Lue keskustelun säännöt.
Äiti ja veli kuolivat, miten selviän vai selviänkö?
Selviytyjäkö
16.07.2016 |
Tuntuu että elämääni seuraa jokin pahuus tai kirous. Veljeni kuoli 10 vuotta sitten ollessaan vasta teini-ikäinen ja nyt äitini reilut 6-kymppisenä sairauden uuvuttamana.. Jäin ainoaksi lapseksi ja isäni kanssa olemme ainoat jäljellä perheestämme, olen vasta 29-v.
Kuuluuko tällaisesta surun ja tuskan kierteestä selvitä? Onko kukaan muu kokenut näin traagisia menetyksiä ja selvinnyt tappamatta itseään? Miten minä selviän vai selviänkö?
En ole kiinnostunut rukoilusta tai jumalasta, en usko niihin. Päinvastoin uskon nykyisin lähinnä julmaan kohtaloon, jonka vain minä olen kohdannut.
Tunteeko kukaan ketään kuka olisi menettänyt läheisiään ja silti selvinnyt normaaliin elämään? Pelkään etten selviä...
Kommentit (62)
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Niin ennenaikainen kuolema lähipiirissä on niin mukava asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Niin ennenaikainen kuolema lähipiirissä on niin mukava asia.
Toi sun lausahdus ei nyt kuulu tohon ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Jos ei oma pää kestä, voi vaihtaa vähin äänin ketjua. Surun hetkellä ihminen on yksin ja onneton ja tuntee itsensä surkeaksi ja maailman potkimaksi. Se on ihan normaalia eikä itsekästä ja se menee kyllä ajan kanssa ohi.
Veli kuoli ollessani kahdeksan vuotias.
Isäni kuoli kun olin 15-vuotias.
Ei ongelmaa.
Kuolema kuuluu normaaliin kiertokulkuun.
Jatka vain elämääsi.
Olet täysi-ikäinen joten sulla ei pitäisi olla mitään hätään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menetin oman äitini 2 vuotta sitten kesällä 23-vuotiaana. Olen ainoa lapsi ja olimme todella läheisiä, äitini oli myös paras ystäväni. Hän teki itsemurhan 43-vuotiaana. Syynä lievä kaksisuuntainen mielialahäiriö ja masennus. Alkoholia meni liikaa. Alkoi voida paremmin ja lopetti lääkkeet. Kerran sitten päätti ottaa kunnolla viinaa ja vetää koko lääkepurkin. Eka vuosi meni itselläni oikeastaan kokonaan sumussa, lopetin työt, turrutin itseäni alkoholilla ja lihoin 12 kiloa. Vajaan vuoden päästä tapasin mieheni, innostuin taas liikkumaan (olen urheillut koko ikäni) ja lopetin juomisen, laihduin takaisin normaaleihin mittoihini ja sain kiinni elämästä. Pääsin kouluun ja opiskelemaan toista ammattiani. Tämä kolmas alkava vuosi tuntuu selkeästi helpommalta vaikka ikävä ja suru ovat läsnä päivittäin. Menetyksen kanssa oppii elämään vaikkei sitä uskoisi. Saan vuoden alussa esikoiseni ja olen todella kaivannut äitiä ja keskusteluja hänen kanssaan. Äiti puhui aina toivovansa lastenlasta ja tuntuu todella pahalta ettei lapseni ehtinyt koskaan isoäitiään tavata. Voimia kaikille menetyksen kokeneille, annetaan elämän voittaa <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Jos ei oma pää kestä, voi vaihtaa vähin äänin ketjua. Surun hetkellä ihminen on yksin ja onneton ja tuntee itsensä surkeaksi ja maailman potkimaksi. Se on ihan normaalia eikä itsekästä ja se menee kyllä ajan kanssa ohi.
Ja asioita saa kommentoida, vaikka ne ei olisikaan sinun mielipiteitäsi vastaavia kommentteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Jos ei oma pää kestä, voi vaihtaa vähin äänin ketjua. Surun hetkellä ihminen on yksin ja onneton ja tuntee itsensä surkeaksi ja maailman potkimaksi. Se on ihan normaalia eikä itsekästä ja se menee kyllä ajan kanssa ohi.
Ja asioita saa kommentoida, vaikka ne ei olisikaan sinun mielipiteitäsi vastaavia kommentteja.
Joskus voisi ajatella sitäkin, että viestejä lukee ihan oikea ihminen eikä suhtautua kaikkeen trollina tai provona. Sanoisitko tuon päin naamaa jollekin surevalle? Aika tökerö ja pahantahtoinen moukka olet, jos sanoisit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Jos ei oma pää kestä, voi vaihtaa vähin äänin ketjua. Surun hetkellä ihminen on yksin ja onneton ja tuntee itsensä surkeaksi ja maailman potkimaksi. Se on ihan normaalia eikä itsekästä ja se menee kyllä ajan kanssa ohi.
Kyllä mun pää kestää, mutta en kestä itsekkyyttä. Ymmärrän ap:n suuren surun, mutta ei hänen kohtalo nyt kuitenkaan niin kauhea ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Jokainen kuitenkin kokee surunsa ja menetyksensä omalla tavallaan, eikä toisen suru ole sen vähempi arvoisempi kuin toinen.
Mä menetin molemmat vanhemmat onnettomuudessa 10v. ja oli suuremmoinen ihme, että selvisimme sisareni kanssa hengissä, kuolema omi vain muutaman millin päässä, mutta ei se sitä surua ja kaipuuta suinkaan vähentänyt, vaikka sinun kaltaiset aikuiset toitottivat, ettei pidä surra vanhempiamme kohtaloa, kun ihme tapahtui meille lapsille ja jäimme henkiin.
Anteeksi, mutta kommentisi aiheuttaa pahaamieltä, sillä jokaisella on oikeus tuntea surun tuoma tuska, eikä sen suuruutta voi toinen tietää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Jos ei oma pää kestä, voi vaihtaa vähin äänin ketjua. Surun hetkellä ihminen on yksin ja onneton ja tuntee itsensä surkeaksi ja maailman potkimaksi. Se on ihan normaalia eikä itsekästä ja se menee kyllä ajan kanssa ohi.
Kyllä mun pää kestää, mutta en kestä itsekkyyttä. Ymmärrän ap:n suuren surun, mutta ei hänen kohtalo nyt kuitenkaan niin kauhea ole.
No se on totta, että sinun kohtalosi on pahempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:n viestissä ärsyttää toi itsekkyys. Että vain hänellä on noin kauhea kohtalo. Hei haloo.
Entä sitten? Ja onko se jotenkin sinulta pois tai vaikuttaako se millään lailla elämääsi? Tuskin.
Vai pitäisikö puhua sinun vaikeasta kohtalostasi? Jos näin, tee uusi aloitus, niin saat huomiota ja tukea siellä.
Selviytyjäkö kirjoitti:
Tuntuu että elämääni seuraa jokin pahuus tai kirous. Veljeni kuoli 10 vuotta sitten ollessaan vasta teini-ikäinen ja nyt äitini reilut 6-kymppisenä sairauden uuvuttamana.. Jäin ainoaksi lapseksi ja isäni kanssa olemme ainoat jäljellä perheestämme, olen vasta 29-v.
Kuuluuko tällaisesta surun ja tuskan kierteestä selvitä? Onko kukaan muu kokenut näin traagisia menetyksiä ja selvinnyt tappamatta itseään? Miten minä selviän vai selviänkö?
En ole kiinnostunut rukoilusta tai jumalasta, en usko niihin. Päinvastoin uskon nykyisin lähinnä julmaan kohtaloon, jonka vain minä olen kohdannut.
Tunteeko kukaan ketään kuka olisi menettänyt läheisiään ja silti selvinnyt normaaliin elämään? Pelkään etten selviä...
Et vielä tiedä, mitä elämässäsi on edessä. Tiedän, että tragedioista selviää. Ei ehkä täydellisesti, mutta selviää kuitenkin. Vaikka joitakin arpia jää.
Usko kuitenkin auttaisi paljon. Kun saat Jumalan (Raamatun Jumalan) elämääsi ohjaamaan, tapahtuu ilmeellisiä asioita ja johdatusta. Varjellut monelta asialta, kestät mitä eteen tulee ja saat monia toivomiasi asioita elämään. Suosittelen. Asioilla ja tapahtumilla on tarkoitusta.Myös huonoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseäni jäi hieman mietityttämään aloituksessa se, että veli on kuollut jo 10 vuotta sitten. Jokaiselle suru on erilainen ja se käsitellään eri tavalla, mutta jos 10 vuodessa ei ole päässyt yli perheenjäsenen kuolemasta, kannattaisi ehkä hakeutua terapiaan, ainakin psykologin juttusille. Suruja tulee, ja osa niistä jää. Minkään surun ei kuitenkaan kuuluisi jäädä päivittäiseksi voimakkaaksi tuskaksi, aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia, varsinkaan noin pitkäksi aikaa. Veljen kuolema olisi pitänyt käsitellä silloin, jotta nyt olisi voimia käsitellä äidin kuolema. Isäkin tulee kuitenkin kuolemaan, ja jos seurataan asioiden luonnollista järjestystä, hän kuolee ennen ap:ta. Veljen ja äidin kuolemat olisi hyvä saada surtua ja käsiteltyä ennen sitä.
Vierailija kirjoitti:
Itseäni jäi hieman mietityttämään aloituksessa se, että veli on kuollut jo 10 vuotta sitten. Jokaiselle suru on erilainen ja se käsitellään eri tavalla, mutta jos 10 vuodessa ei ole päässyt yli perheenjäsenen kuolemasta, kannattaisi ehkä hakeutua terapiaan, ainakin psykologin juttusille. Suruja tulee, ja osa niistä jää. Minkään surun ei kuitenkaan kuuluisi jäädä päivittäiseksi voimakkaaksi tuskaksi, aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia, varsinkaan noin pitkäksi aikaa. Veljen kuolema olisi pitänyt käsitellä silloin, jotta nyt olisi voimia käsitellä äidin kuolema. Isäkin tulee kuitenkin kuolemaan, ja jos seurataan asioiden luonnollista järjestystä, hän kuolee ennen ap:ta. Veljen ja äidin kuolemat olisi hyvä saada surtua ja käsiteltyä ennen sitä.
Tähän sanoisin että riippuu millainen suhde vainajaan on ollut. Olimme äitini kanssa parhaat ystävät ja todella läheisiä vauvasta varhaiseen keski-ikäisyyteeni, kunnes hän yllättäen menehtyi. Olin poissa tolaltani pitkän aikaa ja edelleenkin olen mollivireinen vaikka tapahtumasta on muutama vuosi. Jos toinen, henkiin jäänyt vanhempi, ei ole millään tavalla läheinen, ei sitä sure kuin samalla tavalla kuin tätä toista. Toisen vanhemman kuolemasta saattaa päästä yli helposti muutamassa viikossa parilla kyyneleellä. Riippuu niin ihmisestä ja suhteesta vainajaan.
Vierailija kirjoitti:
Itseäni jäi hieman mietityttämään aloituksessa se, että veli on kuollut jo 10 vuotta sitten. Jokaiselle suru on erilainen ja se käsitellään eri tavalla, mutta jos 10 vuodessa ei ole päässyt yli perheenjäsenen kuolemasta, kannattaisi ehkä hakeutua terapiaan, ainakin psykologin juttusille. Suruja tulee, ja osa niistä jää. Minkään surun ei kuitenkaan kuuluisi jäädä päivittäiseksi voimakkaaksi tuskaksi, aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia, varsinkaan noin pitkäksi aikaa. Veljen kuolema olisi pitänyt käsitellä silloin, jotta nyt olisi voimia käsitellä äidin kuolema. Isäkin tulee kuitenkin kuolemaan, ja jos seurataan asioiden luonnollista järjestystä, hän kuolee ennen ap:ta. Veljen ja äidin kuolemat olisi hyvä saada surtua ja käsiteltyä ennen sitä.
Tuo ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö ap olisi toipunut kymmenen vuoden takaisesta, mutta ne heräävät yleensä henkiin seuraavan tapahtuessa. Sitä jää ikään kuin kerran kokoonliimatuksi ja ne liimaussaumat alkavat irvistellä tai irtoilla siinä seuraavan iskun tullessa. Eli siinä pitää kokoilla vähän niitä vanhoja samalla kun käsittelee sitä uutta tapahtumaa. Siksikin ihmisillä on erilainen kantokyky samankaltaisilta kuulostaviin asioihin.
Selviytyjäkö kirjoitti:
Tuntuu että elämääni seuraa jokin pahuus tai kirous. Veljeni kuoli 10 vuotta sitten ollessaan vasta teini-ikäinen ja nyt äitini reilut 6-kymppisenä sairauden uuvuttamana.. Jäin ainoaksi lapseksi ja isäni kanssa olemme ainoat jäljellä perheestämme, olen vasta 29-v.
Kuuluuko tällaisesta surun ja tuskan kierteestä selvitä? Onko kukaan muu kokenut näin traagisia menetyksiä ja selvinnyt tappamatta itseään? Miten minä selviän vai selviänkö?
En ole kiinnostunut rukoilusta tai jumalasta, en usko niihin. Päinvastoin uskon nykyisin lähinnä julmaan kohtaloon, jonka vain minä olen kohdannut.
Tunteeko kukaan ketään kuka olisi menettänyt läheisiään ja silti selvinnyt normaaliin elämään? Pelkään etten selviä...
Tiedän erään naisen, joka menetti samalla kertaa miehensä ja kolme poikaansa liikenneonnettomuudessa. Ihan normaalia elämää elää, käy työssä, teki tässä taannoin väitöskirjankin.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu, että ne aliarvioijat tässä ketjussa eivät ole itse selvinneet menetyksistään, vaikka niin luulevat. He ovat vain kasvattaneet kovan kuoren ja katkeran sisuksen. Ap, ota mallia heistä, että tiedät, mitä välttää. Ei kenenkään menetyksiä voi verrata toisten kanssa, koska siihen vaikuttaa kaikki aiemmat tapahtumat, olosuhteet ja ihmisen oma kantokyky ja luonne. Nyt tuntuu tosi pahalta ja tuntuu varmaan vielä hyvän aikaa, mutta elämälläsi on kaikki mahdollisuudet näyttää parastaan vielä myöhemmin. Jos voisit hypätä ajassa kaksi vuotta eteen päin, tietäisit että suru on irrottanut otettaan. Viiden vuoden kuluttua elämäsi on etsinyt täysin uudet uomat.
Ei se ole aliarvioimista, jos sanoo totuuden eli ihmisiä kuolee koko ajan ja jotenkin se elämä vaan jatkuu. Totta kai suru tuntuu pahalta ja se on henkilökohtainen tragedia mutta maailma ei siihen pysähdy ja suurin osa selviää. Osa heikommin ja osa paremmin, jokainen kykynsä mukaan. Maailma on täynnä rikkinäisiä ihmisiä, jokaisella on omat surunsa ja haavansa. Itse olen asian "hyväksynyt". Oman ja läheisten elämän rajallisuuden hyväksyminen ja ymmärtäminen on auttanut ainakin minua eteenpäin ja elämään sellaista elämää, joka on minusta elämisen arvoista.
Uskomatonta että jotkut haluaa masentaa masentunutta! Liekö sama ihminen kirjoittanut nuo mauttomat kommentit. Kun nuori ihminen kohtaa kuoleman lähipiirissään, niin se on pysäyttävä kokemus, voi olla myös vanhemmallekin. Tsemppiä kuitenkin, ajan kanssa olo helpottuu.