Kuinka suhtautua kun tuttavalle on annettu vain vähän elinaikaa?

Törmäättekö usein?

Sanot et: elä kuin viimeistä kesäpäivää :D

Vierailija kirjoitti:

Törmäättekö usein?

Olimme aiemmin tiiviimmin tekemisissä keskenämme kun lapsemme olivat kavereita.

Jos tapaat, juttelet normaalisti kai?

Näin itse toimin pitkälle edennyttä syöpää sairastavan tutun kanssa, hän oli mielettömän positiivinen ihminen, jutteli tilanteestaankin, mutta ei tuttujen kanssa kukaan kai kovin syvällisesti tilannettaan jaksa puida, ystävät erikseen sitten.

Vierailija kirjoitti:

Sanot et: elä kuin viimeistä kesäpäivää :D

Siltä hän vaikuttaa tekevän. On ainakin helvetin itsepäinen omien asioidensa suhteen.

Se tottuu kyllä nopeasti,ettei kukaan osaa suhtautua normaalisti.

Mä suhtauduin tuttavaani niin "normaalisti" kuin osasin... Annoin puhua mistä hän halusi ja kerroin omat ja poikani kuulumiset kysyttäessä.

Riippuu ihmisestä. Ystävälleni annettiin huonot ennusteet syövän uusittua. Yritin olla tukena niin paljon kuin mahdollista ja ystäväni avoimuuden takia meidän oli helppo molemmin puolin keskustella asiasta. Välillä mentiin huumorilla, välillä kyyneleet silmissä. Vajaa 2v sairastettuaan ystäväni kuoli. Ikävä on edelleen kova, 4 v myöhemmin.

Olen samassa tilanteessa. Kaveri on hyväkuntoinen ja yhtä hyväntuuliselta vaikuttava kuin on koko ikänsä ollut, ja sairaus näkyy vain hiusten puuttumisena. Edellisellä tapaamisella annoin hänen viedä keskustelua haluamaansa suuntaan, ja puhuimme vain hänen asioistaan ja sairaudestaan ilman tunteenpurkauksia. Tapaan hänet syksyllä seuraavan kerran, mutta tuntuu siltä, että suuri osa sairaudesta on jo käsitelty ja jotakin muuta juteltavaa pitäisi löytyä. En missään tapauksessa halua puhua itsestäni. Onneksi paikalla on myös kolmas ihminen, mutta silti minua pelottaa se, että en osaa suhtautua asiaan itse sairaan kannalta oikealla tavalla. Olemme olleet hyviä ystäviä jo parikymmentä vuotta, mutta nähneet ja jutelleet aika harvoin, silti säännöllisesti.