henkisestä tai muusta syvällisemmästä on vaikeampi tehdä vertailua. Mitä painaa ihmisen vaakakupissa turvallinen ja onnellinen lapsuus? Vaikka sitten isona menisi huonommin? Merkitseekö se oikeasti mitään? Minä en tiedä, kun en sellaista ole kokenut. Arvostaako jotenkin erilaisia asioita? No, sen ainakin huomasin nuorena, et siinä missä keskiluokkaiset kermapersusystäväni ihailivat suuresti ns jännämiehiä, minä tsiigailin koulun nörttipoikia ja niitä ujoja runopoikia. Jännämiehiä kun oli tullut nähtyä ja koettua ihan tarpeeksi jo taaperosta lähtien, niistä puuttui sekä jännittyvyys, että ennen kaikkea miehuus.

Niin, mitä merkitsee onnellinen lapsuus? Tulee aina mieleen Sophia Loren, joka kuuluisana ja rikkaana itki (omien sanojensa mukaan) jouluna, kun vieläkin painoi mielessä, kuinka niistä oli jäänyt lapsena paitsi. 

Mutta jos pitäisi valita tässä ja nyt, niin silti ottaisin mieluummin sen nousevan kaaren eli ehkä hieman köyhemmän lapsuuden ja siitä nousemisen kuin vähän varakkaamman ja onnellisemman lapsuuden ja siitä alaspäin menon.

Ei varsinaisesti se mitä kysytään, mutta - matemaattisloogista osaamista on löytynyt pienestä pitäen, samoin luovuutta ja intoa kokeilla. Vanhemmilla oli toiveita akateemisesta urasta jne, mutta opiskelu ei kiinnostanut yhtään, ei edes peruskoulussa. Todistukset olivat sekoitus ysiä, vitosta ja kutosta sen mukaan sattuiko aine miellyttämään. Yliopisto jäi kesken, tein hanttihommia ja keskityin harrastuksiin.

Vuosia myöhemmin harrastusten kautta löytyi unelmatyö ja nykyään olen esimiesasemassa. Loppujenlopuksi vanhempien ajanhukkana pitämät harrastukset toimivat hyvin koulutuksen korvikkeena. Huvittavasti niiltä parilta alaiselta löytyy molemmilta amk-paperit alalta :)

Itsellä alamäki alkoi lukion aikana.

Peruskoulu meni 9 keskiarvolla läpi oikeastaan koskaan opiskelematta. En koskaan päntännyt kokeisiin tai muuten, olin vain luonnostani fiksu. Jo pienestä asti puhuttiin että "Tuosta tytöstä tulee vielä jotain suurta!", kun aina kaikki meni niin hyvin. Vaikeudet alkoivat kun yo-kirjoitukset lähenivät, enkä oikein osannut niihin lukea, koska en ollut koskaan oikeasti opiskellut mitään. Asiat jäivät oppitunneilla päähän ja osasin toistaa ne hyvin kokeisiin, mutta kun kirjoitukset lähenivät tajusin että se ei tällä kertaa riitä, ja koitin kovasti päntätä. Olin kursseista saanut 9 pääasiassa, ja kun eka aine oli kirjoitettu olin paniikin partaalla kun tajusin, että ei hyvin mennyt. Koitin kovasti lukea, mutta kun en koskaan ollut tehnyt sitä ennen tuntui se hemmetin vaikealta. Pelkästään muistiinpanojen tekeminen oli kipua. 

Kun kirjoitusten tulokset tulivat takaisin, oli selvä että voisin unohtaa yliopistosta haaveilun ja amk-kutsui. No ajattelin että siellä sentään pärjäisin vaikka olinkin hyväksynyt sen, että en osaa opiskella.

Ensimmäinen kurssi palautui 2 arvosanalla, ja romahdin aika pahasti. En ollut koskaan ennen saanut niin huonoa arviointia ja tuntui pahalta. Koitin tosissani opiskella, mutta arvosanat jumittuivat 3. Olin niin tottunut siihen, että aina jokainen opettaja oli kehunut kuinka fiksu olen, että sitten kun tajusin olevani keskinkertainen, tai jopa sitä huonompi, se tuntui pahalta. Opinnäytetyö palautui onneksi 4, mutta olin silti ihan rikki.

Oman alan töitä ei tuntunut mistään saavan. Hain kaikki paikat ympäri maan, ja vain kerran 2 vuoden sisään pääsin edes haastatteluun. Tuntui pahalta. Piinasin itseäni kun minusta piti tulla joku suuri hieno rouva, ja asuinkin pienessä yksiössä papereilla jotka olisi yhtä hyvin paperilennokeiksi taitella, yhtä hyödyllisiä olisivat niin olleet. Sain viimein töitä, ei omalta alalta kuitenkaan, ja nyt olen jo muutaman vuoden tehnyt tätä pienipalkkaista työtä.

Olen jo hyväksynyt aikapäiviä sen, että vaikka saatan olla hyvä muistamaan asioita, en ole viisas. Joskus kadun sitä etten opetellut opiskelemaan lukiossa ennen kuin ihan kirjoitusten alla, mutta olen nykyään suht sinut sen asian kanssa. Näin kävi, enkä sitä enään pysty muuttamaan. 

Meidän luokalla oli yksi poika. Kiva, kaikkien kaveri, ei kuitenkaan sellainen suosikki, vaan ihan kaikkien mielestä mukava. Aloitti opinnot yliopistossa ja oli pärjännyt hyvin, vaativalla alalla. Viimeksi kuulin hänestä 10 vuotta sitten ja oli kuulemma AA-ryhmässä ja yrittämässä päästä kuiville eikä kuulemma ollut moneen vuoteen ollut missään töissä ja yrittänyt opiskella jossain työttömyyskoulutuksessa uutta ammattia, mutta viinan takia jäänyt kesken. Järkytyin todella, sillä hän oli tyyppi, joka oikeasti pärjäsi älyllään, oli kiva, pidetty, sosiaalinen. jotain on täytynyt sattua, en tiedä mitä. Ehkä hän oli herkkä sisimmiltään ja joku on vienyt rappiolle. 

#30 - 31

Kuulostat kohtalotoverilta. Saako sinuun yhteyttä?  

Minäkin olin koulussa luokan paras, lukio meni loistavin arvosanoin myös, ja pääsin heti opiskelemaan yliopistoon haluamaani alaa. Sen lisäksi olin kaunis ja hoikka, koska koin ettei minussa ole mitään arvoa jollen ole ulkoisesti hyväksyttävä, ihan sama vaikka pärjäsin niin hyvin opinnoissa. Toisin sanoen kärsin pahasta syömishäiriöstä ja masennuksesta. Yliopisto-opintoni venyivät sen takia, ja myös siksi että tein samaan aikaan osa-aikaisia töitä huoltoasemalla. En koskaan osannut sanoa pomolleni ei, kun hän pyysi vuoroon jonkun sairastumisen tms. takia. En arvostanut itseäni tarpeeksi. Valmistuin maisteriksi, mutta töitäpä ei enää tällä alalla ollutkaan tarjolla, joten koin kaiken menneen hukkaan - kaikki ne vuodet jotka kulutin yliopistolla, ja tuloksena paperi jolla ei käytännössä tee yhtään mitään. Masennuin jälleen, aloin juoda alkoholia ja syödä suruuni, lakkasin treenaamasta. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olin vain suorittanut ja suorittanut ollakseni täysi kymppi kaikessa. Sitten ei ollutkaan mitään. Nyt olen kolmekymppinen, työtön, ylipainoinen ja pöhöttynyt. En ilkeä nähdä opiskelutovereitani koska he olisivat järkyttyneitä nähdessään minut nyt.

Minulla ei ollut onnellista lapsuutta, vanhemmat olivat kyllä yhdessä ja taloudellisesti melko menestyneitä, mutta seinien sisällä asiat ei olleet  hyvin. Olin ja olen älykäs, joten pärjäsin koulussa ja opinnoissa hyvällä tasolla. Tein kaksikin akateemista tutkintoa, työskentelin ulkomailla. Mutta aina kun on tullut se käänteentekevä kohta elämässä, jossa piti tehdä iso valinta - floppasin. Saatoin myös tehdä vuosia hartiavoimin töitä jonkun asian eteen ja sitten kun olin juuri saavuttamassa sen, mielenkiinto meni tai en muutoin vienyt asiaa loppuun tai minulle oli ihan sama vaikka joku toinen korjasi sadon. Valitsin lisäksi täysin väärän miehen, se olin pahin floppini, joka söi minut. Olin alistamisen ja väkivalllan kohteena yli 15 vuotta.

Itse ajattelen, että vaikka pääsinkin lapsuudesta "yli" niin aina noissa ratkaisunpaikoissa jokin jäänne siitä vetäisi minua turpaan. En katso kuitenkaan olevani floppi, minussa on yhä potkua. Olen about 50 v, joten katson, että minulla on yhä mahdollisuuksia. En ajattele olevani luovuttaja ja ainakaan luovuttamisen päivä ei ole vielä tänään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun veli, hänen elämänsä oli lukion jälkeen tuollaista yli kymmen vuotta. Koulussa hän oli superlahjakas, jätän kertomatta detaljeja, mutta todella harvinaisen hyvä matematiikassa, kielissä, logiikasta jne. Sai valita opiskelupaikan vapaasti, kävi pääsykokeissa muodon vuoksi vetämässä täydet pisteet. Aloitti opiskelut linjalla johon on vaikein nykyisinkin päästä. Opiskeli pari vuotta, sitten kiinnostus lopahti ja harrastukset sekä alkoholi maistuivat enemmän vuosi vuodelta. Jätti opinnot, lähti maailmalle ja päätyi myöhemmin hanttihommiin naapurimaassa.

Oltuaan sitten maailmalla ja saatuaan yhden naisen kanssa tytön elämän suunta muuttui kun elämällä oli tarkoitus, olla hyvä isä lapselle. Menivät naimisiin, palasi korkeakouluun ja valmistui todella hyvillä papereilla DI:ksi. Oli sen jälkeen jonkin aikaa yrittäjänä, myi osuutensa yhtiökumppanille, vaihtoi isoon suomalaiseen firmaan merkittävälle paikalle, teki hyvän uran ja jäi muutamia vuosia sitten yli kuuskymppisenä eläkkeelle.

Eli oli parikymppinen 70-luvun alussa. Silloin vielä pystyi tekemään noin, koska työpaikkoja oli, ja koulutuskanavat oli juuri avattu duunariperheidenkin lapsille päästä yliopistoon. Nykyään jos jäät muutamaksi vuodeksi lukion jälkeen viettämään sapattia, niin sielläpä olet sitten pysyvästi.

Oikein laskettu, hän lähti opiskelemaan -60 luvun lopulla, jaksoi kiinnostaa pari vuotta -70 alkuun ja siitä alamäkeä koko vuosikymmen, nousi jaloilleen -80 luvun alkupuolella ja valmistui -80 luvun puolivälin jälkeen. Siihen aikaan ei ollut HOPS:eja, eikä rajoitteita tutkinnon suorittamisen aikaan. Opintovelkoja oli reilusti, mutta hän maksoi kaikki korkoineen taikaisin (korot oli välilä aika isot ja niitä oli kertynyt varsin mukavasti maksettavaksi ...). Ei hän helpolla silti elämässään päässyt, melkein parikymmentä vuotta hukkasi elämästään harhailuun. Mutta korkeakoululle riitti silloin kun hän halusi jatkaa opintoja, että vain ilmoittautui, maksoi oppilaskunnan jäsenmaksun ja aloitti käymään kursseja :)

Olen itse akateemisessa maailmassa töissä ja tiedän hyvin, että nykyisin tuo ei enää onnistuisi tai ainakin sieltä olisi todella vaikea nousta aivan kuten totesit.

Duunari ja yrittäjätaustaa (seppä) meillä oli vain isäni puolelta isoisältä, vanhemmat oli ylempiä toimihenkilöitä eikä meillä siitä huolimatta vaikka he maksoivat parikymmentä vuotta varsin isoa ja kallista asuntolainaa suuresta rivariasunnosta, mökistä, autoita jne niin ei ollut koskaan pulaa mistään tarpeellisesta. Kaikki järjestyi kyllä aina ja vanhemmat tukivat kyllä opiskelussa ja itsensä kehittämisessä, mutta eihän kannettu vesi tahdo kaivossa pysyä :(

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olin koulussa luokan paras, lukio meni loistavin arvosanoin myös, ja pääsin heti opiskelemaan yliopistoon haluamaani alaa. Sen lisäksi olin kaunis ja hoikka, koska koin ettei minussa ole mitään arvoa jollen ole ulkoisesti hyväksyttävä, ihan sama vaikka pärjäsin niin hyvin opinnoissa. Toisin sanoen kärsin pahasta syömishäiriöstä ja masennuksesta. Yliopisto-opintoni venyivät sen takia, ja myös siksi että tein samaan aikaan osa-aikaisia töitä huoltoasemalla. En koskaan osannut sanoa pomolleni ei, kun hän pyysi vuoroon jonkun sairastumisen tms. takia. En arvostanut itseäni tarpeeksi. Valmistuin maisteriksi, mutta töitäpä ei enää tällä alalla ollutkaan tarjolla, joten koin kaiken menneen hukkaan - kaikki ne vuodet jotka kulutin yliopistolla, ja tuloksena paperi jolla ei käytännössä tee yhtään mitään. Masennuin jälleen, aloin juoda alkoholia ja syödä suruuni, lakkasin treenaamasta. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olin vain suorittanut ja suorittanut ollakseni täysi kymppi kaikessa. Sitten ei ollutkaan mitään. Nyt olen kolmekymppinen, työtön, ylipainoinen ja pöhöttynyt. En ilkeä nähdä opiskelutovereitani koska he olisivat järkyttyneitä nähdessään minut nyt.

Onko sulla miten masennus ja syömishäiriö nyt päällänsä entä alkoholin käyttö. Oletko hakenut apua niihin? Vielähän tässä on aikaa vaikka mihin. Mä en ole liikkunut vuosiin ja nyt olen alkanut vähän lenkkeilemään. Jospa se tästä, saman ikäisiä ollaan.

t. viesti 49