Yli-sukupuolineutraali tuttu osti prinsessa-tytöllemme "traktorit ja työkoneet" värityskirjan

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tyttö siis peilailee, laittaa välillä helmet kaulaan ja tiaran päähän, mekon päälle ja pyörii ja tanssii peilin edessä. eli liittyy pukeutuminen ja asusteet. En näe tässä mitään pahaa? Kaikki nyt ymmärtävät mitä prinsessatyylisellä tytöllä tarkoitetaan.

Ap

No siinä on joidenkin kommentoijien mukaan se paha, et kohta se on ulkonäkökeskeinen siwan kassa. Joskaan en ymmärrä mitä pahaa siinäkään olisi? Pahempaa mulle olisi, et kasvattaisin lapset lokeroimaan ja katsomaan muita (kuten kassatyöntekijöitä) alaspäin.

Jos väkisin tyrkytät asioita lapselle, joita se ei halua (huom! tällä hetkellä, lapsen mielenkiinnon kohteetki voi muuttua..) niin loistava tulevaisuus on todennäköisempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietääkö se sun tyttö mikä traktori on ja mitä traktorilla tehdään? Ei työkalut ole mikään huono kuvakirjan aihe tytölle.

Se miten sinä otat asian vastaan vaikuttaa lapsesi asenteisiin.

Jos tytöllä on jo ne 15 prinsessa kirjaa niin avoimin mielin tutkimaan niitä työkalujen kuvia äidin kanssa ja keskustelemaan siitä kurkinosturista tai mihin muuhun niitä traktorin pyöriä voi käyttää.

Entäs, jos tytöllä on jo ne 15 traktorikirjaa, pitäisikö silloin tutkia avoimin mielin myös prinsessoja?

Kyllä, varsinkin jos on poika kyseessä. Tytöille tuota prinsessakrääsää tulee joka tuutista muutenkin. Vanhempien pitäisi antaa lapsillensa mahdollisuus myös sen stereotypian ulkopuolisiin vaihtoehtoihin.

Tiedän kolme vuotiaan pojan joka ei suostunut laittamaan punaista paitaa päiväkotiin kun se on tyttöjen väri. Kotona sentään uskalsi pitää sitä kun Ferraritkin on punaisia. Stereotypiat ja odotuksen muokkaavat lapsien käytöstä pienestä pitäen vaikka kuinka kieltäisimme. Kyllä ne lapset tietää miten pahoittaa äidin mieli tai miten saa äidin iloiseksi vaikka äiti on omasta mielestään täysin neutraali.

Onko ok, jos pojan lempileikki on pukeutua ja peilailla? Ettekö yhtään johdattele häntä mihinkään "kehittävään"?

Monelle lapselle on tärkeää tietyssä iässä olla juuri sitä omaa/omaksi koettua sukupuolta ja siinä sitten mennään joskus överiksi, vaaditaan vaan prinsessaleluja tms. mutta en näe siinä mitään pahaa. Myöhemmin sitten ollaan jo varmoja itsestä ja voidaan jo vähän leikitellä sukupuolirooleilla, poika pukeutuu penkkareihin naiseksi ym. Radfem-ideologian edustajat eivät usko siihen, että tyttö voi oikeasti olla todella tyttömäinen, vaan pitävät heitä vain aivopestyinä.

Vierailija kirjoitti:

Jaa, se on jännää miten jokainen prinsessoista pitävä pikkutyttö on aina ihan itse valinnut sen kiinnostuksen kohteensa. Minä en koskaan tykännyt pinkistä tai prinsessaleikeistä, ja koko lapsuus oli yhtä "voi pikku prinsessaa" -lässytystä. Kaupan kassatkin kutsuivat prinsessaksi.

Ja mä en sentään ollut edes päiväkodissa. Siellähän se "tyttöjen leikit ja poikien leikit" - homma on ihan mahdotonta.

Miksei tytöt saisi olla kiinnostuneita prinsessoista ihan itse? Siksi koska sinä et ollut, niin kukaan ei ole?

Meillä tyttö oli 1v kun sai nuken lahjaksi, kirjaimellisesti heitti sen nurkkaan ja lähti veljensä kanssa ajamaan pikkuautoilla. Muutama kk myöhemmin hän alkoi kiinnostua prinsessoista, näki kaverini tytöllä niitä. Itse kutsui itseään prinsessaksi kun oli 2v. Enää 4v ei kutsu prinsessaksi itseään, mutta on tarkka vaatteistaan. Pitää olla pinkkiä ja prinsessaa.

Myös veljensä pitää pinkistä, tämäkään ei varmaan sitten ole hänen valintansa vaan pakotettua, sillä lempilelunsa on rekat, vaikka olisi vauvanukkekin ja leikkikeittiö..

Aika monella tytöllä on se prinssessainen vaihe, ja se ei liene vaarallista jos lukee lasten kehityspsykologisia opuksia. Ja leikit voi olla erilaisia. Katsoin kerran talvella pikkutyttöjä ja poikia. Tytöt istuivat lumessa, heillä oli joku mielikuvitusleikki jossa sääntöjä sovittiin jatkuvasti: tään on sitten tämmönen, jooko? Joo. Pojat juoksivat ylös alas lumipenkkaa ja karjuivat juostessaan. Toinen tytöistä (4v) havahtui: Mitä ihmettä nuo pojat leikkii? Mutta on paljon niitä toisenlaisia poikia jotka tykkää mielikuvitusleikeistä, tykkää voimistella ja tyttöjä jotka tykkää urheilla, koetella voimiaan, leikkiä legojen kanssa. Meillä oli kaksi lasta, tyttö ja poika aika samanikäisiä, ja leluja oli sekä "tyttömäisiä" että "poikamaisia", itse valitsivat millä leikkivät. Hyvin paljon on niitä leluja, leikkejä ja tekemisiä jotka eivät ole luokiteltavissa: kirjat, elokuvat, pelit. Afrikan tähteä tai jääkiekkoa pallolla omalla pihalla pelasi molemmat ihan yhtä innolla. Poika tykkäsi leipoa enemmän, tyttö oli paljon parempi kiipeilijä. Ja niistä kasvoi ihan omanlaisiaan molemmista. Leikkien lisäksi vanhempien tuki ja arvostus vaikuttaa kehityksessä. Tyttö voi olla prinsessana sievä, mutta kannattaa ihailla yhtä paljon kun juoksee nopeasti tai osaa jonkun hankalan laskun ja pojan feminiinisiä puolia voi kehua. Jospa noin läytävät sen itselle sopivan tavan olla ja elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, se on jännää miten jokainen prinsessoista pitävä pikkutyttö on aina ihan itse valinnut sen kiinnostuksen kohteensa. Minä en koskaan tykännyt pinkistä tai prinsessaleikeistä, ja koko lapsuus oli yhtä "voi pikku prinsessaa" -lässytystä. Kaupan kassatkin kutsuivat prinsessaksi.

Ja mä en sentään ollut edes päiväkodissa. Siellähän se "tyttöjen leikit ja poikien leikit" - homma on ihan mahdotonta.

Miksei tytöt saisi olla kiinnostuneita prinsessoista ihan itse? Siksi koska sinä et ollut, niin kukaan ei ole?

Meillä tyttö oli 1v kun sai nuken lahjaksi, kirjaimellisesti heitti sen nurkkaan ja lähti veljensä kanssa ajamaan pikkuautoilla. Muutama kk myöhemmin hän alkoi kiinnostua prinsessoista, näki kaverini tytöllä niitä. Itse kutsui itseään prinsessaksi kun oli 2v. Enää 4v ei kutsu prinsessaksi itseään, mutta on tarkka vaatteistaan. Pitää olla pinkkiä ja prinsessaa.

Myös veljensä pitää pinkistä, tämäkään ei varmaan sitten ole hänen valintansa vaan pakotettua, sillä lempilelunsa on rekat, vaikka olisi vauvanukkekin ja leikkikeittiö..

Toi helpottaa kun on molempia sukupuolia olevia lapsia. Voi leikkiä myös siskon leluilla ja kokea rajoja. Mutta samat pojat jotka uskaltaa kotona kuljetella pikkuautoja siskon nukenrattaissa ei päiväkodissa vahingossakaan koske nukenrattaisiin. On sen verran itsesuojeluvaistoa etteivät halua tulla kiusatuksi.

Päiväkodeissa on tutkittu ihan videokuvauksella aikuisten sukupuolittunutta ohjausta. Pojat ohjataan poikien leluihin ja leikkimään samaa sukupuolta olevien kanssa. Sama tyttöjen kanssa. Haastattelussa he eivät nähneensä kohdelleensa lapsia sukupuolen mukaan eritavalla. Normien mukaan toimivat ovat sokeita omalle toiminnalleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, se on jännää miten jokainen prinsessoista pitävä pikkutyttö on aina ihan itse valinnut sen kiinnostuksen kohteensa. Minä en koskaan tykännyt pinkistä tai prinsessaleikeistä, ja koko lapsuus oli yhtä "voi pikku prinsessaa" -lässytystä. Kaupan kassatkin kutsuivat prinsessaksi.

Ja mä en sentään ollut edes päiväkodissa. Siellähän se "tyttöjen leikit ja poikien leikit" - homma on ihan mahdotonta.

Miksei tytöt saisi olla kiinnostuneita prinsessoista ihan itse? Siksi koska sinä et ollut, niin kukaan ei ole?

Meillä tyttö oli 1v kun sai nuken lahjaksi, kirjaimellisesti heitti sen nurkkaan ja lähti veljensä kanssa ajamaan pikkuautoilla. Muutama kk myöhemmin hän alkoi kiinnostua prinsessoista, näki kaverini tytöllä niitä. Itse kutsui itseään prinsessaksi kun oli 2v. Enää 4v ei kutsu prinsessaksi itseään, mutta on tarkka vaatteistaan. Pitää olla pinkkiä ja prinsessaa.

Myös veljensä pitää pinkistä, tämäkään ei varmaan sitten ole hänen valintansa vaan pakotettua, sillä lempilelunsa on rekat, vaikka olisi vauvanukkekin ja leikkikeittiö..

En ole missään sanonut, millä leluilla kukaan "saisi" leikkiä. Pointtini on vain ja ainoastaan, että se yhteiskunnan ja lapsiyhteisön erittäin hienovarainen tapa tuuppia lasta sosiaaliseen sukupuoleensa voi olla lähes näkymätön silloin, kun lapsi omaksuu sen kitkatta. Silloin kysellään, että "pitäiskös sen meidän marjukan vastoin tahtoaan leikkiä roboteilla." Silloin, kun lapsi haluaisi olla jotakin muuta, kysymys onkin lapsen näkökulmasta aika voimallisesta ohjailusta.

Olisin tykännyt pukeutua päiväkodissa joskus intiaaniksi. Mutta kotona oli pikkulapsesta asti opetettu niin tarkat sukupuolirajat joiden rikkomisesta pilkattiin, että en uskaltanut vaan pyysin että saisin prinsessapuvun. Olin kateellinen kun paras kaverini uskalsi pyytää sen intiaanipäähineen.

Veljelleni ostettiin rakennuspalikoita. Olisin itsekin halunnut rakentaa, mutta sain valmiin nukkekodin missä oli paljon pitsiä. Rikoin nukkekodin seinän kun halusin rakentaa siihen lisää huoneita. Sain huudot ja haukkumiset. Rakennussarjaa en uskaltanut pyytää, enkä lapsena edes tajunnut että voisin tehdä niin. Vaikka enhän minä sitä olisi saanut, kun se ei ole tytöille.

Minulle opetettiin, että tytöt eivät osaa matematiikkaa. Pelkäsin ensimmäistä matikantuntia niin paljon että oksetti. Turha kai sanoakaan, että en hirveästi loistanut niillä tunneilla. Miksi olisin yrittänyt, kun minulle kerran sanottiin että en tule oppimaan? Niin sanoivat ihmiset, joihin pieni lapsi luottaa eniten maailmassa.

Muistan kun äitini selitti kerran jollekin ystävälleen, että tuo Minna on niin perinteinen tyttö, että turha sille on mitään ei-tyttöjen juttuja (en muista mitä se oli) edes yrittää tyrkyttää. Niin, olin perinteinen tyttö, kun minut oli väkipakolla siihen muottiin sullottu. Äitini vain kuvitteli täysin vilpittömästi että olin oikeasti se miksi minut oli muokattu. Ei häntä kiinnostanut nähdä mitä oikeasti olen. Ei kiinnosta vieläkään eikä hän ymmärtäisi jos puhuisin hänelle tästä.

En halunnut olla poikakaan koskaan, minulla vain yksinkertaisesti oli persoonallisuus josta vanhempani määrätietoisesti tukahduttivat osan. Se toimi kun olin lapsi, mutta ei toimi enää. Mutta en ikinä anna vanhemmilleni anteeksi.

Siinä teille vähän miettimistä, sukupuolineutraaliudesta panikoijat.

Kyllä nyt ap:n lapsi on traumatisoitunut kyn sai väärän värityskirjan. Lähetä toki viesti sille antajalle, että väärin lahjoit. Mulla on sukulaispoika, jolla KAIKKI pitää olla jotain konetta. Ostin kalliin ihanan paidan, joka oli poikamaisen sininen, mutta jossa oli eläinten kuvia. Eihän sitä koskaan haluttu käyttää. Hirveä ihminen olin, kun yritin edes vähän laajentaa sitä kirjoa mitä maailmassa voi olla. Ja ei se yksipuolinen kiinnostus mistään tyhjästä nouse. Ei tytöillä eikä pojilla. Ja veikkaan, että ap:n prinsessa on niitä, joille sitten leikkiinkään ei mahdu kuin tyttöjä, vaikka siinä vieressä seisoisi poika, joka nyt vain haluausi leikkiä jotain, vaikka sitten kotia ja ruuanlaittoa. Ihan sama mulle mistä lapset tykkää mutta kun se on siihen yhteen asiaan jumittunutta niin, no. Itse ainakaan en jaksa. Mennään pihalle kattelemaan koppakuoriaisia niin prinsessa miettii vaan kynsilakanvärejä ja konepoika näkee vain ne kauempana olevat automerkit. Ainakin mulle se sukupuolisensitiivisyys on ihan sitä vaihtoehtojen antamista. Mutta jos vanhemmat jo loukkaantuu vaihtoehdoista, niin ei muuta voi lapsiltakaan odottaa.

Ja btw, ei ne lahjat muutenkaan oo helppo saada oikein. Joku haluaa mylittleponeja mut ei missään nimessä rainbowdashia. Jos sit viet sen dashin niin heti tulee taas viestiä perään sydän juuriaan myöten loukkaantuneelta av-mammalta. Ties mitä agendaa taas sillä dashillä yritettiin pikku wilma-petterille syöttää, kyynel :(

Vierailija kirjoitti:

Olisin tykännyt pukeutua päiväkodissa joskus intiaaniksi. Mutta kotona oli pikkulapsesta asti opetettu niin tarkat sukupuolirajat joiden rikkomisesta pilkattiin, että en uskaltanut vaan pyysin että saisin prinsessapuvun. Olin kateellinen kun paras kaverini uskalsi pyytää sen intiaanipäähineen.

Veljelleni ostettiin rakennuspalikoita. Olisin itsekin halunnut rakentaa, mutta sain valmiin nukkekodin missä oli paljon pitsiä. Rikoin nukkekodin seinän kun halusin rakentaa siihen lisää huoneita. Sain huudot ja haukkumiset. Rakennussarjaa en uskaltanut pyytää, enkä lapsena edes tajunnut että voisin tehdä niin. Vaikka enhän minä sitä olisi saanut, kun se ei ole tytöille.

Minulle opetettiin, että tytöt eivät osaa matematiikkaa. Pelkäsin ensimmäistä matikantuntia niin paljon että oksetti. Turha kai sanoakaan, että en hirveästi loistanut niillä tunneilla. Miksi olisin yrittänyt, kun minulle kerran sanottiin että en tule oppimaan? Niin sanoivat ihmiset, joihin pieni lapsi luottaa eniten maailmassa.

Muistan kun äitini selitti kerran jollekin ystävälleen, että tuo Minna on niin perinteinen tyttö, että turha sille on mitään ei-tyttöjen juttuja (en muista mitä se oli) edes yrittää tyrkyttää. Niin, olin perinteinen tyttö, kun minut oli väkipakolla siihen muottiin sullottu. Äitini vain kuvitteli täysin vilpittömästi että olin oikeasti se miksi minut oli muokattu. Ei häntä kiinnostanut nähdä mitä oikeasti olen. Ei kiinnosta vieläkään eikä hän ymmärtäisi jos puhuisin hänelle tästä.

En halunnut olla poikakaan koskaan, minulla vain yksinkertaisesti oli persoonallisuus josta vanhempani määrätietoisesti tukahduttivat osan. Se toimi kun olin lapsi, mutta ei toimi enää. Mutta en ikinä anna vanhemmilleni anteeksi.

Siinä teille vähän miettimistä, sukupuolineutraaliudesta panikoijat.

Justiinsa joo. Jos Perä-Härmälässä vuonna 82 on kerran käynyt noin, niin ei vois vähempää kiinnostaa - sun tarinas on satavarmasti joko provo tai marginaalien marginaalia - niinkuin kaikki sukupuoli-tasa-arvo-ihmisoikeus hössötykset nykyään. Arkielämässä tai isompana ilmiönä näitä et ikinä näe.

Muistan kun pari vuotta sitten olin erään tuttuni kanssa shoppailemassa. Kävin sitten ostamassa mieheni veljen 4-vuotiaalle tytölle synttärilahjaa. Neiti halusi prinsessamekon. Oli kuulemma oikein röyhelöistä ja "prinsessamaista" sellaista toivonut jo melkein vuoden. Mä sitten hymy huulillani hipelöin kaupassa toinen toistaan hienompaa röyhelökasaa ja yritin miettiä, mikä olisi eniten tuon pinkissä hattaramaailmassa elävän pikkuprinsessan mieleen.

Tuttuni sitä hetken hiljaa katsoi ja kysyi sitten, että miksi haluan ostaa tuollaisen lahjan lapselle. Mä kerroin tytön itse toivoneen prinsessamekkoa ja ajattelin vilpittömästi, että se olisi riittävä perustelu. Olin todella hämmästynyt, kun ei ollutkaan. Tuttuni kysyi minulta, että miksi haluan tukea ja ylläpitää vääristyneitä sukupuolistereotypioita. Olin äimän käkenä. Että mitä? Mitä vääristynyttä siinä on, että lapsi saa itse valita kiinnostuksen kohteensa?

Ei tästä nyt mitään riitaa tullut. Minä ostin sen mekon ja vähän muutakin prinsessakrääsää siihen kylkeen ja käytiin syömässä tuttuni kanssa ihan hyvässä hengessä. Itsekseni silloin kyllä aloin miettimään, että fanaattista ajattelua löytyy näemmä myös sieltä sukupuolineutraliuden päästä. Siinä missä jotkut haluavat vaikka väkisin ohjata lasta ns. oman sukupuolensa leikkeihin, pyrkivät jotkut vaikka väkisin ohjaamaan niistä ulos. Itse taas olen kokenut, että lapset tekevät luonnostaan aika monipuolisia valintoja elämänsä varrella, kun heidän antaa tehdä niitä. Tämäkin nuori prinsessa harrastaa nykyään prinsessaleikkien ohella innokkaasti jalkapalloa. 😃⚽👑

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin tykännyt pukeutua päiväkodissa joskus intiaaniksi. Mutta kotona oli pikkulapsesta asti opetettu niin tarkat sukupuolirajat joiden rikkomisesta pilkattiin, että en uskaltanut vaan pyysin että saisin prinsessapuvun. Olin kateellinen kun paras kaverini uskalsi pyytää sen intiaanipäähineen.

Veljelleni ostettiin rakennuspalikoita. Olisin itsekin halunnut rakentaa, mutta sain valmiin nukkekodin missä oli paljon pitsiä. Rikoin nukkekodin seinän kun halusin rakentaa siihen lisää huoneita. Sain huudot ja haukkumiset. Rakennussarjaa en uskaltanut pyytää, enkä lapsena edes tajunnut että voisin tehdä niin. Vaikka enhän minä sitä olisi saanut, kun se ei ole tytöille.

Minulle opetettiin, että tytöt eivät osaa matematiikkaa. Pelkäsin ensimmäistä matikantuntia niin paljon että oksetti. Turha kai sanoakaan, että en hirveästi loistanut niillä tunneilla. Miksi olisin yrittänyt, kun minulle kerran sanottiin että en tule oppimaan? Niin sanoivat ihmiset, joihin pieni lapsi luottaa eniten maailmassa.

Muistan kun äitini selitti kerran jollekin ystävälleen, että tuo Minna on niin perinteinen tyttö, että turha sille on mitään ei-tyttöjen juttuja (en muista mitä se oli) edes yrittää tyrkyttää. Niin, olin perinteinen tyttö, kun minut oli väkipakolla siihen muottiin sullottu. Äitini vain kuvitteli täysin vilpittömästi että olin oikeasti se miksi minut oli muokattu. Ei häntä kiinnostanut nähdä mitä oikeasti olen. Ei kiinnosta vieläkään eikä hän ymmärtäisi jos puhuisin hänelle tästä.

En halunnut olla poikakaan koskaan, minulla vain yksinkertaisesti oli persoonallisuus josta vanhempani määrätietoisesti tukahduttivat osan. Se toimi kun olin lapsi, mutta ei toimi enää. Mutta en ikinä anna vanhemmilleni anteeksi.

Siinä teille vähän miettimistä, sukupuolineutraaliudesta panikoijat.

Justiinsa joo. Jos Perä-Härmälässä vuonna 82 on kerran käynyt noin, niin ei vois vähempää kiinnostaa - sun tarinas on satavarmasti joko provo tai marginaalien marginaalia - niinkuin kaikki sukupuoli-tasa-arvo-ihmisoikeus hössötykset nykyään. Arkielämässä tai isompana ilmiönä näitä et ikinä näe.

Ihan tavallista elämää maaseudulla. En tietenkään ole videoinut koko lapsuuttani todistusaineistoksi enkä voi todistaa että tuo ei tapahtunut 80-luvulla. Eli ole uskomatta. Minä taas uskon, että olet kouluttamaton, sivistymätön naisvihaajajuntti, jolta lapset pitäisi ottaa pois jos sinulla niitä on.

N 43 kirjoitti:

Muistan kun pari vuotta sitten olin erään tuttuni kanssa shoppailemassa. Kävin sitten ostamassa mieheni veljen 4-vuotiaalle tytölle synttärilahjaa. Neiti halusi prinsessamekon. Oli kuulemma oikein röyhelöistä ja "prinsessamaista" sellaista toivonut jo melkein vuoden. Mä sitten hymy huulillani hipelöin kaupassa toinen toistaan hienompaa röyhelökasaa ja yritin miettiä, mikä olisi eniten tuon pinkissä hattaramaailmassa elävän pikkuprinsessan mieleen.

Tuttuni sitä hetken hiljaa katsoi ja kysyi sitten, että miksi haluan ostaa tuollaisen lahjan lapselle. Mä kerroin tytön itse toivoneen prinsessamekkoa ja ajattelin vilpittömästi, että se olisi riittävä perustelu. Olin todella hämmästynyt, kun ei ollutkaan. Tuttuni kysyi minulta, että miksi haluan tukea ja ylläpitää vääristyneitä sukupuolistereotypioita. Olin äimän käkenä. Että mitä? Mitä vääristynyttä siinä on, että lapsi saa itse valita kiinnostuksen kohteensa?

Ei tästä nyt mitään riitaa tullut. Minä ostin sen mekon ja vähän muutakin prinsessakrääsää siihen kylkeen ja käytiin syömässä tuttuni kanssa ihan hyvässä hengessä. Itsekseni silloin kyllä aloin miettimään, että fanaattista ajattelua löytyy näemmä myös sieltä sukupuolineutraliuden päästä. Siinä missä jotkut haluavat vaikka väkisin ohjata lasta ns. oman sukupuolensa leikkeihin, pyrkivät jotkut vaikka väkisin ohjaamaan niistä ulos. Itse taas olen kokenut, että lapset tekevät luonnostaan aika monipuolisia valintoja elämänsä varrella, kun heidän antaa tehdä niitä. Tämäkin nuori prinsessa harrastaa nykyään prinsessaleikkien ohella innokkaasti jalkapalloa. 😃⚽👑

Mitä fanatismia sinä tuossakin kuvittelet näkeväsi? Ystäväsi kysymys oli aiheellinen. Sinä vastasit että lapsen toive. Keskustelu loppui siihen. Ystäväsi ei lähtenyt virittämään pommia autosi alle vaan kahvitteli kanssasi. Sinä tulit nettiin, kuin tosiystävä ainakin, pilkkaamaan ystävääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, se on jännää miten jokainen prinsessoista pitävä pikkutyttö on aina ihan itse valinnut sen kiinnostuksen kohteensa. Minä en koskaan tykännyt pinkistä tai prinsessaleikeistä, ja koko lapsuus oli yhtä "voi pikku prinsessaa" -lässytystä. Kaupan kassatkin kutsuivat prinsessaksi.

Ja mä en sentään ollut edes päiväkodissa. Siellähän se "tyttöjen leikit ja poikien leikit" - homma on ihan mahdotonta.

Meidän tyttö kyllä sai leikkiä päiväkodissa dinosauruksilla ja pelata jalkapalloa 🙄

Samoin. Tai no, dinosauruksia en muista, mutta legoilla ja Brion puujunilla leikin, samoin kuin kotona. Tytöt-pojat -erittely alkoi vasta koulussa. Tämä 80-luvun alussa.

Vierailija kirjoitti:

N 43 kirjoitti:

Muistan kun pari vuotta sitten olin erään tuttuni kanssa shoppailemassa. Kävin sitten ostamassa mieheni veljen 4-vuotiaalle tytölle synttärilahjaa. Neiti halusi prinsessamekon. Oli kuulemma oikein röyhelöistä ja "prinsessamaista" sellaista toivonut jo melkein vuoden. Mä sitten hymy huulillani hipelöin kaupassa toinen toistaan hienompaa röyhelökasaa ja yritin miettiä, mikä olisi eniten tuon pinkissä hattaramaailmassa elävän pikkuprinsessan mieleen.

Tuttuni sitä hetken hiljaa katsoi ja kysyi sitten, että miksi haluan ostaa tuollaisen lahjan lapselle. Mä kerroin tytön itse toivoneen prinsessamekkoa ja ajattelin vilpittömästi, että se olisi riittävä perustelu. Olin todella hämmästynyt, kun ei ollutkaan. Tuttuni kysyi minulta, että miksi haluan tukea ja ylläpitää vääristyneitä sukupuolistereotypioita. Olin äimän käkenä. Että mitä? Mitä vääristynyttä siinä on, että lapsi saa itse valita kiinnostuksen kohteensa?

Ei tästä nyt mitään riitaa tullut. Minä ostin sen mekon ja vähän muutakin prinsessakrääsää siihen kylkeen ja käytiin syömässä tuttuni kanssa ihan hyvässä hengessä. Itsekseni silloin kyllä aloin miettimään, että fanaattista ajattelua löytyy näemmä myös sieltä sukupuolineutraliuden päästä. Siinä missä jotkut haluavat vaikka väkisin ohjata lasta ns. oman sukupuolensa leikkeihin, pyrkivät jotkut vaikka väkisin ohjaamaan niistä ulos. Itse taas olen kokenut, että lapset tekevät luonnostaan aika monipuolisia valintoja elämänsä varrella, kun heidän antaa tehdä niitä. Tämäkin nuori prinsessa harrastaa nykyään prinsessaleikkien ohella innokkaasti jalkapalloa. 😃⚽👑

Mitä fanatismia sinä tuossakin kuvittelet näkeväsi? Ystäväsi kysymys oli aiheellinen. Sinä vastasit että lapsen toive. Keskustelu loppui siihen. Ystäväsi ei lähtenyt virittämään pommia autosi alle vaan kahvitteli kanssasi. Sinä tulit nettiin, kuin tosiystävä ainakin, pilkkaamaan ystävääsi.

Eihän loppunut. Tuossahan lukee, että tuttavansa kysyi sen jälkeen "miksi haluan tukea ja ylläpitää vääristyneitä sukupuolistereotypioita". Eli se vastaus ei riittänyt, että tyttö itse halusi prinsessamekon. Olisi pitänyt vastoin tytön toivetta ostaa jotain, mikä ei tue "vääristynyttä sukupuolistereotypiaa". Fanaattista ajatteluahan tuo on.

Vähän ohis mutta kiukuttiko ketään muuta lapsena se, miten Viisikko- kirjoissa ja muissa lastenkirjoissa pojat olivat aina sankareita? Poikkeuksena oli Viisikon Paula, joka halusikin olla poika ja jota kutsuttiin Pauliksi. Muistan 6-vuotiaana itkeneeni raivosta äidilleni, että mikä näitä kirjoja vaivaa. Minä ainakin olisin uskaltanut kiivetä tutkimaan luolaa enkä vain nyyhkinyt mekko päällä jossain puun takana. Sen jälkeen sainkin onneksi luettavakseni W.I.T.C.H.-lehtiä :D

Hirveää fanaattisuutta tosiaan.

Itse olen mies, enkä muista omaa lapsuuttani kultaisella 70-luvulla mitenkään erityisen pahalla, varmaan olen aika lailla saanut leikkiä millä tavaroilla lystään ja leikkiä mitä haluan. Ja ison kerrostalon pihalla leikittiin aika paljon myös tytöt ja pojat keskenään, vaikka ehkä aavistuksen enemmän poikien kanssa pyörinkin.

Nykyään olen mielenkiinnolla seurannut kahden oman tyttäreni kasvua.

Ei heitäkään kukaan ole yrittänyt rajoittaa tai ostaa vain tietyn tyylistä tavaraa - silti ovat paikkansa löytäneet. No ok, ehkä päiväkodissa jonkinlaista roolijakoa on suoritettu, paha sanoa kun en ole ollut paikalla vahtimassa.

Mutta nuorempi tyttäreni käy hyvästä esimerkistä siinä, miten ihan kiihkottomasti ja isompia miettimättä hän on saanut valita omat polkunsa (kuten toki vanhempikin, nuorempi on vaan selkeämpi esimerkki).

Hänelle on ollut pienempänä tarjolla yhtä lailla autoja, nukkeja, palloja, duploja, kirjoja, värityskirjoja yms.

Kaikki ovat kiinnostaneet aikansa, eikä voi sanoa että hän olisi jämähtänyt johonkin tiettyyn lokeroon.

Sama tyttö on kulkenut yhtenä päivänä prinsessamekossa ja tiara päässä päiväkotiin, toisena päivänä häntä hakiessani näin neidin painimassa lippis vinossa jonkun pojan kanssa kaikki vaatteet sotkussa ja nauraen tyytyväisenä.

Hän kiipeilee puissa ja telineissä (ja melkein missä vaan) paremmin kuin moni samanikäinen poika, leikkii sekä poikien että tyttöjen kanssa, kykenee parin tunnin dialogiin isosiskon kanssa barbileikissä, rakentaa legoilla, on kiinnostunut aina kokeilemaan kaikenlaisia pientyökaluja, vasaroimaan, ruuvaamaan ja rakentelemaan, leipoo innoissaan ja piirtelee tyttöjä ja prinsessoja yms...

Isosiskonsa on ehkä vähän rajoittuneempi, muttei hänkään mikään yhden asian ihminen.

Kumpikin saa minun puolestani leikkiä ja touhuta mitä tykkäävät, asioihin on aina kannustettu ja hankittu välineitä, kun on johonkin suuntaan mielenkiintoa havaittu.

Minusta ei ole maailman kamalin asia, jos joku tuo prinsessatytölle traktorivärityskirjan, mutta sitten pitää myös lahjan antajan kestää se, ettei lapsi siitä myöskään mitään välitä. Jos haluaa lahjaa antaessaan vastareaktiona sen onnellisen hymyn ja sydämestä tulevat kiitokset, niin silloin kannattaa toki kysyä etukäteen lahjan saajan mieltymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, se on jännää miten jokainen prinsessoista pitävä pikkutyttö on aina ihan itse valinnut sen kiinnostuksen kohteensa. Minä en koskaan tykännyt pinkistä tai prinsessaleikeistä, ja koko lapsuus oli yhtä "voi pikku prinsessaa" -lässytystä. Kaupan kassatkin kutsuivat prinsessaksi.

Ja mä en sentään ollut edes päiväkodissa. Siellähän se "tyttöjen leikit ja poikien leikit" - homma on ihan mahdotonta.

Meidän tyttö kyllä sai leikkiä päiväkodissa dinosauruksilla ja pelata jalkapalloa 🙄

Samoin. Tai no, dinosauruksia en muista, mutta legoilla ja Brion puujunilla leikin, samoin kuin kotona. Tytöt-pojat -erittely alkoi vasta koulussa. Tämä 80-luvun alussa.

Pieni yksityinen päiväkoti oli tuossa hyvä: siellä tytöt ja pojat ja eri-ikäiset lapset leikkivät yhdessä. Tavaroita oli vähän eikä yhtään muovikrääsää, samat simpukankuoret toimivat lautasina ja merirosvojen kultarahoina. Mielikuvitukselle olis sijaa. Ihmeen rauhallista päiväkodissa oli aina kun sinne meni, lapset olivat syventyneet leikkeihinsä sisällä tai ulkona. Eniten inhoan leluja joiden mukana tulee valmiiksi käsikirjoitettu tarina: näin leikit lelulla oikein. Ei paljon auta lapsia omia aivojaan käyttämään.

Minulla ja siskollani ei kummallakaan ollut prinsessavaihetta, vaikka olemme nykyään molemmat hyvin tyttömäisiä vaatteiden ja hiustyylit suhteen. Uskon sen johtuvan siitä, että perheessämme katsottiin Muumeja, Kaukametsän pakolaisia, Maasika Arttua ja Maa aikojen alussa -elokuvia. Meille luettiin Pieni talo suuressa metsässä ja Lasten eläinsatuja. Meitä kannustettiin piirtämään, värittämään ja leikkimään ulkona. Lempilelumme olivat pehmoleluja ja legoja. Päiväkodissa pelasimme palloa ja leikimme koiria pihalla. Ainut prinsessoihin liittyvä juttu jonka muistan oli se, kun leikimme Tuhkimoa pesemällä portaita :D

Olen todella kiitollinen siitä, että minä olen saanut kotoa mallin siitä, ettei maailmaa ole jaettu tyttöjen ja poikien juttuihin, vaan pitää tehdä sitä minkä itse kokee hyväksi. Tästä taisin joskus lapsena riidelläkin jonkun kaverin kanssa, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Olisin varmasti saanut pukeutua tiaraan tai pelkkiin poikien vaatteisiin jos olisin halunnut. En ymmärrä sukupuoliroolien ylikorostamista. Maailmassa on miljoona paljon mielenkiintoisempaa asiaa. Sukupuoliroolit tulevat kaikkialta yhteiskunnasta ihan ilman, että kotona tai päiväkodissa jaetaan maailmaa tyttöjen ja poikien juttuihin. Vanhemmat voisivat sen sijaan opettaa lapsia maalaamaan, katselemaan lintuja, pelaamaan... Väkisinkin tulee mieleen, että jos jonkun lapsen lempipuuhaa on ihailla itseään peilistä, kodin ainoa virike taitaa olla telkkarin katsominen.