Pitäisikö sen riittää että on lapset, ei parisuhdetta

Itse määrität mikä sulle riittää, jos et ole onnellinen niin jotain tarttis tehdä.

-m30- kirjoitti:

Itse määrität mikä sulle riittää, jos et ole onnellinen niin jotain tarttis tehdä.

Mutta eikös se ole juuri sitä lyhytnäköistä hedonismia, josta sukupolveamme on syytetty. Ap

Ootko sanonu miehelle suoraan mitä kaipaat? Siis noi saunakaljat silmiin katsomiset yms.?

Vierailija kirjoitti:

Ootko sanonu miehelle suoraan mitä kaipaat? Siis noi saunakaljat silmiin katsomiset yms.?

Kyllä. Mies laittaa ajatukseni ihan vaan sen piikkiin, että naisilla nyt on kaikenlaisia kotkotuksia.

Pisimmillään meillä on mennyt monta vuottakin niin, ettei olla kosketettu toisiamme ollenkaan missään olosuhteissa. Ehkä kolme vuotta on ollut pisin aika. Ja jos on joku murhe mielen päällä, ei sitä meillä voi toiselle kertoa, koska ollaan henkisesti niin etäällä toisistamme. Ap

Siis miksi ihmeessä olette yhdessä??? En käsitä, eihän tuosta ole kellekään kuin haittaa. Miksi suostut tuollaiseen lyhyen elämäsi tuhlaukseen? Ei lapset siitä ainakaan mitään kostu, oppivat vaan väärän mallin parisuhteesta ja epäonnistuvat sitten itsekin.

Kaipaan aivan noita samoja asioita kuin sinäkin, mutta lapset jätän mieluummin väliin. En ole koskaan osannut olla sellainen vahva ja itsenäinen sinkku, jolle parisuhde on lähinnä ajanvietettä tai mukavaa ekstraa. Kyllä elämän jakaminen jonkun toisen kanssa on minulle se juttu. Vaikka sinkkunakin voi olla ihan ok tyytyväinen, vasta toisen kanssa saavutetaan ne korkeimmat huiput. Parisuhteessa, joka ei tunnu parisuhteelta, ero tulisi heti. Kuvailemasi tilanne olisi minulle täysin sietämätön.

Ja varmuuden vuoksi: Missään tapauksessa tuo, mitä kaipaat, ei ole "lyhytnäköistä hedonismia" vaan ihan inhimillinen perustarve, jota toiset kokevat vahvemmin ja toiset (kuten puolisosi) sitten taas vähemmän.

Olette siis eronnut pari, joka jäänyt saman katon alle lapsia hoitamaan. Ei riittäisi minulle. Ja väitän, ettei kenellekään tällä palstalla. Aseksuaaleillakin on sentään se parisuhde.

Järjestäkää yhdessä tai järjestät miehellesi ylläriksi yhteisen loman.. Yleensä jo kahdenkeskinen aika kun sitä on tarpeeksu auttaa löytämään kumppaniin kadotetun yhteyden. Lisäksi voitte yrittää pariterapiaan hakeutumista. Yleensä asiat eivät ole niin huonosti kuin miltä ne näyttävät. Tarvitsette vain yhteyden ja keskustelua.. Moni muu asia ratkeaa sitten, jos parisuhde on muuten hyvä, ja rakkautta vielä löytyy, vaikka tuntuisi että sekin olisi kadoksissa. Itsellä hormoonit vaikutti aika paljon, kiire lasten kanssa ja yhteisen ajan olemattomuus, sai minut levottomaksi ja tunsin etten osannut enää olla mieheni kanssa, emme keskustelleet ym ja riitelimme, ja ajattelin tosissani että meillä on aviokriisi. Kävimme terapiassa ja vietimme 2 vkon loman vaikkakin lapset olivat mukana.. jotenkin moni asia helpottui kun saimme vihdoinkin aikaa. Ensimmäinen viikko oli vähän hankalaa ja riitelimme jonkin verran, mutta jotain välillämme tapahtui ja mies kuunteli minua kun olimme tilanteessa jossa meillä ei ollut kiire. Huomasin myös muutoksen hänen toiminnassaan ja olen myös yrittänyt keskittyä omiin tuntemuksiini, miksi minusta tuntui pahalta ja mitä toivon kumppaniltani. Olemme erilaisia ihmisiä, emmekö ajattele asioista samoin. Oli mukava ymmärtää miehenkin näkökulmaa.. Pitää myös ymmärtää välillä hellittää ja antaa tilaa toiselle. Se on yllättävän vaikeaa.