Lue keskustelun säännöt.
Mustasukkainen vauvasta, muita ketkä tuntee samoin?
Myy
29.07.2016 |
Olen mustasukkainen vauvastani (ensimmäinen lapseni), kuinka hölmöltä se kuulostaakin! Tämä ilmenee kun menemme mieheni vanhempien luokse ja lapseni viedään minulta ja pidetään sylissä, tauotonta lässytystä, eikä meinata antaa takaisin, vaikka lapsi "känisee". Tulee itselleni tarve ottaa heti syliin, koska ainakin tuntuu siltä, että "tiedän mikä hänellä on ja saan vauvani tyytyväiseksi" :D Omalle äidilleni pystyn puhumaan avoimesti, eikä tästä syystä ahdista tavata omaa äitiäni. Nyt sovimme mieheni kanssa, että tapaamme hänen vanhempiaan noin kerran kuukaudessa. Ahdistus aiheuttaa epämiellyttäviä fyysisiä oireita, kun tiedän, että kyläreissu lähestyy.. Muita jotka kokevat näin? Tai on kokenut, mutta mennyt ohi, mistä tunteet johtuu?
Kommentit (13)
No eihän tuossa mitään mutta tuttavani ei anna lastaan kenenkään muun syliin vaikka lapsi on jo vuoden ikäinen. Tuo on minusta jo hiukan huolestuttavaa. Ja surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 1 kommentoija vielä jatkaa:
Ymmärrän tunteesi, mutta en kuitenkaan suosittele eristämään lasta toisista isovanhemmistaan niiden vuoksi. Pikkuvauva-aika on kullanarvoista heillekin ja hyvästä isovanhempisuhteesta on todennäköisesti paljon apua sinullekin kun lapsi kasvaa. On kuitenkin kohtuutonta, että vierailut aiheuttaa sinulle noin voimakkaita tunteita. On kyse miehesi perheestä, joten mielestäni miehesi kuuluisi nyt ottaa vastuuta tässä asiassa. Omille vanhemmilleen on aina helpompi sanoa asioista kuin appivanhemmilleen. Jospa hän vain napakasti, mutta kohteliaasti ilmoittaisi, milloin vauva on aika antaa takaisin sinun syliisi?
Vierailija kirjoitti:
Nro 1 kommentoija vielä jatkaa:
Ymmärrän tunteesi, mutta en kuitenkaan suosittele eristämään lasta toisista isovanhemmistaan niiden vuoksi. Pikkuvauva-aika on kullanarvoista heillekin ja hyvästä isovanhempisuhteesta on todennäköisesti paljon apua sinullekin kun lapsi kasvaa. On kuitenkin kohtuutonta, että vierailut aiheuttaa sinulle noin voimakkaita tunteita. On kyse miehesi perheestä, joten mielestäni miehesi kuuluisi nyt ottaa vastuuta tässä asiassa. Omille vanhemmilleen on aina helpompi sanoa asioista kuin appivanhemmilleen. Jospa hän vain napakasti, mutta kohteliaasti ilmoittaisi, milloin vauva on aika antaa takaisin sinun syliisi?
Isovanhempisuhteen voi varmasti luoda myöhemminkin kuin ensimmäisten kuukausien aikana. Oli ensimmäinen äitienpäiväni ja anoppini loukkaantui siitä verisesti, koska vietimme sen perheen kesken. Mieheni sai syyllistäviä viestejä ja puhelun. Silloin mieheni sanoi, että nyt on meillä oma perhe, omat perinteet muodostumassa. Ainakin hän oli ymmärtävinään. Ei mennyt kauaan, kun käytiin kylässä ja taas tulee perään syyllistäviä viestejä, koska ei oltu tarpeeksi kauan (2,5h) muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Plaah.. Haluaisin vaan nauttia omin ehdoin vauva-arjesta.
Vierailija kirjoitti:
No eihän tuossa mitään mutta tuttavani ei anna lastaan kenenkään muun syliin vaikka lapsi on jo vuoden ikäinen. Tuo on minusta jo hiukan huolestuttavaa. Ja surullista.
Itse annan vauvaa mielelläni ystävien ja muiden sukulaisten luona syliin, koska ei tarvitse etukäteen ahdistua ja miettiä, että "nyt jos vauvalle tulee taas hätä, niin joudun katsomaan vierestä itkua, enkä saa lastani takaisin muuta kun väkisin repimällä", niin sellainen ei ole kivaa ja se on ongelma mikä aiheuttaa fyysisesti pahaa oloa aina kyläreissun lähestyessä :(
Iines kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 1 kommentoija vielä jatkaa:
Ymmärrän tunteesi, mutta en kuitenkaan suosittele eristämään lasta toisista isovanhemmistaan niiden vuoksi. Pikkuvauva-aika on kullanarvoista heillekin ja hyvästä isovanhempisuhteesta on todennäköisesti paljon apua sinullekin kun lapsi kasvaa. On kuitenkin kohtuutonta, että vierailut aiheuttaa sinulle noin voimakkaita tunteita. On kyse miehesi perheestä, joten mielestäni miehesi kuuluisi nyt ottaa vastuuta tässä asiassa. Omille vanhemmilleen on aina helpompi sanoa asioista kuin appivanhemmilleen. Jospa hän vain napakasti, mutta kohteliaasti ilmoittaisi, milloin vauva on aika antaa takaisin sinun syliisi?
Isovanhempisuhteen voi varmasti luoda myöhemminkin kuin ensimmäisten kuukausien aikana. Oli ensimmäinen äitienpäiväni ja anoppini loukkaantui siitä verisesti, koska vietimme sen perheen kesken. Mieheni sai syyllistäviä viestejä ja puhelun. Silloin mieheni sanoi, että nyt on meillä oma perhe, omat perinteet muodostumassa. Ainakin hän oli ymmärtävinään. Ei mennyt kauaan, kun käytiin kylässä ja taas tulee perään syyllistäviä viestejä, koska ei oltu tarpeeksi kauan (2,5h) muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Plaah.. Haluaisin vaan nauttia omin ehdoin vauva-arjesta.
Oletteko miettineet sitä, että suoraan, mutta kohteliaasti sanoisitte, mistä on kyse? Anopillakin (ei ilmeisesti syyttä) on huoli siitä, että menettää lapsenlapsensa vauva-ajan. Luulisin, että hän mielellään muuttaisi käyttäytymistään vierailujenne aikana, jos tietäisi, että sen vuoksi saattaisitte käydä useammin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iines kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 1 kommentoija vielä jatkaa:
Ymmärrän tunteesi, mutta en kuitenkaan suosittele eristämään lasta toisista isovanhemmistaan niiden vuoksi. Pikkuvauva-aika on kullanarvoista heillekin ja hyvästä isovanhempisuhteesta on todennäköisesti paljon apua sinullekin kun lapsi kasvaa. On kuitenkin kohtuutonta, että vierailut aiheuttaa sinulle noin voimakkaita tunteita. On kyse miehesi perheestä, joten mielestäni miehesi kuuluisi nyt ottaa vastuuta tässä asiassa. Omille vanhemmilleen on aina helpompi sanoa asioista kuin appivanhemmilleen. Jospa hän vain napakasti, mutta kohteliaasti ilmoittaisi, milloin vauva on aika antaa takaisin sinun syliisi?
Isovanhempisuhteen voi varmasti luoda myöhemminkin kuin ensimmäisten kuukausien aikana. .
Kyllä voi, mutta näkisin sen hyvin epäkorrektina, että suhdetta alettaisiin luomaan siinä vaiheessa, kun heistä alkaa olemaan hyötyä eli hoitoapua.
Vierailija kirjoitti:
Iines kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nro 1 kommentoija vielä jatkaa:
Ymmärrän tunteesi, mutta en kuitenkaan suosittele eristämään lasta toisista isovanhemmistaan niiden vuoksi. Pikkuvauva-aika on kullanarvoista heillekin ja hyvästä isovanhempisuhteesta on todennäköisesti paljon apua sinullekin kun lapsi kasvaa. On kuitenkin kohtuutonta, että vierailut aiheuttaa sinulle noin voimakkaita tunteita. On kyse miehesi perheestä, joten mielestäni miehesi kuuluisi nyt ottaa vastuuta tässä asiassa. Omille vanhemmilleen on aina helpompi sanoa asioista kuin appivanhemmilleen. Jospa hän vain napakasti, mutta kohteliaasti ilmoittaisi, milloin vauva on aika antaa takaisin sinun syliisi?
Isovanhempisuhteen voi varmasti luoda myöhemminkin kuin ensimmäisten kuukausien aikana. .
Kyllä voi, mutta näkisin sen hyvin epäkorrektina, että suhdetta alettaisiin luomaan siinä vaiheessa, kun heistä alkaa olemaan hyötyä eli hoitoapua.
Tarkoitukseni ei missään vaiheessa ole sysätä lasta sinne hoitoon, olen välillä ollut väsynyt, mutta jaksan kyllä. Jos joskus tulee siihen tarve, niin saan myös hoitoapua muiltakin. Eli lastenhoitoavun toivossa en haluaisi itse joutua elämään vauva-arkea ahdistuksen kanssa, koska anoppi on luonut kuvan päässään, että kävisimme siellä jatkuvalla syötöllä aina kun hänellä on töistä vapaata.. Varmasti vaikeaa ymmärtää näitä tunteita, jos itsellä ei kokemusta vastaavasta :/ Tai saattaa nää mun tunteet kuulostaa aivan hölmöiltä, enkä myös itse uskonut kokevani asioita näin vielä raskaana ollessani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan pienen, ns. sylivauvan kohdalla ymmärrän jotenkuten, isomman kohdalla pidän tällaista tapaa hieman ärsyttävänä ja äitiä ylihuolehtivaisena. Eikä taida selittyä pelkästään hormoneilla, koska olen nähnyt isienkin toimivan näin, jos ovat perheen kesken kylässä. On eri asia, että vauva itkee, jolloin se on syytäkin antaa pikaisesti vanhemmilleen, koska nämä saavat vauvan rauhoittumaan eikä vauva siinä vaiheessa edes luultavasti kaipaa sen kummempaa kuin sitä tutuinta syliä.
Vierastamisvaiheet tulee aina lapsen kehityksen mukaan, mutta niitäkin voi vanhemmat joko ruokkia tai suhtautua niihin neutraalisti ja luontevasti. Yletön hössöttäminen ja varmuuden vuoksi muiden sylistä pois ottaminen on yleensä turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Ihan pienen, ns. sylivauvan kohdalla ymmärrän jotenkuten, isomman kohdalla pidän tällaista tapaa hieman ärsyttävänä ja äitiä ylihuolehtivaisena. Eikä taida selittyä pelkästään hormoneilla, koska olen nähnyt isienkin toimivan näin, jos ovat perheen kesken kylässä. On eri asia, että vauva itkee, jolloin se on syytäkin antaa pikaisesti vanhemmilleen, koska nämä saavat vauvan rauhoittumaan eikä vauva siinä vaiheessa edes luultavasti kaipaa sen kummempaa kuin sitä tutuinta syliä.
Vierastamisvaiheet tulee aina lapsen kehityksen mukaan, mutta niitäkin voi vanhemmat joko ruokkia tai suhtautua niihin neutraalisti ja luontevasti. Yletön hössöttäminen ja varmuuden vuoksi muiden sylistä pois ottaminen on yleensä turhaa.
Myös yletön hössöttäminen anopin puolelta ärsyttää. Voisin olla siellä ihan rauhassa jos anoppi ei tulisi lattialle istumaan eteeni iholle, jos sohvalla vieressä ei ole tilaa ja tuijottaisi niin kuin eläintarhan eläintä ja lässynlässynlää.. No, se on sitä alkuhuumaa, toivottavasti. Kyse on sylivauvasta kyllä. Sitten kun lapsi oppii konttaamaan yms niin tuskin enää tätä ongelmaa tulee, kun lapsi ei enää viihdy samalla tavalla sylissä. Näin oletan? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli tuollaista, ajattelin sen aina johtuvan siitä että olin yh ja täten siis tosi kiinni vauvassa ja hänelle läheisin (mikä toki piti paikkansa, mutta olin aika neuroottinen).
Sitten vasta olinkin mustis, kun vauva alkoi käymään isällään/isän kanssa sukulaisilla muutamaa tuntia kerrallaan vajaan vuoden ikäisenä (toki siis tapasivat koko elämän alusta asti, mutta aina meillä ja sitten isompana niin, että olin itse poissa).
Koskaan en tätä kuitenkaan kellekään näyttänyt, annoin vauvan tutustua muihinkin ja tietenkin käydä isällään ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, mustasukkaisuudesta huolimatta olin samalla tosi onnellinen, että niin moni välittää vauvasta ja haluaa luoda hänen kanssaan vahvan siteen.
Nyt lapsi on yli 2-vuotias ja mustasukkaisuudesta ei ole tietoakaan, ollut aikoihin. Sen sijaan hänellä on kasapäin läheisiä sukulaisia ja ihmisiä, ja esim. huomenna lapsi on menossa isänsä vanhemmille pariksi yöksi kylään ja tiedän paremmin kuin hyvin, että lapsi tulee olemaan todella innoissaan (ainakin puhuu siitä kovasti).
Anna siis itsesi tuntea rauhassa niitä tunteita, mutta anna myös muille tilaa. Vauvasi on sinulle tärkeä ja sinä hänelle, mutta tulet olemaan myöhemmin kiitollinen siitä, että lapsesi on luonut läheisiä suhteita moniin muihinkin. Sinä olet kuitenkin aina, ihan aina hänen äitinsä ja hänen elämänsä yksi tärkeimmistä ihmisistä, vaikka kuinka moni muukin häntä rakastaisi :)
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli tuollaista, ajattelin sen aina johtuvan siitä että olin yh ja täten siis tosi kiinni vauvassa ja hänelle läheisin (mikä toki piti paikkansa, mutta olin aika neuroottinen).
Sitten vasta olinkin mustis, kun vauva alkoi käymään isällään/isän kanssa sukulaisilla muutamaa tuntia kerrallaan vajaan vuoden ikäisenä (toki siis tapasivat koko elämän alusta asti, mutta aina meillä ja sitten isompana niin, että olin itse poissa).Koskaan en tätä kuitenkaan kellekään näyttänyt, annoin vauvan tutustua muihinkin ja tietenkin käydä isällään ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, mustasukkaisuudesta huolimatta olin samalla tosi onnellinen, että niin moni välittää vauvasta ja haluaa luoda hänen kanssaan vahvan siteen.
Nyt lapsi on yli 2-vuotias ja mustasukkaisuudesta ei ole tietoakaan, ollut aikoihin. Sen sijaan hänellä on kasapäin läheisiä sukulaisia ja ihmisiä, ja esim. huomenna lapsi on menossa isänsä vanhemmille pariksi yöksi kylään ja tiedän paremmin kuin hyvin, että lapsi tulee olemaan todella innoissaan (ainakin puhuu siitä kovasti).
Anna siis itsesi tuntea rauhassa niitä tunteita, mutta anna myös muille tilaa. Vauvasi on sinulle tärkeä ja sinä hänelle, mutta tulet olemaan myöhemmin kiitollinen siitä, että lapsesi on luonut läheisiä suhteita moniin muihinkin. Sinä olet kuitenkin aina, ihan aina hänen äitinsä ja hänen elämänsä yksi tärkeimmistä ihmisistä, vaikka kuinka moni muukin häntä rakastaisi :)
Kiitos, kun jaoit kokemuksesi! Helpottavaa huomata, että muitakin jotka kokenut samoin! Ehkä tää tästä:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iines kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli tuollaista, ajattelin sen aina johtuvan siitä että olin yh ja täten siis tosi kiinni vauvassa ja hänelle läheisin (mikä toki piti paikkansa, mutta olin aika neuroottinen).
Sitten vasta olinkin mustis, kun vauva alkoi käymään isällään/isän kanssa sukulaisilla muutamaa tuntia kerrallaan vajaan vuoden ikäisenä (toki siis tapasivat koko elämän alusta asti, mutta aina meillä ja sitten isompana niin, että olin itse poissa).Koskaan en tätä kuitenkaan kellekään näyttänyt, annoin vauvan tutustua muihinkin ja tietenkin käydä isällään ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, mustasukkaisuudesta huolimatta olin samalla tosi onnellinen, että niin moni välittää vauvasta ja haluaa luoda hänen kanssaan vahvan siteen.
Nyt lapsi on yli 2-vuotias ja mustasukkaisuudesta ei ole tietoakaan, ollut aikoihin. Sen sijaan hänellä on kasapäin läheisiä sukulaisia ja ihmisiä, ja esim. huomenna lapsi on menossa isänsä vanhemmille pariksi yöksi kylään ja tiedän paremmin kuin hyvin, että lapsi tulee olemaan todella innoissaan (ainakin puhuu siitä kovasti).
Anna siis itsesi tuntea rauhassa niitä tunteita, mutta anna myös muille tilaa. Vauvasi on sinulle tärkeä ja sinä hänelle, mutta tulet olemaan myöhemmin kiitollinen siitä, että lapsesi on luonut läheisiä suhteita moniin muihinkin. Sinä olet kuitenkin aina, ihan aina hänen äitinsä ja hänen elämänsä yksi tärkeimmistä ihmisistä, vaikka kuinka moni muukin häntä rakastaisi :)
Kiitos, kun jaoit kokemuksesi! Helpottavaa huomata, että muitakin jotka kokenut samoin! Ehkä tää tästä:)
Kyllä se aivan varmasti siitä! Kuulostat fiksulta siten, että tunnistat tunteesi ja pohdiskelet niitä, jopa kyseenalaistat, se on kuule ihan tervettä :) Niitä tunteita tulee ja menee! Yhtenä hetkenä et halua päästää irti vauvastasi, toisena toivot että joku hakisi hänet viikoksi pois (näin kärjistettynä :D).
On ihan normaalia olla kiinni vauvassaan, sehän on äidinvaistoa suurimmillaan, että haluaa olla lähellä ja läsnä. Se taasen poikkeaa normaalista jo hieman, jos annat sen tunteen ottaa vallan ja kuvittelet, että vauvalle on pahasta olla muiden kanssa ja suljet hänet vain itseäsi varten. Itse mustasukkaisuushetkinäni yritin ajatella, että vauva on vain hetken vauva ja lapsi - hänestä kasvaa ajan myötä itsenäinen ihminen, eikä ole hänen(kään) hyödyksi tulla "sidotuksi" vain vanhempiinsa.
On olemassa keskitie sille, että "omii" lapsen tai riepottaa häntä hoidossa viikko toisensa jälkeen eri paikoissa, mutta joskus ne tunteet tekevät siitä keskitiellä pysymisestä vaikeaa.
Tsemppiä! Anna muidenkin vähän hössöttää, ei ole suurempaa lahjaa vauvalle kuin rakkaus joka suunnasta :)
Vauva taitaa olla aika pieni eli synnytyksestä on varmaan vain vähän aikaa? Ajattelisin, että todennäköisesti johtuu hormoneista. Synnytyksen jälkeen äidillä on yli korostunut suojeluvietti lastaan kohtaan, jonka evoluutio on kehittänyt jälkeläisen hengissä pysymisen takaamiseksi. Helpottaa kyllä kun hormonit tasaantuu.