Milloin suhteesi omiin vanhempiisi muuttui aikuinen-aikuinen -suhteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tapahtunut ja kyseinen prosessi kuuluisi lähteä VANHEMMISTA. Meillä äiti on niin vammainen, ettei kykene siihen. Olen 43.

Sama meillä.

Viimeiset kymmenen vuotta olen lähinnä sietänyt äitiäni. Velvollisuuden takia häntä edelleen tapaan vaikka oikeasti haluaisin katkaista välit.

Aina se sietäminen ei onnistu. Eilen raivostuin ja huusin että en enää suostu kynnysmatokseen. Tästä äitini suuttui ja käveli ulos. Ehdin jo kuvitella että saan rauhan elämääni, mutta sehän taapersi takaisin ja oli hirveän loukkaantunut.

Vituttaa vieläkin 😠

Ei koskaan.

Kun muutin yhteen mieheni kanssa 27v. Sitä ennen se ei meinannut upota äitini päähän että olen jo aikuinen. Nyt äitini puhuu minulle kuin aikuiselle ja joskus jopa pyytää minun mielipidettäni tai neuvoja asioihin.

Vaikea sanoa, olisiko ollut silloin kun muutin pois kotoa, ehkä. Äitini on käynyt luonani noin parin vuoden välein. Ei kuulemma halua puuttua asioihini kuten äitinsä aikoinaan teki. Mutta toisaalta hänen luona käydessäni taannun kohtelun vuoksi jonnekin teinin tasolle, vaikka ikää jo melkein 40. Olisi mukavampi itselleni jos hän kävisi enemmän luonani. Mutta ei kai pysty siihen kun pitäisi muuttaa asetelmaa ja hyväksyä aikuisuuteni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tapahtunut ja kyseinen prosessi kuuluisi lähteä VANHEMMISTA. Meillä äiti on niin vammainen, ettei kykene siihen. Olen 43.

Sama meillä.

Viimeiset kymmenen vuotta olen lähinnä sietänyt äitiäni. Velvollisuuden takia häntä edelleen tapaan vaikka oikeasti haluaisin katkaista välit.

Aina se sietäminen ei onnistu. Eilen raivostuin ja huusin että en enää suostu kynnysmatokseen. Tästä äitini suuttui ja käveli ulos. Ehdin jo kuvitella että saan rauhan elämääni, mutta sehän taapersi takaisin ja oli hirveän loukkaantunut.

Vituttaa vieläkin 😠

Minäkin raivostuin aina ja se huipentui siihen, että kerran huusin hänelle puhelimeen 45 minuuttia tuskaani ulos ja hän kyllä kuunteli, mutta kun olin lopettanut niin alkoi alusta eli kertoa mitä kaikkia vikoja minussa on että elämäni on yhtä kärsimystä. Ei siis laisinkaan myötätuntoa, vaikka itse oli se paska jonka takia mulla on niitä vaikeuksia. No, katkaisin puhelun ja välini äitiini enkä ole sen jälkeen enää hänelle mitään koittanut selvittää, jotta meillä voisi olla välit. Tajusin, kuten joku toinenkin tässä ketjussa, että äitini on kyläverinen narsisti, joka tajuaa vain oman näkökantansa eikä tule koskaan tuosta kasvamaan, minua tajuamaan tai muuttumaan. Joten turhaa minä hänen kanssaan yritän edes välejä ylläpitää. Elämä ei ole vielä sellaista kuin haluaisin, mutta olen menossa sitä kohti ja ainakaan äitini ei tule enää istumaan minun elämäni ja kehitykseni esteenä omalla mitätöivällä käytöksellään.

16 kun muutin kotoa. Äitini on avuton persoona, mitään ei uskalla, osaa, viitsi. Ainaista marmatusta ja synkistelyä. Minusta on tullut kait pakon edessä vastakohta: toimelias, aikaansaapa, positiivinen ja peloton. Hämmennyn aina kun kuulen, että jollekin aikuiselle on vanhemmat ostaneet sohvan tms tai järjestäneet yhteisen ulkomaanreissun. Olen nyt kolmekymppinen. Lapsen saanti ei vaikuttanut, lapsenlapsestaankin äiti vaan voivottelee ja stressaa, vaikka kyseessä helppo, hiljainen ja kiltti lapsi, samanlainen kuin itse olin.

Olen 37v ja äitini vieläkin ohjeistaa tietyissä asioissa ettei noin voi tehdä, kun mitä ihmiset ajattelee. Kaikki pitäisi tehdä äidin päässä olevien sääntöjen ja normien mukaan. Viime viikolla keksi, että minun pitää tervehtiä hänen naapureitaa. Totesin etteivät ole minun tuttujani eikä naapureitani. Äitini on melko ärsyttävä vieraiden ihmisten seurassa. Esittää jotain ihme roolia ja hössöttää ja puhuu ihme smalltalkkia. Minunkin pitäisi olla sellainen noup noup. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa, olisiko ollut silloin kun muutin pois kotoa, ehkä. Äitini on käynyt luonani noin parin vuoden välein. Ei kuulemma halua puuttua asioihini kuten äitinsä aikoinaan teki. Mutta toisaalta hänen luona käydessäni taannun kohtelun vuoksi jonnekin teinin tasolle, vaikka ikää jo melkein 40. Olisi mukavampi itselleni jos hän kävisi enemmän luonani. Mutta ei kai pysty siihen kun pitäisi muuttaa asetelmaa ja hyväksyä aikuisuuteni.

Minkälaisen kohtelun vuoksi taannut?

Noin 35-40 -vuotiaana. Asiaan vaikutti lähinnä oma ikääntyminen, ei mikään yksittäinen tapahtuma. Toinen vanhemmista on muuttunut ikääntyessään paljon pehmeämmäksi ja "helpommaksi" ihmiseksi, tällä on ehkä ollut vaikutusta myöskin, toinen vanhemmista on pysynyt aika samanlaisena kuin ennenkin eikä ollutkaan hankala aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä päivää ei ole tullut eikä näköjään tulekaan. Olen nyt viisikymppinen, mutta äidillä on edelleen ohjeita ja neuvoja meidän perheen olemisiin ja tekemisiin. Nätti puhe ja pyytäminen ei ole tepsinyt, joten olen rajoittanut näkemistä ja meidän perheen asioista kerron vain ylimalkaisesti. Valitettavaa, mutta pakko.

Joskus kolmekymppisenä olimme vuokranneet mökin serkun ja serkun miehen siskon perheen kanssa. Olimme viikon samaan aikaan siellä, mukana oli myös serkun anoppi. Muutaman päivän ihmettelin, että jotain outoa tuossa Pirkossa on, ja sitten keksin: Pirkko kohteli kolmekymppisiä lapsiaan kuten aikuisia. Oma äiti olisi koko ajan vahtinut minua, että älä istu siihen tai pese kädet ennen ruokaa.

Mä olen kanssa pitänyt sitä linjaa, että ihan hyvin menee ja ei ole mitään hankaluuksia, jos äiti kysyy jotain. Koska, jos lapsella on ollut nuha, niin mä olen pukenut sen huonosti. Mahatauti on ollut pari kertaa (lapsi on nyt 5-v.), koska olen varmaan vienyt sen jonnekin mistä se on sen saanut.

Mä olen kanssa ihaillut paria työkaveria, joilla tuntuu olevan tasavertainen suhde lastensa ja miniöidensä kanssa. Moni varmaan luulee tekstin perusteella, että me ollaan varmaan tosi nuoria. No joo, niin ollaankin, vasta vähän päälle 40-v. molemmat ;) Jotenkin luulin tän suhteen muuttuvan, kun saatiin lapsi, mutta ei. Olen oikeastaan luopunut toivosta sen suhteen ja yritän olla ajattelematta asiaa. Monesti nää asiat vaan tulee mieleen sen jälkeen, kun he ovat käyneet meillä. Heillä käydessä asia ei niinkään korostu. Joku tuolla kirjoitti suhteen kääntyneen heillä päälaelleen kuoleman ja sairastelun vuoksi. Ei sitten hänelläkään ehtinyt suhde tasaantua ennen kuin vaihtui päälaelleen.

Jälkimmäinen oli siis AP

Vierailija kirjoitti:

viilennyskoneeseen, jota on pidetty helteillä päällä yläkerrassa 30-60 min iltaisin

et ainakaan voi olla mies, "viilennyskoneesi" on ilmastointilaite, ja 30-60min ilmastointia ei riitä koko yöksi, näillä keleillä 24h on hyvä aika tehokkaallakin vehkeellä.

Laitan koneen hurisemaan vähän ennen lapsen nukkumaanmenoa ja se laskee tuossa puolessa tunnissa-tunnissa lämpötilan noin 25-26 asteeseen joka on todettu meillä siedettäväksi kesäaikaan, kun nukkuu pikkareissa ilman peittoa. Kun menen myöhemmin nukkumaan, avaan ikkunan, koska yleensä ulkolämpötila on silloin laskenut ja alkaa viilentää, kun laittaa läpivedon. Aamuyöstä yleensä suljen ikkunat, kun tuntuu tulevan vetoa ja saan siitä niskajumitusta. Mutta kaikkinensa ihan saatanastahan tuo vehje on, kun se vie sähköä. Sitä hellettä on kuitenkin vaan niin vähän aikaa Suomessa. Kysykää vaikka mun vanhemmilta. Arvatkaa mitä mieltä ne on automaatti-ilmastoinnista autossa?

AP

Aina on kyllä kohdellut ihan iän mukaan ja reilusti. Auttamalla, mutta eivät ole puuttuneet liikaa. Nyt olen asunut jo vuosia ulkomailla itsekseni ja huvittavaa kun olen nyt vanhempien luona vierailulla (ja teen samalla täällä töitä kesän) jos esimerkiksi nään vanhoja kavereita illalla, äiti saattaa laittaa viestin "koskas tulet kotiin, huomenna työpäivä". Tai kun lähden fillarilla isä sanoo "muista kypärä ja aja varovasti". Ei kyllä ärsytä ollenkaan, minusta vain liikkistä vaikka olenkin jo kolmekymppinen :)

Te joilla samoja ongelmia, niin onko teidän vanhemmilla ollut minkälaiset välit omiin vanhempiinsa? Musta on jotenkin hassua, mutta mun mielestä mun äitillä ja mummulla oli hyvinkin tasa-arvoiset välit. Mummu suorastaan ihaili isääni eli vävyään. Äiti aina sanookin, että isä ei varmaan olisi koskaan tehnyt mitään niin, että mummu olisi pettynyt. Arvatkaa onko mun mies tuottanut pettymyksiä anopilleen... Isän puolen isovanhemmista en tiedä, kun ovat kuolleet jo ollessani pikkulapsi. Äiti aina paheksuu ikätovereitaan, jotka puuttuvat lastensa elämään, että eihän sellaisesta kukaan tykkää. Ja sitten tekee itse samalla tavoin. Joskus oon sille sanonutkin, että taviiko aina puuttua. Mutta, kun "te teette aina kaiken päin mäntyä" eli eri lailla kuin hän tekisi. On siis äitin tapa ja väärät tavat. Onko teillä muilla vanhemmat sellaisia, että kovasti paheksuvat toisten erilaisia ratkaisuja?

Nro 33 oli AP

Kun täytin 50. Tosin äitini sanoo, että tulen olemaan aina hänen lapsensa. Viidkymppisenä äiti kuitenkin lakkasi neuvomasta ja antamasta elämänohjeita.

16-vuotiaana, kun äiti sairastui vakavasti ja jouduin ottamaan vastuun kodinhoidosta ja juoksevista asioista. Isä ei ole koskaan osannut tai viitsinyt niihin asioihin kajota, varmaan asuisi sillan alla ellei oma äiti, vaimo ja nyt tytär olisi huolehtinut lähes kaikesta. Puolison vanhemmat kohtelevat miestä vieläkin kuin pikkulasta, vaikka ikää 40 ja 3 lapsen isä...

Omalla kohdallani suhteeni äitiini ei koskaan ehtinyt sellaiseksi muuttua, sillä hän sairastui alzheimeriin ollessani 19-vuotias. Roolit kääntyivätkin yhtäkkiä täysin ylösalaisin, eivät tasavertaisiksi. Nyt olen 24 ja olisin äidilleni mieluusti vielä lapsi, mutta joudun olemaan vastuullinen aikuinen. Tulen varmaan ikuisesti toivomaan, että saisin kuulla äidin neuvoja elämässäni.

Vierailija kirjoitti:

Te joilla samoja ongelmia, niin onko teidän vanhemmilla ollut minkälaiset välit omiin vanhempiinsa? Musta on jotenkin hassua, mutta mun mielestä mun äitillä ja mummulla oli hyvinkin tasa-arvoiset välit. Mummu suorastaan ihaili isääni eli vävyään. Äiti aina sanookin, että isä ei varmaan olisi koskaan tehnyt mitään niin, että mummu olisi pettynyt. Arvatkaa onko mun mies tuottanut pettymyksiä anopilleen... Isän puolen isovanhemmista en tiedä, kun ovat kuolleet jo ollessani pikkulapsi. Äiti aina paheksuu ikätovereitaan, jotka puuttuvat lastensa elämään, että eihän sellaisesta kukaan tykkää. Ja sitten tekee itse samalla tavoin. Joskus oon sille sanonutkin, että taviiko aina puuttua. Mutta, kun "te teette aina kaiken päin mäntyä" eli eri lailla kuin hän tekisi. On siis äitin tapa ja väärät tavat. Onko teillä muilla vanhemmat sellaisia, että kovasti paheksuvat toisten erilaisia ratkaisuja?

En edes tiedä millaiset välit äidillä oli vanhempiinsa. Ehkä se kuvaa sitä tasoa, jolla ne välit olivat. Hyi että mua korpeaa tuollainen asenne keneltä hyvänsä kehen hyvänsä "tekeepäin mäntyä". Että tekisi mieli tiputtaa tuollainen ihminen polvilleen. Oma äitini mukaanlukien.

Vierailija kirjoitti:

Aina on kyllä kohdellut ihan iän mukaan ja reilusti. Auttamalla, mutta eivät ole puuttuneet liikaa. Nyt olen asunut jo vuosia ulkomailla itsekseni ja huvittavaa kun olen nyt vanhempien luona vierailulla (ja teen samalla täällä töitä kesän) jos esimerkiksi nään vanhoja kavereita illalla, äiti saattaa laittaa viestin "koskas tulet kotiin, huomenna työpäivä". Tai kun lähden fillarilla isä sanoo "muista kypärä ja aja varovasti". Ei kyllä ärsytä ollenkaan, minusta vain liikkistä vaikka olenkin jo kolmekymppinen :)

Tuollainen kohtelu on minunkin mielestäni "liikkistä". Mutta minä ainakin käsitin tämän aloituksen sellaisena että vanhemmat puuttuu asioihin yrittämällä määräillä esim. juuri lastenlastensa kasvatuksessa. Eli pitävät vielä lapsena siinä mielessä että ei mukamas osaisi tehdä järkeviä päätöksiä yms.

Minun äitini on kaksi ääripäätä. Ei auta ei neuvo vaikka polvillani pyytäisin, rupesi jo ennen yläkouluun menoani hokemaan että oon iso ihminen jonka pitää pärjätä itse. Toisaalta sukulaisille ja ystävilleen se puhuu musta kuin pikkulapsesta. Muistelee läpi kaikki vaippaiän töppäilyni ja voivottelee kuinka olen niin jälkeenjäänyt, etten osaa edes astianpesukonetta täyttää. (kylläpäs osaan) Äiti tykkää myös vähätellä/väittää valheellisiksi kaikkia muistojani, kokemuksiani, tunteitanikin. "Musta tuntuu pahalta asia X" ---> "Eeeei pidä paikkaansa! Höpöhöpö! Keksit ton taas ihan omasta päästäsi, kyllä mä sut tunnen ja tiedän miten asiat oikeasti ovat!"

Kaikki sukulaiset äidin puolelta suhtautuvatkin muhun todella kiusaantuneesti. Kerran mummoni syntymäpäivillä yksi kaukaisempi isotäti tuli luokseni, oikein semmoisella lässyttävällä äänellä tervehti ja ihaili kaulakoruani, ja kun sitten vastasinkin tervehdykeen ja kiitin kehusta ihan aikuismaisesti ja jopa mainitsin tehneeni kyseisen kaulakorun itse, täti säikähti silminnähden ja pakeni paikalta ja vältteli mua koko loppupäivän :D En tiedä miksei kukaan sukulaisista ole vielä tehnyt lasua kahdesta lapsestani, kun tällainen "hullu" niitä totaali-yh:na hoitaa, vai onko äiti myös väittänyt osallistuvansa aktiivisesti meidän elämäämme? (oikeastihan voi kulua useita kuukausia ettei edes soita, vaikka asutaankin alle kilometrin päässä toisistamme)

Joskus olen yrittänyt kertoa äidille esim. kuulumisiani eli mitäs olen tässä viimeaikoina yksin/lasten kanssa puuhaillut. Lopetin kun äiti sanoi suoraan ettei häntä kiinnosta.

Toiselta puolelta sukua mua myös kohdellaan kuin pikkulasta, mutta aivan eri tavalla. Mummu kantaa nenäni eteen ruokaa ja pappa rahaa. En pistä vastaan koska mummun ruoka on hyvää ja rahat tulee oikeaan tarpeeseen, mutta samalla alistun jonkinlaiseen holhoukseen ja saan usein kuulla, ettei pitäisi esim. liikkua ulkona enää hämärän tullen, koska "mörkö voi tulla ja viedä", ja myöskään kovassa pakkasessa en saisi minäkään mennä ollenkaan ulos etten palellu :D Pitäisi kuulemma vaan soittaa töihin ja ilmoittaa että jään kotiin.

Sen verran holhous on kuitenkin ruvennut jo rasittamaan, että olen viime vuosina alkanut kaunistelemaan totuuksia. Yritän vastata puhelimeen aina pirteällä äänellä, vaikka olisin vasta herännyt tai sairaana, ettei tule mitään ylimääräistä draamaa. En kerro jos lapset (6 ja 4v) ovat olleet puoli tuntia keskenään takapihan leikkipaikalla, vähän sairaina tai että ollaan syysiltana kävelty kotiin siskopuoleni luota. Jos seurustelisin, en voisi kertoa siitäkään, koska eihän "papan pikkunen mussukka" saa sellaiseen siveettömään toimintaan ryhtyä! (siitä huolimatta että seurustelin exän kanssa melkein 5 vuotta ja saimme kaksi lasta, pappa on vakuuttanut itselleen että olimme vain kämppiksiä ja lapset saatiin vissiin haikaralta)