Lue keskustelun säännöt.
Onko muita jotka flopanneet oikein kunnolla hyvin sujuneen lapsuuden ja opiskeluajan jälkeen
31.07.2016 |
Olisi hauska nähdä niiden lapsuuden ja nuoruuden tuttujeni ilmeet kun kertoisin että olen ollut viimeiset 10 vuotta työttömänä vailla mitään suuntaa elämässä. Ikää tällä hetkellä 38. Totuin olemaan luokkani paras, saamaan stipendejä, menestymään käytännössä kaikessa, pääsin helposti opiskelemaan haluamaani alaa, olin sosiaalinen, juhlin paljon. Elämäni ei ollut täydellistä mutta kaikki oli katettu elinikäistä menestystä varten aloittaessani työt.
Sitten mielenkiinto työhön ja osittain myös elämään katosi. Mitään huumeita en ole koskaan käyttänyt koska ne vain olisivat niin toisesta maailmasta, missä olen elänyt, mutta taantumiseni vastannee samaa kuin heroiinikoukkuun jääneellä.
Onko täällä muita jotka ovat tippuneet menestyneimmästä 5 prosentista surkeimpaan 5 prosenttiin?
Kommentit (97)
76, mun mielestä et ole luuseri ollenkaan. Elät ehkä juuri sitä elämää mitä haluatkin? Ja eikös se ole tärkeintä.
- 49
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi jolle tuli totaalinen stoppi opiskelujen suhteen ja ne jäivät kesken, hyvästä menestyksestä huolimatta. Alkoi vaan tympimään koko touhu ahdistukseen asti. Nyt olen myyjänä.
Kuulostan nyt ihan kusipäältä mutta itselleni kävi niin että koko peruskoulun ja lukion odotin että yliopistossa on fiksua porukkaa, että sinne valikoituu ne älykkäimmät, ja saan samanhenkistä seuraa. Niin ei käynytkään, joten hylkäsin koko akateemisen uran.
Vastenmielisimmät ihmiset joita olen tavannut ovat tohtoreita, tuntuu että kun ihminen omistaa koko elämänsä yhdelle alalle niin hänestä tulee ns. one trick pony, jolle koko maailma näyttäytyy vain tuon oman alan lasien läpi. Siihen kun vielä yhdistää korkeasti koulutettujen yleisen harhan, että kun tiedetään paljon muutamasta asiasta, niin tiedetään paljon kaikesta, niin keskustelut jäävät aika hedelmättömiksi ja tylsiksi.
Minua kiinnostaa aidosti tiedon hankkiminen, ei jo saadulla tiedolla päteminen ja menestyminen. Olen onnellinen näin, kirjoja saa kirjastosta, ja niin pitkälle opiskelun kumminkin että osaan arvioida tietoa ja sen lähteitä hyvin, joten kykenen kasvattamaan osaamistani itsenäisesti.
Maailma on upea paikka, ja haluan oppia siitä niin paljon kuin pystyn siinä ajassa mitä käytettävissäni on.
Tutkinnot jätän muille.Olisit rehellinen itsellesi. Ihanko totta jätit yliopisto-opinnot kesken vain siksi, että muut opiskelijat olivat erilaisia kuin sinä? Ihanko totta uskot, että yliopistossa ei voi hankkia tietoa ja ajatella kriittisesti?
En ole lainauksen kirjoittaja, mutta olen samaa mieltä. Itsellänikin em asiat olivat OIKEASTI suurin syy, miksi liu'uin pois yliopistosta.
Eikä tuon kirjoituksen pointti ole kysymys siitä, että hui, muut ajattevat erilailla kuin minä - vaan että yliopistomaailma asettaa nenälle suodattimen, jonka läpi maailmaa tarkkaillaan oman kapean erityisalan läpi. Se voi muuttaa ihmisen huomaamatta - väärään suuntaan.
Terveisin
Kypsynyt viestinnän drop-out
Tuli tippa linssiin ketjua lukiessa. En siis olekaan ainoa?
Olin tasaisen hyvä oppilas aina lukion loppuun saakka ja kirjoitin hyvät yo-arvosanat. Mua pidettiin fiksuna ja pärjäävänä, kaikki olettivat mun menestyvän. Taustalla oli kuitenkin vaikeudet kotona. Meillä oli rajuja riitoja melkein joka päivä: Vanhemmat huusivat keskenään tai minä tappelin rajusti äitini kanssa. Ulospäin oli kyllä kulissit kunnossa eli vanhemmilla korkea koulutus, hyväpalkkaiset arvostetut työt ja iso asunto hyvällä alueella... Olisipa edes joku tiennyt, millaista verbaalista väkivaltaa niiden seinien sisällä oli. Lukion alusta asti halusin vain pois kotoa ja kirjoitusten jälkeen hakeuduinkin heti täyspäivätyöhön. Sain vähän rahaa kasaan ja muutin omilleni. En ollut varma, mitä haluaisin opiskella, joten ajattelin mennä helpomman kautta ja lukea itseni tradenomiksi. Mietin että siitähän olisi hyvä jatkaa vaikka kauppakorkeaan.
Pääsin helposti sisään ammattikorkeakouluun ja eka vuosi meni periaatteessa hyvin, arvosanat olivat nelosta ja vitosta. Tein kuitenkin ison virheen ja menin rakastumaan opiskelukaveriini, mistä seurasi isoja ongelmia. Tämä nuori mies kun sattui moitteettoman ulkokuorensa alla olemaan väkivaltainen ja alistava hirviö. Pakenin sitten suhteesta ja ajatus opiskeluiden jatkamisesta sen henkilön kanssa tuntui liian pahalta. Hain siirtoa toiseen ammattikorkeakouluun melko kauas kotikaupungistani ja pääsin sinne, mutta opiskelusta ei tullut enää mitään. Olin päästäni sekaisin, en saanut nukuttua, en pystynyt keskittymään mihinkään, sain paniikkikohtauksia ja pian tuli romahdus, jonka takia opintoni keskeytyivät kokonaan. Olin varmaan masentunut monta vuotta, mutta en osannut hakea apua. Tai kerran yritin puhua lääkärille, mutta se ei johtanut mihinkään.
25-vuotiaana löysin kivan täyspäivätyön, siihen asti tein pätkätöitä ja osa-aikaisuuksia vähän milloin mitenkin. Työstä sain iloa elämääni ja aloin vähitellen taas uskoa itseeni, suunnittelin jatko-opintoja työn oheen. Vuosi sitten tuli yt:t ja lähtöpassit... Nyt olen 29 v. ja suunnittelen työttömänä jatko-opintoja, koska mullahan on edelleen vain lukio käytynä. Töitä ei löydy, vaikka haen joka päivä.
84, et ole ainoa! Jotenkin lohdullista lukea näitä keskusteluja, vaikka samalla melko surullistakin. Tsemppiä sulle jatko-opintoihin. Oletko ajatellut hakea sinne kauppakorkeeseen? Ootko saanu hoidettua mielenterveyttä?
- 49
Tulen hyvin varakkaasta perheestä. Opiskelin odotusten mukaisesti oikiksessa Helsingissä kun pamahdin paksuksi yhden yön jutun seurauksena.
Pidin lapsen ja ryhdyin jopa seurustelemaan lapsen isän kanssa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Mieheni kuuluu aivan toiseen sosioekonomiseen ryhmään - hän ei ole koskaan ollut työttömänä, mutta on siis ns perusduunari. Rakastan häntä kovasti. Pari vuotta sitten saimme vielä toisen lapsen.
Tutut ja sukulaiset aina kauhistelevat "kohtaloani" vähävaraisen miehen vaimona ja kotiäitinä. Koulutkin jääneet kesken. Härregyyd. Olen kuitenkin hyvin onnellinen. Lapset menevät ensi vuonna päiväkotiin ja suoritan sitten opintoni loppuun.
Minua kuitenkin kohdellaan varmaan aina kuin jotain kunnon putoajaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä kaikille meille, joita elämä on potkinut päähän! Me noustaan vielä. Never give up hope!
Vierailija kirjoitti:
Tulen hyvin varakkaasta perheestä. Opiskelin odotusten mukaisesti oikiksessa Helsingissä kun pamahdin paksuksi yhden yön jutun seurauksena.
Pidin lapsen ja ryhdyin jopa seurustelemaan lapsen isän kanssa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin. Mieheni kuuluu aivan toiseen sosioekonomiseen ryhmään - hän ei ole koskaan ollut työttömänä, mutta on siis ns perusduunari. Rakastan häntä kovasti. Pari vuotta sitten saimme vielä toisen lapsen.
Tutut ja sukulaiset aina kauhistelevat "kohtaloani" vähävaraisen miehen vaimona ja kotiäitinä. Koulutkin jääneet kesken. Härregyyd. Olen kuitenkin hyvin onnellinen. Lapset menevät ensi vuonna päiväkotiin ja suoritan sitten opintoni loppuun.
Minua kuitenkin kohdellaan varmaan aina kuin jotain kunnon putoajaa.
Minun jo edesmennyt äitini nai myös alaspäin ja hänen välinsä käytännössä katkesivat isäänsä, jotka ei voinut hyväksyä avioliittoa eri yhteiskuntaluokasta olevan kanssa. Tämä tapahtui heti sodan jälkeen ja äitini asui eri kaupungissa kuin vanhempansa. Vasta lähes parikymmentä vuotta myöhemmin kun mies (isäni), jonka nuoruus oli mennyt sodassa oli opiskellut, valmistunut erinomaisin paperein, työllistynyt ja edennyt teollisuuden parissa, yhdessä sen ajan merkittävimmistä vientiyrityksistä, suunnitteluosastolla tehtävään jossa hänen ryhmänsä tuotoksia huomioitiin jo merkittävinä saavutuksina ja tuloksen tekijöinä äidin isä katsoi miehen nousseen duunarista keskiluokkaan. Tämä tapahtui vain hieman ennen äidin isän kuolemaa ja siitä seurasi yksi visiitti, jonka teimme äidin kotiin tehtiin ennen -60 puoliväliä. Äidin mukaan se oli niin vaivauduttava kokemus (pönöttämistä) hänelle ja miehelleen, ettei hän enää halunnut käydä vaikka periaatteessa olikin kai tervetullut käymään.
Äiti sai ja kirjoitti muutaman kirjeen äidilleen vuosittain, joka piilotteli mieheltään pitävänsä yhteyttä tyttäreensä. Kirjeenvaihto käytiin yhden sisaruksen kautta, ettei äidin isä tiennyt asiasta. Molemmat surivat ja olivat pahoillaan tapahtuneesta. Äidin hautajaisissa äiti kävi yksin, isänsä hautajaisiin hän ei halunnut lähteä.
Äidillä oli koko ajan asialliset suhteet useisiin sisaruuksiinsa, mutta kylmä kausi vanhempiin jätti lähtemättömän jäljen siihen kuinka etäiseksi me lapset tunnemme muun suvun, äidin sisarukset ja serkut, siltä puolelta koska yhteisissä tapaamisissa emme käyneet, eikä sisarukset voineet vanhempien kuullen äidistäni ja hänen perheestään mitään mainita pitkään aikaan.
Isän puolelta sukua ei juuri ollut, hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan 12v ja sisko oli kuollut jo parin kuukauden ikäisenä. Isän isän sisarukset olivat kansalaissodan melskeessä lähteneet maailmalle ja osaan yhteydet käytännössä katkenneet.
En tiedä vieläkö nykyisin tämän kaltaista tapahtuu, mutta ajattelin kertoa tarinan siksi että syntyisi perspektiiviä sen suhteen miten vanhempien ja lasten suhteet voivat vaikuttavat seuraavaankin sukupolveen ja siihen miten sukuun suhtaudutaan puolin ja toisin.
Serkkujeni, joita olen tavannut myöhemmin, lapsia en tunne ollenkaan. Toki nimiä olen kuullut ohimennen, että se ja se on/asuu/opiskelee/työskentelee siinä ja siinä maassa. Jotkut heistä ovat kuulemma asuneet ja opiskelleet tässä samassa kaupungissa jossa itse asun. He ovat mahdollisesti olleet luennoillani joskus parikymmentä vuotta sitten tai tekemisissä kanssani sen jälkeen muuten ohimennen, mutta ilman tietoa kummaltakaan puolelta että ovat serkun lapsia tai lastenlapsia minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin pitkään keskitason oppilas tekemättä mitään menestymiseni hyväksi. Yliopistossa sitten puhkesin muutaman vuoden kestäneeseen kukoistukseen, joka päättyi romahdukseen.
Olen selittänyt romahdusta itselleni psykologi Carol Dweckin esittämien fixed vs. growth mindset -käsitteiden kautta. Minulla ei ollut kasvuun ja oppimiseen tarvittavaa ajattelutapaa, vaan haasteiden ja epäonnistumsten edessä annoin periksi, ajatellen että olin vain puhkeava kupla ja minulla ei ole lahjoja siihen mitä tein. Havahduin virheeseeni liian myöhään.
Jos aihe kiinnostaa, niin tässä aiemminkin jakamani linkki Jani Kaaron artikkeliin: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/06/02/jani-kaaro-lahjakkuus-synnynnai…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olin pitkään keskitason oppilas tekemättä mitään menestymiseni hyväksi. Yliopistossa sitten puhkesin muutaman vuoden kestäneeseen kukoistukseen, joka päättyi romahdukseen.
Olen selittänyt romahdusta itselleni psykologi Carol Dweckin esittämien fixed vs. growth mindset -käsitteiden kautta. Minulla ei ollut kasvuun ja oppimiseen tarvittavaa ajattelutapaa, vaan haasteiden ja epäonnistumsten edessä annoin periksi, ajatellen että olin vain puhkeava kupla ja minulla ei ole lahjoja siihen mitä tein. Havahduin virheeseeni liian myöhään.
Jos aihe kiinnostaa, niin tässä aiemminkin jakamani linkki Jani Kaaron artikkeliin: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/06/02/jani-kaaro-lahjakkuus-synnynnai…
Hyvä artikkeli tuo Kaaron kirjoitus. Tunnistan myös itseni siitä, että minulla myös oli sisäsyntyisen/rajoitetun kyvykkyyden ajatusmalli. Kunnes sitten tuleva vaimoni (ks. viesti #31) esimerkillään näytti miten opiskellaan, kannusti minua ja opin kokeilemaan rajojani sekä sitten havaitsin että en olekaan huonompi kuin muut. Pärjään vähintään yhdenvertaisesti tai jopa paremmin kun vain panostan opiskeluun. Näin myös käytännössä kävi ja olen menestynyt sen jälkeen työelämässä varsin hyvin. Mutta melko varmasti olisin vieläkin paremmissa asemissa, jos olisin viimeistään lukio ikäisestä ymmärtänyt ja ottanut sen käytäntöön, enkä vasta lähes 10v myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
väärinpäinoikeinpäin kirjoitti:
Mä olen taas miettinyt olenko ainoa jolla on käynyt toistepäin siis tuon koulun suhteen. Peruskoulussa jopa yritin ja silti olin keskiverto-oppilas, ehkä vähän huonompikin. Menin amikseen jonka lopetin. Tein siivoojan hommia kunnes alkoi vituttaa oma saamattomuuteni/tyhmyyteni oli se mikä sitten olikaan. Facessa kävi ilmi että kaikki entiset luokkatoverini opiskelevat yliopistoissa/ym. korkea kouluissa. Päätin alkaa opiskella. Ensin menin kauppikseen jonka sain käydä yo-pohjaisten kanssa, sillä sain hyväksilujua edellisistä opinnoistani. Suoritin kauppiksen vasemmalla kädellä samalla töitä tehden ja miettien että miten vitussa nuo muut voivat olla jotain ylioppilaita kun olen luokkani paras ja taustalla 1,5 vuotta ravintola-alan opintoja. No siitä sitten innostuneena amkiin ja sieltä taas melkein luokan parhaana ulos. Nyt on ihan hyvä työpaikka ja palkkakin. Olen miettinyt maisteriopintoja mutta toistaalta näinkin on hyvä.
Anhteeksi jos ymmarsin vaarin, mutta miten paasit kauppikseen ilman toiseen asteen tutkintoa (lukio/ammattikoulu)?
Kauppaoppilaitos a.k.a merkonomitutkinto.
Minäkin olen flopannut täydellisesti hyvin menneen peruskoulun jälkeen. Olin ysin ja kympin oppilas, sellainen tunnollinen nörttityttö. Olin kyllä koulukiusattukin. Alamäkeni alkoi lukiossa, jolloin masennuin ja sairastuin paniikkihäiriöön. Ensimmäiset oireet kyllä tuli jo yläasteella, mutta eihän sitä kukaan olisi uskonut sellaisesta kiltistä ja hyvin menestyvästä tytöstä.
Nykyään minulla menee hyvin, mutta tunnen alisuoriutuvani. Olen hanttihommissa vähän arvostetussa ammatissa, jossa on joillekin alinta kastia työpaikalla. Yläasteelta tälle alalle lähtivät he, joilla oli keskiarvo 5-6. En arvostele ketään, mutta itse en koskaan kuvitellut päätyväni näihin hommiin. Töissä olen ollut irtisanomisuhan alla viimeiset pari vuotta (väkeä vähennetään jatkuvasti ja määräaikaisuuksia jatketaan pari kuukauden pätkissä) ja viime aikoina on vahvistunut tunne, että tekisi mieli irtisanoa itsensä kokonaan ja lähteä opiskelemaan jotain ihan muuta. On vaan jotenkin jäänyt alisuoriutuminen päälle ja pelkään, ettei minusta ole enää mihinkään. Tässä vuosien kuluessa on vaan jämähtänyt paikoilleen ja hyväksynyt tilanteensa, että kaikille ei satu kutsumuksen mukaan työ. Muuten nautin elämästä ja olen sinällään onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä. Terveydelliset syyt, omien ja yhden lapseni. Vuosien uupumus. Ongelmia itseohjautuvuudessa, ehkä adhd-piirteitä. Ulospäin näytän kuulemma koulutetulta ja tyylikkäältä. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän on resursseja täältä ponnistaa ylös.
Intensiivinen terapia auttoi masennukseen ja syömishäiriöön, mutta nyt en ole käynyt terapiassa puoleentoista vuoteen. Olen kuitenkin jatkuvalla mielialalääkityksellä. Syömishäiriöisistä ajatuksista ei varmasti pääse koskaan eroon, mutta nyt minulla on ainakin enemmän työkaluja käsitellä niitä. Laihduttaminen vain on siksi hankalaa koska aina kun aloitan, rakas viholliseni hyökkää esiin ja sabotoi kaiken. Eikä alkoholi tietysti auta, mutta juon useampana iltana viikossa koska se on ainoa tapa saada kaipaamaani mielenturrutusta.