Äiti ja veli kuolivat, miten selviän vai selviänkö?

Mulla on serkku, jonka äiti ja sisko ovat tehneet itsemurhan (parin vuoden välein). Isänsä joi itsensä hengiltä surussaan. Serkkuni on selvinnyt (varmasti omien lastensa ja puolisonsa ansiosta), vaikka hänellä itselläänkin on vakava sairaus.

Tukeudu niihin ihmisiin, jotka ovat sinua lähellä. Hae ihmeessä myös apua terapiasta, jotta saat rauhassa puhua asioistasi. Etsi iloa elämän pienistä asioista. Taatusti voit selvitä, älä anna periksi.

Isällesi olisi aika kauheaa, jos vaimon ja pojan lisäksi myös ainoa tytär kuolisi, ja vieläpä oman käden kautta.

25- vuotiaana olin menettänyt jo yli 10 läheistä henkilöä ja myöhemmin sain vielä keskenmenon. Todella synkkiä vuosia takana, mutta nyt reilu kolmekymppisenä olen onnellinen. Itse olen siis selvinnyt ja uskon, että sinäkin selviät. <3

Kyllä sinä selviydyt, jos et vaan sairastu (masennus, psykoosi tms.). Olen menettänyt isäni lapsena ja äitini tosin vasta kymmenen vuotta sinua vanhempana, mutta se oli silti kova paikka, koska minulla ei ole omaa perhettä - miestä tai lapsia ja siinä iässä aloin tajuta, ettei lapsia myöskään enää tule. Sisaruksiakaan ei ole, joten tuntui, että olen aika yksin ja erilaisessa elämäntilanteessa kuin muut, joilla on oma perhe ja vielä lapsuusperhettäkin jäljellä.

Lämmin halaus ja voimia tulevaan!

Paljon voimia sinulle. Rakkaiden menetys on aina raskasta, mutta varmasti hyvin raskasta kun läheinen ei ole pitkää ikää elänyt. Suru täytyy surra ja kuitenkin uskoa, että elämä kantaa. Jonain päivänä voit taas iloita elämästä. 

Sä selviät

Kodin kuvalehdessä n:o 13/2016 oli artikkeli tsunamissa lapsensa menettäneestä otsikolla Surun ja ilon kuvat. Surullinen ja kaunis haastattelu.

Lehti ilmestyi 30.6.2016, sen voisi saada kirjastosta lainaan tai tarkista voiko sen ostaa digimuodossa.

Minulta kuollut isä, äiti ja lapsi. Nyt vielä avioero. Onneksi on elävät lapset. Hanki pikaisesti oma perhe. Kyllä se siitä!

Selviät varmasti! Jossakin vaiheessa suru on sen verran pienentynyt, että huomaat ympärilläsi muitakin asioita. Itsekään en saisi tuossa tilanteessa voimaa tai lohdutusta uskonnosta, mutta voisin kuvitella ajattelevani että kuolleet lähimmäiseni olisivat hyvillään jos tietäisivät että elän elämääni ja muistelen heitä lämmöllä, mutten ole tukahduttanut itseäni suruun. Päivä kerrallaan.

Selviytyjäkö kirjoitti:

Tuntuu että elämääni seuraa jokin pahuus tai kirous. Veljeni kuoli 10 vuotta sitten ollessaan vasta teini-ikäinen ja nyt äitini reilut 6-kymppisenä sairauden uuvuttamana.. Jäin ainoaksi lapseksi ja isäni kanssa olemme ainoat jäljellä perheestämme, olen vasta 29-v.

Kuuluuko tällaisesta surun ja tuskan kierteestä selvitä? Onko kukaan muu kokenut näin traagisia menetyksiä ja selvinnyt tappamatta itseään? Miten minä selviän vai selviänkö?

En ole kiinnostunut rukoilusta tai jumalasta, en usko niihin. Päinvastoin uskon nykyisin lähinnä julmaan kohtaloon, jonka vain minä olen kohdannut.

Tunteeko kukaan ketään kuka olisi menettänyt läheisiään ja silti selvinnyt normaaliin elämään? Pelkään etten selviä...

Tunnen miehen joka pari vuotta sitten menetti lapsensa, lapsi ei ollut viittä vuotta edes täyttänyt. Vaimonsa kuoli nyt sitten pari kuukautta sitten. En ymmärrä miten pysyy järjissää, on kyllä paljon ystäviä, kai heistä saa tukea ja lohtua.

Sielu ei kuole, se on ikuinen olemuksemme, jonka koti on henkisillä tasoilla. Vain fyysinen keho kuolee.

Kai siitä vaan jotenkin selviää ajan kanssa. Perheestä ei onneksi ketään ole vielä lähtenyt. Mutta olen miltei 30v ja 13 hautajaisissa olen ollut. Sukua kaikki.

Eräältä sukulaiselta on kuollut kaksi lasta tapaturmaisesti, lapset ovat kuolleet eri aikaan. Kun oli jotenkin päässyt elämässä eteenpäin, niin tuli toinen onnettomuus ja menetti toisenkin lapsen. Sen tässä on oppinut ettei mitään oikeudenmukaisuutta elämässä ole. Toiset joutuvat kokemaan menetyksiä enemmän kuin toiset.  Tämä sukulaiseni on lohduttautunut siihen tietoon, että uskoo pääsevänsä kuoltuaan lastensa luokse. Ei ole uskovainen, mutta uskoo siihen, että näkee vielä lapsensa. On kärsinyt masennuksesta, joutunut jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle, mutta tällä hetkellä elää kuitenkin ihan hyvää elämää. Lapset eivät tietysti koskaan unohdu ja heitä muistellaan usein.

Kolmekymppinen on nuori menettämään vanhemman, varmasti vanhemman menetys on raskasta vaikka kuusikymppisenä, mutta kolmekymppisten vanhemmat ovat yleensä vielä hyvässä kunnossa ja varmasti tuo vanhemman menetys on iso shokki ap:lle. Voimia surussa jaksamiseen.

Ai jonka vain sinä olet kohdannut. . Sorry, mutta toi on jo vähän liian paksua.

Sä todellakin selviät. Jos haluat, etkä uhriudu.

En nyt tiedä, onko kohtalosi poikkeuksellisen traaginen. Voisin heti luetella useamman, joka on omasta mielestäni traagisempi. Itse olen menettänyt vanhempani parikymppisenä, sisaruksia ei ole ja muutkin läheisen sukulaiset ovat kuolleet yksi toisensa jälkeen. Enkä pidä tätäkään erityisen traagisena.

Sure surusi ja ole onnellinen elämästäsi ja isästäsi. Sinä olet aikuinen ja on koko elämä vielä edessä.

Kaikki ne hyvät muistot kantavat läpi elämän ja antavat voimaa, juuri silloin kun ei enää jaksa.

Menetin molemmat vanhemmat silmänräpäyksessä ja sisareni kanssa oltiin vähän päälle kymmenvuotiaita. Vain mummo jäi.

Tiedän naisen, joka on menettänyt neljä lasta ja miehensä. Ja toisen, joka menetti tulipalossa lapsensa ja myös miehensä, joka yritti pelastaa hänet.

Elämä on julmaa ja epäoikeudenmukaista. Sitä on ihmismieli vaikea ymmärtää.

Ystävältä kuoli oma poika(hoitamattajättämispäätös lääkäreiltä, ettei edes tapaturmainen tms.. voin kuvitella miten pahalta tuntuu kun joku vaan sanoo että sori, me ei nyt vaan enää viititä hoitaa sun lastas vaikka edistystä oli tapahtunut) ja nyt vastikää isä. Aikaväli näillä n. 8kk.

Hengissä on, sitkeä pirulainen etten sanos. Tämä kaikella rakkaudella :)

Elämässä selveää aina. Jos ei hyvin, niin huonosti.

Aiti on kuollut, puoliso on kuollut, lapsi on kidnapattu ja muukin suku teloitettu, MUTTA TÄMÄ PUURO ON PASKAA.

Aloittajalle ja muille läheisiään menettäneille paljon voimia!

Minusta tuntuu, että ne aliarvioijat tässä ketjussa eivät ole itse selvinneet menetyksistään, vaikka niin luulevat. He ovat vain kasvattaneet kovan kuoren ja katkeran sisuksen. Ap, ota mallia heistä, että tiedät, mitä välttää. Ei kenenkään menetyksiä voi verrata toisten kanssa, koska siihen vaikuttaa kaikki aiemmat tapahtumat, olosuhteet ja ihmisen oma kantokyky ja luonne. Nyt tuntuu tosi pahalta ja tuntuu varmaan vielä hyvän aikaa, mutta elämälläsi on kaikki mahdollisuudet näyttää parastaan vielä myöhemmin. Jos voisit hypätä ajassa kaksi vuotta eteen päin, tietäisit että suru on irrottanut otettaan. Viiden vuoden kuluttua elämäsi on etsinyt täysin uudet uomat.