Jos lapsi ei näytä tunteitaan

Saattaa olla, että kuvittelen koko asian, mutta aloin yöllä pohtia tätä kun kuopukseni pelkäsi ukkosta.

Meillä on mieheni kanssa molemmilla lapsia edellisestä liitosta ja lapset ovat meillä vuoroviikoin. Elän siis miehenikin lasten kanssa ihan säännöllisesti sitä normaalia arkea eli näen lapsia paljon enemmän kuin, jos he olisivat vaikkapa vain joka toinen viikonloppu meillä.

Omat lapseni ovat aina näyttäneet herkästi tunteitaan. Niin ilon, surun kuin pettymyksen, harmin ja pelonkin. Minun ei tarvitse kauheasti miettiä miten lapseni kokee asiat,kun he kyllä ilmaisevat pettymyksensä ja harminsakin, jos jokin asia ei miellytä. En ole tätä asiaa suuremmin edes ajatellut. Mielestäni sen kuuluukin olla niin. Lapsen täytyy siis uskaltaa näyttää se syvinkin kiukkunsa siellä kotona ja tietää, että siellä kotona on ihmiset, jotka pystyvät ottamaan vastaan hänen kiukkunsa ja se on turvallista näyttää. Joo se on joskus raivostuttavaakin, mutta kotona ne tunteet silti kuuluu näyttää. Muualla saattaa olla parempi sitten osata hillitä niitä tunteitaan. Etenkin siis negatiivisia.

Ja ei lapseni eivät ole mitään kurittomia alati kiukuttelevia kakaroita. Heidän kanssaan on aina sujunut kaikki hyvin ja koulusta ja harrastuksista tulee aina vain hyvää palautettakin.

Mutta mieheni hyvin samanikäiset kohta siis jo varhaisteinit ovat tässä suhteessa hyvin erilaisia. En ole tämän kahden vuoden aikana nähnyt näiden lasten esimerkiksi itkevän koskaan. He eivät koskaan kiukuttele isäänsä tai minua vastaan. Eivät ilmaise harmiaan kuin korkeintaan kävelemällä istumaan hiljaa huoneeseen. Jos isänsä vaikkapa nuhtelee tai komentaa heitä jostain niin kuuntelevat vain hiljaa ja jos penää selitystä asiaan niin vastaus on lähinnä hiljainen "en tiedä".

Jos jokin asia vaikkapa selvästi pelottaa heitä niin peittävät sen kohellukseen. Muuttavat sen pelon siis tietyllä tavalla hauskaksi. Se siis saattaa näyttää siltä, että lapsi pelleilee sillä, että "iikapuakääk minä pelkään ukkosta apuaaaa" ja hirveää meteliä ja juoksua.

Kauhean vaikeaa selittää, mutta mietin vain, että onko tälläinen tavallistakin.

Mies joskus seurustelumme alkuaikoina selitti sitä miten heillä lapset on kiukutelleet äidilleen, mutta hänen ei tarvitse sanoa kuin kerran, jos hänellä menee hermot ja sitten ei kukaan enää sano mitään. Pitää ärsyttävänä usein sitä, jos minun lapseni joskus eivät samantien tottele tai kauheaa sentään - sanovat vastaan. Onhan se tosiaan ärsyttävää, mutta kyllä mielestäni lapsen täytyy kotona uskaltaa ilmaista itseään ja vaikkapa ihan rehellisesti suuttuakin. Siitäkin huolimatta, että aikuinen on se, joka sanoo viimeisen sanan. Lapsi saa silti olla asiasta harmissaan, kiukuissaa ja eri mieltä.

Entinen appiukkoni oli myös sellainen, että hänen mielestään lapset on kivoja,kun ne vain "on" tai sitten ovat iloisia. Oli ihan tuskissaan jo jos vaikka lapsi yksivuotiaana kiukutteli tai itki.

Mutta niin... eihän lapsenkaan maailmassa kai sentään kaikki voi olla vain kivaa ja neutraalia. Tiedättekö/tunnetteko tälläisiä lapsia?