Lue keskustelun säännöt.
Äiti ja veli kuolivat, miten selviän vai selviänkö?
Selviytyjäkö
16.07.2016 |
Tuntuu että elämääni seuraa jokin pahuus tai kirous. Veljeni kuoli 10 vuotta sitten ollessaan vasta teini-ikäinen ja nyt äitini reilut 6-kymppisenä sairauden uuvuttamana.. Jäin ainoaksi lapseksi ja isäni kanssa olemme ainoat jäljellä perheestämme, olen vasta 29-v.
Kuuluuko tällaisesta surun ja tuskan kierteestä selvitä? Onko kukaan muu kokenut näin traagisia menetyksiä ja selvinnyt tappamatta itseään? Miten minä selviän vai selviänkö?
En ole kiinnostunut rukoilusta tai jumalasta, en usko niihin. Päinvastoin uskon nykyisin lähinnä julmaan kohtaloon, jonka vain minä olen kohdannut.
Tunteeko kukaan ketään kuka olisi menettänyt läheisiään ja silti selvinnyt normaaliin elämään? Pelkään etten selviä...
Kommentit (62)
Ap, luultavasti jo vuoden päästä sinusta tuntuu paremmalta. Ja kahden vuoden kuluttua jo ihan erilaiselta. Muistat varmaan sen niiltä ajoilta, kun veljesi kuoli. Se erilaisuuden tunnekin ehkä helpottaa, ainakin itselleni on käynyt niin. Minulle yksinjääminen oli identiteettikriisi, ei pelkästää suru kuolemasta. Mutta myös se identiteettikriisi on helpottunut ajan myötä, kun olen elänyt läpi sen nostattamat tunteet ja ne ovat pikkuhiljaa menettäneet merkitystään ja vähentyneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan tätä ketjua uudelleen. Äidin kuolemasta on nyt tuo reilu puoli vuotta ja olen yhä täysin musertunut. En tunne ketään joka olisi menettänyt näin paljon kuin minä näin nuorena. Tuntuu niin järjettömän epäreilulta.
Jos täällä on joku useampia läheisiä menettänyt, niin sähköpostittelisin tosi mielelläni. En saa mistään vertaistukea. :( -ap
Hei, ei tämän ketjun tarkoitus ole olla kilpailu siitä kenellä on ollut rankinta tai kuka tuntee sellaisen ihmisen joka on joutunut hautaamaan eniten läheisiä. Joku sanoi ettei ap:n kohtalo ole "erityisen traaginen", no itse en ole ikinä (vielä) joutunut luopumaan kenestäkään läheisestä joten minusta kuulostaa kyllä todella traagiselta ja kamalalta. Kaikki tämä on suhteellista eikä kenenkään kokemus ole toisen kokemusta hyväksyttävämpi.
Selviät ja selvisin, kun kuolleet läheisemme elävät meissä ikuisesti - muistoissa ja ajatuksissamme, lohduttavat kun sen aika on ja antavat ilon kasvoille, kun hyvät muistot täyttävät mielen.
Menetin molemmat vanhempani onnettomuudessa 12 vuotiaana ja veljeni oli 10v.
Ap, minä olen 31v ja minultakin kuollut äiti ja veli 10 vuoden sisällä. Jos haluat, voin viestitellä kanssasi. Paljon tuttua oli teksteissäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ai jonka vain sinä olet kohdannut. . Sorry, mutta toi on jo vähän liian paksua.
Sä todellakin selviät. Jos haluat, etkä uhriudu.
Minusta toisen suru ei ole vähempi arvoisempi kuin toisen, sillä jokainen kohtaa surunsa eri tavalla ja niillä voimavaroilla, mitä on silloin käytössä.
En pitäisi ap. surua vähäisempänä, kuin omaani, vaikka menetin 12v. molemmat vanhempani ja itsekin taistelin kuolemasta ja elämästä, enkä saanut olla edes vanhempani hautajaisissa.
Vierailija kirjoitti:
Ap, minä olen 31v ja minultakin kuollut äiti ja veli 10 vuoden sisällä. Jos haluat, voin viestitellä kanssasi. Paljon tuttua oli teksteissäsi.
Hei, olen tuon lainatun viestin kirjoittaja. Olisi mukava jakaa tuntemuksia. :) Jos olet vielä linjoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veljen kuolemasta on jo 10 vuotta, joten siitä olet jo hyvin ehtinyt toipua, vaikka varmasti veli on usein mielessä. Äidin kuoleman olet kohdannut 29-vuotiaana, jo hyvin aikuisessa iässä. En näe miten tästä nyt ei muka voisi selvitä? Suret aikasi ja siinä samalla elämä jatkuu. Ei sinulla mitään tavattoman poikkeuksellisia menetyksiä ole ollut, nämä nyt vain kuuluvat elämään.
Kyllä sinä selviät. Suru haalistuu vaikkei ehkä koskaan kokonaan katoa.
Läheiseni menetti vajaan vuoden aikana ensin parhaan ystävänsä, sitten vaarinsa ja lopuksi molemmat vanhempansa yhtaikaa. Kaikenkukkuraksi sisko yritti itsemurhaa.
Sure, mutta katso eteenpäin. Pidä kauniit muistot, hylkää ikävät. Elä oma elämäsi tässä ja nyt, älä "sitku".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isoisä kuoli, kun olin 5-vuotias. Äitini kuoli, kun olin 12. Seuraavaksi kuoli isoäitini ja kohta sen jälkeen setäni, olin tuolloin 18. Kun olin 26, kuolivat peräjälkeen isäni ja vanhin sisarukseni.
Lähimmät sukulaiseni ovat siitä lähtien olleet sisar ja liuta tuntemattomaksi jääneitä pikkuserkkuja. Ei ketään muita, suku oli jo alunperin minimaalinen.
Kaikesta selviää. Niin selviät sinäkin!
Niin ei voi verrata surua. Toisilla ei ole kovin rakkaat välit vanhempiinsa. Toset taas rakastaa ihan hulluna vanhempiansa.
Sama asia sisarusten kanssa.
Selviät sä mutta kyllä se jälkensä jättää. Oma äitini varmaan kuolee muutaman vuoden sisällä ja äiti on meille tyttärille niin rakas ettei tiedetä selvitäänkö. Isäni kuolema ei tule minua heilauttamaan.
Tuttavan isä, äiti ja sisko kuolleet. Onhan siinä orpo olo mutta lapsi auttaa jaksamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, minä olen 31v ja minultakin kuollut äiti ja veli 10 vuoden sisällä. Jos haluat, voin viestitellä kanssasi. Paljon tuttua oli teksteissäsi.
Hei, olen tuon lainatun viestin kirjoittaja. Olisi mukava jakaa tuntemuksia. :) Jos olet vielä linjoilla.
Hei, pahoittelut, tulin vasta nyt lukemaan ketjua uudelleen. Viestittelisin tosi mielelläni, jos olet vielä täällä? -ap
Menetin rakkaan veljeni alle vuosi sitten, hän teki itsemurhan. En ole ainakaan vielä selvinnyt. Enkä tarkoita ettet selviäisi, vaan omalla kohdallani olen todennut, että pääasia on että aikanaan sen asian kanssa oppii elämään. Mielestäni "selviäminen" jotenkin kuulostaa lopulliselta ja asia on loppuun käsitelty-jutulta. Otan osaa suureen suruusi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, minä olen 31v ja minultakin kuollut äiti ja veli 10 vuoden sisällä. Jos haluat, voin viestitellä kanssasi. Paljon tuttua oli teksteissäsi.
Hei, olen tuon lainatun viestin kirjoittaja. Olisi mukava jakaa tuntemuksia. :) Jos olet vielä linjoilla.
Hei, pahoittelut, tulin vasta nyt lukemaan ketjua uudelleen. Viestittelisin tosi mielelläni, jos olet vielä täällä? -ap
Olisitkohan vielä täällä tai joku muu joka voisi jakaa kokemuksiaan? Edelleen kaipaan kipeästi vertaistukea, yksinäisyyden ja erilaisuuden tunne on valtava. Jos haluat kirjoitella niin laita viestiä helmiina1900@gmail.com
-ap
No minulla kuoli äiti syöpään nelikymppinen, olin tuolloin 4v. Isäni katkeroitui eikä kyennyt olemaan vanhempi ollenkaan. Korostaa vieläkin näin 20v äidin kuoleman jälkeen miten paljon uhrautui kun "kasvatti" omat lapsensa yksin. Käyttää tätä verukkeena ties mille palveluksille. Onneksi tajusin ajoissa että uhriutuminen on elämänlaadun kannalta idioottimainen mitä ihminen voi itselleen tehdä.
Ei kannata olla riippuvainen kenestäkään, se jos mikä johtaa aina epäonneen. Olet AP minua 5 vuotta vanhempi, olet nuori. Sullakin on vielä paljon elämää edessä. Onko sulla opiskeluhaaveita, haluatko matkustaa jne.? Ala toteuttamaan niitä, ja tietoisesti ajattelemaan asioista positiivisesti. Elämä on liian lyhyt siihen että murehtii asioita joille ei voi mitään. Tsemppiä
Vierailija kirjoitti:
No minulla kuoli äiti syöpään nelikymppinen, olin tuolloin 4v. Isäni katkeroitui eikä kyennyt olemaan vanhempi ollenkaan. Korostaa vieläkin näin 20v äidin kuoleman jälkeen miten paljon uhrautui kun "kasvatti" omat lapsensa yksin. Käyttää tätä verukkeena ties mille palveluksille. Onneksi tajusin ajoissa että uhriutuminen on elämänlaadun kannalta idioottimainen mitä ihminen voi itselleen tehdä.
Ei kannata olla riippuvainen kenestäkään, se jos mikä johtaa aina epäonneen. Olet AP minua 5 vuotta vanhempi, olet nuori. Sullakin on vielä paljon elämää edessä. Onko sulla opiskeluhaaveita, haluatko matkustaa jne.? Ala toteuttamaan niitä, ja tietoisesti ajattelemaan asioista positiivisesti. Elämä on liian lyhyt siihen että murehtii asioita joille ei voi mitään. Tsemppiä
No, haaveeni on oma perhe ja tasapainoinen elämä. Tuntuu, että niitä ei minulle suoda, kun elämä on yhtä kriisiä. Kateellisena kuuntelen kavereiden juttuja, kuinka he viettävät aikaansa perheensä kanssa. Kaikilla vanhemmat elossa ja paljon sisaruksia. Pari kertaa he ovat kuulleni jopa tokaisseet, että olisipa yksinäistä ilman sisaruksia! Tuskin pahuuttaan mutta ajattelemattomuuttaan. Olisipa edes ystävissä joku niin läheinen, että voisi olla vähän kuin sisarussuhde. Mutta ei, kaikilla on ne omat sisaruksensa, mihinpä minua tarvitsisivat...
Mies minulla on ja hänen perheensä, onneksi. Ilman heitä varmaan sekoaisin. Isäni on hirveän tärkeä minulle mutta asuu kaukana. Tässä jo mietin, että koskahan hänkin mahtaa kuolla tällä minun epäonnellani.. ei kuitenkaan ole nuori enää vaikkei nyt vielä vanhuskaan. Pelkään, että jos isä kuolee 10 vuoden sisällä, menetän totaalisesti järkeni ja luovun elämästä. Tuntuu, ettei tällaista surun, yksinäisyyden ja epäonnen määrää kestä! Ehkä sen itse surun ja menetyksenkin vielä kestäisi, mutta yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne on sietämätön! :'( haluaisin niin jutella jollekulle samaa kokeneelle, jotta tietäisin, etten ole ainoa...
Minullakin oli elämässä monta surusta kipeää ja synkkää vuotta. Luulin olevani jo itsekin loppusuoralla. Sitten muutamaa vuotta ennen nelikymppisiä päädyin sattuman kautta työhön, jossa todella viihdyn ja pystyn antamaan paljon tästä elämänkokemuksesta. Rakastuin ihanaan mieheen, joka ei pelkää sitä rikkinäisyyttä ja surua, joka minussa aina välillä tulee esiin. Löysin mielekkään harrastuksen ja sitä kautta samanhenkisen ystävän. En uskonut, että elämällä olisi jotain näin hyvää varattuna vielä minullekin. Suru, ilo, onnellisuus, kaikki tunteet ja kokemukset kulkevat omassa sydämessa mukana - koko elämänkirjo.
Surusta tulee vankila, jos kieltää sen. Minulla on rituaali käydä hoitamassa yhden kuolleen läheiseni hautaa. Itken siellä ja kerron murheitani. Pois lähtiessä on aina kepeämpi mieli ja kiitollinen siitä, että nämä ihmiset olivat kappaleen matkaa mukana. Ajattelen myös, että suru on seurausta rakkaudesta ja sen takia menetys sattuu ja sen kuuluukin sattua. Luopumisen käsittely on olennaista. Lopulta joudumme kaikki luopumaan paljosta elämän aikana ja siksi ei ehkä enää uskalla rakastaa ja haaveilla, koska pelkää jo menettävänsä. Elämä on vaarassa näivettyä omien pelkojen takia.
Ison kriisin jälkeen joudumme tilanteeseen, jossa joku elämänvaihe päättyy peruuttamattomasti ja uusi suunta on täysin tuntematon. Se on pelottavaa. Lopulta siihen on vain suostuttava, koska se on tullut pakolliseksi omassa elämässä. Pitää yrittää löytää vähitellen suunta ja varautua että voi romahtaa välillä. Lopulta löytyy keinot sijoittaa kaikki tapahtunut osaksi omaa elämänhistoriaa.
Uskalla toivoa ja haaveilla. Ja uskalla surra. Kaikkea hyvää sinulle!
Ei ole poikkeuksellista kuolla noin 65-vuotiaana sairauteen.
Lämmin kiitos kaikille vastauksista, myös niille "vähättelijöille". Tottahan se on, että kuolema kuuluu elämään mutta se vaan on jotenkin unohdettu tai sivuutettu: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/07/26/katketty-kuolema
Tuossa blogissa sanotaan myös että yhteisöllisyys on kadonnut ja että ollaan ydinperhekeskisiä. Se on aivan totta. Mitä tapahtuu niille (vastaajissakin oli joku tällainen), joilla ei ole omaa ydinperhettä? He ovat yksin tahtomattaan, koska muut pitävät kiinni omastaan. Toivottavasti on ystäviä jotka auttaa. Minut on ainakin suuri osa "ystävistäni" pettänyt ja näyttänyt kylmän puolensa suruni keskellä..
ja ehkä ainakaan oman ikäiseni eivät kuolemaa hirveästi osaa ajatella kun eivät ole sitä paljon kohdanneet, en tiedä. Ainakin tunnen oloni kaveriporukassani tosi erilaiseksi ja oudoksi... Siitä ehkä tulee se julman kohtalon kokemus, kun en tunne ihmisiä jotka olisivat kokemeet saman. Ja omat kaverini ovat tosi naiiveja.. Heistä huomaa etteivät ole menettäneet ketään.
Se on ihan totta mitä joku vastasi että olen kyllä päässyt veljeni kuoleman yli (niin hyvin kun siitä voi päästä) mutta se suru ja tuska nostavat päätään nyt äidin poismenon takia... Ja molemmat varmaan yksittäisinä tapahtumina olisi ollut helpompi sietää mutta että molemmat.. Kaksi lähiomaisen kuolemaa alle 3-kymppisen elämässä ei ehkä ole kovin yleistä, en ainakaan usko. :(
-ap