Pitäisikö huolestua 13v pojasta?
Poika siis menossa kahdeksannelle luokalle. Hänellä ei ole ollut koko elämänsä aikana ainuttakaan kaveria, ei edes sellaista, jonka kanssa olisi leikkinyt satunnaisesti (omien sanojensa mukaan poika ei edes tahdo kavereita). Luonteeltaan poika on sisäänpäin vetäytynyt, tykkää olla yksikseen ja kavahtaa minkäänlaista fyysistä kosketusta. Tämän lisäksi hän on kuitenkin todella voimakastahtoinen. Hän ei myöskään yleensä näytä tunteitaan, viimeksi olen nähnyt hänen itkevän joskus 8-vuotiaana, ja poika hymyileekin todella harvoin. Vihastuminen ja/tai turhautuminen on tässä poikkeus, sen hän kyllä näyttää aina.
Olemme viisihenkinen perhe, jossa on siis minä, mieheni eli lasten isä, tuo kyseinen poika, sekä nuoremmat sisko ja veli (molemmat kuitenkin yli 10v). Kukaan muu perheestä ei ole samanlainen kuin hän, ja meillä kaikilla muilla on lämpimät välit toisiimme. Tuolla pojalla on siis etäiset välit meihin kaikkiin (on aina ollutkin, pienestä saakka) vaikka yritämme ottaa häntä mukaan yhteisiin tekemisiimme.
Minä itse olen hänelle perheessä läheisin (vaikka olemme mekin etäisiä toisillemme, mutta muut ovat vielä enemmän), "toiseksi läheisin" on siskonsa, ja sitten vastakkaisessa ääripäässä ovat pojan isä ja veli. En tiedä, mistä tämä johtuu, sillä esimerkiksi molemmat pikkusisarukset kohtelevat poikaa täysin samalla tavalla (haluavat viettää hänen kanssaan aikaa yms.). Isänsä kanssa heillä on enemmän riitaa, mutta sellaisista ihan tavallisista asioista (kotityöt yms.), eikä tuotakaan kovin usein.
Koulussa olisi kavereita tarjolla, paljonkin. Opettaja on esimerkiksi kertonut, että puolet luokasta yrittävät hakeutua hänen seuraansa, mutta poika torjuu heidät kaikki joskus hyvinkin ilkeästi. Samaa ovat kertoneet pikkusisarukset (ylä- ja ala-aste samassa).
Muuten poika ei ainakaan opettajan mukaan käyttäydy huonosti, ja kokeistakin hän saa kiitettäviä numeroita.
Tämä ei voi johtua murrosiästä, sillä tämä on jatkunut niin kauan kuin muistan. En ole ennen kauheasti huolestunut, vaan kuvitellut että ehkä poika on vain luonteeltaan introvertti eikä niin tunteileva. Nyt, nuorempia sisaruksia - joilla on siis kummallakin laaja ystäväpiiri, ja he ovat lähes aina iloisia ja hymyileviä -, sekä myös ystäväperheiden ja sukulaisten lapsia katsellessani mietin, että eihän tuo voi olla normaalia?
Pitäisikö siis huolestua, ja jos pitäisi, niin kuuluuko jonnekin ottaa esim. yhteyttä?
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Aikaisemmin kirjoittanut aineenopettaja jatkaa, että itselläni oli netissä kirjekavereita ulkomailta, kirjoitin esimerkiksi yhden venäläisen pojan kanssa noin yhdeksän vuoden ajan, joten poikasi saattaa tehdä jotakin vastaavaa, tosin ehkä jossain nettipelissä juttelee, taitavat kirjekaverit olla enemmän meidän naisten juttuja.
Tuo kosketuksen inhoaminen on aika yleistä, ainakin itse inhoan edelleen, jos ei-niin-tutut koskevat. Mieheni on samanlainen, mutta kosketamme toisiamme paljon, joten "tarpeeksi" läheisen kanssa en kosketuksista ahdistu.
Äläkä syytä itseäsi, minä rakastin perhettäni ja rakastan edelleen, vaikka koin olevani ulkopuolinen. Se ei ollut perheeni vika, enkä heitä syytä.
Minusta on hyvä kuulla näin. Toivon, ettei pojassa ole loppujenlopuksi mitään "vikaa" (tai siis häiriötä, en osaa selittää kunnolla), ja että hän on vain samanlainen kuin sinä.
Minusta sinua nyt johdetaan harhaan väittämällä, että poikasi käytös on normaalia.
Et menetä mitään hankkimalla hänelle nyt apua ja tukea. Älykäs introverttikin kaipaa kaltaisiaan kavereita, muuten elämän joutuu elämään täysin yksin.
Täällä palstalla on vähän väliä jonkun yksinäisen nuoren aikuisen itkua siitä, kun ei ole ketään jolle puhua. Mieti lastasi parikymppisenä yksinään opiskelijaboksissa. Pystyykö hän hoitamaan opinnot, vai jääkö kaikki roikkumaan? Kykeneekö hän työelämään, jossa on osattava myydä osaamisensa? Lapsesi joutuu monta kertaa kovempaan kilpailuun työpaikoista, kuin täällä kommentoineet ovat joutuneet.
Kuraattorin kautta pääsee esim. psykologin testeihin ja tarvittaessa kuntoutukseen. Mutta vain jos vaadit sitä.
Meillä löytyy kovin samankuuloinen 8v poika kotoa, hänellä asperger-diagnoosi. Todella erilainen kuin meidän muut lapset, ja pitää etäisyyttä koulussa luokkatovereihin vaikka nämä haluaisivat tutustua.
Lapsesi tarvitsee aikuisten apua ehdottomasti. Siitä ei ainakaan ole mitään haittaa.
No hyvä, että tämä saattaakin olla normaalia. Tosin pojalla ei ole edes mitään harrastuksia, kokeiltu on, mutta ei ole kiinnostunut mistään. Koulutehtäviinkään poika ei panosta, eikä myöskään lue kokeisiin, mutta silti saa kiitettävä numeroita.
Hän ei siis kauheasti jaksa tehdä mitään, eikä tykkääkään suurimmasta osasta harrastuksista. Jalkapalloa nyt välillä potkii pihalla ja onkin siinä kuulemma lahjakas (veljeni mukaan, hänen ammattinsa siis liittyy jalkapalloon), mutta poika ei ole tykännyt harrastaa sitä missään seurassa.