Kun se "joku" jää parisuhteesta puuttumaan? Muita?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut loppujen lopuksi hänen seurassaan aina hyvin turvaton ja suojaton olo, haluaisin naisena parisuhteessa tuntea olevani turvassa (henkisesti, fyysisesti, taloudellisesti jne), mutta minä olen koko ajan joutunut turvaamaan ja suojelemaan häntä, miestäni.

Tuskinpa olet ainoa, jolla on moisia konservatiivisia mieltymyksiä. Harmi kai sit jos miehesi ei niitä täytä, jätä se sit vaikka.

En kyllä ole ihan varma, mitä on "henkisesti turvassa oleminen", mutta joo.

Tekstisi alun perusteella kuvittelin, että suhteessanne ei ole oikeasti mitään sen kummempaa ongelmaa, kuin että seksuaalinen jännite jää ehkä hieman uupumaan. Mutta mitä vielä, teillä on erinlaiset arvomaailmat eikä teillä ole muutenkaan oikein mitään yhteistä ja sen lisäksi suhteessa on turvaton olo! Mielestäni nuo on ne olennaisimmat asiat joiden varaan parisuhde ylipäätään rakentuu, eikä todellakaan jokin ns. viimeinen "silaus"! Mihin sitten parisuhteenne on tähän mennessä rakentunut, mitkä ovat olleet ne mielestäsi olennaisimmat kantavat asiat siinä jos ei nämä?

Kuka puuttuu parisuhteesta? Tietysti monet sanoo, että jokin puuttuu... Mutta siis, jokainen päättää mitä haluaa ja mihin tyytyy.

Älä hemmetissä jää tuollaiseen suhteeseen ole mieluummin yksin.

Et ole ainoa. Itsellä samat mielessä. Miehen mielestä meillä on kaikkea mitä hän parisuhteelta haluaa ja mun mielestä jotain puuttuu. Meillä on ihan kivaa ja seksi toimii. Jonkin aikaa on tuntunut että meillä pitäisi olla kauheasti aktiviteetteja jotta yhdessä olo olisi luontaista ja meillä olisi jotain puhuttavaa. Tuntuu myös että ei ole enää yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Tai onko koskaan ollutkaan sitä ei vaan huomannut kun molemmat ovat halunneet miellyttää toista.

Meillä on edessä suuria muutoksia joten se osaltaan saattaa vaikuttaa mutta vaikea edetä kun tuntuu tältä. Ja onkohan tältä tuntunut jo kauemmin. Kuinkahan kauan pitää odotella että onkohan tämä ohi menevää vai pysyvää.

Tuosta puuttuu aika paljonkin. Turvallisuudentunne on aika tärkeä juttu esimerkiksi. Mulla oli ennen myös sellainen olo että mä tuin miestä, lainasin rahaa kun ei osannut itse säännöstellä yhtään ja niin edespäin. Olisihan se kiva että molemmat voisivat tukeutua toisiinsa eikä vain toinen toiseen.

Se joku on se poikaystävä kun puuttuu. Vai tarkoititko se "jokin"?

Paljon on tuollaisia ailahduksia liikkeellä.

Päästä se mies jo menemään vapaaksi!

Minä menin naimisiin kunnollisen miehen kanssa ja olin rakastunut häneen mutta seksuaalisesti olemme erilaisia. Silti jäin hänen kanssaan. Nyt kaduttaa ihan hirveästi kun lähteminen perheellisenä on niin vaikeaa ja olen koko ajan hiukan puutteessa.

Vierailija kirjoitti:

Et ole ainoa. Itsellä samat mielessä. Miehen mielestä meillä on kaikkea mitä hän parisuhteelta haluaa ja mun mielestä jotain puuttuu. Meillä on ihan kivaa ja seksi toimii. Jonkin aikaa on tuntunut että meillä pitäisi olla kauheasti aktiviteetteja jotta yhdessä olo olisi luontaista ja meillä olisi jotain puhuttavaa. Tuntuu myös että ei ole enää yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Tai onko koskaan ollutkaan sitä ei vaan huomannut kun molemmat ovat halunneet miellyttää toista.

Meillä on edessä suuria muutoksia joten se osaltaan saattaa vaikuttaa mutta vaikea edetä kun tuntuu tältä. Ja onkohan tältä tuntunut jo kauemmin. Kuinkahan kauan pitää odotella että onkohan tämä ohi menevää vai pysyvää.

Samat tuntemukset täälläkin. :(

Just tuo, että vaikea edetä tai siirtyä seuraavalle asteelle kun tuntuu että jokin jää koko ajan puuttumaan. Lapsia en esimerkiksi mieheni kanssa voisi (tai oikeammin siis uskaltaisi) hankkia, en koe hänen olevan hyvää isä-materiaalia omille lapsilleni.

Samassa veneessä olen. Elämä ja mies on ihan kivat, mutta ei h*lvetissä - tätäkö se sitten muka oikeasti on? Pettymyksiä pettymysten perään ja ontto olo?

Ollaan puhuttukin asioista ja olen tuntemukseni ilmaissut miehelle, lukuisia kertoja. Mies haluaisi kanssani lapsia, mutta minä en halua lisääntyä ihmisen kanssa, joka tuntuu enemmän kämppikseltä kuin rakastetulta ja tasavertaiselta kumppanilta.

Vierailija kirjoitti:

Samassa veneessä olen. Elämä ja mies on ihan kivat, mutta ei h*lvetissä - tätäkö se sitten muka oikeasti on? Pettymyksiä pettymysten perään ja ontto olo?

Ollaan puhuttukin asioista ja olen tuntemukseni ilmaissut miehelle, lukuisia kertoja. Mies haluaisi kanssani lapsia, mutta minä en halua lisääntyä ihmisen kanssa, joka tuntuu enemmän kämppikseltä kuin rakastetulta ja tasavertaiselta kumppanilta.

Ja jatkan vielä.

Syy, miksi mies haluaisi lapsia kanssani on se, että minä hänen mukaansa olen huolehtiva, rakastava, hyvä lasten kanssa ja täydellistä äitimateriaalia. Ts. kaikkea sitä, mitä mies ei mun kokemukseni perusteella ole ollenkaan. Minulle ei vielä koskaan ole tullut varmaa tunnetta, että haluaisin lapsia hänen kanssaan, koska hän ei kokemusteni perusteella ole huolehtiva, ei rakastava, ei hyvä lasten kanssa enkä koe hänen olevaa hyvää isämateriaalia. Absurdi tilanne.

Kai sen aika nopeasti tietää, onko toisesta vanhemmaksi omille tuleville lapsille? Miehestä ei vielä koskaan ole tullut sellaista tunnetta. Surullista.

Mitä saat sitten tuosta suhteesta tällä hetkellä?

Vierailija kirjoitti:

Mitä saat sitten tuosta suhteesta tällä hetkellä?

Mitä siitä nyt voisi saada?

Ystävyyttä? Harrastuskumppanin? Isomman katon päänsä päälle? Helpompaa ja mukavampaa asumista kun on joku joka tekee edes suunnilleen puolet kotitöistä ja maksaa puolet asuntolainasta? Luvan olla oma itsensä? Ei tarvitse esittää mitään muuta kuin oikeasti on?

Kämppäkaveruutta ja ystävyyttähän tämä enää on. En halua enää edes nukkua samassa huoneessa mieheni kanssa. Ajatuskin läheisyydestä hänen kanssaan saa ihokarvat pystyyn inhosta. Tuntuu tosi pahalta edes kirjoittaa näin, mutta tämä vain on valitettava totuus. Olen äärimmäisen pahoillani että asiat ovat edenneet tähän jamaan.

Haluaisin jo perheen, mutta mieheni kanssa en sitä halua. Hän on ihan liian vastuuton, lapsellinen, epäoikeudenmukainen, oikeudentajuton, kykenemätön huolehtimaan mistään, edes itsestään.

The story of my life.

Eiköhän meitä samassa tilanteessa olevia ole aika paljonkin. Erota ei viitsisi lasten takia (joo, niitäkin olen mennyt jossakin mielenhäiriössä mieheni kanssa hankkimaan), vaikka oikeastihan olen kuin yksinhuoltaja jo muutenkin. Muuttuisikohan mikään eron jälkeen? Ehkä lasten illuusio ehjästä perheestä rikkoutuisi... Käytännön arjessa mikään ei varmaan kuitenkaan muuttuisi, työmäärä pysyisi ennallaan, ehkä jopa pienenisi kun muutettaisiin miehen kanssa erilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä saat sitten tuosta suhteesta tällä hetkellä?

Kämppäkaveruutta ja ystävyyttähän tämä enää on. En halua enää edes nukkua samassa huoneessa mieheni kanssa. Ajatuskin läheisyydestä hänen kanssaan saa ihokarvat pystyyn inhosta. Tuntuu tosi pahalta edes kirjoittaa näin, mutta tämä vain on valitettava totuus. Olen äärimmäisen pahoillani että asiat ovat edenneet tähän jamaan.

Haluaisin jo perheen, mutta mieheni kanssa en sitä halua. Hän on ihan liian vastuuton, lapsellinen, epäoikeudenmukainen, oikeudentajuton, kykenemätön huolehtimaan mistään, edes itsestään.

Kuulostaa aika pahalta, jos toisen läheisyys aiheuttaa inhon tunteita! Vaikka pitkässä suhteessa intohimo voikin väljähtää, kai jonkinlainen hellyyden tunne toista kohtaan olisi hyvä yrittää säilyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä saat sitten tuosta suhteesta tällä hetkellä?

Kämppäkaveruutta ja ystävyyttähän tämä enää on. En halua enää edes nukkua samassa huoneessa mieheni kanssa. Ajatuskin läheisyydestä hänen kanssaan saa ihokarvat pystyyn inhosta. Tuntuu tosi pahalta edes kirjoittaa näin, mutta tämä vain on valitettava totuus. Olen äärimmäisen pahoillani että asiat ovat edenneet tähän jamaan.

Haluaisin jo perheen, mutta mieheni kanssa en sitä halua. Hän on ihan liian vastuuton, lapsellinen, epäoikeudenmukainen, oikeudentajuton, kykenemätön huolehtimaan mistään, edes itsestään.

Kuulostaa aika pahalta, jos toisen läheisyys aiheuttaa inhon tunteita! Vaikka pitkässä suhteessa intohimo voikin väljähtää, kai jonkinlainen hellyyden tunne toista kohtaan olisi hyvä yrittää säilyttää.

Mitäs jos se hellyydentunne on intohimoisen rakkauden sijasta enemmänkin sellaista geneeristä empaattisuutta?

Tunnen kyllä hellyyttä miestäni kohtaan ja ylipäätään muitakin kanssaihmisiä kohtaan. Tunnenhan hellyyttä naapurin koiraakin kohtaan ja kaupassa näkemiäni lapsia kohtaan. Odottaisin silti, että omaa puolisoa kohtaan pitäisi tuntea vähän enemmänkin kuin hellyyttä?

Ap, olet väärän miehen kanssa sekä järjellisesti että henkisesti väärän..

Mä olen päättänyt jatkaa tässä pystyynkuolleessa kulissiliitossa tasan siihen asti, kunnes löydän unelmieni puolison jonka kanssa asiat loksahtavat kohdalleen. Olen sanonut tämän miehellekin ettei tule hänelle yllätyksenä. Tästä nykyisestä liitosta en voi enää mitään positiivista odottaa. Asiat on keskusteltu, terapiat käyty, avoimesti puhuttu, ero ja kuollut rakkaussuhde jo monesti surtu. Käytännön asioitakin järjestelty.

Ollaan nukuttu tämä kulunut vuosi jo eri vuoteissa ja mitään seksuaalisuuteen vähänkään viittaavaa on ollut edellisen kerran noin vuosi sitten. Olen tilanteeseen täysin kyllästynyt, koen elämäni ja naiseuteni valuvan kokonaan hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Et ole ainoa. Itsellä samat mielessä. Miehen mielestä meillä on kaikkea mitä hän parisuhteelta haluaa ja mun mielestä jotain puuttuu. Meillä on ihan kivaa ja seksi toimii. Jonkin aikaa on tuntunut että meillä pitäisi olla kauheasti aktiviteetteja jotta yhdessä olo olisi luontaista ja meillä olisi jotain puhuttavaa. Tuntuu myös että ei ole enää yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Tai onko koskaan ollutkaan sitä ei vaan huomannut kun molemmat ovat halunneet miellyttää toista.

Meillä on edessä suuria muutoksia joten se osaltaan saattaa vaikuttaa mutta vaikea edetä kun tuntuu tältä. Ja onkohan tältä tuntunut jo kauemmin. Kuinkahan kauan pitää odotella että onkohan tämä ohi menevää vai pysyvää.

Jatkan vielä omaan tekstiini. Olemme puhuneet asiasta ja miehen mielestä ollaan sopivia toisillemme ja hän kovasti yrittää ymmärtää mun näkökantaa. Olen alkanut viimeaikoina tajuamaan että tykkään enemmän ajatuksesta meistä yhdessä kuin siitä mitä se on todellisuudessa. Osaan kuvitella sellaisen "sitten joskus" tulevaisuuden, mutta se joskus on pian saapumassa ja pitäisi alkaa tehdä tulevaisuuden suunnitelmia. Tuntuu kamalalta kun kyseessä on hyvä mies joka tekee kaikkensa jotta mulla olisi mahdollisimman hyvä olla. Toisaalta välillä on kauhean mukavaa ja viikot menee nopeasti kun töiden jälkeen on harrastuksia ja sitten tehdään jotain yhdessä joka on kivaa. Viikonloput sitten taas kestävät kauan kun tuntuu että yhdessä vietettynä päivänä aika matelee.

Toisaalta ajattelee että kyseessä on joku väliaikainen tilanne kun on edessä jonkin näköinen muutostila että pitää päättää aletaanko rakentamaan yhteistä tulevaisuutta mutta samalla miettii, että haluaako tämän ikäisenä pysyä suhteessa joka on ihan kiva. Itsellä ei ole tarvetta tavata toista miestä mutta mielummin olisin yksin kuin "vaan jonkun" kanssa.