Onko muita jotka flopanneet oikein kunnolla hyvin sujuneen lapsuuden ja opiskeluajan jälkeen

ei ihan noin, mut huonot lähtökohdat, hyvä kouluaika ja nykyään flops. :D

Eli startti ratkaisi sittenkin.

Mielenkiintoisia tarinoita täällä. Niin se vaan elämä muuttaa suuntaa.

Minulla aika päinvastainen kehitys ollut.

Koko kouluaika adhd taistelemista ja pänttäämistä. Vanhemmat onneksi pänttäsi ja piti kuria, että pääsin edes keskiarvosanoin läpi.

Ikävä puoli mitä vanhemmat ei ikinä ottaneet tosissaan oli koulukiusattuna oleminen. Murrosikä alkoi 3v muita myöhässä ja kilttiä pienentä oli kivoin kiusata ja nostella seinille.

No... 9-luokalla otin keittiöveitsen matkaan koulu reppuun ja olin valmis kostamaan kaiken. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu hullulta miten pahaksi asiat oli menneet.

Noh yläaste jäi ja henkinen kovettautuminen alkoi. Minulla se tuli enemmän halu menestyä ja näyttää kaikille, että ette pärjää minulle. Lisäksi minusta tuli heikoimpien puolustaja.

Noh tuuria vai ei minun henkinen kehitys meni hyvään /menestyvään suuntaan. Veikkaisin että ilman perhettä ja muutamia hyviä kavereita voisin olla jossain ihan muualla

Ei omia kokemuksia, mutta kerron silti.

Ystäväni äiti toimi joskus vuosia sitten käsittääkseni jonkinlaisena tukihenkilöllä pojalle joka oli ollut todella hyvä koulussa. En muista montako L:lää kirjoitti lukiossa, muistelisin, että ainakin 7. Sen jälkeen sekosi ihan täysin ja elämä lähti alamäkeen. Luultavasti oli siis jotain henkistä ongelmaa joka sitten yhtäkkiä purkautui vuosien suorittamisen jälkeen.

Samoin kävi yhdelle pojalle jonka kanssa oltiin samoilla tunneilla yläasteella. Oli vuoden tai kaksi meitä nuorempi ja vissiin autistinen, asperger tai jotain. Osasi piin ulkoa en muista kuinka pitkälle. Todella hyvä teoria-aineissa ja esimerkiksi englannissa kielioppi oli hallussa, mutta lausuminen oli ihan hirveää. Sama meno oli kuviksen tunneilla, opeteltiin kerran jotain arkkitehtipiirtämisjuttua (oli kuva talosta edestä ja sivusta ja niistä vedeltiin viivottimella viivoja ja saatiin lopulta kolmiulotteinen kuva) ja senkin talosta tuli ihan oikean näköinen. Sitten kun olisi pitäny olla luova ja piirtää vapaalla kädellä niin jälki oli kuin pikkulapsen tekemää. Meni lukioon ja kirjoitti kans noin miljoona L:llää. Sen jälkeen on kuulemani mukaan tippunut täysin yhteiskunnasta ja asuu edelleen vanhempiensa luona.

Näissä molemmissa tapauksissa tosiaan aika varmasti nuo henkiset ongelmat/ autismi/ asperger taustalla ettei ehkä voi suoraan verrata.

Vierailija kirjoitti:

Olisi hauska nähdä niiden lapsuuden ja nuoruuden tuttujeni ilmeet kun kertoisin että olen ollut viimeiset 10 vuotta työttömänä vailla mitään suuntaa elämässä. Ikää tällä hetkellä 38. Totuin olemaan luokkani paras, saamaan stipendejä, menestymään käytännössä kaikessa, pääsin helposti opiskelemaan haluamaani alaa, olin sosiaalinen, juhlin paljon. Elämäni ei ollut täydellistä mutta kaikki oli katettu elinikäistä menestystä varten aloittaessani työt.

Sitten mielenkiinto työhön ja osittain myös elämään katosi. Mitään huumeita en ole koskaan käyttänyt koska ne vain olisivat niin toisesta maailmasta, missä olen elänyt, mutta taantumiseni vastannee samaa kuin heroiinikoukkuun jääneellä.

Onko täällä muita jotka ovat tippuneet menestyneimmästä 5 prosentista surkeimpaan 5 prosenttiin?

Kertoisitjo mitä sinulle käytännössä tapahtui? Pääsit kuitenkin töihin valmistumisesi jälkeen? Yleensä tuo floppaaminen tapahtuu kun ei saakaan sitä unelmien työpaikkaa valmistumisen jälkeen (tai ylipäänsä työpaikkaa) tai saamalla lähtöpassit työpaikasta esim. yt-neuvottelujen yhteydessä.

Aivan kuin omalta näppikseltäni. Olin se luokan primus, ja ajattelin vielä lukiossa, kuinka olisi hienointa maailmassa lukea tohtoriksi. Sitten myöhemmin minulle selvisi, että tohtoreiksi lukevat vain ne, jotka eivät muualle pääse! Se siitä hienoudesta.

Itsellä vähän sama. Ei minua varmaan ulkoisesti pidetä epäonnistujana, mutta esimerkiksi raha-asiani onnistuin sotkemaan aivan täysin.

Luulen, että yksi juttu mikä vaikutti, oli juuri se että tulin tosi etuoikeutetusta taustasta ja kaikki meni niin huippuhyvin tosi pitkään hyvinkin helpolla. Vaikka tein paljon töitä, niin totuin siihen, että tottakai aina onnistun ja menestyn ja että tottakai saan kaiken mitä haluan. Siksi ensimmäiset vastaankäymiset olivat jotain, mitä en vain osannut käsitellä. Samoin en ollut yhtään varautunut elämän epäoikeudenmukaisuuteen. En myöskään osannut arvostaa asioita koska kaikki oli tullut niin helpolla.

Nyt sitten 40 -vuotiaana opettelen nöyryyttä.

Vierailija kirjoitti:

Olisi hauska nähdä niiden lapsuuden ja nuoruuden tuttujeni ilmeet kun kertoisin että olen ollut viimeiset 10 vuotta työttömänä vailla mitään suuntaa elämässä. Ikää tällä hetkellä 38. Totuin olemaan luokkani paras, saamaan stipendejä, menestymään käytännössä kaikessa, pääsin helposti opiskelemaan haluamaani alaa, olin sosiaalinen, juhlin paljon. Elämäni ei ollut täydellistä mutta kaikki oli katettu elinikäistä menestystä varten aloittaessani työt.

Sitten mielenkiinto työhön ja osittain myös elämään katosi. Mitään huumeita en ole koskaan käyttänyt koska ne vain olisivat niin toisesta maailmasta, missä olen elänyt, mutta taantumiseni vastannee samaa kuin heroiinikoukkuun jääneellä.

Onko täällä muita jotka ovat tippuneet menestyneimmästä 5 prosentista surkeimpaan 5 prosenttiin?

Täällä toinen. Lapsena minua pidettiin poikkeuksellisen lahjakkaana ja älykkäänä, olin luokkani paras vuosien ajan, onnistuin kaikessa mihin ryhdyin. Nyt työkyvyttömänä kuudetta vuotta.

väärinpäinoikeinpäin kirjoitti:

Suoritin kauppiksen vasemmalla kädellä samalla töitä tehden ja miettien että miten vitussa nuo muut voivat olla jotain ylioppilaita kun olen luokkani paras ja taustalla 1,5 vuotta ravintola-alan opintoja.  

Taidat halveksia muita ihmisiä aika tavalla.

Mitkä ovat teillä olleet niitä tekijöitä, jotka ovat johtaneet floppaamiseen?

Onko kukaan noussut takaisin?

Mun veli, hänen elämänsä oli lukion jälkeen tuollaista yli kymmen vuotta. Koulussa hän oli superlahjakas, jätän kertomatta detaljeja, mutta todella harvinaisen hyvä matematiikassa, kielissä, logiikasta jne. Sai valita opiskelupaikan vapaasti, kävi pääsykokeissa muodon vuoksi vetämässä täydet pisteet. Aloitti opiskelut linjalla johon on vaikein nykyisinkin päästä. Opiskeli pari vuotta, sitten kiinnostus lopahti ja harrastukset sekä alkoholi maistuivat enemmän vuosi vuodelta. Jätti opinnot, lähti maailmalle ja päätyi myöhemmin hanttihommiin naapurimaassa.

Oltuaan sitten maailmalla ja saatuaan yhden naisen kanssa tytön elämän suunta muuttui kun elämällä oli tarkoitus, olla hyvä isä lapselle. Menivät naimisiin, palasi korkeakouluun ja valmistui todella hyvillä papereilla DI:ksi. Oli sen jälkeen jonkin aikaa yrittäjänä, myi osuutensa yhtiökumppanille, vaihtoi isoon suomalaiseen firmaan merkittävälle paikalle, teki hyvän uran ja jäi muutamia vuosia sitten yli kuuskymppisenä eläkkeelle.

#30 jatkaa:

Minun elämä on ollut melko lailla alkupäästä päinvastainen. Olin koulussa joko huono tai korkeintaan keskinkertainen. Koulu eikä opiskelukaan kiinnostanut vasta kuin kaksvitosena, kun olin jo ollut muutaman vuoden hanttihommissa. Sitten päätin, että ammatti on hommataan ja pääsin kouluun. Tapasin siellä tulevan vaimoni (ei enää ole), joka oli ollut varsinainen pinko koulussa. Hän näytti ja opetti mulle ekaa kertaa miten opiskellaan ts. rutiinit, joilla tehtävät on aina tehty ajoissa, miten tentteihin luetaan jne. Eka vuosi meni harjoitellessa ja ylsin keskitasolle, mikä motivoi kun tajusin että en ole toisia huonompi. Olin ollut vain kypsymätön, naivi ja laiska aiemmin. Toisen vuoden lopussa arvosanani olivat ikäluokan toiseksi parhaat ja sain tunnustuksen parhaana parantajana. Sama taso riitti valmistumiseen asti ja pääsin töihin sinne mihin halusin. Tein todella paljon töitä, ansaitsin myös hyvin, sain hyvää palautetta koko ajan mikä motivoi jatkamaan. Sitten vaimo heitti pyyhkeen kehään ja halusi eron. Hän oli pettänyt minua muutaman vuoden avioliiton aikana useamman miehen kanssa. Sen ajan kun olin itse töissä, vaimo oli ollut vain osapäiväisesti töissä vaikka oli hakenut kokoaikaista koko ajan. Viikonloput, lomat ja illat muutamaa matkapäivää viikossa lukuunottamatta vietin kotona vaimon kanssa ja minulla ilo koko ajan käsitys, että meillä menee OK. Olin läsnä ja aloitteellinen seksissä, tein kotitöitä kaiken aikaa, huolehdin raha-asioista, huomioin häntä kaiken aikaa, kävin mukana ja kuvasin kameralla hänen harrastustilaisuuksiaan, jota hän toivoi jne. tuin omasta mielestäni häntä kaikessa niin hyvin kuin vain osasin, mutta hän kaipasi jotain muuta mitä ei osannut kuitenkaan kommunikoida haluavansa minulle. Jälkikäteen ajattelin, että minun menestykseni ja hänen epäonnensa hyvän työn saannissa kalvoi häntä ja aiheutti yleistä tyytymättömyyttä niin, ettei hän osannut nauttia siitä että meillä oli kuitenkin asiat varsin hyvin. Niin oudolta kuin se tuntuukin, niin minun olisi pitänyt osata olla näyttämättä onnea ja menestystä kotona vaimolle. Mitä enemmän yritin, niin sen enemmän häntä se vaivasi ja ahdisti.

No sitten eron, joka oli minulle todella kova pettymys kun se tuli niin puskasta, en luottanut yhteenkään naiseen hyvin pitkään aikaan. Uppouduin täysin työhön yli vuosikymmeneksi. Joitakin yhden illan juttuja oli, mutta ei niillä ollut mahdollisuutta muiksi muuttua. Vaikka väliin osui lama ja lyhyt työttömyysjakso, niin opiskelin ja kehitin osaamistani koko sen ajan. Kun sitten pääsin takaisin töihin ja ansioihin, tein vuosikymmenen 50-60 tuntisia viikkoja, työajanseurannasta vain poistettiin liiat tunnit eri tavoin ja osan töistä tein etänä kotoa.

Nyt tuosta ajasta, joka on kuin musta aukko elämässäni, en muista muuta kuin työasioita, on jo kymmenkunta vuotta, työtä koko ajan vain enää kohtuudella tehneenä ja nyt yli viiskymppisenä ihmettelen vieläkö löytäisin hyvän ihmissuhteen. Lapsiperheen perustamisen aika on jo osaltani, iän puolesta ohi, mutta uskon ja tiedän että minussa on paljon sellaista mitä moni nainen täälläkin miehistä kuuluttaa kaipaavansa ja hyvin vähän niitä huonoja puolia, joista miehissä valitetaan. En voi ajatella, että käyttäisin nettideittipalveluita niin että minut siellä tunnistettaisiin, enkä ole sitten muuta kuin joskus tilaisuuden tullen muualla jutellut mielenkiintoisilla naisille, mutta menestystä ei ole ollut. Tai no minuun on vuosien mittaan muutama varattu nainen ollut kovinkin ihastunut, mutta en lähde rikkomaan toisten perheitä.

Täällä vielä yksi alisuorittaja. Piti kirjoittaa jo eilen, mutta kello ehti yli 23:n. 

Olin peruskoulussa ja lukiossa luokkani paras. Todistus oli täynnä kymppejä ja stipendejä tuli joka kevät. Yo-kirjoitukset menivät erinomaisesti. Lähdin sitten yliopistoon lukemaan alaa, jota pidin kiinnostavana ja josta olisi työllistynyt hyväpalkkaisiin töihin. Parissa vuodessa huomasin, että opiskelu ei kiinnosta yhtään. Pikkuhiljaa jätin yhä enemmän kursseja väliin. En myöskään keksinyt mitään muuta alaa, mikä olisi kiinnostanut. Katosin yliopistolta ja päädyin muutaman välivuoden, matkustelun ja vapaaehtoistöiden jälkeen kulttuurialalle tekemään pätkähommia. Surkealla palkalla tietenkin. Viihdyn nykyisessä työssä hyvin, mutta elintaso on vaatimaton ja tulot epävarmoja. Olen joutunut välillä turvautumaan yhteiskunnan tukeen. 

Luulen, että minulla syynä floppaamisen oli se, että koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli vain suorittamista. Opiskelin tunnollisesti, koska luulin että niin kuului tehdä. Pänttäsin hyvien arvosanojen toivossa. Yliopistossa tahti ja vaatimustaso kiihtyivät ja jossain kohtaa tajusin, ettei tällä ole mitään tarkoitusta. Opiskelu oli suorittamista muita varten, ei itseäni. Hyppääminen pois lupaavasta uraputkesta oli vastareaktio ja luultavasti pelasti mielenterveyteni vielä pahemmasta kriisistä. 

Nyt vanhempana olen tajunnut, että haluan loppujen lopuksi elää hyvin yksinkertaista ja rauhallista elämää, enkä kaipaa niitä asioita, mitä bisnesmaailmassa olisi ollut tarjolla. 

Itsellä alkoi alamäki, kun väsyin kiusaamiseen. Piti jatkaa opiskelua, mutta voimat ihan loppu ja tuntuu, että aivotkaan enää toimi ja keskittymiskyky poissa. Sitten pitäisi taas saada suunta ylöspäin, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Kiitos tarinoista. Ihmiset pitävät niin usein yllä kulisseja, että harvemmin kukaan kertoo kovin rehellisesti. Alan ymmärtää, mihin vertaistuki perustuu.

T. Yksi asioitaan sotkenut

No minä en ollut peruskoulu-lukioaikana mikään ns. huippuoppilas, vaan aivan keskitason hiljainen ja kiltti suorittaja, joka uskoi että kun sisukkaasti vaan tekee "niinkuin pitää" niin asiat ja elämä jotenkin itsestään ja automaattisesti sitten kirkastuu ja valkenee. Eli aika ajopuumainen suhtautuminen.

Kiltisti kuitenkin yliopisto-opintojakin suorittelin, tosin koko ajan takoi päässä ajatus että en ole yhtä hyvä/fiksu/älykäs/reipas/ahkera kuin muut. Aloin oireilemaan unihäiriöillä jo parin vuoden yliopisto-opiskelujen jälkeen. Kaipa se vaan oli sen merkki että ala oli väärä, ja koko ajan vertasin itseäni muihin jotka varmaan kokivat olevansa enemmän oikealla alalla kuin minä. Noh, sitten sairastuin ihan kunnon masennukseen, kotipiirissä oli kuolemantapaus jne. jotka aiheuttivat ihan kunnon romahduksen ja usean vuoden terapian. Noh, edelleen on nuo opinnot kesken (nyt on onneksi enää gradun tekeminen loppuun!), mutta ikää on 30 ja kyllähän minä varmasti olen monien silmillä vähän reppana tapaus, että miten se nyt sillai...Moni varmasti odotti ja oletti että kiltisti ja normin mukaisesti valmistun hyvin alta kolmekymppisenä ja sitten vain "menen" töihin jonnekin kunnalliseen tai valtiolliseen virastoon pyörittämään papereita projektikoordinaattorina tms. Nyt jopa koominen ajatus, koska en kerta kaikkiaan näe mitään järkeä oman alani opinnoissa ja harvoissa työnkuvissakaan on mielestäni mitään "mieltä" tai "merkitystä", joihin opiskelukaverini ovat päätyneet töihin. Mutta enpä oikein muutenkaan näe järkeä missään. Että näin.

Käytännössä kaikki naiset ovat alisuoriutujia työelämässä.

Ainoat työpaikat missä ne edes jossain määrin pärjäävät ovat julkisen sektorin suojatyäpaikat. Yksityisellä puolella ne on joko suorittavassa portaassa (eli joku kertoo just mitä pitää tehdä) tai sitten popsivat mielialalääkkeitä kuin poppiksia.

Yrittäjistä naisia on vain 20% (missä on lasikatto?) ja niistäkin valtaosa pyörittää yhtä parturintuolia.

Ilmankos naisilla on kova hinku uudelleenkouluttautua kun koulu on ainoa paikka elämässä missä ne tuntee edes jossain määrin pärjäävänsä. Kun pitäisi siirtyä työelämään ja ottaa vastuu omasta taloudesta ja elämästä niin tulee heti stoppi eteen.

Mulla on myös muutaman muun lisäksi ihan päinvastainen kehitys.

Olen ihan keskivertoperheestä, mutta ei lähisuvussa mitään korkeasti koulutettuja ole. Molemmat isovanhemmat olivat ihan maanviljelijöitä, ilman koulutusta. Omat vanhempani ammattikoulupohjalta.

Itse kasvoin kahdestaan äitini kanssa lama-aikana, isäni kuoli ollessani vain muutaman vuoden ikäinen. Lapsuuteni oli todella turvaton ja hankala. Siitä tietysti teini-iässä sairastuin masennukseen ja syömishäiriöihin, viiltelin itseäni ja yritin itsariakin vain 13v.. Sitten kuvioihin astuivat poikaystävät ja alkoholi sekä tupakka, huumeita en luojan kiitos koskaan kokeillut vaikka niissä piireissä liikuin. 16 vuotiaana tulin raskaaksi, en suinkaan poikaystävälleni vaan yhden illan jutulle. Onneksi tein abortin, jota en ole koskaan katunut.

Vaikean kotitilanteen vuoksi olin majaillut poikaystävälläni jo yläasteelta lähtien, mutta 16v muutin virallisesti pois kotoa. Poikaystävän luo, tietysti. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, kouluttamaton ja hanttihommissa. Sain onneksi anteeksi pettämisen.

Jostain kumman syystä ajauduin kuitenkin lukioon, koska äitini pakotti. Muuten hän uhkasi katkaista rahahanat, jotka käytännössä oli vain lapseneläke isäni kuoltua.

Koulu ei kiinnostanut koskaan, ja olin vain keskiverto vaikka päätä olisi ollut. Ystäviäkään ei ollut juuri ollenkaan, koska koin olevani niin erilainen. Jotenkin ihmeellisesti sain kuitenkin lukion suoritettua neljässä vuodessa, ja valmistuin ylioppilaaksi.

Tässä vaiheessa vaihtui poikaystävä jonka kanssa muutin taas yhteen. Elämässä alkoi rauhallisempi vaihe. Aloitin amk-opiskelut, ja valmistuin lopulta ammattiin. Menin nuorena naimisiin ja erosin pian. Sain kuitenkin heti töitä, ja kohta vakituisen työpaikan.

Paljon olen joutunut käymään läpi nuoruuden kipuiluja, ja sairastunut masennukseen vielä aikuisenakin, mutta nyt on tilanne se, että on työpaikka, kohtuulliset tulot, yliopisto-opiskelut alkamassa ja oma omakotitalo ollut jo vuosia. Uusi avioliittokin on ollut hyvä jo vuosia.

Eli elämäni ei ole alkanut helpolla, mutta jotenkin olen vain selvinnyt kohtuullisen hyvin tähän (33v) asti. Hassua on se, että juuri ne jotka minuakin halveksivat kouluaikoina ja olivat kaikessa parempia ja paremmista piireistä kotoisin, eivät välttämättä menestykään nyt elämässään, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä kaikki naiset ovat alisuoriutujia työelämässä.

Ainoat työpaikat missä ne edes jossain määrin pärjäävät ovat julkisen sektorin suojatyäpaikat. Yksityisellä puolella ne on joko suorittavassa portaassa (eli joku kertoo just mitä pitää tehdä) tai sitten popsivat mielialalääkkeitä kuin poppiksia.

Yrittäjistä naisia on vain 20% (missä on lasikatto?) ja niistäkin valtaosa pyörittää yhtä parturintuolia.

Ilmankos naisilla on kova hinku uudelleenkouluttautua kun koulu on ainoa paikka elämässä missä ne tuntee edes jossain määrin pärjäävänsä. Kun pitäisi siirtyä työelämään ja ottaa vastuu omasta taloudesta ja elämästä niin tulee heti stoppi eteen.

No onneksi sinä ainakin niin kauniisti koetat kannustaa :')

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä kaikki naiset ovat alisuoriutujia työelämässä.

Ainoat työpaikat missä ne edes jossain määrin pärjäävät ovat julkisen sektorin suojatyäpaikat. Yksityisellä puolella ne on joko suorittavassa portaassa (eli joku kertoo just mitä pitää tehdä) tai sitten popsivat mielialalääkkeitä kuin poppiksia.

Yrittäjistä naisia on vain 20% (missä on lasikatto?) ja niistäkin valtaosa pyörittää yhtä parturintuolia.

Ilmankos naisilla on kova hinku uudelleenkouluttautua kun koulu on ainoa paikka elämässä missä ne tuntee edes jossain määrin pärjäävänsä. Kun pitäisi siirtyä työelämään ja ottaa vastuu omasta taloudesta ja elämästä niin tulee heti stoppi eteen.

Ei nyt sentään kaikki, mutta valitettavasti iso osa kyllä, olen huomannut saman, naisena. Moni nainen kuluttaa todella paljon aikaa ja vaivaa pienten asioiden viilaamiseen, mutta kokonaisuudet ei onnistu kunnolla. Kirjanpitäjinä tms. monet juurikin hyviä, mutta jos pitää päätöksiä ja suuria linjoja tehdä, naisia on harvemmassa, ainakaan hyviä. En ihan tiedä, mistä se johtuu. Itse olen pärjännyt ihan hyvin, mutta olen kutsumusalalla ja työllistän itseni, sekin on vähän eri juttu. olen silti huomannut, että minunkin alallani moni nainen jarruttaa, kun pitäisi painaa kaasua.

Itselläni pää olisi varmaan riittänyt vaikka mihin, mutta elämä päätti toisin. Peruskoulussa 7 vuotta päivittäistä kiusaamista ja lukiossa jotenkin aina putosin porukoista pois, koska olin niin erilainen ja hiljainen. Nyt olen ollut ilman ainuttakaan ystävää yli 3 vuotta. Yritin kovasti tänä keväänäkin lukea pääsykokeisiin, mutta ponnisteluista huolimatta en päässyt. Olen ollut masentunut n. 6 vuotta elämästäni terapiasta huolimatta. Kaikki tämä on syönyt motivaationi ja unelmani tavoitella parempaa, vaikka tiedän, että toivoa on vielä. En vaan jaksa enää.